Rooman kaaos ja tuho, osa VI

tapio tiihonen

This was very hard work, cos I studied very carefully military- and social structures of Rome. And of course, as usual, laws from codex Theodosianus. I was amazed at how different my view begins to be compared to common views of this history. The catholic church history and barbarian migration have a surprising new and massive part of Roman decline and fall. And I knew that is not what Finnish authors want to here.

Rooman kaaos ja tuho, osa VI Tunc reputant annos interceptoque volatu vulturis incidunt properatis saecula metiaI I Claudius Claudianus kirjoittaa vanhasta ennustuksesta, jonka mukaan Rooman elämä kestää 12 vuosisataa, ja nyt, hänen aikanaan, tämä elämänlanka oli lähestymässä päätään. Tapio Tiihonen ROOMAN KAAOS JA TUHO OSA VI RUHTINAAT © Tapio Tiihonen 2010 ISBN 978-951-862-205-8 Kansikuva: Szőny–Vásártérin niin kutsutun freskotalon (kauppatorilla) sisäkattofreskon keskeinen elementti: Bellerofon ratsastaa Pegasoksen selässä Kustantaja: Fenix-Kustannus Oy Pl 14; FI-02201 Espoo puh +358 (0)500 448 146 E-mail: reima.luoto@kolumbus.fi Painopaikka: 5 Rooman kaaos ja tuho, osa VI Ruhtinaat SISÄLLYS Kulttuurin murhaaminen 6 Rooman läntisen osan Illyria 8 Musta ruhtinas 66 Alarikin invaasion esinäytös 100 Alarikin goottien ja heidän liittolaistensa hyökkäys 135 Stilichon hyökkäysvalmistelut itään 167 Rooman läntisen osan rajat murtuvat 207 Stilichon kuolema 270 Lähdetiedot 298 Lähdeviitteet 298 Lähteet 314 Painetut lähteet 325 Kirjallisuus 326 Germaaneista ja hunneista 329 Keskustelut 329 Kuvat 330 Kiitokset 330 6 Kulttuurin murhaaminen Etsittäessä todisteita roomalaisuuden murskaamisesta niitä on turha hakea ”ensolla ja stylellä” ylläpidetystä roomalaisuudesta. Roomalainen käyttää miekkaansa ja kynäänsä antiikin puolella ja jatkaa niiden hyväksikäyttämistä varhaiskeskiaikana. Kyseessä ei ole eri roomalaisesta, miekka ja kynäkin pysyvät samoina. Jos tällä todisteaineistolla ja tätä roomalaista vastaan etsitään ”murhasyytettä”, niin syyte raukeaa, koska roomalainen näyttää pysyvän hengissä käyttäessään edellä mainittuja välineitä, itseään puolustaessaan ja itseään vastaan. Tilanne on toinen, kun tarkastellaan roomalaista identiteettiä, elämäntavan opettajan, historian, kannalta. Roomalaisuus muutetaan identiteetiksi, ja roomalaisen identiteetti nostetaan kokonaistettavan tavan, identiteettiä luovan Moraalin, puitteisiin. Siinä roomalainen moraali näkyy kokonaisuutena, antiikin ja varhaiskeskiajan puolella. Nyt ne, enso et style, ovat ”murhan” suorittamisen välineitä. Niillä käydään roomalaisen identiteetin kimppuun. Hajotetaan kokonaistava tapa, Moraali. Sitä ei saateta pelkästään rappiolle, vaan se tuhotaan. Samalla katoaa roomalaisuus, eikä vain se, vaan koko roomalainen kulttuuri ja humanismi. Roomalaisen moraalin hävittäminen liittyy roomalaisen kulttuurin murhaamiseen, jossa kulttuuri on uskontona ja koulunkäynti vapahtajana. Voidaanko historiankirjoituksessa tuomita joidenkin ihmisten suorittamia rikoksia? Roomalaisten mielestä ihmisen elämäntavat ja moraali voidaan tuomita, jos ne eivät pyri kulttuurin ja humanismin hyvinvoinnin säilyttämiseen vaan hävittämiseen. Kristityn totalitarismin puoltajat katsovat, että roomalaiset saatetaan tuomita, koska heidän rappiomoraalinsa ei tue Jumalan kaupungin rakentamista maan päälle. Kristityt ottavat tuomitsemisen etuoikeudekseen, tuomitsemisen, jolla he pyrkivät hävittämään 7 roomalaisen hyvinvoinnin. Voimmeko roomalaisten tapaan tuomita kristillisen moraalin ja varhaiskeskiaikaisen katolilaisuuden tapaan roomalaisen moraalin? Kristilliset elämäntavat ja moraali voidaan tuomita, koska ne eivät pyri maan päällä olevan todellisen kulttuurin ja humanismin säilyttämiseen vaan hävittämiseen. Kristityt pyrkivät hävittämään historian, ajan, paikan ja liikkeen eroineen. Heillä on motiivi siihen, ja heillä on myös välineet suoritettuun tekoon. Ihmeitä ylistävässä kirjallisuudessaan he kertovat uskonnon voittokulusta toisella tuhoamisvälineellään, kynällä. He laittavat kynällään ihmeen siihen, missä on suoritettu verityö kulttuuria tai ihmisyyttä vastaan. Verityönsä he ovat suorittaneet miekoillaan, joiden massamurhista ihmisyyttä vastaan heidän kynänsä ei kirjoita. Heidän rikoksensa suoritusväline ja jäljet löydetään arkeologialla ja lähdetutkimuksella. Siten heidän verityönsä näytetään toteen tuomion suorittamisella ja rikoksen määrittelyllä. Rikoksen tekijät ja kannattajat puhuvat ihmeistään, näyistään, unistaan ja ilmestyksistään, mutta historia ja arkeologia löytävät heidän murhaavat miekkansa. Tapahtumien rekonstruktio historiallisesti ja tapahtumapaikan ennalleen rakentaminen, löydettävien tapahtumasarjojen tutkiminen eivät synnytä tuomiotamme, vaan ne tuovat kaikkien nähtäville historiallisesti ja arkeologisesti peittämättömän rikoksen. Tämän tiedostamalla ymmärrämme sen, minne on kadonnut antiikin kulttuurinen ilo ja nauru, murhe ja itku, komedioineen ja tragedioineen. Ne ovat kadonneet suoritetun rikoksen ylistykseen! 8 Rooman läntisen osan Illyria Vihreällä merkitty on praeses-alue, harmaalla väritetty kertoo corretor-alueesta, keltaisella täytetty consularis-alueesta ja punaisella vahvistetulla alueella on sotilashallinnoija Lohko tabula Peuringerianasta, joka osoittaa Aquincumin ja Pannonian rajat 9 Pannonian kaupungit, tiet ja sotilaslinnoitukset roomalaiskaudella 10 Alarikin asemaa ei ole historiantutkimuksessa määritelty tarkemmin. Voidaan väittää, että tätä kategoriointia ei ole saatettu suorittaa, koska Alarikin asema ei ollut yksiselitteinen. Tämä väite ei pidä paikkaansa, koska Alarikin asema kansansa johtajana, ruhtinaana, on yksiselitteinen: kansa seuraa tätä johtajaansa niin Rooman itäisessä kuin läntisessäkin osassa. Alarikin asema kansansa johtajana on kiistaton. Jos Alarikin toimissa nähdään ristiriitaisuuksia, ne eivät johdu hänen asemansa kiistanalaisuudesta. Nämä ristiriitaiset toimet vahvistavat Alarikin ja hänen kansansa asemaa, joten ne heikentävät ensi kädessä roomalaisten asemaa. Nämä roomalaisten asemaa heikentävät toimet ovat vahvan johtajan kansansa aseman vahvistamiseksi suorittamia toimenpiteitä. Mitä ovat nämä goottien asemaa vahvistavat toimet, joita keisarillinen verkosto tukee ja jotka vahvistavat yksinvaltaista mysteeriuskonnollista järjestelmää, kansan alistamiseksi ja sen vapauden poistamiseksi? Yleinen hyvinvointi, liikenteen, käsityön ja taiteen nousukausi, väestön runsaus, kaupunkien yltäkylläisyys, maanviljelyksen tietotaiton kehitys – näillä termeillä voidaan määritellä roomalaisen pakanallisen maailmanvallan lopputulosta, ennen ruhtinaan, Alarikin, invaasiota Rooman läntiseen osaan. Germaanisen sukujärjestyksen, kansankokous, sukupäälliköiden neuvosto ja sotapäällikkö,II loppu alkaa olla käsillä, kun länsigoottien kansa astuu Rooman valtakunnan rajojen yli. Sukujärjestys särkyy ja valtio tulee sen tilalle. Rooman valtakunnan alueella, roomalaisessa infrastruktuurissa, esimiesten neuvosto ei ole kokoontumiskelpoinen. Sen tilalle asettuu ”ruhtinaan” vakituinen seurapiiri. Kansankokouksesta tulee sotajoukon alijohtajain ja uudelleen muodostuneen yläluokan kokous. Menetettyään omaisuutensa sodissa ja ryöstöissä hunneille sekä siirtyessään roomalaiselle alueelle vapaat talonpojat antautuvat roomalaisella maaperällä muodostuneen pääosin goottilaisen yläluokan tai kirkon suojelukseen. Roomalaisella maaperällä toimitaan roomalaisella tavalla: germaaniset talonpojat siirtävät maaomaisuutensa suojelusherralle ja saavat sen häneltä takaisin vuokramaana erilaisissa ja vaihtelevissa muodoissa, mutta aina palvelusta ja veroa vastaan. Germaanisten talonpoikien persoonallisen vapauden tilalle tulee roomalaistyyppinen maaorjuus. Roomalaisen infrastruktuurin järjestelmällisyydessä, jossa virkamiehistö valvoo veronsaantia ja hyödykkeiden liikennettä, kaupankäyntiä, goottikansan maanviljelyskulttuurin harjoittaminen ja omien lakiensa alaisuudessa eläminen korvautuu roomalaisuudesta saaduilla vaikutteilla. Rajojen ylittämisen edellytyksenä on ollut kääntyminen kristinuskoon. Nyt Thessalonikan ja Konstantinopolin piispat lähettävät kirkonmiehiään yhteistyöhön goottilaisten vastaavien kanssa. Gooteille muodostuu uusi yhteinen kristinusko roomalaisen mallin mukaisesti. Siinä goottilaiset kirkonmiehet käyvät keskustelua roomalaisten vastaavien kanssa. Gooteille syntyy omia piispanistuimia ja munkkijoukkoja. On neljä ratkaisevaa tekijää, jotka murtavan perinteisen goottien sukujärjestyksen ja antavat gooteille mahdollisuuden lähteä kohti valtionmuodostusta ja kuninkuutta: 1) gootit ovat kansana roomalaisten maaperällä, 2) Rooman armeijan kautta suuri osa goottimiehistä etenee roomalaisen yhteiskunnan palvelukseen, 3) keisarikunnassa on voimassa vahva roomalainen siviilihallinto, 4) siellä on myös ”korkeampi”, kirkollinen yhteisö muodostumassa. Alarikin valtakaudella gootit ovat kansana roomalaisella maaperällä. He saavat keisareilta rahalahjoja, ja keisarit kutsuvat johtavia heimopäällikköjä kestiystävikseen ja saavat näiltä lahjoitusten lisäksi korkeita yhteiskunnallisia asemia. Theodosiuksen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan gootit antavat tietyn kiintiön sotilaita keisareille tämän sotaretkille. Tämä sopimus näyttää menettävän merkitystään, kun gootit menettävät Eugeniuksen vastaisessa II päämiehet, principes, erottuvat vielä selkeästi sotapäälliköistä, duces 11 sodassa huomattavan määrän miehiä ja menettävät sen lisäksi keisarin gooteille antamat säännölliset lahjat. Gootit rikkovat rauhansopimuksen Alarikin johdolla, jonka seurauksena Rufinus ylentää Alarikin comes-arvosta Illyricumin magister militumiksi. Rufinuksen seuraaja Rooman itäisen osan johtavana virkamiehenä, Eutropius, antaa Alarikille erityisiä uskonsodan sotilasstrategisia tehtäviä. Se tarkoittaa, että Magister Militum per Illyricumilla, Alarikilla, on käytettävissään 26 sotilasyksikköä, alueella, jota siviilihallinnoi Illyricumin pretoriaanien prefekti. Rooman itäisen osan muilla magiser militumeilla on seuraavat joukot: Magister Militum Praensentalis I:llä on 36 yksikköä, Magister Militum Praesentalis II:lla saman verran, Magister Militum per Orientemilla 32 yksikköä ja Magister Militum per Thraciaksella 27 yksikköä. Alarikilla näyttää olevan näistä sotapäälliköistä vähiten joukkoja. Hänet on kuitenkin valittu yli miljoonaisen kansansa johtajaksi, jonka riveihin näyttävät liittyneen myös Rooman valtakunnan alueella Balkkanilla olevat itägootit. Sitä paitsi gootit pitävät monia muitakin Rooman itäisen osan magister militum -titteleitä hallussaan: Fravitta on Magister Militum per Orientem, Gainas on aluksi Militum per Thracias ja sitten Magister Militum Praesentalis I: viidestä tittelistä goottipäälliköt pitävät jossain vaiheessa hallussaan neljää. Miljoonaisen goottikansan tuki takanaan Alarik on gooteista vaikutusvaltaisin. Sotilaiden päällikkö, magister militum, tämä huipputason sotilaskomentaja, on verrattavissa keisarikunnan vanhempana upseerina nykyajan sotateatterin komentajaan, jonka yläpuolella on nykyisin vain valtion päämies, silloin keisari, ylipäällikkönä. Erottaessaan pretoriaanien prefektit sotilaallisista tehtävistään Constantinus on luonut kaksi magisteria: jalkaväen joukkojen komentajan, magister peditum, ja ratsuväen joukkojen komentajan, magister equitum. Jälkimmäinen titteli on ollut olemassa tasavallan ajoista lähtien. Se oli toisena komentajuushierarkiassa roomalaisen diktaattorin jälkeen. Constantinuksen seuraajien aikana magister-titteli asetetaan myös alueelliselle tasolle: magister peditum ja magister equitum osoitetaan jokaiseen pretoriaanien prefektoraattiin (per Gallias, per Italiam, per Illyricum, per Orientem), ja prefektoraattien lisäksi myös Traakiaan ja joskus Afrikkaan. Ajoittain virat yhdistetään yhden henkilön hallittavaksi. Häntä nimitetään silloin joko arvolla magister equitum et peditum tai magister utriusquae militae. Sellaisilla titteleillä varustettuna hänellä on suora komentajuus comitatensesten liikkuvaan, pääosin ratsuväestä koostuvaan kenttäarmeijaan. Se toimii nopeana reagoivana voimana. Muut magistrit pysyvät keisarien välittömässä määräysvallassa, ja niitä nimitetään nimikkeellä in praesenti, keisarin ”läsnäololla” arvostettuina joukkoina. Myöhäisellä 300-luvulla paikallisia komentajia nimitetään yksinkertaisesti magister militumiksi (niiden lisäksi idässä on kaksi keisarin läsnäololla arvostettua magisteria ja paikalliset magisterit saattavat pitää samalla jalkaväen ja ratsuväen komentajuuksia). Tähän aikaan lännen ylipäällikköä kutsutaan arvonimellä magister utriusquae militae ja idässä on kaksi vanhempaa johtavaa kenraalia arvonimellä magister militum praesentalis. 12 Rooman itäisen osan armeijan komentorakenne vuonna 395 Rooman läntisen osan armeijan komentorakenne vuosina 410-425 13 14 Magister militumin asema komentorakenteessa 15 16 Kun tarkastellaan Notitia Dignitatumia tarkemmin, havaitaan, että Magister Militum per Illyricumilla on käytettävissään 26 yksikköä.1 Itse asiassa Illyricumin magister militumin tittelit ovat ratsuväen ja jalkaväen käsittäviä, mikä kuvaa hyvin sen hetkisen kehityksen jalkaväkijohtoisista joukoista ratsuväen hallitsemiseksi joukoiksi: Magistri equitum et peditum in praesenti duo. Equitum et peditum per Orientem. Equitum et peditum per Thracias. Equitum et peditum per Illyricum.III Alarik on magister militum, joka johtaa ratsuväkeä ja jalkaväkeä. Samoin Gainaksella on Traakiassa ja Fravittalla Orientissa vastaavat arvot. Burns väittää, että Gainaksella on asemansa Traakiassa vain paperilla, mutta nämä ”paperille laitetut joukot” antavat aiheen olettaa, että nimenomaan näiden vahvojen joukkojensa takia Gainaksella on mahdollisuus alkaa harjoittaa sotilaspolitiikkaa ja valmistella keisarin vastaista kapinaa. Hänellä on käytettävissään 27 yksikköä.2 Kun tarkastellaan Magister Militum per Orientemia, niin hänellä on 32 yksikköä.3 Magister Militum Praesentalis I:llä on 36 yksikköä.4 Magistre Militum Praesentalis II:lla on 36 yksikköä.5 Tämänkään tarkastelun perusteella Alarikin joukot eivät ole pienet. Kun näiden johtavien magistri militumien lisäksi tarkastellaan vielä Balkanin suunnalla olevia muita itäroomalaisia joukkoja, Alarikin ja hänen goottikansansa läheisyydessä on huomattavia joukkoja, jotka ovat joko suoraan Alarikin alaisuudessa, hänen kanssaan yhteistyössä tai hänen välittömässä läheisyydessään. Skyytian herttualla, Dux Scythiae, on (nykyisessä Kaakkois-Romaniassa) käytettävissään 7 ratsuväen yksikköä tai ainakin erillisosastot on listattu hänen alaisuuteensa.6 Näiden lisäksi herttualla on käytettävissään 8 auxlia-yksikköä tai hänelle on osoitettu 8 erillisyksikköä.7 Lisäksi herttualla on 8 prefektiä legioonayksikköineen sijoitettuina pitkin Tonavan rajajokilinjaa.8 Vaikka tähän on listattu 8 prefektiä, niin vain 7 on olemassa, koska prefekti, joka komentaa joukkoja legionis secundae Herculiae musculorum Scythicorum (et classis, siis laivastoa), pitää määräysvallassaan myös yhtä legionis primae Iociaen erillisosastoa. Sitten on Moesian secundan herttua (oik. ruhtinas), Dux Moesia secundae, jolla on nykyisen Koillis-Bulgarian alueella 7 ratsuväkiyksikköä tai erillisosastoa, jotka on osoitettu hänen määräysvaltaansa.9 Näiden lisäksi herttualla on 10 auxlia-yksikköä tai erillisosastoa.10 Hänen alaisuudessaan on vielä 8 prefektiä legioonayksikköineen, jotka on sijoitettu pitkin Tonavan rajajokilinjaa.11 Miehet, jotka ovat joukoissa praefecti legionis undecimae Claudiae, ovat osa vanhaa osastoa Legio XI Claudia Pia Fidelis. Tämän legioonan muut erillisosastot ovat nimeltään Undecimani, ja ne ovat kreivin, Comes Hispanias, ja sotapäällikön, Magister Militum Praesentalis II, alaisia. Miehet, jotka ovat merkitty praefecti legionis primae Italicae alaisuuteen, ovat niiden miesten seuraajia, jotka ovat kuuluneet Moesiassa vuodesta 70 jKr. sijainneeseen Legio I Italicaan. Cuneus equitum Solensium on ratsuväkiosa vanhasta yksiköstä Legio XX Valeria Victrix, uudelleennimettynä Solenses. Moesia primassakin on oma herttua, Dux Moesiae primae. Nykyisen Koillis-Serbian kohdalla herttualla oli 8 ratsuväkiyksikköä tai 8 erillisyksikköä on listattu hänen III Notitia Dignitatum, In Partibus Orientis, 1. 17 alaisuuteensa.12 Sen lisäksi herttualla on 8 auxlia-yksikköä tai erillisyksikköä.13 Lisäksi herttualle kuuluu vielä 8 prefektiä ja heidän legioonayksikkönsä.14 Praefectus legionis septimae Claudiae tarkoittaa osaa vanhasta yksiköstä, Legio VII Claudia Pia Fidelis, jonka sijaintipaikka on pitkään Viminacium (Serbian Kostalac). Notitiassa todetaan osan yksiköistä sijainneen Cuppiksessa, samalla kun Praefectus classis Histricae sijaitsee Viminacossa. On mahdollisuuksien rajamailla, että kysymyksessä ovat samat miehet, niin kutsutut Septimani, jotka ovat gallialaisen magister equitumin komentajuudessa. Tosin he saattavat olla peräisin toisestakin 7. legioonasta, joka sijaitsee Hispaniassa. Balkanilla on vielä Daakian ruhtinas, Dux Dacia ripensis. Hänellä on 9 ratsuväkiyksikköä tai erillisosastoa, jotka on listattu tämän ”jokiherttuan” alaisuuteen.15 Lisäksi herttualle on alistettu 6 auxlia-yksikköä tai erillisyksikköä.16 Hänellä on käytettävissään yksi prefekti auxlia-yksikön kanssa: Praefectus militum exploratorum (vakoilijoita?). Lopuksi on vielä 13 prefektiä ja tribuunia legioonayksiköidensä kanssa.17 Praefecti legionis quintae Macedonicae -joukko-osaston miehien kategorointi tarkoittaa miehiä vanhasta yksiköstä Legio V Macedonica Pia tris Fidelis tris, joka on pitkään sijainnut Oescuksessa (Bulgarian Gigen), ja yksi erillisosasto on edelleen Oescossa. Tämän legioonan muut erillisosastot ovat kahden sotapäällikön alaisuudessa: Magister Militum per Orientem ja Comes limitis Aegypti. Miehet yksikössä Praefectus legionis tertiaedecimae gemi tarkkoittaa miehiä vanhasta Legio Gemina XIII:sta, joka sijaitsee Ratiariassa (Bulgarian Arissa), sen jälkeen kun Aurelianus on vetäytynyt Daakiasta, ja Notitian mukaan yksi erillisosasto on edelleen siellä. Tämän legioonan muut erillisosastot löydetään kahden upseerin alaisuudesta: Magister Militum per Thracias ja Comes limitis Aegypti. Miksi kaksi tribuunia yksikköineen on listattu legioonayksiköiksi? Tätä on vaikea ymmärtää, koska nimet viittaavat niiden olevan auxlia-muodostelmia. Auxilium Crispitienses -joukko-osasto on nimetty Constantinuksen vanhimman pojan, Crispuksen, mukaan, joka on teloitettu vuonna 326 jKr. Crispuksen nimen säilyminen tämän joukkoosaston mukana (samoin kuin Dux Britanniarumin Equites Crispianorumissa) antaa aiheen olettaa, ettei Crispus sittenkään kärsinyt sellaista damnatio memoriaeta kuin historiankirjoituksissa on väitetty.IV Kun tarkastellaan näitä listoja, ymmärretään, mitä Stilichon suorittama itäisten joukkojen palauttaminen näiden yksiköihin merkitsee. Ne eivät Eugeniuksen vastaisen sisällissodan jälkeen tule määrävahvuisiksi, mutta ne saavat kuitenkin huomattavan voimanlisän verrattuna niiden kutistuneeseen asemaan sisällissodan aikana. Toinen mielenkiintoinen tekijä on havaittavissa. Alarikin mennessä miehineen Balkanin voimatyhjiöön ja alkaessa kapinoida hänen toimintansa on tuloksellista: vaikka gootit ovat menettäneet pelkästään yhden taistelun tantereelle 16 000 miestä, tämä ”arvonalennus” ei näy comes Alarikin ja hänen joukkojensa asemassa: Alarik saa käyttöönsä Illyrian valtavat sotilaalliset voimavarat, aseelliset ja sotilaalliset. Minne hänen kansansa yksityiskohtaisesti sijoitetaan Illyrian pretoriaanien prefektoraatissa, johon kuuluu varsinaisesti kaksi diokeesia,V lännen Italian pretoriaanien prefektoraattiin näyttää kuuluvan (ainakin siis Aurelianuksen ”Illyrian luovutuksen jälkeen”) myös IV Notitia Dignitatum, Magister Militum Praesentalis I; Magister Militum Praesentalis II; Magister Militum per Orientem; Magister Militum per Thracias; Magister Militum per Illyricum; Dux Scythiae; Dux Moesiae secundae; Dux Moesiae primae; Dux Daciae ripensis. V Makedonia, provinssit Achaia, Macedonia, Creta, Thessalia, Epirus uetus ja Epirus noua et pars Macedoniae salutaris, Daakia, provinssit Dacia mediterranea, Dacia ripensis, Moesia prima, Dardania, Praeulitana et pars Macedoniae salutaris 18 Illyrian diokeesiVI ?VII Länsigootit ovat aluksi Moesia primassa, mutta kun Alarik lähtee joukkoineen liikkeelle, niin hänen kansansa poistuu Moesiasta. Alarikin joukkoja löydetään Thessaliasta, Daakiasta, Makedoniasta, Epiruksesta ja Achaista. Hänen kansansa ei mennyt joukkojen mukana Kreikkaan, joten hänen kansansa on osittain Thessaliassa, Daakiassa ja Makedoniassa. Roomalaiset ovat järjestäneet niin, että Traakiassa on Alarikin vahva vastustaja Gainas, joten Alarikin kansa ei ole Traakiassa, eikä se ole Traakian takana Skyytian alueellakaan. Näyttää siltä, että goottikansa on siirtynyt aluksi pois Moesiasta Thessaliaan ja Makedoniaan. Sitten se on liikkunut lännemmäksi Daakiaan ja lopuksi se on tullut edellä mainittuihin Illyrian diokeesin kuuteen provinssiin. Hetkellä, jolloin itä luovuttaa ”Illyrian diokeesin” lännelle, diokeesissa on nämä kuusi provinssia sekä Alarik joukkoineen ja kansoineen. Ollessaan Eutropiuksen aikana Equitum et peditum per Illyricum Alarik on läheisessä yhteistyössä Illyrian pretoriaanien prefektin ja, tämän yhteistyön kautta, Konstantinopolin senaattorien kanssa. Synesiuksen mukaan Alarik istuu neuvostoissa eturivissä, johtavien senaattorien vieressä. Kun ajatellaan, että hänellä on alaisuudessaan 2 vexillatio comitatensesta, 1 legio palatinaa, 6 auxilia palatinaa, 8 legio comitatensesta, 9 pseudocomitatensesta, yhteensä noin 20 500 miestä,VIII tämän lisäksi oma goottisoturiseurueensa, goottisotilaat ja yli miljoonainen goottikansa, hän on jonkinlaisessa yhteistyössä rajaherttuoiden ja heidän joukkojensa kanssa, lisäksi tulevat vielä siviilihallintoa puolustavat erilaiset vartiostot Illyriassa, niin Alarikilla täytyy olla alaisuudessaan vähintään 40 000 sotilasta. Kun hän saa erikoistehtävän, puhdistaa Kreikka pakanallisista mysteeririiteistä, niin kuinka moni Illyrian magister militumin varsinaisista sotilaista seuraa häntä? Zosimus kertoo Alarikin nopealiikkeisten ratsuväenosastojen menemisestä Thermopylain Tuliportin läpi, mutta kukaan ei kerro Alarikin joukkojen tarkkaa määrää. Kun Stilicho pystyy piirittämään Alarikin ja tämän joukot vuoristoseutuun ja viimeksi mainittu pääsee niin helposti pakenemaan, niin Alarikin joukkojen määrä ei ole voinut olla kovin suuri. Tuskin hänellä on, goottiensa lisäksi, kaikkia Illyrian roomalaisia joukkoja mukanaan. Hänellä on tuskin enempää kuin 5 vanhaa legioonaa, 30 000 miestä, seuranaan. Ottaako hän Illyrian magister militumina gootteja 26 roomalaisen yksikön vahvuuteensa? Todennäköiseltä vaikuttaa, että hänellä on seurueensa ympärillään ja hän on turvannut selustaansa sijoittamalla goottejaan tärkeille paikoille Illyrian roomalaiseen sotilashierarkiaan. Sitten, kun Gainas ja Aurelianus siirtävät Alarikin kauemmaksi Gainaksen vallankaappaussuunnitelmien tieltä, Alarik kansoineen löytää itsensä entisestä Pannoniasta, jota nyt, 400-luvun alussa, Konstantinopolin siirrettyä sen jälleen Rooman läntisen osan hallintaan, kutsutaan Illyrian diokeesiksi, joka on Italian pretoriaanien prefektin alaisuudessa. Illyrian diokeesin edellä mainitut kuusi provinssia ovat sotilaallisesti Magister Peditumin ylikomentajuuden alaisuudessa, ja niitä komentaa suoraan Comes Illyricum, Illyrian kreivi. Stilichon ollessa molempien aselajien ylipäällikkö lännessä Illyrian kreivi on suoraan hänen alaisensa. Kreivillä on käytettävissään 22 joukko-osastoa.18 Näin Illyrian kreivillä on käytössään noin 17 500 miestä (13 auxilia palatinaa, 5 legio comitatensesta, 4 pseudocomitatensesta, yhteensä 22 yksikköä).IX VI Siinä on kuusi provinssia: Pannoniae secundae, Saviae, Dalmatiarum, Pannoniae primae, Norici mediterranei, Norici ripensis VII Notitia Dignitatum, In Partibus Occidentis, I-II; In Partibus Orientis, I, III. VIII uusissa legioonissa 1 000 miestä, auxiliassa 500, comitatenses-jalkaväkilegioonassa 1 000 miestä, ratsuväki-vexillationesissa 1 500 IX Notitia Dignitatum Medieval Sourcebook), s. 8; Notitia Dignitatum (Late Roman Shield Patterns 19 Notitia Dignitatum ei voi selittää Rooman sotilasorganisaatiota Pannonian provinssissa, tai Illyrian diokeesissa, koko myöhäisroomalaisen ajanjakson ajalta, mutta Notitia kertoo vallitsevan organisatorisen tilanteen vuoden 395 vaiheilla ja myöhemmin vuodesta 425 vuoteen 430.X Aikaisempi sotilassysteemi ei myöskään ole Notitia Dignitatumin täsmällisenä perustana. Myöhäisen roomalaisen periodin sotilaalliset kaiverrukset ovat erittäin harvinaisia, leimattujen laattojen poikkeuksella.XI Tetrarkkien aikana, kun kaksi Pannoniaa jaettaan neljään osaan (Pannonia I, Savia, Valeria ja Pannnonia II), pannonioissa olevat joukot hajotetaan. Riparenses-rajajoukot ovat nyt herttuoiden, duces, alaisia, comitatensekset alistetaan kahdenlaisille sotapäälliköille: comites rei militaris ja magister militum (per Illyricum), myöhemmin komentajille arvonimellä comites Illyrici. Notitia dignitatumin mukaan provinssit Pannonia I – Noricum ja Pannonia II – Savia ovat samojen herttuoiden alaisia. Solvan linnoituksen vuosien 364˗367 kaiverruksissa on Valerian herttuan virallinen nimi: dux Valeriae limitis. Pannonia II:een perustetaan kaksi legioonaa: legiones V Iovia et VI Herculia. Epigrafisten lähteiden, kaiverrusten, mukaan Legio VI Herculia on Pannonia II:lle kuuluvassa Ad Militaressa. Myöhemmin Notitia Dignitatum esittää Ad Militaren kuuluneen Valerian herttuakunnalle, ja edellä mainittu legioona mainitaan Aureus Monsissa, Teutoburgiumissa ja Castellum Onagriumissa. Notitia Dignitatumissa ei mainita myöskään Intercisan numerus equitum scutariorumia eikä miles Histricorumia, jotka esitetään kahdessa hautakivessä. Notitia Dignitatumissa mainitaan muutamia kohortteja, cohortes, jotka ovat perua prinsipaatin aikaisemmista auxilia-joukoista: cohors I Thracum c. R (Caput Basentissa eli nyk. Bassianassa), III Aplinorum (Siscia) ja I Aelia sagittaria (Klosterneuburg). Ainoan alan (Sirmiensium) alkuperä on tuntematon. Kunnianarvoisan tittelinsä perusteella cohors prima Iovia perustetaan tetrarkkian aikana. Notitian listoissa mainitut tribuunien alaiset järjestysluvuttomat ja epiteetittömät kohortit kuuluvat aikaisempiin, tunnistamattomiin prinsipaatin joukkoihin. Legioonien aikaisempien rakenteiden jäännökset voidaan vielä havaita Notitia Dignitatumista. Siinä oleva legioonien systeemi on hajanainen, koska erilliset legioonien osat eivät ole enää olemassa, ja legioonat pyyhitään pois listoilta, kun laterculum joko laaditaan tai uudistetaan (eikä siksi että käsikirjoitus on fragmentoitunut). Aikaisempi legioonarakenne säilytetään alisella Tonavalla, erityisesti Skyytiassa ja Moesia II:ssa. Siellä on kaksi legioonan osaa, a pars (tai pedatura) superior et inferior, viisi kohorttia komentajanaan praefectus ripae. Leimattujen tiililaattojen tietojen perusteella sama systeemi on toiminnassa muissakin Tonavan provinsseissa. Moesia I:n Legio IIII Flavian jaon tiedot ovat paras esimerkki, missä leimat par(s) sup(erior) et cit(erior) on tunnettuja, joita ei myöskään mainita Notitia Dignitatumissa. Notitian laatimisen aikoihin edellä mainittu paikkasysteemi on lakkautettu, ja vain sen jätteitä voidaan tarkastella. Pannonian listoista kaikki legioonien pars inferiorit katoavat (Legio II adiutrixin poikkeuksella). Tämä liittyy siihen, että Pannonian joukot ovat ottaneet osaa Hadrianapolin taisteluun. Tämän suurtaistelun jälkeisen armeijan uudelleenjärjestämisen aikana laaditussa Notitiassa mainitaan vain partes superioris -joukot. Valerian listat ovat ongelmallisempia, koska pars inferiorien ohella mainitaan kohortteja, jotka kuuluvat pars superioriin ja listalla on vain joukot praefectus legionis ilman tietoja (Contra Tautantum, Cirpi, Lussonium). Notitian XXXIII:n 54 rivin osa on pyyhitty tai jätetty pois, johtuen ilmaisusta praef. leg. II ad. tertiae partis superioris. Teksti voidaan tulkita ilman tätä osaa: and the Notitia Dignitatum), Comes Illyricum; Notitia Dignitatum, In Partibus Occidentis, II X Vuonna 395 Notitia laaditaan ja mainituilla myöhemmillä ajanjaksoilla se osittain korjataan. XI niissä on joukkojen leimoja, tyyppiä duces, tribuni, magistri [figlinarum] centuriones ja OFAR 20 pars superiorin tertia-osa (kolmasosa) on Aquincumissa edellä mainitun praefectuksen komennossa. Praefectis-ilmaus ilman sen läheisempää dataa tarkoittaa uudelleenperustettujen kohorttien komentajia, kysymyksessä ei ole fragmentoituneesta tekstistä. Tosin viimeksi mainittu päätelmä on loogisempi, koska nämä uudet komentajat lisätään tekstiin aikaisemman praefectuksen mukaan, välittämättä aikasemmasta topografisesta järjestyksestä. Listan lopussa vielä yksi (myöhäisin) praefectus lisätään listaan, pr. legionis Transaquinco. Olisi loogista, jos legioona olisi Legio II adiutrix, mutta vastaavissa linnakkeissa sijaitsevat legioonien sekoitetut erillisosastot, exempli gratia castellum Oangrinum. Ennen Hadrianopolin taistelua legioonien toiminta on aivan toista luokkaa kuin taistelun jälkeen. Esimerkiksi praeposituksen alaisen Legio I Martiorumin erillisosaston rakennusaktiviteetti tunnetaan Valeriassa (Tonavan mutkassa) burgus-rakennuskaiverrusten perusteella vuosina 371 ja 372 (Solva ja Visegárd). Auxiliat sijaitsevat linnoituksissa pitkin limestä, sisemmissä varustuksissa (Vincentia, Iovia, Quadriburgium) ja kaupungeissa (Scarbantia, Sirmium, Siscia, Bassiana). Pannonia II:n classeseja sijoitetaan varuskuntina kaupunkeihin (Sirmium, Mursa, Siscia). Notitiassa hämmentää equites- ja auxlia-cunei -joukkojen rinnakkainolo. Equitesit jäivät henkiin Constantinuksen uudistuksista huolimatta, koska useisiin linnoituksiin on sijoitettu vain equiteseja, ja näitä linnoituksia käytetään myös Valentianuksen jälkeisinä aikoina. Notitiassa mainitaan vain kaksi linnoitusta, Matrica ja Annamatia, joissa on suoritettu vuoden 2003 tiennoissa kaivauksia. Notitian mukaan näissä linnoituksissa sijaitsevat osastot equites Dalmatae ja promoti. Kaivausten, Valentianuksen aikakauden leimattujen tiililistojen ja rahankierron löytöjen perusteella molemmissa linnakkeissa Valentianuksen aikana suoritetut rakennustoimet voidaan osoittaa. Matricassa jätekuilu on maan alla principan pyhäkössä. Equitesit eivät ole voineet olla olemassa myöhemmälläkään ajanjaksolla (cuneiden jälkeen), koska joukot equites Dalmatae ovat jo tetrakkien aikana Pilismarótissa. Tämä tarkoittaa sitä, että Notitiassa mainitut joukot ovat olemassa samaan aikaan. Riparienses-joukkojen rinnakkaisvaruskuntien olemassaolo ei sulje pois Notitiassa esitettyjen tietojen pätevyyttä. Koska auxilia-joukkojen systeemi muistuttaa legioonien vastaavaa, myöskään auxilia-joukot eivät ole koskemattomia Hadrianopolin taisteluiden jälkeen. Vaikka tätäkää taistelua edeltäviä joukkojen tarkkoja vahvuuksia ei tiedetä, niin Hadrianopolin jälkeisten aikojen joukkojen kaaoksesta kertoo parhaiten se, että aikaisempien joukkojen jäänteiden keskittymiä castellumeihin voidaan vain arvailla. Siksi ei ole välttämätöntä otaksua 2 500 miehen varuskuntaa esimerkiksi Intercisassa. Tämä todistuu tosiasiasta, että myöhemmät joukot voivat olla varuskuntina burguksessa. Muita tosiasioita täytyy ottaa huomioon. 360-luvulta lähtien apujoukko-vicistä luovutaan, ja loppuosa siviiliväestöä siirtyy myös linnakkeisiin. Aikaisempien vicien aluetta käytetään osana myöhäisimmän roomalaiskauden hautuumaita, ja naisten ja lasten korvakoruja, helmiä löytyy linnakkeiden sisältä. 370-luvulla Pannoniassa on olemassa ainakin kolme linnoitusta, joita ei mainita Notitiassa. Yksi on linnoitus Esztergom-Hideglelőskeresztissa, joka on rakennettu vuosien 364 ja 367 välillä. Toinen on vastaiskulinnoitus Izsassa (Celamantia), joka Theodosiuksen ajan rahalöytöjen ja Valentinianuksen kauden leimattujen tiililaattojen perusteella hylätään 380-luvulla. Viimeinen linnake on 300-luvun sisäinen varustus Tácissa. Aikaisemmat roomalaiset setlementit uudelleenrakennetaan 300-luvulla sisäisiksi varustuksiksi, mutta vastoin muiden linnoitusten rakentamista (Alsóhetény, Ságvár, Kőrnye, Fenékpuszta) vain ensimmäinen periodi rakennetaan viuhka- ja U-muotoisin tornein. Toisilla linnakkeilla on 21 toinen rakennusperiodi, johon sisältyy ympyrätornit (ne ajoitetaan vuoteen 375). Tämä merkitsee sitä, että ennen tätä ajanjaksoa Gorsiumia ei käytetä sotilaslinnoituksena. Notitiassa Gorsiumia ei mainita. Tämä tieto paljastaa, että Valerian lista on laadittu Valentinianuksen hallituskauden jälkeen. Notitian Pannonia-luvussa adverbi nunc voidaan löytää lisättynä useiden joukkojen nimiin, mikä merkitsee, että alkuperäistä listaa on jäljestäpäin korjattu. Milloin se tapahtui? Suoritettiinko korjaus vuonna 380, 409 vai vuosien 425 ja 430 välillä? Ensimmäinen ja kolmas vaihtoehto voidaan sulkea pois, koska ensimmäinen päivämäärä on johdettu ajatuksesta, että Pannonian lista laadittiin Valentinianuksen aikana (ja tämähän ei ole totta). Kolmas päivämäärä (silloin suoritetaan Notitian viimeiset kirjaamiset) on epätodennäköinen, koska silloin Valerian provinssi evakuoidaan ja vuoden 425 jälkeen uudelleenperustetaan Valeria Mediana. Yleensä oletetaan, perustuen foedus-käsitteeseen, että Alatheuksen ja Safracin goottialaani-hunni -väestö asettuu aloilleen vuonna 380. Lähteinä ovat Jornandesin ja Zosimuksen kirjojen kohdat.XII Peter Kovácsin mukaan pääongelma tämän hypoteesin suhteen on se, että Zosimus jatkaa kertomusta toteamalla Alatheuksen ja Safracin poistuneen Pannonian provinsseista. Kovácsin mukaan arkeologinen materiaali 300-luvun lopulta ei myöskään tue heidän läsnäoloaan, ja foederati ei palvellut Rooman armeijassa. Vain heidän johtajistaan tulee roomalaisia arvohenkilöitä arvonimellä dux, comes tai magister militum. Kovácsin mukaan ainut gens, joka mainitaan Notitia Dignitatumissa on gens Marcomannorum Pannonia I:ssä. Kovács myöntää kuitenkin, että ”hyvin tunnettu” myöhäisen roomalaisen armeijan barbarisoiminen ei ollut tuntematon Pannonian provinsseissakaan. Tästä prosessista hän esittää todisteena Aquincumin Francuksen hautakaiverruksen. Kovács ei tarkastele Zosimuksen esitystä kovin tarkasti. Koska vanhemman roomalaisen keisarin, Gratianuksen, kanssa tehdyllä sopimuksella Alatheuksen ja Safracin itägootti-alaani-hunni -väestö saa Drava- ja Savas-joen väliltä sekä ympäristöstä maita, väestön johtajista tulee alueen duceseja, yhtenä tärkeänä hallintopaikkanaan Mursa. Zosimus kertoo, kuinka Alatheus ja Safrac lähtevät tietyn joukon kanssa Tonavan yli, joka siellä liittyy toiseen germaaniseen joukkoon, joka hyökkää Galliaan ja myöhemmin Athanaricin goottien kimppuun. Hunnien ja Fritigernin johtamien länsigoottien kanssa Alatheus ja Safrac voittavat Athanaricin. Taisteluiden yhteydessä länsigoottien johtaja Fritigern ilmeisesti kaatuu, jonka jälkeen muutaman vuoden kuluttua Alatheus ja Safrac yrittävät itägoottilaisen kuninkaan kanssa Tonavan ylitystä, mutta Theodosiuksen paras kenraali Promothus voittaa ja surmaa heidät sekä ottaa jäljelle jääneet barbaarit vangeiksi. Zosimuksenkaan esityksen mukaan Pannonian alueilta eivät poistu kaikki sinne otetut alaanit, hunnit ja itägootit. Tästä väestöstä on tietoja vielä myöhemminkin roomalaislähteissä ”vieraana väestönä”. Ennen kaikkea Pannonian provinssien epäjärjestykset, kaupunkien ympäristöjen, maaseudun ryöstäminen, roomalaisten muuttaminen pois, rahapajan poistuminen, kertovat sekasorron jatkumisesta. Sitä paitsi Gratianuksella on vahva alaanihenkivartiosto, ja Stilicholla, Rufinuksella ja Theodosiuksella on hunnikaartilaisensa. Theodosiuksen armeijan hyökätessä Eugeniuksen kimppuun hänen armeijassaan on itägootti- ja hunnijoukko-osastoja, joita ei tosin Notitiassa mainita foederatikohdassa mutta ne mainitaan muualla comitatenses- ja pseudocomitatenses-yksiköissä. Se, ettei Notitiassa mainita foederati-yksiköitä, johtuu mielestäni Notitian luonteesta: se listaa rauhanajan joukot, ei sodanajan yksiköitä, ja liittolaistenhan on sopimusten perusteella luovutettava armeijaan foederati-joukkojaan tietty määrä sodan aikana (esimerkiksi XII Jornandes Get. 27, 140-141; Zosimus IV, 34, 2-4 22 länsigoottien noin 40 000 miestä). Kovács jättää havaitsematta vielä erään tärkeän seikan: hänen esittämissään johtotehtävissä liittolaisjohtajilla on käytettävissään roomalaisia joukkoja, mutta myös he voivat listata omia joukkojaan roomalaisjoukkoihin, ja näillä päälliköillä on myös sotilasseurueensa. Kun Alarik tulee gootteineen, muine barbaareineen ja roomalaisineen Pannoniaan, hän ei saavu vankalle roomalaiselle perustalle, vaan alueelle, joka on osittain kaaoksessa roomalaisuuden ollessa pirstoutumassa sotilaallisesti ja siviilihallinnollisesti liittolaisten hajottavista voimista. Pannonian comitatenses-joukot ovat kolmenlaisten sotapäälliköiden komennossa: joko comites rei militariksen tai magister militumin, Illyricumin jaon jälkeen komentajina toimivat uudet sotapäälliköt, comites Illyrici. Notitia näyttää vain tämän tilanteen ja tarjoaa listat vuoden 396 jälkeen. Comitatensesten ryhmässä on useita joukkoja, jotka on perustettu niiden nimien perusteella Honoriuksen aikana: Honoriani victores, Mauri Honoriani seniores, Mattiari Honoriani Gallicani. Vuosina 406˗407 uusia pseudocomitatenseslegioonia asetetaan, kuten Lancearii Lauriacenses ja Comagienses sekä Secunda Iulia. Vuonna 409 viisi joukko-osastoa (6 000 miestä) lähetetään Illyricumista Valens comesin alaisuudessa Alarikia vastaan Italiaan. Comitatensesten päävaruskunnat ovat silloin Dalmatian kaupungeissa. Tätä tukee se, että jotain fabricae-osastoja siirretään Dalmatiaan. Jälleen, Illyrian comesin alaista ratsuväkeä ei ole listattu Notitiaan. 300-luvun toisella puoliskolla ja 400-luvun alussa useita Pannonian joukkoja siirretään pois Illyricumista (siis Illyrian diokeesista, joka käsittää neljä Pannonian provinssia). Viimeisen suuren yrityksen puolustussysteemin stabilisoimiseksi suorittaa dux-Generidus. Sen jälkeen Pannoniassa tapahtuu samoin kuin Noricumissa, aluksi barbaaripalkkasoturit täyttävät armeijanpaikat ja sen jälkeen barbaariväestö täyttää maan ja roomalainen väestö vetäytyy pois. Pannonian joukkojen asema ja tila on 410- ja 420-luvulla samanlainen kuin Noricumissa 470-luvulla.19 Roomalainen valta ja suuri osa roomalaista/roomalaistunutta väestöä ovat siirtyneet pois ja tilalle on tullut alkukantaisempi barbaarisetlementti, ja villoista ja linnoituksista on jäljellä vain raunioituva muisto. Pannonian provinsseista voidaan historiallisesti ja arkeologisesti lukea yhteiskunnallisen paradoksin räjähdyksen jäljet. Hadrianopolin taistelun jälkeen Theodosius ei saa kuntoon Pannonian ja muunkaan Illyrian sotilasjärjestelmää, kokonaisuutenaankin johtosuhdejärjestelmä on sekaisin. Pannonian provinsseissa yksiköt, jotka ovat menettäneet suuria osia vahvuudestaan, eivät palaudu lähellekään täyttä vahvuuttaan. Legioonien sirpaleet jäävät kitumaan ympäri provinsseja, suojelemaan linnoituksia ja kaupunkeja sisältä- ja ulkopäin hyökkääviä barbaareja vastaan. Tutkijat ovat korostaneet sitä, että Notitiassa ei listata ollenkaan liittolaisjoukkoja. Tämä on heidän mielestään merkki siitä, että barbaarien asemaa Rooman armeijassa on ylikorostettu. Näkymys on täysin väärä! Notitiassa ei listata sodanajan liittolaisjoukkoja, mutta siinä listataan lukuisat, tavallisia joukkoja korkeammassa asemassa olevat comitatenses- ja pseudocomitatenses-joukot, jotka ovat suurelta osin barbaarien miehittämiä. Theodosiuksen ”suuri ansio” on se, että hän lisää näiden joukkojen määrää ja täyttää ne barbaareilla. Näin perinteinen roomalainen jalkaväen legioona on konkreettisesti pirstaleina ja johtavaan asemaan armeijassa ovat nousseet nämä liittolaisia ja muita barbaareja täynnä olevat ratsujoukot. Niistä on muodostunut suuri ongelma liittolaisten alueilla ja siellä, mihin ne on kulloinkin sijoitettu. Useat aikakauden lait Codex Theodosianuksessa vahvistavat tämän. Sitä paitsi näille roomalaista maata ryöstäville ja omaa oikeuttaan ajaville joukoille on suuri ongelma roomalaiset linnoitukset ja kaupungit, ja barbaarisotapäälliköt ja heimojohtajat pyrkivätkin madaltamaan kynnystä kaupunkien ja maaseudun välillä. Aivan niin kuin 23 vallassa oleva mysteeriuskonto pyrkii estämään urbaanien alueiden ja maaseudun erillään olon. Uskonto on alasajamassa grammaatikkojen luomien kielellisten urbaanirajojen lisäksi ideologisia, strategisia ja valtakunnan rajoja. Nämä kaksi uutta, klassisen kulttuurin vastaista voimaa ryhtyvät yhtä aikaa alasajamaan korkealle kehittynyttä kaupunkikulttuuria, vankistaessaan omaa häikäilemätöntä tietämätöntä toimeliaisuuttaan. On murheellista nähdä legioonien kutistuminen ja samanaikainen maaseudulta voimansa saavan barbaariratsuväen esiinmarssi: roomalaiset legioonat on korvattu barbaarisella eliittiratsuväellä, joka ei noudata roomalaisten legioonien aikoinaan muodostamia valtakunnan, strategisia ja ideologisia rajoja, vaan siellä, missä uusi ratsuväki korvaa roomalaiset legioonat, uudet yhteisölliset ja yhteiskunnalliset rajat alkavat punoutua. Alarik ja muut maita saaneet liittolaisjohtajat on nähtävä näistä eliittiratsuväenosastoista voimansa saavina uusina rajoja muodostavina sotapäällikköinä, ja ruhtinaina. Pannonian provinssien linnoitusten tilasta esitettäköön seuraavaa: Pitkin ripa Pannonicaa valtaosa vahtitorneista ajoittuu Valentinianus I:n aikaan. Rinnan vahtitornien kanssa rakennetaan useita linnakkeita, kuten Esztergom-Hideglelőskereszt -varustus, samoin Tokod-linnake, joka varustetaan suojelemaan U-muotoisia ja viuhkamaisia torneja (Tokodlinnakkeella on myös monia morfologisia elementtejä aikaisemmasta linnakerakentamisen käytännöstä). Jälkivalentiaaniset uudelleen rakentamisen jäljet voidaan osoittaa vielä useammista linnakkeista. Esimerkiksi Intercisassa linnakkeen käyttö saatetaan vahvistaa kyseisenä aikana, samoin kuin se, että linnake rakennetaan useissa kohdissa uudelleen. 400-luvun vaihteessa uusia varustuksia tai torneja rakennetaan aikaisempien linnakkeiden alueille, tavallisesti yhteen niiden kulmista. Tämä ilmiö havaitaan Carnuntumin alueella castra legionis: castran alue tulee asutuksi ja siviiliväestön täyteenrakentamaksi, samalla kun varustus ja laajempi Tonavan rintaman rakennelma palvelee sotilastarkoituksia. Linnoitusten vähentäminen Theodosiuksen kuolemaa seuranneina vuosina on väistämätöntä limitanei-joukkojen voimien drastisessa heikentämisessä. Tällainen kutistuminen voidaan todeta Gerulatassa, Azaumissa, Cirpissä ja Carnuntumissa, joissa apulinnakkeisiin rakennetaan turvapaikkakastelli. Vastaavanlainen burgi on löydetty 2000-luvun alussa Lussoniumista, läheltä hylätyn myöhäisen roomalaisajan linnakkeen porttia. Visegrádin linnakkeen portin eteen rakennettu neliskulmainen torni palvelee puolustustarkoitusta jopa sen jälkeen, kun sotilaat ovat hylänneet linnakkeen, mikä tapahtuu ennen vuotta 380. Theodosiuksen ajoista lähtien tilanne huononee nopeasti: varustukset, joita miehittävät maksuja saamattomat ja suuresti voimiltaan kutistetut joukot, ja muunlaiset yhä käytössä olevat burgit muodostavat yhdessä provinssin puolustussysteemin. Notitia Dignitatumissa 400-luvun alussa näkyvä nunc-adverbi viittaa edellä mainittuihin yksiköihin ja niiden sijaintipaikkoihin. Roomalaisten sotilas- ja turvateiden verkosto noudattaa limesiä, on erinomainen varuskuntien, linnoitusten ja kaupunkien välillä (esimerkiksi Solvasta, siis Eszergomista, itään tie noudattaa yleistä käytäntöä: contour-linjoja kukkuloiden juurella). Roomalaiselle tieverkostolle tyypillisiä kilometripylväitä on löydetty Pannoniasta yllättävän vähän. Limestiet noudattavat tiukasti vahtitornien reittiä. Tornit seisovat lähellä teitä, yleensä niiden sisäpuolella. Vahtitornien rakennusprojekti on läheisessä kosketuksessa limes-tiestöön, niin että 300-luvulla, ja etenkin Valentinianus I:n aikana, rakennetaan suuri joukko merkinantoja vahtitorneja. Samalla limes-tiestöä korjataan ja vahvistetaan, mikä on tällä yhtenäisen valtakunnan alueelta ensimmäisenä menetetyllä alueella viimeinen vastaava toiminta Rooman ajalla. Hyvin kokoonpantu ja lujasti rakennettu roomalainen sotilastiestö on sen 24 monelta kohdalta käytössä ainoana Tonavaa mukailevana yhteyslinjana. Se on ylivertainen muihin yhteysmuotoihin, kuten uusiin ratsastuspolkuihin, nähden, koska sitä saatetaan käyttää talvellakin. Näiden roomalaisteiden käyttö jatkuu läpi synkän keskiajan, nykypäiviin asti, ja uudet maantiet on usein rakennettu roomalaisen limes-tien jälkiuran päälle. Kuitenkin Valentinianus I:n ajan jälkeen tätä suurenmoista tiestöä ei enää kunnosteta kokonaisvaltaisesti eikä valtiolta heru siihen rahaa. Paikallisia kunnossapitoja jatketaan, mutta roomalaisten legioonien murentumisen myötä armeijan ylläpitämä tiestö jää lujien rakenteidensa varaan uhmaamaan aikojen saattoa. Keisarien armeijoihinsa palkkaamat barbaarien eliittijoukot heimollisine upseereineen eivät tiestön kunnossapidosta välitä eivätkä lukutaidottomina pysty näkemään esimerkiksi Tabula Peutingerianaan ylöskirjattua sivistyksen tärkeintä liikenne-, yhteys- ja huoltoväylää. Ennen Alarikin ja hänen kansansa tuloa Pannonian provinsseihin Stilicho asuttaa sinne vuonna 396 sveebiläiset markomannit: näiden kuningatar anoo sisäänpääsyä ja markomannien käännyttyä kristinuskoon Tonavan ylitys sallitaan, Klosterneuburgin ja Carnuntumin väliselle alueelle. 2000-luvulla suoritetut kaivaukset alueen myöhäisantiikin setlementeissä, hautuumailla pitkin Tonavan rantaa ja sen takana todistavat roomalaisen väestön ja germaani-foederatien rinnakkainoloa, Valentinianus I:n aikojen jälkeen 300-luvun lopulla ja 400-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Hautajaistavat ja hautalahjat, sotilaalliset virkaanastujaiset sekä vahvat linnoitetut setlementit pohjoiseen Vindobonasta, Rooman rajojen ulkopuolella, Oberleiserbergissä tuottavat samanlaisen määrän myöhäisroomalaista ja samanaikaista germaanista materiaalia. Oberleiserbergissä esiin kaivettu tyylillisesti merkittävä residenssi heijastaa vanhaa roomalaista rakennustraditiota. Rakennus saattaa olla Notitiassa mainittu korkean upseerin, tribunus gentis Marcomannorum, oleskelupaikka.20 Sonja Jilék painottaa roomalaisen väestön ja germaanien rinnakkainoloa, mutta esittäessään, että vuonna 433 Pannonia lopulta siirtyy hunnien, jotka levittäytyvät alueelle ja ryöstivät aikaisemman Rooman provinssin,21 haltuun, häneltä puuttuu sotilaallinen ja historiallinen kokonaisajattelu. Ensinnäkin roomalaisten sotilastiestön kunnospidon romahtaminen, ihmisten pakeneminen villoistaan ja kylistään linnoituksiin, joista tehdään asutuskeskuksia ja joiden nurkkauksiin laitetaan pienempiä varustuksia ja ratsuväen hyökkäyksiä ennakoivia ja estäviä torneja, tämä kaikki kertoo siitä, että roomalainen väestö pakenee peruuttamattomasti ja väistämättömästi jotain suurta uhkaa. Tämä uhka on aluksi alueelle sijoitetut alaanit, hunnit ja itägootit, sitten nämä alueen liittolaiset saavat barbaarilisäystä markomanneista ja sen jälkeen vielä näitäkin suuremmasta barbaarisesta ihmisryhmästä, yli miljoonaisesta länsigoottikansasta. Näiden hävitysretket ajavat alueen roomalaiset ja roomalaistuneet asukkaat kestämättömään tilaan, jossa ryöstöstä ja hävityksestä näyttää tulevan arkipäivää. Nämä hävitykset alkavat 52 vuotta ennen Jilékin mainitsemaa hunnien valloituksen päivämäärää, ja parinkymmenen vuoden kuluttua näiden ryöstöjen alkamisesta Pannonian provinssit ovat ajautuneet Alarikin aikana pysyvän kulttuuritaantuman tilaan. Alarik kansoineen on Pannonian provinsseissa noin 30 vuotta ennen hunnien niin kutsuttua ”alueen valloitusta”. Mutta jatketaan alueen linnoitusjärjestelmän arkeologista tarkastelua. Linnoituksesta Vindobona Castra Legionis tulee alueen romaanisen väestön turvapaikka ja settlementti, jonne näyttää asettuvan germaanistakin väestöä. Nämä väestöryhmät puolustavat yhdessä 300- ja 400-luvulla tätä legioonalaislinnoituksesta sotilaspaikaksi kutistuvaa varustusta. Niin kuin muuallakin arkeologiset löydyt viittaavat siihen, että roomalaisväestö vetäytyy tämän linnoituksen turvaan, jota suojaamaan otetaan yhä lisää germaaniliittolaisia. Nämä sotilaselementit tuovat mukanaan Tonavan yli perheitään ja 25 sukujaan, ja paikasta tulee germaanien haltuunsa ottama rajalinnoitus, josta romaaniset kulttuurielementit katoavat joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Viimeinen roomalaisen rappiokulttuurin merkki alueella on canabae-yhteys ja sen muuttuminen inhumanaatio-nekropolikseksi. Viimeisenä roomalaisena sotilasyksikkönä alueella on 400-luvun alussa classis Histrica. Alisessa Itävallassa, Bad Deutsch-Altenburgin alueella, on sijainnut roomalainen linnoitus Carnuntum Castra Legionis. Tälläkin alueella, ennen linnoituksen käytön lakkauttamista, siviiliväestö on hakenut turvapaikan tästä legio XIII geminan suojaamasta viimeisestä roomalaisesta linnoituksesta, 400-luvulla. Carnuntum Castellum (sijaitsee Itävallan Petronell-Carnuntumin alueella) tuhoutuu maanjäristyksessä 300-luvun puolivälissä eikä sitä enää korjata, ja paikalta poistuu viimeinen roomalainen sotilasyksikkö, ala I Thracum victrix. Quadrata Castellumissa (Barátföldpuszta) uudelleenrakennetaan vielä Constantinuksen hallitushuoneen aikana kulmatorneja, niistä tehdään viuhkamaisempia. Niiden suuntautuminen poikkeaa linnoituksen pääakseleista. Ilmeisesti 300-luvun loppuun asti linnoituksessa on sotilasyksikkö, equites Mauri. Arrobona Castellum (Győr-Káptalan kukkula) käsittää kukoistuksena päivinä parakkeja, kaksi kivirakennusta, niiden välissä kulkevan kadun. Opus incertum -tekniikalla tehdyt seinien sisäpinnat on koristeltu värikkäillä kuvioilla, rakennus on ollut praetorium. Luoteeseen linnoituksesta on löydetty kylpylän jäännökset. Myöhäisroomalaisella kaudella, ennen hylkäämistään, linnoitus on kutistunut eteläpäästään kolmanneksen aikaisemman ala milliarian ajoista. U-muotoisten tornien jäänteitä on löydetty. Ad Statuas Castellum (Ács-Vaspuszta) menettää myös merkityksensä 400-luvun ensimmäisellä neljänneksellä. Lisääntynyt barbaarisaviastioiden määrä vahvistaa sitä, että 400-luvun alussa linnoitus on barbaarisotilasyksikön, gens Marcomannorum, keskus. Ad Mures Castellumin (Ács-Bumbumkút) toinen kivilinnake näyttää olleen legio I adiutrix -erillisosaston sijaintipaikka 400-luvun alkuun asti. Brigetio Castra Legionis (Komárom-Szőny) on classis Flavia Histrican sijaintipaikka. Linnoituksen muurit ja muut puolustukselliset laitteet korjataan viimeisen kerran Valentinianus I:n aikana. Sen jälkeen linnoitus katoaa muistiinmerkitystä lähdemateriaalista eikä sieltä enää löydy uutta arkeologistakaan todistusaineistoa. Azaum Castellum (Almásfűzítő) on sotilasyksikön, aquites Dalmatae, sijoituspaikkana vielä 300-luvulla. Tähän viittaa myös linnoituksen ulkopuolella olevien limes-teiden ajoitus, viimeinen tie voidaan ajoittaa 300-luvulle. Arkeologisesti on voitu arvioida linnoituksen hävinneen 400-luvun alussa. Crumerum Castellum (Komárom-Esztergomin lääni, Nyergesújfalu) on vielä 300-luvulla equites promotin sijoituspaikka, ja linnoitusta näytetään käytetyn 300-luvun lopulle asti (2000-luvun alkupuolella alueelta on kaivettu esiin muun muassa 16 hautaa). Tabula Peutingeriana ja Notitia Dignitatum mainitsevat Tokod-linnoituksen, joka on rakennettu Valentianianus I:n aikana. Kaivauksissa esiintuodut paikallisesti tehdyt saviastiat viittaavat siihen, että jäljellä oleva romanisoitunut kristillinen väestö käyttää linnaketta refugiumina, sen jälkeen kun provinssista on virallisesti luovuttu. Avaarit miehittävät linnakkeen rappeutuneita ja ränsistyneitä rakenteita vielä niinkin myöhään kuin 500-luvulla. Notitia mainitsee Solva Castellumin (Esztergom-Vár Hill), joka rakennetaan strategisesti merkittävälle paikalle Claudianuksen aikana. Sieltä löytyy kaiverrettuja kiviä (ja Solvasta löytyy Novaruksen, praefectus cohortis, alttari) ja jopa Istrian amforaa. Solvan kylän, vicus, jäänteet voidaan löytää Vár-kukkulan alaosan läntiseltä, eteläiseltä ja kaakkoiselta puolelta. Aikaiselta ruumiinpolttohautuumaalta vain muutamia hautoja on tuotu näkyviin. Sen sijaan 26 myöhäisroomalaisen kauden hautuumaalta on kaivettu esiin 400 hautaa (haudat sijaitsevat Esztergomissa kolmessa ei paikassa). Vaikka keskiaikainen kuninkaallinen palatsi ja 1800-luvun basilika ovatkin tuhonneet suurimman osan linnakkeesta, niin huomattava osa horreumia, 20 metrin pätkä läntistä seinää, on kaivettu esiin, samoin kuin interiöörin useiden talojen vaihtelevan kokoiset seinäosat. Yhtenäistä roomalaispohjapiirrosta ei ole mahdollista panna kokoon. Joka tapauksessa linnoituksessa on vielä 300-luvulla sotilasyksikkö, cuneus equitum scutariorum, ja kivi-castellum on käytössä hunnien lopulliseen valloitukseen asti, 430-luvulle. Esztergom-Hideglelőskeresztin linnake on epäsäännöllisen kolmiomuotoinen, jonka kaksi tornia seisoo länsipuolella, kun kaksi neliömäistä tornia on itäpuolella. Keramiikka ja tiilileimat ajoittavat 102x90 metrisen linnakkeen Valentinianus I:n aikaiseksi, sen jälkeen linnakkeesta ei kuulla enää mitään. Castra ad Herculem (Pilismarótin linnake) on 340 metriä pitkä ja 130 metriä leveä. Muuri on 1, 8 metriä paksu ja 2-3 metriä korkea. Linnakkeeseen kuuluu 6 puoliympyrän muotoista tornia. Varastotalo, horreum, on myös suhteellisen suuri: 33x27 metriä. Sen seinät ovat 1,6 metriä paksut. Linnakkeessa ovat ainakin vielä 300-luvulla seuraavat yksiköt: equites Dalmatae ja auxilia Herculensia. 400-luvun alussa linnoituksen käyttö lopetetaan. Visegrád-Gizellatelepin linnakkeessa on 100-200 sotilasta. Linnakkeessa on kolme tornia, joista kulmamaisessa tornissa on kylpylaitos hypokausti-järjestelmineen. Noin 30x30 metrisen linnakkeen sotilasyksikköä ei tunneta, aikaisemman ajan cohors I Ulpia Pannoniorumin poikkeuksella. Linnoituksesta löydetyt leimatut tiilet (niissä mainitaan Terentius dux ja Frigeridus dux) on ajoitettavissa Valentinianus I:n aikoihin. Myöhäisemmissä maakerroksissa tehdyt löydöt liittyvät barbaareihin, jotka asettuvat liittolaisina linnakkeen alueelle 300-luvun viimeisen kolmanneksen aikana. Tämä 340-luvulla rakennettu linnake on käytössä 400-luvun ensimmäiselle kolmannekselle asti, ja niukat 400-luvun puolivälin löydöt ja jotkut linnakkeen sisäiset hautajaiset viittaavat siihen, että jokin pieni ihmisryhmä asuttaa linnaketta hunniajalla. Pane Novatan (Visegrád-Sibrikdomb) linnake on auxilia Ursarensia -yksikön sijoituspaikka. Suurin osa roomalaisesta varuskunnasta lähtee linnakkeesta vuoden 380 tienoilla, ja linnakkeen ainoa vahtitorni, portin viereinen, pysyy miehitettynä. Kaivauksissa on löydetty taloja vajonneine lattioineen, mikä viittaa barbaarisetlementtiin linnakkeen eteläreunalla. Kaivauksista löytyy Valentinianus I:n aikakauden rahoja ja käsintehtyä roomalaista keramiikkaa. Tämä 320-luvulla rakennettu ja 114x130 metrin alan täyttävä linnake on käytössä 300-luvun loppuun asti. Linnakkeen setlementti ei säily 400-luvulle asti. Cirpi Castellum (Dunabogdány) on sekin varsin laaja (124x147 m). Constantiuksen aikana linnakkeeseen lisätään kulmatorneja ja U-muotoisia sivutorneja. Jälleen toistuu sama muutosilmiö kuin muissakin linnakkeissa: 300-luvun lopulla linnakkeen käytöstä luovutaan. Tosin sitä ennen linnakkeeseen tulee ilmeisesti runsaasti siviilejä asumaan, ja linnakkeen kaakoiskulmaan rakennetaan 17x16,5 metrinen varustus (1,6 metrin paksuisine seinineen). Ulcisia Castran (Szentendre) laajuus on 105x134 metriä. Linnoituksessa on U-muotoisia torneja ja linnoitusta vahvistetaan Valentinianuksen aikakaudella. Linnoitus hylätään ja tuhotaan 400-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Aquincum Castra Legionis (Budapest) on legioonalinnake. Siellä oli tetrakkien aikana Valerian sotilaspäämaja. Sisällä sijaitsee myöhemminkin Pannonia inferiorin kuvernöörin istuin ja siellä on sotilasyksikkö nimeltä Legio II Adiutrix (tämä on pysyvä varuskunta, sen lisäksi on vielä yksiköt Legio X gemina ja Legio IIII Flavia). Principian porttirakennelma on kooltaan 27 110x70 metriä. Linnakkeessa on thermae maiores, tribuunien talot (yhdessä on Mihraksen hienosti maalattu pyhäkkö). Sotilaiden kortteereita on runsaasti, vaikka ensimmäistäkään parakkirakennuksista ei ole kokonaisuudessaan kaivettu esiin. Alueelta löytyy kaksi horreaa ja kaksi fabricaeta. 300-luvulla aikaisemman linnakkeen itäiselle sivulle rakennetaan legioonalaislinnake. Sen koko on komea: 720x300 metriä. Puolustusmuurin paksuudeksi tulee huikeat kolme metriä. Läntinen ja eteläinen muuri linnoitetaan U-muotoisilla torneilla. Eteläisen muurin tornien väliset osat kaareutuvat sisäänpäin. Eteläporttia vahvistivat U-muotoiset tornit. Parakit ja makasiinit rakennetaan pohjois-eteläsuuntaisen päätien ja läntisen puolustusmuurin väliin. Tilanne on samantapainen eteläsivua lähellä olevalla alueella, päätiestä haarautuvan itä-länsisuunnassa olevan tien eteläpuolella. Tonavan rannalla oleva halli ja muita rakennuksia otetaan mukaan uuteen linnakkeeseen. 300-luvun lopulla linnakkeen pohjoisesta osasta luovutaan, ja linnakkeen alue rajoittuu 300x300 metriin. Samaan aikaan rakennetaan uusi linnake, vanhan linnakkeen praetentura rekonstruoidaan siviilihallinnon käyttöön. Kylpylaitos muutetaan duxin palatsiksi, uusine siipineen, joka käsittää kylpylaitoksen. Tribunus laticlacius -talo palvelee uusia tarkoituksia ja uudet rakennukset korvaavat parakit. Aikaisemman retenturan rakennukset hylätään. Aquincum Castellumin myöhäisroomalaisia varuskuntia ei tunneta. Linnake on kokonaisuudessaan käytössä 100-luvun lopulle asti. Sen jälkeen sen jotkut osat ovat sotilaskäytössä. Niistä tulee equites singularesien linnake. Budapestin alueella on löydetty apujoukkojen castellum. Se tuhoutuu kuitenkin jo vuonna 260. Campona Castellum (Budapest) säilyy sen sijaan pitempään. 300-luvulla linnakkeessa on dalmatialainen yksikkö, equites Dalmatae. Sarmatialaisten tuhottua linnakkeen vuonna 333, linnake rakennetaan entistä ehommaksi. Sen mitoiksi tulevat kunnioitettavat 187x200 metriä. Samalla aikaisemmat puoliympyräiset tornit rakennetaan viuhkamaisiksi, suuremmalta puoleltaan. Vaikka muualla linnakke kadottaa historiallisen merkityksensä Valentinianusta seuranneina aikoina, niin itäisen portin alueen historia jatkuu keisari Valentinianus I:stä aina 1500-luvulle asti. Matrica Castellumissa (Százhalombatta) linnoitusalue käsittää 155x152 metrin alan. 300-luvulla principian muurit poistetaan ja savitiilinen talo rakennetaan paikalle, kivikaivo täytetään kivillä, ja pyhätöstä on kaivauksissa tuotu jätteiden lisäksi esiin puoliympyrän muotoinen luukampa. Myöhäisroomalaiset rakennukset lisätään porta praetorian ja decumanan torneihin sekä etelä-länsisuuntaiseen kulmatorniin. Arkeologinen todisteaineisto kertoo yhtenevää ja kolkkoa tarinaansa tämänkin linnakkeen seuraavien vaiheiden osalta: Eteläisen kulmatornin alueelta on kaivettu esiin hauta ajalta 380-430. Hautatavaroihin kuuluvat hopeinen ”laulukaskas”-rintaneula, pronssinen vastaava, vyösolki ja roomalainen lasi moninaisine koristeluineen. Päämajan rakennusten alueen keskiaikaisesta kylästä on löydetty kirkko hautuumaineen. Linnakkeen ympärillä olleen vicuksen kylpylaitokset, mansiot on kaivettu esiin, korkeamman kulttuurin laitokset, joilla ei enää ole käyttöä raakalaisten vallatessa alueen. Vetus Salina Castellumin (Adony) sotilasyksikkönä on ennen 300-luvun loppua equites Dalmatae. Intercisa Castellumin (Dunaújváros) myöhäisroomalaiset rakennustoimet käsittävät jälleen viuhkamaisia torneja ja yhden U-muotoisen vastaavan (kulmiin viuhkamaiset ja portille U-muotoinen). Viimeiset rakennustoimet suoritetaan Gratianuksen ja Theodosiuksen aikana. 400-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä linnoitusta käyttävät liittolaiset, foederatii. Varuskunnan yksikköinä ovat equites sagittarii, cuneus equitum Dalmatarum ja cuneus equitum Constantianorum. 28 Annamatia Castellumissa (Baracs) on 300-luvun lopulla sotilasyksikkönä equites Dalmatae, ja leimatut tiilet vahvistavat linnakkeen olleen käytössä vielä Valentinianus I:n aikana. Lussoniumin linnakkeen (Dunakőmlőd) sotilasyksikkönä näyttää olleen 300-luvulla osa Legio II audtrixia: Cuneus equitum Constantianorum. Myöhäisroomalainen kivilinnake rakennetaan Constantinuksen aikana ja sen käyttö loppuu virallisesti, niin kuin muuallakin, 300-luvun lopulla. Sen jälkeen linnakkeen korvannut torni pysyy käytössä 400-luvun kolmannelle vuosikymmenelle, roomalaisen vallankäytön kuolinpisteeseen, asti. Alta Ripa Castellumin (Tolna) sotilasyksikkönä on 300-luvun alkupuolella cuneus equitum Stablesianorum, ennen Stilichon määräyksestä suoritettua joukkojen poisvetämistä equites Dalmatae. Linnaketta ei voida enää löyttää, koska Tonava on pyyhkinyt sen pois, rämeet ovat vallaneet syvälle uponneen setlementin, vuosisatojen saatossa. Kun Notitia mainitsee linnakkeen, se on ollut käytössä 400-luvun alkuun asti. Alisca Castellumissa (Őcsény) on varuskuntana cohors III Lusitanorum ja linnake on roomalaisten käytössä 300-luvun lopulla, ja linnake hylätään lopullisesti 420-luvulla. Ad Statuas Castellum (Várdomb) on ilmeisesti roomalaisten käytössä 300-luvun lopulle, ja siellä ovat silloin seuraavat yksiköt: equites Dalmatae, auxilia Vrsarensia. Lugio Castellum (Dunaszekcső) on linnake vicuksineen, josta löytyy muun muassa 300-luvun talo freskoineen, hypokausteineen ja viemärisysteemeineen, ja lopun kristilliseltä rappioajalta on esiinkaivettu hautauskappeli ja kristillisiä hautuumaita. Várhegyn linnakukkulalta on löydetty jälkiä kristillisestä damnatio memoriaesta, kun esiin on kaivettu Marcus Aureliusta esittävän patsaan pää. Lugion toinen merkittävä löytö on kiillotettu kannu, josta näkyy hunnin pää. Lisäksi sieltä löytyy kristillinen kaiverrettu lasi, fondo d´oro -koristuksella. 200- ja 300-luvulla linnoitus rakennetaan uudelleen useita kertoja. Ja jälleen toistuu 300-luvun lopulla Pannonian alueen linnoituksille yleinen ilmiö: linnoituksen alue kutistuu ja haudat ilmestyvät sen sisään (aivan samoin kuin roomalaisiin villoihin, ja varsinkin niiden kylpylöihin). 400-luvun alun castellumin kaivettujen hautojen lisäksi vicuksesta löytyy kuoppia ja kiillotettujen tavaroiden sirpaleita. Linnoituksessa on aikaisemmin cohors VII Breucorum ja loppuaikoina legio II adiutrixin erillisosasto. Altinum Castellumissa (Hajlokpart) on loppuaikoina erilaisia auxilia-joukkoja, kuten equites sagittarii ja cuneus equitum Fortensium. Linnoituksen ala vaikuttaa ”normaalilta”, 200x150 metriä. Siellä on U-muotoisia tai viuhkamaisia torneja ja vahvat paaluvarustusmuurit, jotka korvataan myöhemmin kivisillä. Linnoitus on käytössä 300-luvun lopulle asti. Kun tarkastellaan Kroatian puoleista Tonavan limestä,XIII niin se käsittää 188 km:n alueen (Batina Skelasta Ilokiin). Batina Skelasta (Ad Militare) etelään sotilastie kääntyy Bankukkulan ja Zmajevacin (Ad Novas) eteläisiä rinteitä. Zmajevacista yksi tie menee Pécsiin (Sopianae), kun taas limes-tie menee kohti etelää, ja ohittaa nykypäivän Dragojlov Brijegin, Grabovacin, Lugin, Vardaracin ja Kopačevon. Sen jälkeen tie kääntyy enemmän länteen päin kohti Biljeä, josta se menee Osijekiin (Mursa), tai se on jatkunut etelään kohti Dravajoen ylimenopaikkaa lähellä Nemetiniä (Ad Labores). Tie on yhdistänyt eri kaupunkeja, reitti kulkee väylää Nemetin-Aljmaš-Erdut.Dalj (Teutoburgium). Sitten tie on kääntynyt takaisin Tonavalle (Gradac-Borovo-Vukovar-Sotin [Cornacum]-Ilok [Cuccium]). Ad Militare Castellumissa (Batina Skela) on 300-luvulla seuraavat joukko-osastot: legio VI Herculia ja equites Flavianenses. Notitia mainitsee linnoituksen, joten se on olemassa vielä 400-luvun alussa. XIII jossa ovat tärkeät käytävät, jotka menevät merkittäviä jokia pitkin, esim. Sava-jokea pitkin Emona-Siscia-Sirmium ja Dravaa Poetovia-Mursa-Cibale-Sirmium 29 Ad Novas Castellum (Zmajevac) on olemassa Notitian mukaan vielä 400-luvun alussa. Viimeisenä joukko-osastona siellä on legio VI Herculia. Notitia toteaa Aureus Monsista, että praefectus legionis sextae Herculeae cohortis quintae partis superioris Aurea Monte. Tätä tietoa arkeologia ei ole toistaiseksi vahvistanut. Albanumin (Lug) linnakkeeseen on sijoitettu equites Dalmatae. Tiedot linnoituksesta loppuvat, niin kuin niin monen muun alueen linnoituksen suhteen, Notitian 400-luvun alun mainintaan. Dotanianae (Vardarac) on pystytty ajoittamaan 300-luvulle. Mursa Minor (Petrijevci) majoittaa edelleen 300-luvun lopulla joukko-osastoa, legio VI Herculiaa. Ad Labores (Nemetin) on käytössä vielä 300-luvulla. Teutoburgium Castellumissa (Dalj) on yksikköinä ala II Hispanorum Aravacorum, ala I civium Romanorum, ala I praetoria civium Romanorum, equites Dalmatae, legio VI Herculia, cohors II Augusta Dacorum pia fidelis. Linnoitus on käytössä, Notitian mukaan, vielä 400-luvun alussa. Cornacum Castellumissa (Sotin) on yksikkönä muun muassa equites Dalmatae. Notitian perusteella linnoitus on olemassa vielä 400-luvun alussa. Notitia mainitsee alueella myös Cuccium Castellumin (Ilok) joukkoinaan muun muassa equites sagittarii Cuccisin. Nykyisen Serbian puolella on vanha roomalainen linnake Bačissa. Portin luona on 7,75x7,75 metrin dimensioinen torni, sen lisäksi on vielä kaksi tornia. Linnake on käytössä ainakin 300-luvulla. Castellum Onagrinumissa (Begeč) sijaitsee sotilasyksikkö nimeltä equites Dalmatae. Jälleen ajoitus on määritelty 300-luvulle. Bononia Castellumissa (Banoštor) on ollut osia legio VI Ioviasta, aina 500-luvulle asti. Ad Herculemissa (Čortanovci) on nelikulmainen vahtitorni ja sen linnake on käytössä vielä 300-luvulla. Acumincum Castellum (Stari Slankamen) on käytössä 300-luvulla ja siellä on joukko-osastona ainakin equites sagitarii. Rittium Castellum (Surduk) on käytössä 300-luvulla ja siinä on joukko-osastona equites Dalmatae. Burgenae Castellum (Noví Banovci) on käytössä vielä 300-luvulla ja sielläkin on equites Dalmatae ja/tai osia legio V Ioviasta. Taurunum Castellumissa (Zemun) on yksikköinä equites promoti ja auxilia ascarii vielä 300-luvulla. Ripa Pannonican kaupungeista Brigetion (Komárom-Szőny) cannabae legionis sijaitsee länteen legioonalaislinnoituksesta. Alueella suoritetuissa kaivauksissa on paljastunut hypokausti-järjestelmällä ja seinämaalausten rikkaalla koristuksella varustettuja taloja. Pyhäkköjä on muun muassa Iuppiter Dolichenukselle ja Mithrakselle. Pyhäkköalue on yhteydessä lähteeseen, fons Salutis. Amphitheatrum sijaitsee länteen legioonalaislinnoituksesta. ”Rosvojen ja petoeläinten puhdistamon” halkaisija on ollut 90 metriä. Canabae legionis hylätään myöhäisroomalaisella kaudella. Sen jälkeen oman onnensa varaan jätetty setlementti palvelee hautausmaana. Rämeet valtaavat alaa setlementin eteläiseltä puolelta. Pölyn, maan, kasvillisuuden ja rämeiden alle hautautuvat asumusten eriväristen kivi-, mineraali- ja lasisirujen täyttämät sementtilaastipinnat, terrastit. Eräässä unohduksiin vajonneessa, antiikin loistokkaimpien freskojen joukkoon lukeutuvassa taideteoksessa Andromedan naishahmo ratsastaa Pegasoksella, on panttereita verhojen 30 lomissa ja vuodenaikojen personifikaatioita, kadut on päällystetty suurilla kivilaatoilla, on leipomoita ja verstaita, lautasia ja keramiikkaa. Sitten historiallinen elämä vain loppuu tässä siviilikaupungissa. Aquincumissa (Óbuda), joka sijaitsee 2 kilometriä legioonalaislinnoituksesta pohjoiseen, kaupunkielämän päätepistettä ajoittavat 300-luvun lopulla/400-luvun alussa suoritetut hautajaiset. Nykyisin tästä 400-luvun vaihteessa hylätystä kaupungista on kaivettu esiin kunnioitettavat 1/5. Pääosa forum-alueesta ja temppelivyöhykkeestä on vielä esiinkaivamatta, mutta elokuussa 2008 tapaamani Pécsin yliopiston vanhemman tutkijan, Adam Szabon, mukaan arkeologiset tutkimukset on tarkoitus aloittaa lähiaikoina alueella. Aquincumin siviilisetlementin epäsäännöllisen puolisuunnikkaan muotoista aluetta ympäröi muuri. Sen linja tiedetään setlementin kaikilla puolilla, itää lukuun ottamatta. Rappiosetlementtiin jäivät ajalta unohduksiin muun muassa kaupungin läntisen muurin halkaisijaltaan 8 metriset, ympyräiset porttitornit, akvedukti (lähteet tuottivat sille vettä), usean kilometrin pituinen viemärisysteemi (viemärit veivät sade- ja viemäriveden pois), insulat ja domukset, podium-temppeli, forum, basilika ja suuret julkiset kylpylät, kauppojen, tabernae, rivistö, collegioiden hallit, Fortuna Augustan, Dianan, Silvanuksen, Mithraksen temppelit, amfiteatteri gladiaattorien parakkeineen. Vaikka kaupungin temppelialueelle, temppelien joutuessa lopettamaan toimintansa, tunkeekin 300-luvulla kristillinen vaatimaton basilika, niin kristillisiä hautuumaita ei ole vielä kaivettu esiin kaupungin interiööristä (tosin forumalueen kaivausten alkaessa spolia-toiminta ja kristillisten hautuumaiden valloitusretki kaupungin focukseen saattaa paljastua) ja kaupunki näyttää (ainakin vielä) pysyneen loppuun asti klassisena ja liberaalina roomalaisena kaupunkina, muurin ulkopuolisine hautuumaineen. Sopianae (Pécs) sijaitsee juuri alueella, Drava- ja Sava-joen välimaastossa, jossa Gratianus on luovuttanut sopimuksella hunniliittolaisilleen maita 300-luvun lopulla. Sopianae on monien pitkänmatkan teiden risteyksessä (eräs tärkein niistä yhdisti Trevirin Sirmiumiin ja edelleen Konstantinopoliin). Kaupungilla on suorat yhteytensä Brigetioon ja Aquincumiin. Sopianaen ja Siscian välillä on myös suora tie. Kenties Gratianus katsoi saavansa näille alueille sijoitetut alaanit, itägootit ja hunnit roomalaisverkoston kontrolliin, mutta, niin kuin arkeologiset löydöt kiistattomasti todistavat, toisin kävi. Sopianaen alue on otollista jokien väliseen maastoon sijoitettujen hunnien ryöstöretkille, koska mitään linnoitusta ei sijainnut kaupungissa tai sen ympäristössä. Sopianae ei ollut roomalainen suurkaupunki, ala 400x500 metriä. Kaupungista on löydetty roomalaiselle klassiselle kaudelle tyypilliset julkiset rakennukset forumeineen (muun muassa julkinen kylpylä, beneficiarii-candidatus legionis -paikka). Sopianaesta tulee Diocletianuksen reformien jälkeen Valerian siviilikuvernöörin, praeses, istuimen paikka, ja Pécsin lähiseudun runsaat roomalaismateriaalin löydöt vahvistavat tätä näkökulmaa. Myöhemmin 300-luvulla kaupunki saa piispansa. Kaupungin loppuajan, 400-luvun alun, runsaat hauta- ja muut siviiliesineet vahvistavat, että 300-luvun lopulla kaupunkiin on alkanut tunkea vahva kristillinen seurakunta. Se tuo tulleessaan hautakappelinsa, sarcophaguksensa hautakammioissa, klassisen hienostuneen taiteen syrjäyttävän karun kristillisen vastaavan: freskojen teemat ovat nyt Vanhasta ja Uudesta testamentista: Aatamin ja Eevan syntiin lankeaminen, Joonas, Daniel, kolme viisasta miestä, Maria jumalpienokaisensa kanssa, Pietari ja Paavali, he kaikki, muiden raamatullisten ja maallisten hahmojen rinnalla, ovat edustettuina värikkäissä folioissa ja geometrisissä malleissa. Tässä uskonsodan alkuvaiheessa täälläkin toistuu voittamattoman katolisen kirkon kuvaannollisena merkkinä käyttämä kristogrammi. 400-luvun alussa klassinen Sopianae 31 autioituu, mutta voittoisan kirkon hautakappelit ovat käytössä vielä kansainvaellusten ajan lopulla. Näistä liturgisiin tarkoituksiin käytetyistä kappeleista tulee myös Pécsin keskiaikainen nimi, Quingue Basilacae, mikä tässä kohdassa kertoo aivan konkreettisesti vanhan maallisen korkeakulttuurin ja uuden henkisen matalakulttuurin vuorovaikutuksen puutteen tärkeimmästä syystä. Mursa on yksi Tonavan limesin huomiota herättävimmistä kaupungeista. 300-luvun lopulla se saa kyseenalaisen kunnian sijaita liittolaishunnien alueella (kaupunki sijaitsi Dravus flumenin eteläisellä rannalla). Ilmeisesti tämä Pannonian syvempi alue todistaa väitteen, ”Rooman valta Pannoniassa katoaa asteittain hunnien valloitettua alueen vuonna 441”, syvintä olemusta. Poikkiteiden risteyksessä (Poetovio-Mursa-Sirmium, Emona-Siscia-Sirmium, CannabiacaAquincum-Taurunum) ja suosiollisessa asemassa myös Drava-joen purjehdusväylällä Mursa on Rooman keisarikunnan tärkeä liikenne- ja kauppakeskus (tavaroita Italiasta, Galliasta, Germaniasta, Asia Minorista, Syyriasta ja Daakiasta). Vasta vuonna 1938 laivaliikenne nousee roomalaiskautta korkeammalle tasolle, kun roomalaisen sillan kuusi kivikannatinta puretaan, niiden tukkiessa joenkulkua. Kaupungissa on keramiikka-, kivi-, metalli- ja tekstiiliverstaita, sotilas- ja yksityinen muuraustoiminta tuottavat monenlaisia esineitä paikallisen väestön tarpeisiin ja vientiin. Kivestä, pronssista, luusta ja savesta tehdyt veistokuvat, lukuisat alttarit sekä esineiden ja lyhtyjen jumalkuvat kertovat uskonnollisten piirteiden runsaudesta. Useimmat alttarit on omistettu Juppiterille. Sylvanukselle ja jokijumalille omistetut alttarit viestivät paikallisten jumaluuksien palvonnasta. Itämaiset kultit näkyvät myös, aina juutalaisten ja kristittyjen yhteisöineen. Sotilaskaupunkina (yksikköinä legio I adiutrix, legio II adiutrix, legio IV [adiutrix?], legio Vi Herculia, Legio V Macedonica, legio VII Claudia pia fidelis, legio X gemina, legio XIII gemina, legio XIV gemina, cohors II Alpinorum equitata, cohors II Asturum, ala II Hispanorum Aravacorum, classis Histrica) Mursalla on pitkä traditio. Ja juuri taloudellisen ja strategisen asemansa takia Rooman keisarikunta näyttää pitäneen viimeiseen asti kiinni hunnien jo 380-luvun alussa piirittämästä ja sen ympäristön hävittämästä tärkeästä keskuksesta. Cibalaessa (Vinkovci) sijaitsee Pannonian tasangon eteläisessä osassa (Bosut-joen, Basuntius, vasemmalla ja korkeammalla törmällä). Tämäkin kaupunki on kolmen johtavan päätien risteyksessä (tiet ovat Poetovio-Mursa-Sirmium, Emona-SisciaSirmium, Cannabiaca-Aquincum-Taurunum) ja purjehdittavan joen suotuisalla paikalla. Kaupungissa on runsas savitavara- ja tiiliteollisuus (tähän mennessä sieltä on löydetty 50 kuivatusuunia), vesihuoltosysteemi ja muun muassa kypylöitä. Kun kaupungissa ei ole pysyvää sotilasosastoa, siitä ei ole vastusta roomalaisten alueella olevien barbaariliittolaisten valloitus- ja ryöstöpyrkimyksille. Rooman rauhan perikuvat, Sopianae ja Cibalae, eivät klassisen muurittoman suvaitsevaisuuden symboleina ja konkreettisina urbaanikeskuksina säily pieneläjien valistumattomalle, kiukkuiselle ja kateelliselle keskiajalle. Zsalt Visy korostaa sitä, että limesin vahtitornit muodostavat rivin linnakkeiden välillä, hoitaen signaalinlähettämis- ja kanssakäymistehtäviään. Trajanuksen pylväässä näkyy Pannonian puisten vahtitornien laajalle levinnyt ketju. Solvassa (Esztergomissa) olevan torni11a:n halkaisijaltaan 30 metrisen kaivannon perusteella voidaan olettaa joidenkin tornien olleen valtavia. Tosin 11a:n jäänteet on onnistuttu niin perusteellisesti tuhoamaan, ettei mitään varmaa pystytä sanomaan tornin rakenteesta ja koosta. Solvan kivitornista voidaan todeta sen sijaan sen koko: se oli 20 metrin levyinen jättitorni. Lisäksi Pannoniasta löytyy 16 metrin levyisiä tornejakin, mutta niiden koko on keskiarvon yläpuolella. Burgus-Solvan sivuilla, lähellä Lepence-joen suuta, esiin kaivetut 23 toisenluokan tornin jätteet todistavat niiden halkaisijaksi noin 5 metriä, burgus-Gerulatassa 4 32 tornia on mitoiltaan 6,95x7,2 metriä. Usean tyyppisiä torneja, burgi, rakennetaan eri puolelle provinssia. Itse asiassa vain myöhäisroomalaisen ajan torneja, varsinkin Valentinianuksen ajan sellaiset, voidaan tarkastella lähemmin. Kaikki ne on rakennettu Tonavan mutkaan. Rajan eteläisemmissä osissa, Intercisan ja Annamatian ympäristössä, tornit on rakennettu puusta. Yleensä tämän aikakauden tornit ovat alaltaan 10x10 metrisiä ja niitä ympäröi useimmissa tapauksissa nelikulmainen valli, ympyräisiä valleja on vain harvoin. Joissakin tapauksissa, esimerkiksi burgus-Crumerum, tornit on rakennettu vallin ulkopuolelle, ja toisissa kulmiin. Valentinianuksen rakennuttamat vallit ovat usein 25-26 metrin pituisia, jopa 52 metrisiä. Muurien tavallinen paksuus on 1,05 metriä. Burgus-Cirpin muuri on 1,6 metriä paksu. Myöhäisroomalaisessa Pannonian puolustuksessa sillanpääasemien ketju on yhtä tyypillinen kuin samanaikaisessa Reinin puolustuksessa. Tällaisia rakenteita on pystytty löytämään tähän mennessä Pannonia primasta ja Valeriasta 14 kappaletta. Pannonia secundasta tunnetaan vain Bácsin sillanpää. Sillanpäät rakennetaan samoihin aikoihin kuin Bustan maavallitukset: vuodesta 324 vuoteen 378. Ne toimivat paitsi sillanpäinä myös varastotiloina. Kaikki tämä kertoo roomalaisen klassisen strategian pyrkimyksestä säilyttää läsnöolonsa barbaricumissa; sillanpäät tukevat joukkoja. Mielenkiintoista on se, että sillanpäät rakennetaan vallitusten kanssa samaan aikaan, ja se, että ne tehdään samanaikaisesti keisarin sopimusten tullessa voimaan Tonavan pohjoispuolella asuvien barbaariheimojen ja -liittojen kanssa. barbaricumin viimeisten sillanpäiden ja vallitusten rakentamisen vuosi, 378, on myös mielenkiintoinen. Silloin, Gratianuksen päästessä valtaan myös idässä ja hänen valitessa vuotta myöhemmin Theodosiuksen itäosan augustukseksi, luovutaan klassisesta roomalaisesta strategiasta, joukkojen läsnäolosta barbaricumissa, sekä sillanpäiden ja vallitusten tekemisestä. Näin Pannonian arkeologian perusteella voidaan päätellä tarkasti milloin Gratianus ja Theodosius ottavat käyttöön uuden uskonsodan strategiansa, mikä merkitsee kristinuskoon kääntyneiden liittolaisten sisäänottoa Rooman valtakunnan alueelle. Nyt rakennetaan konkreettisesti barbaarien sillanpäitä ja varastoja sekä setlementtejä kristillisen uskon suojaamina Rooman valtakunnan alueelle! Tässä on lähtökohdat, joilla kristillisen dominaatin keisarit käyvät pakanoiden, eli roomalaisen väestön suuren enemmistön, kimppuun! Tässä on syy, ja seurauksena voidaan esittää kansainvaellukset, tai entisellä Rooman alueella asuvien kansojen kääntyminen kristinuskoon, miten vain halutaan. Mielenkiintoista arkeologiselta näkökannalta on se, että sillanpäät, vallitukset, vahtitornien ketju ei sisällä suuria tuhon jälkiä sen seurauksena, että barbaarikansakunnat ylittävät Tonavan ja limesin erittäin vahvan sillanpäisen puolustusketjun. Uusi uskonstrategia takaa ”rauhallisen rinnakkaiselon kansakuntien välillä” ja ”luottamuksen vakuudeksi” kristillinen keisari luovuttaa kristillisille sotilailleen, pääasiassa luotetuille liittolaisilleen (comitatenses- ja pseudocomitatenses-joukoille), roomalaiset linnoitukset ja linnoitusketjut ainoan oikean uskon ”edelleenkehittämiseksi ja voiton varmistamiseksi”. Tässä suhteessa Rooman läntisen osan jalkaväen ja ratsuväen yhteisen sotapäällikkö Stilichon osuus on ratkaiseva. Se, mitä hän tekee aluksi Rooman läntisen osan Illyricumin diokeesissa, eli Pannonian provinsseissa, sen hän tekee myöhemmin myös Reinin rajoilla ja Britanniassa. Nämä toimet ajoittuvat vuosiin 401˗408 jKr. Silloin hän vetää roomalaiset joukot pois näiltä alueilta Italiaan! Mutta palataan tähän käsittämättömältä vaikuttavaan tapahtumaan myöhemmin. Viimeinen rakentamiskausi ripa Pannonicassa tapahtuu Valentinianuksen kuoleman jälkeen, kun sivultaan 10-30 metrisiä torni-linnoituksia rakennetaan yksin tai jo olemassa 33 oleviin linnoituksiin. Näissä tukikohdissa, joissa on usein useita satoja metrejä pitkät vallitukset, on sitten siviilejä ja sotilaita, roomalaisia ja barbaareja sekaisin. Niitä rakennetaan ensin Tonavan mutkaan. Esimerkiksi Lussoniumissa barbaariliittolaisten varuskunnittamaa linnoitusta roomalaiset muurarit ja ammattimiehet vahvistavat 2,3 metriä paksulla ja kooltaan 10x9 metrisellä tornilla. Tämä luo hyvän ”sillanpään barbaarien hyökkäyksen edelleenkehittämiselle”, koska luja työ varmistaa pysyvän barbaariasutuksen siirtymisen roomalaisten rajan yli ja antaa asutuksen levittäytymiselle käytettäväksi vapaan ja esteettömän tieverkoston syvälle Pannoniaan, kohti elintärkeitä talouskeskuksia. Mielenkiintoista tässä ”luvattuun maahan levittäytymisen ensivaiheessa” on se, että arkeologinen kristillinen materiaali ei katoa vaan lisääntyy, vain kaupunkien klassiset pääpaikat, kuten temppelien ympäröimät forumit, teatteri- ja kylpyläalueet, julkiset kirjastot ja urheilupuistot, autioituvat. Tässä kohdin kristillinen kirkko nauttii uuden väestön suojelusta ja viimeksi mainittu ensimmäiseksi mainitun mandaatista. Vasta tämän vaiheen jälkeen tulevat ”sillkkitien vaeltaneet paimentolaiset ryövärikansat”, joiden on suhteellisen helppo murtautua hevosineen alueelle, ohi ränsistyneiden linnoituslaitteiden. Siinä vaiheessa alueelta katoaa kristinusko kannattajineen, aivan samoin kuin buddhalaisuus kannattajineen hävisi alueilta, joihin hunnit vyöryivät jo satoja vuosia aikaisemmin. Esitettäköön vielä muutama sana noista viimeisistä linnakkeista. Dunakeszi-rév -linnakkeen (Dunakeszi-Duna-sar) sivumuurit ja kulmatornit rakennetaan Valentinianus I:n kuoleman jälkeen. Tornit katetaan ennen kuin linnake luovutetaan liittolaisgooteille. Őcsény-tornista, joka rakennetaan 370-luvulla, on löydetty Constantius II:n, Constantinus Galluksen, Valentinianus I:n ja Valensin aikaisia rahoja. Soisella alueella sijainneella linnoituksella ei ollut suurta merkitystä, koska suot itsessään tarjoavat hyvän puolustuksen. Tosin soiden yhteydessä oleva linnake estää soiden kautta tapahtuvan yllätyshyökkäyksen. Kun alue on luovutettu barbaariliittolaisille, mitään ulkoapäin tulevaa yllätystä ei enää ole odotettavissa. Contra Florentiamin (Dunafalva) linnake on pystyssä vielä 400-luvulla. Siellä on varuskuntana equites Dalmatae. Satamassa ja burguksessa ovat praefectus legionis secundae adiutricis partis inferioris ja praefectus classis Histricae. Tämän sillanpään loppu on identtinen Lugion castellumin kanssa. Viimeiset merkit roomalaisuudesta, kristillisessäkin muodossa, katoavat alueelta Valerian provinssin antautuessa Attilalle. Transdanubiassa Herculian (Tác) linnakkeen ulkopuolella elänyt väestö muuttaa melkein kokonaisuudessaan linnakkeen sisään vuoden 378 jälkeen. Linnakkeeseen tehdään runsaasti huonolaatuisia hökkeleitä, sekä puhtaasti sisäpuolelle että muurien kupeeseen. Samanaikaisesti eteläinen taho hylätään kokonaan. Hylätty alue muutetaan hautuumaaksi, joka on käytössä vuosina 380˗430. Fenékpuszta-linnake säilyy miehitettynä roomalaisvallan romahtamisen jälkeenkin. 500-luvulla alueen asukkaat rakentavat sinne kolmiosaisen kristillisen kirkon, jonka jälkeen alue identifioidaan sen mukaan eikä enää Sopianae-Savarian Valcumin (municipium) mukaan.22 34 Apujoukkoleiri: 1. Quadrata (Barátföldpuszta), 2. Ad Statuas (Ács-Vaspuszta), 3. Azaum (Almásfüzitö), 5. Ulcisia Castra (Szentendre), 6. Matrica (Százbalombata); myöhäisroomalaisia linnoituksia: 4. Tokod, 8. Lussonium (Dunakömlöd) Myöhäisroomalaisia pieniä linnoituksia: 1. Lussonium, 2. Cirpi (Dunabogdány), 3. Azaum, 4. Visegrád-Gizella telep, 5. Solva 19 (Pilismarót-Malompatak) 35 Vahtitorneja: 1. Intercisa 6 (Kisapostag), 2. Arrabona 9 (Gönyü), 3. Gerulata 4 (Bezenye), 4. Azaum (Neszamély), 5. Ulcisia Castra 1 (Szentendre), 6. Ulcisia Castra 2 (Budakalász), 7. Lugio 1 (Dunafalva), 8. Intercisa 10 (Kisapostag) 36 Unkarilainen arkeologia on kartoittanut tarkasti Ripa Pannonican 37 38 Hunnit laittavat liikkeelle Euroopan historiassa ennen kuuulumattoman kansojen liikkeen. Sen myrskyisät tapahtumat vaikuttavat suuresti Karpaattien ”maljan” kehitykseen. Tivadar Vida maalailee historiaa ekspressionistisin vedoin: jokainen barbaarikansa ja kuuluisa historiallinen henkilö, jotka muokkasivat Eurooppaa, ovat kulkeneet tämän alueen kautta: Alarik länsigootteineen, vandaaliperäinen Stilicho, vandaalikuningas Genserik, hunnikuninkaat Ruga, Bleda ja Attila, gepidien kuningas Ardaric kansoineen, scirien kuninkaanpoika Odovakar, Theoderik Suuri itägootteineen, langobardit kuninkaineen, Wacho, Alboin ja Agilulf, khagaani Bayan, joka perusti avaarivaltakunnan, hänet lyönyt Kaarle Suuri ja tämän poika Pippin frankkeineen, sitten bulgaarit ja kansainvaellusajan lopulla alueella on vieraillut monesti myös saksalainen keisari Arnulf sotajoukkoineen. Karpaattien malja Karpaattien ”malja” ei ole kansainvaellusten tienhaarana vain Rooman klassisen vallan romahduksessa vaan jatkaa olemassaoloaan tultuaan tutuksi kansojen ”valinkauhaksi” välitystehtävässään vuodesta 380 aina vuoteen 950 asti. Alueelle virtaa lähes tauotta paimentolaisia tai puolipaimentolaisia kansoja sekä hunnien, alaanien, avaarien, bulgaarien ja unkarilaisten sotilasryhmiä, jotka omina aikoinaan pyrkivät vuorollaan alistamaan sarmaattien, germaanien, slaavien ja romanisoituneiden kansojen paikallista väestöä. Näiden kansojen henkistä ja aineellista kulttuuria karakterisoi jatkuva muutos ja vuorovaikutus, Rooman, Byzantiumin, Kiinan ja Iranin korkeakulttuurien ilmeisine vaikutuksineen. Läpi Euroopan ja Euraasian pyyhkivien väestöliikkeiden aallot tuovat vanavedessään kulttuuritavaroiden vaihtoa Kiinan suurelta muurilta Atlantin valtamerelle – Karpaattien ”malja” on näiden tapahtumien keskeisiä näyttämöllepanoja. Myöhäisantiikin ja merovingien traditiot voidaan jäljittää talouteen, käsityöhön ja henkiseen kulttuuriin 600-luvun loppuun asti. 700-luvulle mentäessä nämä traditiot ovat voimakkaassa yhteydessä itäisten kansojen traditioiden kanssa ja alkavat sulautua yhteen. ”Maljan” barbaarikuningaskunnat muokkaantuvat barbaarieliitin ja myöhäisantiikin paikallisen 39 kristillisen aristokratian keskinäisessä sovinnossa Euroopan läntisessä osassa, joka on ollut osa Rooman valtakuntaa. Sitä vastoin itäisten hunni-, avaari- ja unkarilaisten kansojen toisiaan seuraavat, toistuvat aallot estävät Euroopan itäisten osien itsenäisten valtioiden, ja siten myös vapaan Karpaattien ”maljan”, ilmaantumisen. Vida painottaa, että tässä kansojen ja kulttuurien risteyksessä, Karpaattien ”maljassa”, varhaiskeskiaikaiset löydöt muodostavat Euraasian historian verrattoman arvokkaan arkeologisen lähdemateriaalin.23 Mielestäni tämä Vidarin visio on aivan erinomainen, koska se näkee suuret mittakaavat pienine detaljeineen, esimerkiksi kristillisen aristokratian kompromissin, mikä sinällään on äärimmisen kiinostava aihe, euraasialaisessa Eurooppaa muokkaavassa liikkeessä, josta todistavat nimenomaan varhaiskeskiajan arkeologiset jäljet. Siksi Karpaattien ”maljassa” Pannonian reunakin heijastaa varhaiskeskiaikaisissa lähteissään tuota euraasialaisen liikkeen ja vuorovaikutuksen suurta mittakaavaa. Samalla se heijastaa tässä liikkeessä olevaa valtavaa raakalaista ja epädemokraattista voimaa, joka yhä uudelleen pyyhkii pois vielä suurempaa yhtenäisyyden voimaa heijastavan korkeakulttuurin jäänteet ja ideaaliset heijasteet. Barbaricumin sillanpäiden, Tonavan limesin sekä Transdanubian kaupunkien ja linnoitusten perusteella Rooman valtakunta ottaa vastaan totalitaristisella kristillisellä strategialla itseään uhkaavan hunnien Euroopan historiassa ennen kuulumattoman kansojen liikkeen. Mielestäni Tivadar Vidan näkemys hunnien valtavasta vaikutuksesta on oikea sen takia, että hänen kantaansa voidaan tukea Euraasian historialle ratkaisevan tärkeällä varhaiskeskiaikaisella arkeologisella materiaalilla. Jos tämä materiaali jätetään syrjään, ei nähdä totalitaristisen kristillisen strategian merkitystä toistuvissa ja peräkkäisissä itäisten kansojen liikkeissä, jotka estävät valtionmuodostuksen Karpaatien ”maljaan”, mutta joiden vaikutuksesta kristillinen strategia suo näiden valtioiden muodostumisen ´kristillisen aristokratiansa kompromissilla´ Rooman valtakunnan alueelle. Vida luettelee germaaniruhtinaita, jotka kansoineen ”vaeltavat maljassa ja sen kautta”. Ajallisesti näistä ensimmäisinä ovat Stilicho ja Alarik, roomalaiset ja länsigootit. Mielestäni tässä liike ja vuorovaikutus, kulttuuriesineiden vaihto, suo uudenlaisen valtionmuodollisen perustan, mikä on vastakohtaista esimerkiksi hunnien liikkeelle, joka ei sitä suo. Näin ollen Stilichon ja Alarikin liikkeet eivät loppujen lopuksi ole vastakohtaisia vaan samansuuntaisia, koska ne mahdollistavat barbaarien ja roomalaisten kompromissin uusien barbaarivaltioiden muodostamiseksi. En halua vain väittää, että Stilicho tukee uudenlaista barbaariruhtinasta aikeissaan, vaan esitän myös, että muutkin kuin Barbaricumin sillanpäiden, Tonavan limesin ja Transdanubian kaupunkien ja linnoitusten varhaiskeskiaikaiset materiaalit ovat korvaamattomia todistaessaan tätä yhdensuuntaista kansojen ennen kokematonta euraasialaista liikettä. Niin kuin teossarjani toisessa osassa totesin Tonavalta ja Dniester-joen alueilta C-materiaalin kokoelmat ovat pääasiassa tyyppiä Sintana-de Mures/Chernjakovia, goottityyliä. C1materiaali myöhäiseltä 100-luvulta ja 200-luvun alusta ilmenee vain Dniesterin alueella. Myöhemmät vaiheet leviävät Wallachiaan, Moldaviaan, aroalueille ja Karpaateille. Karpaatit, Moldavia ja Mutenia ovat miehitettyinä pitempään kuin tasangot, ja ne näyttävät enemmän C3-rakennuspaikkoja, jotka ajoittuvat 300-luvun ensimmäiselle puoliskolle, samalla kun sellaisia paikkoja löytyy vain Transylvaniasta 300-luvun puolivälistä. Unkarin tasankojen alue on välittävä julkisivu Prezeworskin kulttuurin eteläisten elementtien ja Sintana-de Mures/Chernjakhovin kulttuurin etäisten elementtien välillä. Kulttuurin hallitsevina piirteinä ovat yksinkertaiset varsijouset, rintaneulat (täydennettyinä C3:sta valtavilla nuppirintaneuloilla), pyöritetyt harmaat tavarat, luukammat, monitahoiset 40 lasipikarit ja pienten hautuumaiden ruumiinpolttopaikat. C-kulttuurit alkavat saada lisäystä, sitten korvautua D-kulttuureilla myöhäisellä 300- ja aikaisella 400-luvulla. Ajanjaksoa D1 (v. 380˗430) karakterisoi sekaannus, D2 (v. 430˗450) näyttää vahvaa paimentolaisvaikutusta ja D3 (v. 450˗500) paimentolaisylivaltaa. D-kulttuurit eroavat etupäässä huolitelluissa rintaneuloissa, erityisesti laajoissa nuppirintaneuloissa, joita löytyy myös SdM:n paikkojen myöhemmissä asteissa, ja sotilaallisten varusteiden runsaammasta läsnäolosta haudoissa. Tästä aikakaudesta lähtien alkaa löytyä hunnilaiseksi määriteltyä materiaalia – jousija nuolikokoelmia, peilejä ja vesipannuja. Hunnien alistamilta ryhmiltä, kuten gooteilta, gepideiltä, scireiltä, rugieilta ja sveeveiltä, löytyy huomattavasti enemmän kuin isänniltään arkeologisesti ylösotettavia jätteitä ja jäänteitä. Kulttuurihorisontin kaikki sarjat on pystytty identifioimaan (Villafontana, Untersiebenbrunn, Domolospuszta/Bacsordas), jotka seuraavat toisiaan keskisen Tonavan alueella 400-luvun alkupuolella. Esiin sukeltaa Tonavan tyyli, joka sisältää joukon tunnusmerkillisiä esineitä (suuria rintaneuloja puoliympyräisine päineen, kuvalaatallisia solkia, korvakoruja polyhedrisine riipuksineen ja kultaisia kaulanauhoja), ominaispiirteisiä aseita (koristeltuja satuloita metallisine päällysteineen, ratsuväen käyttöön sopivia pitkiä, suoria miekkoja ja erityismallisia nuolia) ja joitakin uusia hautajaistapoja (kallojen deformaatiot ja rikotut metalliset peilit). Tonavan tyyli on yhteinen koko alueelle, siten hunnien valtapiirissä onnistutaan kehittämään fyysisen kulttuurin tietynlainen ykseys. Hautojen kultavoipaisuus osoittaa, että eivät vain hunnit vaan heidän alamaistensa kansojen parhaimmisto jakaa hunnien rosvoustöiden synnyttämän yltäkylläisyyden. Gratianus sijoituttaa alaanit Valeriaan, gootit Pannonia primaan ja hunnit pysyvät Dravaja Sava-joen välisellä alueella. 500-luvulla Cassiodorus mainitsee näiden barbaarien jälkeläisiä nimityksellä antiqui barbari. Joka tapauksessa näiden ja muiden barbaarien kristillisen strategian maahantuonnilla, ja receptiolla, ja sitä seuranneella barbaariliittolaisten ryöstöretkillä Rooman sisässä on ratkaiseva merkitys Pannonian provinssien talouden romahtamiseen. Siscian rahapaja, joka neljine officinae-merkityksineen on Illyricumin laajin, lopettaa toimintansa 380-luvun lopulla. Lännen (Arelaten, Lugdunum, Treviri) suuret rahapajat lopettavat toimintansa suurimmaksi osaksi Theodosiuksen hallituskauden loppuun mennessä ja samaan aikaan Pannonian rahapaja Sirmiumissa, jolla on tosin vain vähän merkitystä, suljetaan. Säännölliset rahalliset kierrätykset Pannoniassa loppuvat Valentinianus I:n ja Gratianuksen kausilla. Valentinianus vanhemmasta ja Gratianuksesta, samoin kuin aikaisemmista hallitsijoista painetut rahat pysyvät käytössä vielä jonkin aikaa. Kun uusi raha löytää harvoin tiensä Pannoniaan, rahan kierrätyksen jatkuvuuden jäljet voidaan satunnaisesti löytää vielä aikaisen 400-luvun jäljistä. Rahatalouden lakkaaminen ja hunnityyppisen materiaalin esiintymisen alkaminen todistavat Pannonian itäisen osan (Valeria) luovuttamista hunneille vuonna 409 ja muun Pannonian jäämistä pysyvään rappeutumisen tilaan vuoden 375 jälkeen. Uudentyyppistä arkeologista materiaalia alkaa tulla näkyviin: esimerkiksi vuoden 375 jälkeen roomalaisiin oloihin ilmestyy uudenlaisia pulloja ja okraedrisiä hunnikorvarenkaita. Bratei-kulttuurin paikat, joilta puuttuu paimentolaiskäsityöesineistö, on huomattavaa jatkuvuutta SdM-kulttuuriin: asutukset ovat maalaisluontoisia, linnoittamattomia, perustuen maanviljelyksen, paimentolaisuuden ja käsityöläisyyden sekatalouteen. Moldaviassa ja Wallachiassa on myöhäisellä 300-luvulla ja aikaisella 400-luvulla joitain yhteensattumia SdM-kulttuurin paikkojen kanssa. Rakennustyypit ovat upotettulattiaisia majoja ja pinnallisia asuntoja savipäällysteisine lattioineen ja punottuine valleineen. Jeremias kirjoittaa, että Pannonian-Dalmatian -raja-alueella Stridon ympäristössä kaikki 41 on hävitetty vuoden 380 tienoilla. Sitten hän toteaa kuin vapautuneena kristillisestä apokalyptisestä paatoksestaan, että hän haluaa myydä isänsä maatilan Stridonissa. Paatoksellinen ilmaus cuncta perierunt ei peitä kuitenkaan tilanteen tosiasiallista kuvausta, semirutae villulae quae barbarorum effugerant manus. Yleisillä valituksilla, damna Illyrica, Illyrica vastitas ja niin edelleen, on pitkän aikavälin oikeutuksensa. Muutoin aikalaiset historioitsijat eivät olisi käyttäneet näitä ilmaisuja niin nopeasti ja laajalti. Jeremiaan lisäksi niitä tavataan muun muassa Ambrosiuksella, Orosiuksella, pseudo-Augustinuksella, ja myöhemmin Sidonius Apollinariksella ja Ennodiuksella. Tosin kirkonmiehillä ilmaisut ovat usein apokalyptisen esitystavan kirjoa, mutta ilmaisut ovat kuitenkin, jo arkeologisen tarkastelun perusteellakin, peräisin tosiasioista, jotka on sitten vielä puettu kristillisen defaitismin muotoon, jossa todellisista tapahtumista iskostetaan masentuneisiin ihmismieliin täydellinen epätoivo maallisia asioita ja niiden parantamista kohtaan. Roomalaisten valitukset alkavat Hadrianopolin tapahtumia ennen, murheelliset ilmaukset toistuvat 300-luvun lopulla ja 400-luvulla, kun uudet hyökkäykset ja levottomuudet Pannonian provinsseissa jatkuvat. Rappion vaiheita valitetaan aikalaisessa kirjallisuudessa usein sovinnaisin ilmaisuin ja metaforin, mutta ilmaisujen alla olevaa totuutta älköön saatettako epäilyksenalaiseksi huolimatta sen kirjallisen latteuden muodosta. Claudianus kuvailee tilannetta Pannoniassa vuonna 399, muistellessaan takautuvasti tapahtumia, jatkuvaksi piiritykseksi: ihmiset eivät uskalla poistua kaupungien muurien ulkopuolelle, eivätkä maanviljelijät voi viljellä peltojaan. Vaikka Claudianus tässä liioitteleekin tähdentääkseen Stilichon ansioita, niin totuus on Pannonian alaanien, itägoottien ja hunnien suhteen se, että he eivät sovellu koko- tai puolipaimentolaisessa habituksessaan maaseudun talouselämän tuottajiksi, eivät vaikka aikalaiset kirjoittavat korostaisivat vielä enemmän näiden raakalaisten täyttävän kirkot ja kappelit. Nämä villit ratsastavat parvet pysyvät keskusarmeijan eliittijoukoissa, missä muodossaan he hyväksikäyttävät Pannonian väestöä, mikä tarkoittaa suoraa rosvoamista. Arkeologiset tutkimukset Pannoniassa ovat Andréas Mócsyn mukaan liittäneet monia palaneita maakerrostumia ja hävitystä paljastavia kerroksia vuoden 395 ryöstöjen yhteyteen. Ajoitusta tarkasti määrittelevät rahat tulevat erittäin harvinaisiksi vuoden 375 jälkeen. Tosin Vindobonassa, jossa paksut palaneet maakerrokset voidaan tuoda esiin, suhteellisen laaja rahalöyty on voitu esittää todisteeksi, löytö, jonka viimeiset rahat ajoittuvat juuri vuoteen 395. Foederatit eivät rajoita ryöstöretkiään heille osoitetuille alueille, vaan nopeat, roomalaisten asevarastoista varustetut ratsuparvet liikkuvat helposti Vindobonaan asti. Ja juuri näihin aikoihin keisari ottaa hyvyydessään kristilliset markomannit liittolaisikseen alueilleen, markomannit, jotka ovat siten Vindobonan asukkaiden välittömiä naapureita. Vindobonan hävittäminen ei, ainakaan arkeologisten löytöjen perusteella, ole näille uusille kristillisille liittolaisille mahdoton tehtävä. Pannoniassa eivät vaikuta pelkästään markomannit, itä- ja länsigootit, hunnit, alaanit, vaan siellä on jälkiä myös aikaisemmin Tonavan pohjoispuolella asuneista quadeista, sarmaateista, vandaaleista ja gepideistä. Notitiassa olevat joukot antavat osvittaa roomalaisen armeijan barbarisoimisesta alueella, vaikka ei voidakaan sanoa tarkasti sitä, mitkä joukot ovat viimeisimpiä ja missä ne sijaitsevat. Erityisesti Valerian ja Pannonia secundan joukot näyttävät kovin vanhanaikaisilta verrattuna muiden provinssien listoihin. Sitä paitsi Notitia esittää samoja joukkoja moneen kertaan ja luettelee linnoitusten sarjoissaan samoja joukkoja jopa kahteen, kolmeen kertaan. Tässä 390-luvun roomalaisen armeijan hajaannuksen alkuvaiheessa on etsittävä ajoituksia, milloin limes on valtion raja 42 säännöllisine varuskuntineen ja milloin limesiä ei enää ole rajana eikä sotilasvyöhykkeenä. 300-luvun lopulla on erotettava valtion rajat, vaikutuksen aktuaalisten piirien rajat sekä armeijan miehittämät strategisesti tärkeät linjat. Tonavan rajat eivät näytä olleen missään roolissa Rooman alueiden puolustuksessa. Aluetta miehittävät foederatit, sitten eiliittolaisbarbaarit, jotka levittäytyvät keisarikunnan aikaisemmille alueille, mutta tämä ei estä Tonavaa pysymästä Rooman valtakunnan muodollisena rajana. Sitä paitsi vallassa oleva kristillinen doktriini julistaa Roomaa viimeisenä valtakuntana ennen Jumalan valtion maan päälle laskeutumista. Raakalaisten alkeellinen ryhmittymisen taso takaa vielä jonkin aikaa Rooman virallisen ja muodollisen aseman säilymisen Pannoniassa 400-luvulla, vaikka todellisuudessa tätä asemaa ei ole ollut kontrolloivassa mielessä 380-luvun jälkeen. 400-luvulla ei ole enää merkkejä rakennusjaksoista limesillä, ja muutamat jälkivalentiniaaniset linnakkeiden korjaukset limesillä todistavat vain vaihtelevien etnisten tai sosiaalisten elementtien kivirakennusten käytön jatkamista. Se ei enää todista säännöllisten Rooman armeijan joukkojen limes-rakennusten säännöllistä käyttöä. Tässä alkaa olla Rooman armeijan miehittämisen mielenkiintonen raja: kun liittolaisjoukot korvaavat säännölliset roomalaisjoukot, barbaariratsuväen syrjäyttäessä roomalaisen jalkaväen, samalla myös kirjoitustaito syrjäytetään, ja armeija menettää tärkeimmän koossapitävän voimansa eli kirjoitustaitonsa. Foederati-setlementit rajoilla riistävät asteittain limesin varuskunnilta niiden strategisen merkityksen. On yhä vähemmän ja vähemmän välttämätöntä ja mahdollista ylläpitää kuria, täyttää yksiköt säännöllisillä rekrytoiduilla ja varmistaa muonitukset. Armeijan rappioprosessi alkaa Theodosiuksen aikana ja loppuu 420-luvulla, kun keskushallinto lakkaa yrittämästä pitää Notitiassa olevien joukkojen listaa ajan tasalla. Tonavan limes pysyy pystyssä pisimpään Pannnonia secundassa ja Moesia primassa, johon liittolaisia ei enää aseteta. Valitettavasti tämä roomalaisilla pysyvä limes-osa on keskisellä Tonavalla merkityksettömin. Se saavuttaa tärkeän aseman vasta, kun hunnien barbaariliittoutuman keskus siirtyy Tonavan-Tiszan -tasangolle. Silloin tämä limesin osa joutuu muita osia altiimmaksi hunnien painostukselle, ja silloin tämä osa lakkaa olemasta sotilaallisesti miehitetty rajavyöhyke. Claudianus ylistää vuonna 399 tai 400 Stilichoa seuraavalla liioittelulla: Rheni pacator et Histri. Claudianus esittää joukon Stilichon saavutuksia Pannoniassa. Esityksestä ei kuitenkaan selviä se, vieraileeko Stilicho tänä aikana Pannoniassa vai ei. Claudianuksen mukaan aikaisempien aikojen rauha palaa Pannoniaan. Tätä pacatiota seuraa jo seuraavana vuonna vandaalien kansainvaellus pohjoisen Unkarin alamailta Pannonian läpi länteen. Tämä vaellus vaikuttaa erityisesti niissä osissa Pannoniaa, joihin ei ole asetettu liittolaisia. Sitten Alarik lähtee kansoineen liikkeelle Dacia Ripensiksestä Pannonian läpi kohti Ravennaa, Timok-, Morava ja Save-laakson kautta ja edelleen juliaanisten Alppien yli.24 Mutta palataan siihen myöhemmin. Joka tapauksessa 400-luvun alussa aktiivinen roomalainen elämä on olemassa Pannonian provinsseissa, jolloin esimerkiksi Dalmatius, Gallia Lugdunensis Tertian ex-kuvernööri, vetäytyy viettämään eläkepäiviään maatilalleen Pannoniaan. Tämä on aikaa, jolloin Alarik kansoineen ei ole saapunut Rooman läntisen osan Illyricumin diokeesiin. Sitä paitsi jo 200-luvulla monet Pannonian kaupungit joutuvat ryöstöretkien kohteeksi: Gorsium (area sacran monumenttirakennukset romahtavat, forum on raunioina, koko kaupunki on joutunut tuhon ja tulipalojen kohteeksi, asukkaat jatkavat elämäänsä savitaloissa tai raunioista saaduista materiaaleista kootuissa taloissa), Carnuntumissa ei tunneta yhtään taloa, joka olisi rakennettu 300-luvulla, Aquincumissa monia raunioituneita taloja ei 43 koskaan enää rakennettu uudelleen. Tilanne on sama canabaessa, jossa ihmiset jatkavat elämäänsä raunioituneissa taloissa, viemäriputkisto ei ole käytössä ja takkoja rakennetaan taloihin, joissa on periaatteessa hypokaustijärjestelmä. Ammianus Marcellinus kuvaa Pannonian lohdutonta tilaa: Valentinianus I pystyy löytämään sopivan talvikortteerin vain Savariasta, kaikki muut kaupungit ovat köyhtyneet ja ne on täydellisesti hylätty, jopa Savarian kaupunginportti on locus adgestis ruderibus neglectus, valtio ei suorita mitään varokeinoja näiden kaupunkien uudelleen asuttamiseksi, muurien sisäiset asutut alueet rajoitetaan tietyille alueille, hautuumaita tehdään Poetovion, Carnuntumin, Vindebonan ja Brigetion hylätyille alueille. Aquincumissa väestö vetäytyy leireihin, ja colonia jätetään isännättömäksi. Sama prosessi tapahtuu myös Brigetiossa ja Carnuntumissa.25 Tosin 200-luvun katastrofien jälkeen suoritetaan valtavia ponnisteluja Pannnonian provinssien asutuksen restauroimiseksi, ja sen seurauksena monet kaupungit saavat 300-luvulla loistavimman kukoistuskautensa. Sirmiumiin rakennetaan niinkin myöhään kuin vuonna 374 teatteri, Sopianaessa kaupunkielämä kukoistaa, Gorsiumissa villa urbanan tyyppinen valtava palatsi rakennetaan, kaupunkiin nousee massiivinen teollisuuskaupunginosa, on basilikoja, kaupallisia rakennuksia. Rakennettu ylellinen kaupunki, sen valtava laajeneminen entisestä, arkeologien haasteena olevat laskemattomat uudet rakennukset, väestön suunnaton kasvu eivät muistuta millään tavoin tänä aikakautena esille tulevien lukuisten hurskaiden kynien antamia apokalyptisiä kaupunkien rappiokuvauksia. Linnoitetut setlementit ovat paitsi turvallisia myös varakkaita: esimerkiksi Drava-joen pohjoispuolella on Mursella, Környe, Valcum, Tricciana, Valcumin ala on 395x448 metriä, Triccianan 292x268 metriä. Setlementit sijaitsevat Sopianaeen johtavan tien varrella. Drava-joen eteläpuoella on esimerkiksi Neviodunumin linnoitettu setlementti, sen alan ollessa 440x150 metriä.26 Se, mitä Ammianus Marcellinus kirjoittaa Pannonian murheellisesta tilanteesta, ei ole pelkästään liioittelua ja sensaatiohakuisuutta, vaan yhdessä arkeologisten lähteiden kanssa hänen esittämänsä lohduton kuvaus kertoo uuden kristillisen dominaatin käsittämättömistä ensiaskelista rajaprovinsseissa, myös täällä Pannoniassa. Entisten roomalaisten kaupunkikeskusten muuttuessa louhoksiksi, joista otetaan materiaali kirkkoihin, hautuumaihin ja luostareihin, ja tolkuttoman suuren kirkkorakennus-buumin alkaessa valtiolla ei ole Jumalan kaupungin utopiaansa rakentaessaan rahaa todelliselle maalliselle asutukselle. Täältä kaukaa katsottuna vallinnut olotila vaikuttaa käsittämättömältä, mutta tarkasteltaessa ajan paikallisia seurakuntia niissä vallitsee, maallista todellisuutta syrjäyttäessään, ”kyynelehtivä kiihkomielisyys” ja hurmahenkisyys. Näille maallisen todellisuuden syrjäyttäjille kaikki tuntuu olevan mahdollista. Ensimmäiseksi tulee mieleen adiktio-potilaat, jotka hypomaniassaan eivät myöskään tunne mitään rajoja ilonsa ja onnellisuutensa tiellä. Joka tapauksessa maanomistajien kerrostumat saavuttavat arkeologisesti katsottuna huippunsa 300-luvulla. Pannonian provinssien villojen huomattavat osat rakennetaan silloin. Suurimpina niistä ovat latifundioiden keskukset, jotka ovat kasvaneet tavattomiin ulottuvuuksiin. Esimerkiksi Parndorf-villassa on mosaiikki ja rikas interiööri. Villan lisärakennusten joukossa on suunnaton horreum (56x26 metriä). Tämän ja muiden villojen (ml. lisärakennukset) ympärillä on varustettu muuri. Sümegesehissä ja Regelsbrunnissa villat on linnoitettu. Vuonna 375 Valentinianus II oleskelee äitinsä kanssa Murocinctan villassa. Ennen barbaariliittolaisten tuloa Pannoniaan Gratianuksen ja Theodosiuksen kaudella seudun provinssit ovat, kristillisiä lähteitä siteeraavien aikaisempien historiallisten näkökulmien vastaisesti, arkeologisten todisteiden perusteella kukoistuksessaan. Elintaso on 44 huomattavan korkea. Tämä ei johdu pelkästään tuottoisasta paikallisesta tuotannosta vaan ennen kaikkea elvyttävästä valtionavusta. Lasiesineet, jotka ovat aikaisemmin erityisen kalliita, eivät 300-luvun kukoistuskaudella merkitse luksusta, eivätkä sitä symbolisoineet enää suurella teknisellä taidolla tuotetut sipulipäiset fibulaetkaan. Sitten alkaa kristillisen dominaatin aika, joka merkitsee köyhtymistä. Tämä näkyy niissä elämän sfääreissä, joissa edellytykset vajoavat barbaaritasolle, kuten arkkitehtuurissa, kotien varustamisessa ja kaiverrusten puuttumisessa (joka on merkki koulutuksen tason romahtamisesta). Elämän sfäärien kutistuminen merkitsee valtion avustuksen puuttumista. Synesiuksen puhe Arkadiukselle tulee väkisin mieleen: enää ei ole keisaria, joka vastaisi kaupungeistaan ja turvaisi ne, nyt on yksinvaltias puolijumala, joka rakentaa mysteeriuskonnollista utopiaa, sinne, minne hänen valtansa hänet valtioihmisenä kantaa. Tässä tilanteessa vanhat Pannonian asukkaat, ne harvat jotka ovat jääneet jäljelle, mukautuvat barbaarien tapoihin, mikä tekee heille helpommaksi hyväksyä uudet olosuhteet ja olla yhtä aikaa olemassa tulokkaiden kanssa. Tämä on hieno selittävä virke, mutta käytännössä, kun tarkastellaan roomalaisen asutuksen katastrofaalista romahdusta ja alkuperäisasukkaiden väestökatoa, kaikilla ihmisillä ei ollut niin rajatonta paineensietokykyä, että he olisivat pystyneet siirtymään korkeakulttuurista nyrkkivaltaa ylistävään raakalaisuuteen. Tätä kulttuurikatastrofia voidaan peitellä sanomalla, että peruserot ovat lakanneet vaikuttamasta roomalaisen ja barbaarisen kulttuurin välillä, suhtautumisessa elämään ja elinolosuhteissa, päinvastoin kuin 100-, 200- ja 300-luvulla, jolloin jakava linja on levitetty kahden maailman väliseksi. Ja tämä muodonmuutos tekee Rooman ajan väestölle mahdolliseksi muodonmuutoksen, jolla se pysyy Pannonian provinsseissa monia vuosikymmeniä niiden menetysten jälkeen, osaksi identiteetistään luopuneena, osittain alkaen sekoittua uusiin asukkaisiin.27 Niille, joka antavat aplodit näille kahdelle viimeiselle virkkeelle, muistutettakoon, että ne ovat pelkkää propagandaa, jotka näyttävät henkisen ja fyysisen raakalaisuuden voiton korkeakulttuurin haudan kukkaseppelein. 300-luvun Aquincumin ja Gorsiumin hautuumailta löytyy hautauskappaleiden paloja, mutta Sopianaesta ne puuttuvat. Hautojen rakenteissakin on eroja, on muurattuja, vallitettuja hautoja, hautakirstut on tehty aikaisemmista kivimonumenteista ja hautakivistä sekä on myös puisia ruumisarkkuja – kaikki tämä on löydettävissä samalta hautuumaalta. Useimmat erot, jos eivät kaikki, johtuvat etnisistä tunnusmerkeistä. Erityispiirteet voidaan selittää ehdollisesti. Suuntautuminen saattaa johtua hautuumaan tavanomaisesta järjestyksestä. Esineet ovat yleensä roomalaisia, uudelleen asetetuissa raakalaishaudoissa. Vielä ratkaisevampia seikkoja, jokaisella erityisellä hautuumaalla, ovat vaatteiden paikat ja hautajaistapojen yleiskuva. Mikä on mielenkiintoisinta: mitään muuta ei voida varmuudella sanoa kuin se, että limes-linjan hautauksilla ja Pannonian sisäosien hautauksilla on perusero. Ensin mainitulle on ominaista myöhäisroomalaisuuden järjestyksen mukainen muotojen moninaisuus. Pannonian interiöörissä haudat ovat yhdenmukaisempia, mikä voidaan selittää suurten raakalaismassojen asutuksilla ja niiden pysymisellä vanhan väestön takana! Roomalaiset tunnusmerkit säilyvät ensisijassa laajoissa setlementeissä ja kaupunkien hautuumailla.28 On kuitenkin yllättävää todeta arkeologisten tarkastelujen perusteella, että raakalaistyyppiset haudat ilmestyvät ensin sisämaahan, sinne missä eliittijoukkoina palvelevat liittolaiset ovat, ja vasta myöhemmin rajojen linnoituksiin. Näin nämä liittolaisten ratsujoukot, jotka periaatteessa kuuluvat keisarien uudentyyppisiin ratsuväellisiksi muutettuihin liikkuviin armeijoihin, muodostavat roomalaisia ympäristöjään hävittäviä erityisryhmiä, sotilas- 45 ja siviiliaineksineen, sisämaan provinsseihin. Näin ne ovat keisarin joukkoja, ilman keisarin valvontaa, kun jumalanutopiaansa rakentava keisari ei ole niihin konkreettisessa yhteydessä. 300-luvun hautuumaiden haudat ruukkuineen ja niiden lasiesineineen ovat kristillistä alkuperää. Kalkin kaataminen kuolleen päälle on kristillinen tapa, ja niin on egyptiläistyyppinen muumiohautaaminenkin, joka on tyypillistä alun perin muillekin kuin kristillisille mysteeriuskonnoille. Kristillisille hautuumaille ovat tyypillisiä pienet hautakappelit, maanalaiset hautarakennelmat ja vallitetut haudat. Muistohaudoissaan lepäävien ihmisten haudat ovat asuntotyyppisiä ja siksi hautuumaat, joista ylösnousemus on tulevaisuudessa tapahtuva, ovat kokonaisuutena maanalaisia kaupunkeja, nekropoliksia, joissa kuolleet muuttuvat aikanaan eläviksi ja nousevat ikuiseen elämäänsä. Sirmiumin hautuumaa laajenee kahden marttyyrin, Synerotasin ja Demetriuksen, hautojen ympärille. Keskellä Triccianan kristillistä hautuumaata on kappeli, ja haudat järjestyvät nopeasti sen ympärille. Savarialaisen kaiverruksen custor cymiteril antaa aiheen olettaa, että ainakin suuremmissa setlementeissä kristilliset hautuumaat erotetaan pakanoiden vastaavista. Pakanallisissa hauta-stelaeissa on kuvia kuolleesta ja muistumia hänen perheestään, tai ilman niitä. On kaiverruksia, jotka viittaavat tulevaan elämään ja kulttikuvia mytologian kohtauksineen. Monien antiikin kertomusten joukossa kaiverrukset usein viittaavat Alcestikseen, jonka Hercules tuo takaisin miehelleen Manalasta, tai Orfeukseen ja Eurydiceen. Alttaritaulut esiintyvät suurin joukoin vain Pannnonian provinssien luoteisessa osassa. Tyypillinen hautamuistomerkki on aedicula kolmine korkokuvaornamentteineen ja joskus pyramidillisella huipulla varustettuna. Pannoniassa esiintyy jopa laajoja hautarakennelmia. Carnuntumissa on iso kappeli, Keszthely-Újmajorissa on yleinen rakennelma uurnille ja haudoille, haudat ovat eri muotoisia ja kokoisia, ympyräisiä ja nelikulmaisia, kaikkialla provinssissa, perhehautuumaita. Jopa kristillisissä mysteerihautuumaissa on maanalaisia hautaholveja, joiden päälle rakennetaan muistorakennelmia, niin kuin Sopianaessa, Valcumissa, Ulcisia Castrassa, Aquincumissa ja Triccianassa (kristinuskolla ja muilla mysteeriuskonnoilla hautaholvit palvelevat kuolleiden lihaksi ja vereksi tulemista, ”vaatimattomimmilla” uskonnoilla haamujen oloa pyritään parantamaan). Cella trichoraa käytetään hautakappelina. Sirmiumissa, Sopianaessa ja Aquincumissa on marttyyrien kulttipaikka. Kuitenkin tänä kristillisen dominaatin alkuaikana kulttuurielämä sisältää monia muitakin vetovoimien lajeja kuin uskonnollisia. Kaiverrukset Sisciasta ja Aquincumista viittaavat teattereihin, vaikka yhtään niistä ei ole pystytty tähän mennessä jäljittämään. Sisciasta on tunnettu 300-luvun magister mimariorum. 200-luvun Aquincumissa kuiskaaja, monitor, pystyttää alttarin collegium scaenicorumin Geniukselle. Passio Quirinissa mainitaan teatteri Savariassa. Vaikka tämä tietoaines ei sisällä informaatiota esitetyistä näytelmistä, epäilystäkään ei ole siitä, että ne imitoivat Rooman ja muiden kaupunkien esityksiä. Aquincumin kaiverrus mainitsee eräästä avioparista seuraavaa: mies on urkujen soittaja, hydraularius, Legio II adiutrixissa, hänen vaimonsa on laulaja, vox ei grata fuit, cithersoittaja, pulsabat pollice sordas, ja urkuartisti, hydraula grata regebat, ja vain hän on miestään ylivertaisempi, superabat sola maritum. Aquincumista sukeltavat esiin urut, jotka C. Julius Victorinus antaa collegium centonariorumille vuonna 228. Kaivaukset ja amfiteatterien koko vahvistavat sen, että amfiteattrien kisat houkuttelevat suuria joukkoja. Carnuntumin legioonaleirin puinen amfiteatteri muutetaan kiviseksi 100-luvulla. Municipiumin areena 100-luvun keskivaiheilla on kooltaan 68x50 metrinen. Aquincumin vuonna 145 rakennetun amfiteatterin areena on Pannonian amfiteatterin areenoista suurin, 46 89,6x66 metriä. Brigetossa on myös amfiteatteri. Mursan, Savarian ja Siscian Nemesisalttarit viittaavat gladiaattorikisoihin.29 Pannoniassa olevat jumalkultit tarjoavat kenties lähtökohdan kristinuskon leviämiselle, ainakin se on plagioinut muun muassa mithralaisuudesta monia piirteitä: Polyteismin vastaisesti mithralaisuus on monoteistinen ja poikkeaa Rooman valtionuskonnosta pääasiassa valmistellessaan sielua maan päällä kuolemanjälkeiseen elämään. Alun perin Mithra on vanhan persialaisen uskonnon hyväntahtoinen henki, jonka kulttiin sekoittuu egyptiläisiä ja kaldealaisia piirteitä. Legendan mukaan Mithra syntyy luolassa, hänet vapautetaan paadesta eikä hänellä ole inhimillistä äitiä. Hänen syntymäpäiväänsä vietetään Roomassa 25. joulukuuta. Alun perin Mithra edustaa valoa ja kirkkautta, mutta hänet käsitetään myös puhtauden ja totuuden ilmentymäksi, pimeyden ja valheellisuuden ikuiseksi viholliseksi. Mithraan-uskovat näkevät Totuudessa jumalan, joka hallitsee universumia ja joka voittaa kaikki. Pannoniaan mithralaisuus saapuu kehittyneimmässä muodossaan, jolloin Mithra identifioitiin auringonjumalaksi. Tämä Mithra-näkymys tulee esiin viimeistään 100-luvulla. Auringonjumala Mithrasta, jota erityisesti sotilaat palvovat, on lyhyt askel yhden jumalan uskomiseen. Sol, Aurinko, yhdistää itsessään sodankäynnin siunauksen, pahan tuhon, lämittävän ja kypsyttävän ja samanaikaisesti tuhoavan ja polttavan auringon. Hän on voittamaton, ja myöhemmät jumalaiset keisarit identifioivat itsensä tämän jumaluuden ominaisuuksiin. Myöhäisen keisarikunnan aikana auringonjumala saattaa varjoonsa myös Pannoniassa, imperiumin horisontissa, kaikkien muiden jumalien glamourin. Severusten dynastian viimeisin ja murheellisin keisari Heliogabalus tekee Auringosta keisarikunnan pääjumalan, Deus Sol Elagabal. Tätä jumalaa palvotaan Pannonian leiripyhätöissä, Brigetiossa ja Aquincumissa. Tämä yksijumaluus tulee kuitenkin liian varhain, ja vasta Aurelianuksen monoteistinen, Pantheonille asetettu universaali aurinkojumala kehkeytyy keisarien ja armeijoiden jumalanpalvelusten keskukseksi. Auringon vertauskuva, sädekruunu, ja ´voittamaton´-epiteetti tulevat keisarien omaksumiksi. Sitä paitsi Juudean hävityksen jälkeen (70 jKr.) juutalaiset ilmestyvät Italiaan sotavankeina ja orjina. Pannoniaan he saapuvat Rooman armeijan vanavedessä tukku- ja tavallisina kauppiaina. Monoteismista kiinnostuneet pannonialaiset tulevat aikaisella 200-luvulla tutuiksi juutalaisten dogmin ”ei ole kuin yksi Jumala” -formulan kanssa. Esimerkiksi Intercisan roomalaisen sotaleirin jälleenrakennuksessa, vuonna 176 jKr., Marcus Aurelius luovuttaa varuskunnan miehitykseksi Cohors I Militaria Hemesenorumin, joka on rektyrtoitu Syyrian Hemesasta. Syyrian vaikutus lisääntyy Pannoniassa Septimus Severuksen aikana. Erityisesti diasporan juutalaiset kunnioittavat Severusta ja hänen poikiaan. Intercisassa on vahva juutalainen yhteisö, jonka kaiverrukset ylistävät kuolemattoman jumalansa lisäksi Alexander Severusta ja tämän äitiä. Pannonian juutalaisten hautapaadet ovat roomalaistyyppisiä, ja niiden kaiverruksissa on sekaisin kreikkalaisia ja roomalaisia vaikutteita. Esztergomista on kaivettu esiin hautapaasi, jossa juutalaisuus selviää paitsi nimistä myös menoran seitsenhaaraisista liekeistä. Unkarin kansallismuseossa on Aquincumista peräisin oleva juutalaisten hautakivi, joka on muutoin roomalainen, mutta siinä on oikealla miehen muotokuva ja vasemmalla naisen, ja lapsen edessä. Kristinusko tulee Pannoniaan kahdelta suunnalta: Aquileian kirkko levittäytyy ensiksi Drava- ja Sava-joen välimaastoon. Cibalaessa on piispa 200-luvulla. Toisaalta Makedonian, Salonan ja Aquileian juurruttaessa asemiaan ja levittäessä propagandaansa pääasissa Pannonian kaupunkeihin, Pannonia saa myös itäisen kristinuskon vaikutuksensa. Lähetystyön vaikutuksesta kristinusko leviää vuoden 313 jälkeen Dravan pohjoispuolisille 47 alueille. 320-luvulta 350-luvulle kristinusko, myöhempi kerettiläinen areiolaisuus, tunkeutuu koko Pannoniaan ”murskaavalla voimalla”. Samanaikaisesti Tonava-Savan alueen Singidunumin, Mursan, Sirmiumin ja Siscian kanssa, Sopianaen, Savarian, Scarbantian, Gorsiumin ja Aquincumin kristillisen yhteisöt saavat omat hiippakuntansa. Kaupunki- ja maakuntapiispanistuinten lisäksi Pannoniassa on lukuisia muita pienempiä paikallisia piispanistuimia. Kristityille on tavallista tässä vaiheessa, että ryhmällä, kirkolla ja basilikalla on täysi papisto, kaikki virat piispasta alidiakoniin on täytetty. Valtion tukema usko luo virkakuntansa miehittäjien tapaan ja alueellistaa seurakuntansa, jonka jälkeen alueen asukkaille on heidän omien etujensa mukaista kuulua näihin seurakuntiin. Kyliin ja pienempiin yhteisöihin alkaa ilmestyä vuosien 324 ja 330 välillä basilikoja ja pyhäkköjä. Keisarin tukeman ”vapaan uskonnon kannattajina, jotka eivät suvaitse muita uskontoja” kristityt alkavat rakentaa basilikojaan maaseudulle. Jokainen rakennettu basilika kertoo valloitetusta kylästä tai setlementistä, jotka ovat samanlaisia kuin piispanistuimet itäisissä provinsseissa, joissa on maakunnallinen piispa, chorepiscopus. Tästä valloituksesta on jälkiä Cropakissa, Sümegissa ja Fenékpusztalla. Barbaariliittolaisten Pannonian maakuntiin asettumisen aattona Rooman kulttuuria ylläpitävät maalliset taloudelliset tekijät alkavat korvautua kristillisellä kaupallisuuden vastaisuudella, kollektivismilla ja täydellisellä suvaitsemattomuudella vapaita markkinoita kohtaan. Kristillisiksi merkityillä hautuumailla pyhien miesten ja marttyyrien hautojen viereen ilmestyy vain heikkoja suojakaiteita, niin että kulttiuskovaiset kristityt voivat mennä vierailemaan niiden sisään. Niitä on kaikkialla kristillisillä hautuumailla Pannoniassa: muun muassa Brigetiossa, Ulcisia Castrassa, Sopianaessa ja Matricassa. Myöhemmällä kaudella hauta suojataan puoliympyräisillä valleilla, jotka erottavat haudan ympäristöstä. Intercisassa on pieni martyrium tästä hyvänä esimerkkinä. Kun ihmisiä saadaan yhä enemmän kristityiksi, nämä kulttipaikat eivät enää riitä vaan alttarikomeroita tulee niiden lisäksi. Monitaustainen cella trichoras ilmestyy kristillisille hautuumaille. Näistä useita on kaivettu esiin Aquincumissa Vibarin tiellä, Pestin Rókus-sairaalan alueella ja Sopianaessa. Tämän kulttimuodon huippuna on Sopianaesta löydetty cella septichora, seitsemän alttarikomeron kananmunan muotoinen yhteenliittymä. Basilica rustica on yksinkertainen hallikirkko, ilman alttarikomeroa, joka on myös Pannonian maaseudulla yleisin kirkkomuoto. Nämä basilikat on joko jaettu kahdella pilaririvillä kolmeksi laivaksi tai sitten basilikoja ei ole jaettu. Yleensä lisänä on pieni nortex. Tämän lisäyksen kanssa ilmestyy usein neliönmuotoinen alttarikomero, niin kuin Sümegin kolmisivulaivaisessa basilikassa. Hallikirkoissa lämpötilaa ylläpidetään yleensä lämmityskanavilla. Kékkútin chorepiscopate on kuuluisa lämmitettävästä jumalanpalvelushallistaan ja papiston oleskeluun tarkoitetuista pienemmistä tiloista. Gorsiumissakin on kolmilaivaisia basilikoja alttarikomerollisine päätyineen. Kristinuskon tullessa valtionuskonnoksi myös Pannoniassa aloitetaan laajojen, julkisiin jumalanpalveluksiin tarkoitettujen ”kaiken kansan” basilikojen rakentaminen. Näihin kerätään kansan lisäksi merkkimiehet aatelistosta, maanomistajista ja kauppiaista, jotka oman etunsa nimissä rahoittavat basilikojen ulkoisen ja sisäisen loiston rakennuttamista. Savarian Quirinus-basilika on alun perin ollut palatsi, jonka mosaiikki kuuluu palatsirakentamisen aikakaudelle eikä siitä siksi löydy kristillisen basilikan mosaiikin tunnusmerkkejä. Savarian kristillinen basilika on nykyisin piilotettuna Pyhän Martinuksen kirkon perustuksien alle. Savarian toinen kristillinen basilika on piilossa fransiskaanikirkon alla. Suunnattaessa katseet Balatonin alueelle voidaan sanoa, että 25 prosenttia Unkarin transtonavalaisista kirkoista on rakennettu roomalaiselle perustalle. Tässä toistuu sama 48 ilmiö kuin muuallakin, varsinkin samanaikaisesti raiskatun Italian arkkitehtuurin kohdalla: kaupunkilouhokset toimivat, julkisia rakennuksia muutetaan kirkoiksi, julkisten palveluiden keskukset saavat klassisen roomalaisuuden loppuunsaattavan ”kuolinnaamiollisen ja ylösnousemuksellisen” muotonsa. Ja jälleen toistuu sama kuin Italiassa: Pannonian kirkkojen sisäinen koristelu on hajallaan ja niukkaa. Sirmiumissa esiinkaivettu mosaiikkilattia on taiteellisesti alkukantaista roomalaiseen vastaavaan verrattuna. Sopianaen hautakammioiden seinämaalaukset on toteutettu polykromaattisella secco-systeemillä aivan kuin harrastelijoiden töinä: apostoli Paavali ja Pietari kristusmonogrammin vieressä, ja tiedostetusti hengellisen voiton merkiksi näkymä on suljettu voiton seppeleen sisään, ja tiedostamatta maallisen todellisuuden rappion varoittavaksi symboliksi. Tämä maalaus muistuttaa meitä Rooman kaupungin esikuvistaan, samoin kuin jumaläiti lapsineen edustaa Rooman katakombi-maalausperinnettä. Marmori- ja säleikkötöitä jäljittelevät seinämaalaukset ovat vaatimattomampia makupaloja: Sopianaen kristillisistä hautaholveista näitä tekeleitä löytyy jonkin verran. Samanlaista koristetyyliä on käytetty kristillisissä taloissa Kékkútissa, Fenékpusztalla ja Pomázissa. Rakenteelliset koristeet ikkunoissa, kapiteeleissa, jalustoissa, reunuksissa, olkakivissä ja leikkauksissa ilmaisevat symbolisen aiheen kristillisellä sisällöllä. Tämä on yleiseen mielipiteenmuodostukseen vaikuttamisen järjestelmällisyyttä puhtaimmillaan. Se ei piittaa vääristelystään, todellisuuden kaoottisuuteen saattamisestaankaan, kunhan Vanhan ja Uuden testamentin näkymät saadaan esiin, heijastusvaikutuksena kaikkialla kivi- ja marmorialttareiden ympärillä. Lyhtyjen ympyräiset muodot muistuttavat voiton kruunusta ja seppeleestä, corona triumphalis, ohjauspyöränupit kertovat elämän laivan kristillisestä kontrollista. Unkarin kansallismuseossa on monia esimerkkejä tästä taiteesta. Sen arkeologiset jäljet ulottuvat ympäri Pannoniaa. Sitten on valtionuskon voittoja ja kunniaa symboloivia hopeisia öylättilautasia ja maljoja, lasikuppeja, -astioita, pronssisia vastaavia. Kristilliset hautalöydöt sisältävät hyvin vähän maallisia rikkauksia, kuten rahoja. Onneksi viittaukset ehtoolliseen näkyvät kristillisissä haudoissa ruukkujen ja lasiesineiden läsnäolona. Uskovaisten määrän räjähdysmäisesti lisääntyessä, kristinuskon saavuttaessa valtionuskon aseman, haudat täyttyvät uskon symboliikalla, pyhillä ja talousesineillä; niissä on risti, kristillisiä nimikirjaimia, vaikka niiden käyttötarkoitus on ollut mitä arkipäiväisin. Esineissä on usein läsnä olevina Paavali ja Pietari, jotkut muut apostolit, kristogrammi. Dombóvárista on löydetty vyön solki, jonka ristissä on nielloja hopeakoristeet. On kristillisiä ampulloita ja pyöreitä rintaneuloja. Klassisen Rooman loppuaikoina hautajaisriitit, joissa vainaja siirretään sarkofagiin kivilaatoista tai suurista roomalaisista tiilistä tehtyihin hautoihin, saavat uusia ulottuvuuksia: nyt vainajia aletaan pistää suoraan maahan. Kristittyjen puiset ja kiviset muistotaulut ovat pakanallista perua. Sen sijaan puhtaasti kristillisiä ovat hautojen reliikit. On ChiRhota ja palmuaiheita, jotka edustavat sielun voittoa. Biblia pauperum kertoo hyvän ja pahan taistelusta, valosta ja pimeydestä, teloitetuista marttyyreistä ja Kristuksen passiosta. Kun väitetään, että 300-luvulla Pannonia saa areiolaisen muotonsa, niin miksei se näy sitten missään Pannonian kristillisessä symboliikassa? Onko areiolaisuus niin Kristuksen jumalallisissa tai inhimillisissä perusprinsiipeissä kiinnipysyvää, ettei se välitä ulkoisista muotoseikoista? Arkeologia kertoo jostain aivan muusta. Kristillinen valtiopropaganda ja -äännöstö yrittävät juurruttaa kristinuskoa myös Pannoniaan, mutta alkuperäisväestön pakanuutta on vaikea laittaa epäilyksenalaiseksi myöhäiselläkään 300-luvulla, siksi vahvoja ovat pakanuutta tukevat arkeologiset löydöt. Sen sijaan kristillisen keisarin barbaariliittolaisten, jotka sijoitetaan strategisiin tehtäviin ja kohteisiin Pannonian sisäosiin 49 muun väestönsä kanssa, areiolaisuus on kiistatonta. Tällä mandaatilla länsigootit ovat ylittäneet Tonavan ja ottaneet vastaan preception. Ovatko alueen hunnit, alaanit ja itägootit myös areiolaisia? Tämä kysymys on jo vaikeampi, koska vaikka he ovat tulleet alun perin ilman mandaattia Tonavan yli ja menneet länsigoottien tueksi heidän rauhansopimuksensa Gratianuksen kanssa ei ole säilynyt eikä toisaalta tämä keisari ole areiolainen, niin kuin länsigoottien kanssa sopimuksen tehnyt Gratianuksen setä, Valens, oli. Pannonian areiolaisuus on kenties areiolaisten roomalaisten keisarien perua, ja tässä kohtaa maaperä on otollinen, vaikka virallisesti areiolaisuus on kerettiläisyyttä, kun areiolainen Alarik ja hänen kansansa tulevat Pannoniaan. Heidän Pannoniassa oloaikanaan areiolaisuuden leiman täytyy vahvistua alueen kolmessa provinssissa. Kenties Konstantinopolin päätös siirtää Alarik kansoineen Pannoniaan pohjautuu paitsi Stilichon Illyricum-vaateeseen myös alueen vahvaan areiolaisuuteen. Näin alue on mitä sopivin Alarikille annettavaksi, ja samalla hänen tuhoisan ongelmallisuutensa poistamiseksi. Joka tapauksessa alueen vähäiset areiolaisuuden jäljet eivät ehkä sittenkään kerro niinkään areiolaisuuden ydinluonteesta kuin areiolaisten barbaarien luonteesta. He ovat raakalaisia: he hankkivat heimoilleen elintilaa, taistelevat vallasta, ryöstävät ja hävittävät, eivät osaa kirjoittaa, lukea ja tiedostaa korkeakulttuurisesti, he elävät ja kuolevat barbaarisesti, ilman sen suurempaa symboliikkaa ja arvoarvostelmallisia luonnonlakien oivaltamisen symboliikan ja symbolifunktion jälkiä. Areiolaiset eivät välittäneet rakentamisesta vaan miehittivät ortodoksi-kirkot, kehittämättä symbolismin ilmaisun taipumusta. Harvat kuvajäljet Ariuksesta näyttävät barbaariraapustelijoiden tekeleiltä. Sitä paitsi barbaarit saattavat ymmärtää, ei kolmiyhteistä Jumalaa (Isä, Poika, Pyhä Henki) vaan, ihmismäistä Jeesusta, joka ei ole identtinen ”IsäJumalan” kanssa (tässä Isä, yksi osa Pyhästä Kolminaisuudesta, Jumalasta, on laitettu vielä yhteen Jumala-käsityksen kanssa). Sitä paitsi kun Arius joutuu kirkonkiroukseen vuonna 325 Nikean kokouksen päätöksellä, hän vetäytyy Illyricumiin, Pannonian rajoille, seuraajineen. Täältä karkotuspaikastaan käsin hän harjoittaa lähetystyötään Pannoniaan. Kun Theodosius julistuttaa myös areiolaisuuden 10.1.381 kerettiläisyydeksi ja aloittaa areiolaisia vastaan vainon, niin Rooman alueella olevat liittolaisgootit tulevat areiolaisten tueksi, ja tässä yhteydessä ilmeisesti areiolaisten piispojen verkosto saa oman vahvuutensa Illyricumissa voittamattomien goottien eliittiratsuväen osastojen suojaamina. Gooteilla areiolaisuudesta on jo muodostunut kansallinen kirkko, joka roomalaisten katolisessa uskonsodassa ja toisaalta muslimien painostuksessa pitää pintansa yli 300 vuotta. 300-luvun lopun Pannoniasta, Kisdorogista, on löydetty laatta, jossa on alkeellinen kuva Ariuksesta.30 Tämäkin laatta osoittaa paitsi areiolaisuuden levinnäisyyttä barbaarien keskuudessa 300-luvun Pannoniassa, tai ainakin barbaarien isännöimien alueiden areiolaisuus-valtaisuutta, myös sitä, että vaikka virallisesti areiolaisuus on kerettiläisyyttä, niin barbaarien valvomilla alueilla katolinen uskonsota ei näy millään tavoin häiritsevän areiolaisen vapaan kultin harjoittamista. Tämä jos mikä vahvistaa käsitystä, että siellä, missä areiolaiset barbaarit ovat, ei katolinen uskonsota ole mahdollista. Tämä taas merkitsee sitä, että Pannonian areiolaiset ovat nimenomaan barbaareja. Tältä pohjalta sen väittäminen, että ideologiset taistelut rajoittuvat vain korkeammin koulutettuun papistoon ja areiolaisuuden kannattajien on pakko vetäytyä, enemmän tai vähemmän, laittomuuteen, on asioiden vääristelyä. Kun ajatellaan, että Singidunumista, Sirmiumista ja Mursasta käsin areiolaiset piispat ponnistelevat levittääkseen Dravan takaiseen Pannoniaan, Transtonavalle, kerettiläistä uskoaan, niin se selittää, miksi Italian ortodoksisuus ei pääse leviämään näille alueille, ja se selittää myös sen, miksi näille Transtonavan areiolaisille alueille päästetään areiolaisia liittolaisia, mikä 50 puolestaan vahvistaa areiolaisuutta ja estää katolilaisuuden miekkalähetyksen alueella niin kauan kuin siellä on areiolaisia barbaareja. Muualla, missä ei ole barbaareja tai jossa nämä areiolaiset barbaarit käyvät pakanuuden kimppuun, katolilaisuus pakottaa kaikki muut uskomukset laittomiksi, käy niiden kimppuun ja hävittää suuria osa länsimaiden kulttuuriperinnöstä. Tämä ei johdu siitä, että vain korkeasti koulutettu papisto kävisi ideologista sotaa, vaan siitä, että nyt korkeamman papiston ja virhamiehistön käskyt ja asetukset saavuttavat konkreettisesti kaukaisimmat yhteisöt, ja katolilaisuus hankkii suuria voittojaan ”pakanoista”, maalaisista. 300-luvun loppuun mennessä pienet vahtitornit hylätään, ja vain suuret tornit, pienet linnakkeet ja linnoitetut sotaleirit selviävät 400-luvun alkuun. Tämä osoittaa pikemminkin Pannonian sisäosista tulevien liittolaisten painostusta kuin epäonnistumista ulkopäin tulevan uhan torjumisessa. Näiden rajalla olevien roomalaisten ”viimeisten linnakkeiden” puolustautuminen liittolaisten ryöstöretkiä vastaan heikentää myös niiden kykyä torjua ulkoapäin tulevaa uhkaa: barbaarien setlementit syövyttävät Rooman valtakunnan rajalinjan myös Pannoniassa. Hunnit vyöryvät sitten 430-luvulla ”sisäisten syöpäläisten kaluamien” rajalinnoitusten rappion yli. 300-luvulla Pannonian sisäosien linnoittaminen kiihtyy, ja limesin rajalinnoituksia täytyy jatkuvasti korjata barbaarien hyökkäysten jälkeen. Kun liittolaiset tulevat Pannonian sisäosiin alkaa kaupunkien lopullinen hylkääminen, ihmisten paetessa toimivien linnoitusten ympärille ja sisään. Tämä tilanne on sama neljässä legioonalaisleirissä: Vindobonassa, Carnuntumissa, Brigetiossa ja Aquincumissa. Sama kehitys on nähtävissä myös kohorttileireissä, kuten Intercisassa. Liittolaisten invaasiossa tietyt linnoitetut setlementit ja pääkaupungit toimivat hätätilannelinnoituksina. Jäljelle jääneet sellaiset tulevat myöhemmin ympäröivän väestön keskuksiksi, jotka säteilevät urbaanimpaa elämää eräänlaisina roomalaistyylisinä sateliitteina raakalaisuuden paimentolaisuuden ja puolipaimentolaisuuden keskeltä. Pannonian hallinnollisia keskuksia lukuun ottamatta kaupunkien elämäntaso vähentyy 300-luvn lopulla ja 400-luvun alussa merkittävästi. Nyt romanisoitunut väestö on melkein kokonaisuudessaan poistunut ryöstetyiltä alueilta, ja tyhjiön täyttävät barbaricumin uudisasukkaat. Tässä sateliittivaiheessa rappeutuvat kaupungit joutuvat vielä katolisen uskonsodan ja sen kirkon valtaan, mikä takaa kaupunkien keskustojen julkisten palveluiden romahtamisen. On surkuhupaisaa todeta, että tämä klassiset henkiset arvot ja koulutuksen poispyyhkivä suvaitsematon rappiovoima on alueella ainoa voima, joka ylläpitää järjestystä. Tässä kohdassa pätee aivan konkreettisesti väite, että kaaoksessa on järjestys. Tässä rappiovaiheessa, jossa roomalaiset alueet ovat saarekkeina, olisi tarvittu 300-luvun tyyppistä linnoitusten ja infrastruktuurin uudelleen rakentamista ja rekonstruktiota. Mutta kirkko ja tämän strategiaa noudattavat maalliset ja hengelliset soturit rakennuttavat ja rakentavat vain harvoja infrastruktuuria elvyttäviä rakennuksia. Nyt keskitytään Jumalan kaupungin rakennusten rakentamiseen ja maallisen turhuuden syrjäyttämiseen: kirkkoja ja taas kirkkoja pystytetään viimeisten kaupunkiyhteisöjen lahjoituksin. Välttämättömyyden pakko, kaupunkien ollessa välittömässä tai välillisessä jatkuvassa piiritystilassa, vaatii kaupunkeihin kuitenkin rakentamaan vilja-aittoja ja makasiineja. Uskonstrategian ottaessa valtaansa kaupungit yksityisrakennukset rappeutuvat alkukantaiselle tasolle, pölkky- ja likavallisine turvapaikkoineen, raunioituneine julkisine rakennuksineen, jotka majoittavat nyt hurskasta, koulunkäyntinsä ja korkeakulttuurisen elämänsä lopettanutta, massaa. 400-luvun alussa siviiliväestö, joka on limesin alueelta, miehittää rajapuolustukset. Siviilikaupungit, jotka ovat noin kilometristä kolmeen kilometriin legioonalaisleireistä, hylätään ja canabaet 51 leirien lähellä ovat osittain raunioina. Niin kuin on todettu, lähelle linnakkeita syntyy pieniä setlementtejä. Tässä barbaari-invaasion katastrofissa limesin varustuksista tulee kutistuneen sotilasalueen pakopaikkoja. Aivan samoin tapahtuu provinssin tai aluekeskusten sisäosissa linnoitetuille setlementeille. Kun uusia setlementtejä ei enää rakenneta uskonsodan valtakaudella, elinkykyisimmät vanhoista vastaavista restauroidaan. Näin tärkeiden teiden risteysasemat, kuten Vindobona, Bassiana, Scarbantia ja Savaria pysyvät roomalaisina saarekkeina. Samoin roomalaisuutta on havaittavissa vielä linnoitetuissa maatalouskeskuksissa, kuten Valcumissa (Fenékpuszta), Balaton järven rämeikköisellä vyöhykkeellä (Venetsian tapaisella). Nämä väestökeskukset määrittelevät seuraavan barbaariinvaasioaallon saapuvien populaatioiden tyylit ja elämännormit. Sitten urbaanisuus onkin loppuunkaluttu, ja hunnien lopullisessa invaasiossa puolipaimentolaiset ja paimentolaiset ylivallan merkit voittavat menneen kulttuurin asutusarvot. Valeria rappeutuu nopeimmin, kun taas Pannonia Prima, Drava-Sava -alue säilyvät pisimpään. Kaivauksissa on löydetty pienet asutusalueet Vindobonassa, Carnuntumissa ja Aquincumissa jopa kansainvaellusvaiheen aikana. On vaikea olla tiedostamatta näiden pienten mutta sitkeiden yhdyskuntien karmeaa loppua. Jo 100-luvulla 3/5 Pannonian kaupungeista sijaitsee Drava- ja Sava- joen välissä, 2/5 Transtonavan alueella. Gratianus antaa juuri paimentolaisille hunniliittolaisille asuttavaksi urbaaneimman Pannonian alueen! Pannoniassa on kaikkiaan 18 kaupunkia, Noricumissa 9, Daakiassa 12 ja Moesia Superiorissa 13. 200-luvulla Pannonian kaupunkien määrä kasvaa 26:een. Alarik kansoineen vaeltaa hävittäen Moesiasta Daakiaan. Sieltä hän siirtyy Pannoniaan ja alkaa valmistella hyökkäystä Noricumiin! Ei tarvitse ihmetellä, miksi tämä aika merkitsee näiden alueiden urbanisoituneen elämän valtavaa taantumista ja osittaista tyrehtymistä. Joka väittää, että Alarik kansoineen on kaukana raakalaisuudesta, tutkikoon heidän jättämiään arkeologisia jälkiä, jotka kertovat kaupunkielämän hoitamatta jätetystä ja autiosta tilasta. Tätä lohduttomuutta lisää vielä Sirmiumin, Siscian, Savarian ja Scarbantian piispanistuinten tarkastelu, jossa mysteeriuskonnollinen ylipappi, piispa, kontrolloi pienen linnoitetun setlementin elämää.31 Siirrytään vielä tarkastelemaan Pannonian villa-kulttuuria. Rooman villojen suurimmat ryhmät sijaitsevat Balatonin ympärillä ja sen välittömässä läheisyydessä. Tiet yhdistävät näitä villoja ja suurempia asutuskeskuksia, koska villat ja taloryhmät rakennetaan, jos mahdollista, lähelle teitä. Pannonian nopeaa romanisoitumista ei tarvitse ihmetellä, kun verrataan Italian ja Balatonin ympäristön samanlaisia ilmastoja: ympäristö tekee kaltaisekseen. Balatonin jälkeen seuraavaksi suurin villa-ryhmä sijaitsee Burgenlandissa, länteen Fertő-järvestä. Limesin takana kukkuloilla on runsaasti villoja, joista avautuu suurenmoiset näkymät Tonavalle ja joilla on strateginen etulyöntiasema. Näistä villoista on vielä suurin osa esiin kaivamatta. Drava- ja Sava-joen välillä, myöhemmällä hunnien alueella, sijaitsee myös huomattava villa-ryhmittymä. Sisä-Pannoniasta voidaan löytää myös yksi suuri villa-ryhmittymä. Tác-Fővénypusztan keramiikkatyöpaja tuottaa tarvittavia ylellisyystarvikkeita leireihin lähelle limesiä Camponassa, Vetus Salinassa ja Intercisassa. Pääomansa ja työvoimansa avulla villat varmistavat tuotantovälineet ja -keinot helpommin kuin pienet tehtailijat tai kauppiaat. Latifundiat vetävät puoleensa ei-orjatyötä ja siten ne voivat pienentää yleiskustannuksia ja muita kulunkeja. Nämä suuret tilat turvaavat suuret voitot ja menestyvät. Sen sijaan pienillä ja keskisuurilla tiloilla, jotka perustuvat yksinomaan orjatyölle, on merkkejä huonontumisesta, ja ainakin talouden nopeista vaihteluista. Tämä on mielenkiintoinen piirre, kun ajatellaan yleistä käsitystä orjatyövoiman ratkaisevasta asemasta, mikä ei siis 52 pidä paikkaansa. Villoilla ja maatiloilla, tässä tärkeysjärjestyksessä, on ratkaiseva vaikutus keisarikunnan ja provinssien taloudelliseen elämään. Kun ilmeni työnpuutetta, latifundia palkkasi colonin ja inqullinin tekemään kausiluontoisia ja tilapäisiä töitä. Inquilinus in principe on henkilö, joka vuokrasi paikan työn vastineeksi ja jonka riippumattomuus on turvattu lailla. Tällainen palkkatyö on yleistä myöhäisessä valtakunnassa. Tässä ovat sitten feudalismin juuret: kyse ei ole niinkään rappeutuvasta orjayhteiskunnasta kuin roomalaisen yhteiskunnan rappeutumisesta pelkäksi orjayhteiskunnaksi, maahan sidottujen orjien sellaiseksi. Keskiajalla vahvasti mysteeriuskonnollinen papisto ja aatelisto pitävät työvoiman pakolla sidottuna ilman oikeuksia paikkaansa, kun taas Rooman aikana työllä on selvästi liikkuvampi luonne, vapaine maanviljelijöineen ja kaupunkilaisineen. Kun kansa sidotaan maahan ja kielletään sen liikkuminen, samalla myös työn liikkuvuus ja vapaat markkina tukehtuvat, mikä merkitsee omavaraisen maatalouden ja vaihtokaupan tulemista korkeasti spesiaalisoituneen massatuotannon ja rahatalouden tilalle. Kirkko sitoo Rooman valtakunnan alueelle tunkeutuvat ja sen sirpaloivat raakalaiset turpeeseen, mikä selittää myös osaltaan keskiaikaisen sodankäynnin luonteen: hurskailla aatelisilla ei ole varaa käydä kuin pienimuotoisia sotia ilman yleistä asevelvollisuutta, ilman ideologisten, strategisten ja valtakunnanrajallisten rajojen infrastruktuuria ja sodan laissa määriteltävää rauhan-, ihmisten ja hyvinvoinnin turvaamisen päätehtävää. Colonus on myös inqullinuksen tapaan riippumaton vapaamies. Myöhemmin olojen raaistuessa colonuksesta tulee herransa vallan alainen, melkein orjuuteen kutistunut. Sitä paitsi raakalaiskansojen vyöryessä Rooman alueelle näillä uusilla tulokkailla ei ole tietotaitoa: hurskaina mysteeriuskovaisina ja tietämättöminä raakalaisina heistä ei ole muuhun kuin herrojensa ehdottomien käskyjen noudattamiseen. Jälkipolville säilynyt vääristynyt kuva näistä tulokkaista sankarillisina vapauden kannattajina ja orjuuden poistajina on mitä vääristynein, sillä ennen kuin vapaus saavutetaan, se täytyy ansaita henkisesti ja fyysisesti. Roomalaisillle vapaus on sitä, että se, joka noudattaa lakia, on sitä vapaampi, mitä enemmän hän sitä noudattaa, ja jos hän ei noudata, hän päätyy vankilaan. Raakalaiskansoille vapaus merkitsee sitä, että palkkasotureina ja ryöstöretkillä eniten omaisuutta ja seuralaisia keränneet ovat vapaimpia, rauhantöissä maataan viljelevä aseidenvieroksuja on alhaisinta kastia. Raakalaisille vapaus merkitsee ennen kaikkea omaisuuden ja kunnian hankkimista sotajoukkojen kärjessä sodissa ja ryöstöretkillä. Tällä villillä ja uhoavalla vapaudella ei ole mitään tekemistä todellisen vapauden kanssa, koska raakalaisen vapaus saa samanalaisen lopun kuin rikollisenkin, villi raakalainen ei voi elää vapaana luonnonlaeista vaan saa suurella todennäköisyydellä väkivaltaisen loppunsa ennen päiviensä rauhanomaista päättymistä. Itse asiassa tällaista vapautta tavoitteleva raakalaiskansa on ”henkipaton kirjoissa” koko ikänsä, koska sillä ei ole pysyvää isänmaata, rauhaa töineen, ei lakia, järjestystä ja kuria, malttia korkeampiin ajatuksiin ja harjoitusta tehtäviensä täyttämiseen, tulevaisuuden pysyviä konkreettisia visioita, itsekritiikkiä ja henkistä tasapainoa. Siksi se elää läheisessä yhteydessään muuhun eläinkuntaan, ”villinä ja vapaana” tietämättömässä toimeliaisuudessaan, jossa tapojen traditiot ovat ”eläimellisen pitkäikäisiä” ja kulkutautien vuodenaikamaiset syklit juurruttavat kurjistuneeseen kansaan moralistista paatosta, yleiskuvaa pannukakkumaailmasta ja itsekiduttavaa synnintuntoa. Roomalaisessa systeemissä orjan ja palkkatyölaisen elämä ja heidän suhteensa maanomistajaan valaisee maaomistussysteemiä tuotannon ytiminä. Laki, että kaikki maa on valtion omaisuutta, ellei erityis- tai poikkeuslakia ollut määrätty, säilyy muuttumattomana Rooman provinsseissa. Tämä laki edeltää Rooman perustamista. Rooman lain mukaan yksityisomaisuutta voidaan hankkia vain alueilta, jotka kuuluvat Rooman kaupungille, 53 ager romanus. Sullan aikana sama pätee alueisiin, jotka kuuluvat Italiaan, fundus italicus. Näiden lakien mukaan vain omistus, possessio, ja alueen käytön ja voiton tekemisen kyky, uti-frui, on taattu, ei täysi omistajuus. Poikkeukset tähän sääntöön ovat epätavallisia. Niitä ilmenee, kun kaupungin tai provinssin sisällä olevat maatilat saavat fundus italicus -oikeudet. Tällaiset oikeudet taattiin kaupungeille nostamalla ne siirtokunnan kastiin ja antamalla niille ius italicum. Koska ius italicum tarkoittaa jäsentilojen veroerivapautta, niin se myönnetään vain harvoin. Siten maanomistajat ovat tilanvuokraajia, jotka maksavat vuokraa valtion rahastoon. Maksun suuruus riippuu tilan koosta ja laadusta. Vuokrasopimus on perinnöllinen, ja perijän on maksettava vuokraa säännöllisesti. Senaattorit, equites, ja rikkaat kaupunkilaiset ovat kiinnostuneita maanomistajien roolista. Mutta he rakentavat maalaistaloja luksusasunto-villojensa läheisyyteen, turvatakseen tilojen tulot ja luodakseen huomattavan yltäkylläisyyden perustan. Parhaimmat ja loisteliaimmat varhaiset ja myöhäisemmät Pannonian villat lähellä Sopianaea, Carnuntumia sekä Balaton- ja Fertő-järviä ovat yhdistettävissä senatoraaliseen, equestriaaliseen aristokratiaan tai hallinnossa merkittävää roolia näytelleisiin henkilöihin. Pinta-alan termein suuret tilat selitetään provinssien maatilaomaisuuden määräksi. Numerollisesti mitattuna pienet tilat ovat yleisempiä. Aikaisimmat näistä ovat veteraaneille myönnettyjä maita. Colonusten ja inqullinusten lisäksi alkuperäisväestön johtavat kaupunkilaiset ja hyvin toimeentulevat aristokraatit liitetään myös latifundioihin. Rooman valtakunta hyötyy Pannoniasta monin eri tavoin. Sotilaiden varustamisen ja rekrytoinnin lisäksi Pannoniassa on runsaasti luonnonvaroja. Alueen maa suosii viljan ja viinirypäleiden tuotantoa. Sen metsät ja niityt varmistavat puutavarahuollon ja edistävät karjanhoitoa, järvet ja joet ovat täynnä kalaa sekä metsäseudut edistävät kalastusta ja metsästystä. Kuljetus Pannonian ja Italian välillä on mitä helpointa, teiden ja jokiväylien verkostoa pitkin. Tonava tarjoaa reitin keskiseltä Tonavan alueelta itäisiin ja eteläisiin provinsseihin. Pannonian villat tuottavat tarvittavat hyödykkeet huoltamaan alueen, mukaan lukien limes-leirit ja Italiaan lähetettävän ylijäämän. Maatilat eivät seuraa taloudenhoidon tiettyä näkökantaa, vaan ne ovat sitoutuneet satotuotantoon, karjanhoitoon, kalastukseen, metsästykseen ja puutavaran tuotantoon. Villojen kaivauksista on löytynyt rauta-auroja, sirppejä ja hankoja. Winden am See -villassa on monia viiniköynnöksen leikkuuveitsiä. Balatonin ympäristön villoista on löytynyt puisia tynnyreitä ja keramiikkasäiliöitä. Gallia, Hispania ja Pannonia ovat parhaimpia alueita ensiluokkaisen viinin tuotantoon. Laitumien ja tammenterhoisten metsien yltäkylläisyys luovat erinomaiset olosuhteet karjanhoidolle. Arkeologit ovat kaivaneet esiin runsaasti kotieläinten luita, lehmän- ja lampaankelloja, keritsemis- ja villantekovälineitä. Pannoniassa on keinotekoisia kalalammikoita patoineen, koska jotkut farmit tuottavat kaloja. Villa-kaivauksissa on löydetty koukkuja kalastukseen, ankkureita ja kalastuskeihäitä. Rooman rauhan aikaiset keihäät, peitset ja nuolenkärjet todistavat pikemminkin metsästys- kuin sotaisista aktiviteeteista. Ansakuoppien eläinsisällöt tukevat metsästysteoriaa. Puisen polttoaineen tarve on tietysti välttämätöntä kaikkialla, ja jokaisessa villassa on hirsimökkejä, pieniä huviloita, vajoja ja karjasuojia. Puusepän ja kivimuurareiden välineitä on vain suuremmissa villoissa, koska ainoastaan niissä pystytään vakinaistamaan puusepän ja kivimuurarin vakanssit. Villoissa on tiilenpolttouuneja, keramiikka-saviastia -verstaita, metallivalimoita, karkeisseppien työpajoja ja kutomoita. Villat pystyvät toteuttamaan kaikki työt, joita farmilla vaaditaan toimitettavaksi, vaikka näitä töitä varten ei aina hankitakaan erityisiä työpajoja. Siten villojen tuontantoon kuuluu puuseppien, kivimuurareiden, puunleikkaajien, karkeisseppien ja joskus jopa ikkunalasin 54 levyjen tekijöitä. On löydetty lasin valamiseen muodoltaan sopiva vahalautanen. Villojen tuotanto ylittää niiden asukkaiden tarpeen, joten ylijäämä käytetään sekä maatalous- että teollisuustuotteiden markkinoitiin. Villat sitoutuvat tietyn suuruiseen kaupankäyntiin. Pannonialaisia kaupunkeja tarkasteltaessa kysymyksessä eivät ole niinkään nykyaikaiset kaupungit vaan yhteen kootut villat tai coloniat, jotka yhdessä paikallisten asukkaiden talojen kanssa muodostavat setlementin, joka toimii kaupunkina, mikä on äärimmäisen mielenkiintoista. Kysymyksessä ei ole niinkään setlementti-alueen valikointi, sen pystyttäminen yhdenmukaisella suunnitelmalla, vaan pikemminkin on kysymys suotuisista olosuhteista maahanmuuttaville siirtolaisille. Tässä mielessä villat on nähtävä urbanisoituvan asutuksen ydintumana, joka ruokkii verkostoitumista, erikoistumista, kulttuuria ja kosmopoliittista ihmiskäsitystä. Näin ollen kun kristityt pakkokäännyttäjät syyttävät latifundioiden ja villojen omistajia maalaismaisesta itsepäisyydestä ja sivistyksen jarrumiehisyydestä, niin kuinka vääristyneitä nämä agitatoriset väitteet ovatkaan! Italialaiset, jotka asettuvat Pannoniaan, tuovat myös sinne jo grammaatikkojen kouluista tutun ”korkeakulttuurisen eli urbaanin saaristonsa”. He, italialaisen korkeakulttuurisen arkipelagin asukkaina, vakiinnuttavat ja laillistavat urbaaniympäristönsä ja elämäntapansa, joten ne eivät vain muistuta italialaisia vastaavia vaan johtuen siitä, miten he sen tekevät, he tekevät sen kunnolla eli he ovat korkeakulttuurisia ihmisiä myös Pannonian vieraalla maaperällä ja ankarammassa ilmastossa. Voiko elämisenlaadulle sen suurempaa kiitosta antaa! Juuri siksi kristityt näkevät tämän villa-kulttuurin suurimmaksi tapainturmellukseksi vapaiden markkinoiden ja julkisten palveluiden sekä armeijan sotilaspalveluiden lisäksi. Joka tapauksessa ”italialaiset humanistit” ovat erinomaisia domisiloijia, kotipaikan valitsijoita: he ovat tieteellisessä kauneudentajussaan ihastuneita lauhkeiden vyöhykkeiden rinteisiin ja järvien rantoihin. Näin nämä oikeasuhteista ja symmetristä harmoniaa palvovat kulttuuriuskovaiset suosivat Balatonin ja Fertőn ympäristöjä, alueita, jotka muistuttavat heitä Italian ”arkipelagosta”. He tarvitsivat villan tai useasta villasta koostuvan setlementin perustamisessa vainioita, laitumia, lähdettä ja metsiä. Näistä perin maalaisista näkökannoista lähtee urbanisoimisen ideaali liikkeelle; ideaali, jossa kaupungin rakentaminen on melkein täysin päinvastaista toimintaa kuin myöhemmin kristittyjen pystyttäessä urbaanikeskuksia tuhoavia jumalankaupungin utopioitaan. Suvaitsevaisille urbaani-italialaisille lähde tarjoaa kotien, työpajojen ja kylpylaitosten vesihuollon turvaamisen, metsät tuottavat polttopuuta laajakantoiselle maanalaiselle lämmitykselle, joilla talot varustetaan. Siten villat pystytetään yleisesti näiden etsittyjen välttämättömien tarvikkeiden, requisitus, äärelle. Tällainen on suosituin ympäristö ja keskus, mihin villoja pystytetään, mutta niitä rakennetaan myös illyrialais-kelttiläisen alkuperäisväestön asutusten tai kylien läheisyyteen tai niiden raunioihin. Koska teiden suunnat ovat tärkeä avain päätettäessä siitä, mille alueille farmit lähettävät tuotteitaan, niin tiet vetävät väistämättä kehittyvää villa-kulttuuria puoleensa, aivan kuin nyt ei olisi kyse lainkaan maataloudesta vaan nopeasti reagoivasta, verkostuvasta ja vuorovaikuttavasta kaupunkikulttuurista. Kun erityisellä sijainnillaan villat saattavat suorittaa samanaikaisesti erilaisia tehtäviä, niin villat vakiintuvat lähelle kaupunkeja tai niiden ympäristöön yksinomaan virkistykseen, villa urbanae -nimisinä. Villa, tuo urbaani ydintuma, sijaitsee se sitten missä tahansa, toimii aina kaupungin ehdoilla: se antaa kaupunkimaisia palvelujaan kaukana kaupungista ja lähestyessään kaupunkia se ei häiritse kaupungin rauhaa, vaan sillä on aina jokin kaupunkia tukeva symbolifunktio. Niin kuin roomalainen valtioihminen voidaan nähdä lakien ja niiden toteutusten, suunnittelun, 55 organisoinnin ja hallitun täytäntöönpanon, eläväksi kaavaksi, niin villojen avulla selittyy myös tuo urbaani-arkipelagi, joka tuo sivistyksensä ja hyvinvointinsa nopeasti verkostoituen takamaille ja lakeuksien taakse. Rooma elää villa-kulttuurin maastaimevästä voimasta, jonka luonnollisena huippuna on villae urbanaen virkistävä kaupunkilaissfääri. Ja tältä villa-kannalta katsottuna kaupunkilaisuuden käsitys saakin uusia ulottuvuuksia: kaupunkia ei luokaan pelkkä verkostoituminen ja yhteenliittymä, sen luo kaupunkilaisuuden toimia tekevä pienen pieni aggregaatti. Silloin ´kaupunkilaisuus ja aggregaatti´ ovat, olkoot ne missä ja milloin tahansa, verkostojen luomista, ylläpitämistä ja edelleen kehittämistä. Niiden ydinlähde on liike. Niiden konkreettinen verkostoiminen luo ja tuo hämmästyttäviä energiapotentiaaleja. Jos vielä halutaan visioida, niin villa-ihminen ei itse asiassa ole saaressa, vaan hän on laivassa, joka on hyvinvoinnissaan mitä suurimman, liikeverkostosta impulsoituvan aallon harjalla. Joillakuilla on maita, jotka lisäävät kaupunkien virkamiesten ja kauppiaiden tuloja. Pienomistajien villat sijaitsevat yleensä kaupunkien läheisyydessä. Omistajien toimeentulon päälähteet ovat vihannesten ja hedelmien myynti kaupunkilaisille. Omistajat tuottavat myös kotitaloustarvikkeita ja kauppaavat niitä. Jotkut tienvarsi-villojen asukkaat palvelevat matkustajia majoituksin ja ruualla. Joissakin tapauksissa ne toimivat mansioiden tapaan. Tienvarsi-villojen ja vahtitornien yhteys sisältää myös erään toiminnon: villa toimii hevosten vaihtopaikkana, mutatio. Beneficiarii-paikat, jotka suorittavat poliisi- ja siviilihallinnollisia tehtäviä, toimivat villamaisissa rakennuksissa. Villa rusticae -tyyppiset hajotetut setlementit ovat teiden varsilla, mutta pitkän matkan päässä toisistaan. Näitä asutuksia löytyy laaksoista ja jokin varsilta. Vilalle ominaisin paikka on laaksojen ympäröimä lievästi viettävä kukkulan rinne. Näistä villoista avautuu mainioita yleisnäkymiä. Rinteitä ei suosittu pelkästään turvallisuussyistä, vaan rinteiden villojen vedensaanti on yleensä varmistettu. Vaikka pienomistajista tulee myöhäisantiikissa suurtilallisten orgaanisia apulaisia, niin heitä ei koskaan saatettu despot-maanomistajan orjiksi. Jo alun alkaenkin suurtilalliset käyttivät paikallista köyhää väestöä töissään, koska oli mahdotonta tuottaa maahan riittävää määrää orjia raivaamaan maata tiluksille. Villa ei ole arkitehtoninen käsitys vaan tuotannon talousyksikkö. Jo Cato määrittelee villat seuraavasti: villa rustica, villa urbana, villa fructuaria. Vitruvius kutsuu luksus-villaa ”pseudourbaaniseksi”, kaupunkitalon jäljitelmäksi, ja hänen mukaansa se on kaupunkipalatsi, joka on siirretty maaseutukäyttöön. Arkitehtonisesti luksus-villa on asetettava vastaavuussuhteeseen kaupunkipalatsin kanssa, ensin mainitun oman rauhan painotuksella. Jotkut villat ovat palvelleet taloudellisina keskuksina, ennen kuin niistä on tullut puhtaasti loistorakennuksia. Varro pilkkaa, ja senhän hän osaa, ihmisiä, jotka rakennuttavat villoja, joita ei sido maa eikä karja. Hänestä näitä loistorakennuksia ei pitäisi kutsua villoiksi. Kaikissa läntisissä provinsseissa, Germaniaa ja Pannoniaa myöten, talonpoikaisosa kuuluu poikkeuksetta loisteliaisiin villoihinkin. Ja kun rakennukset perustuvat yksinkertaisemmalle pohjapiirrokselle, on vain vähän eroa kaupunki- ja maaseutuasunnon välillä. Voidaan kenties puhua maaseutu- ja kaupunkikulttuurin tuolloin vielä olevasta yhteisestä pohjasta, mutta mielestäni tämä yhteys liittyy hellenismin vaikutuksesta enemmänkin taloudellisten herätteiden aikaansaamaan ”ekonomisen liikkeen materialisointiin”. Tosin kaupunkeissa monet arkkitehtuuriset yksiköt muodostavat insulan, ja tiheästi asutuilla alueilla säästetään näin tilaa, kun taas villoissa asuintalot ovat erillään. Villojen ulkorakennuksia ei yleensä lisätä päärakennuksiin, vaan ne ovat jonkin välimatkan päässä. Pannoniassa tyypitys villa rustica sopii kaikkiin villoihin. 100-luvun vaihteessa Pannoniaan 56 ilmestyy peristyyli-villoja, jotka ovat avonaisempia muotoja italialaisesta yksityistalosta. Vastaavuussuhde italialaiseen taloon on ilmeinen villoissa, joissa vestibulumin vastakkaiset huoneet, apseksen lisätessä usein pituutta, ovat melkein yhdenmukaisia tablinumin kanssa. Peristyyli-villat yhdistetään usein portico-tyyppeihin. Pylväshalleja tosin löydetään sisäänkäytävistä tai toisentyyppisistä villoistakin. Peristyyli-portiikki -villojen lisäksi on sivuportiikkisia rakennuksia. Niissä asumishuoneet sijaitsevat rivissä pitkittäisellä sivulla. Sisääntulo rakennetaan huoneiden linjan keskelle tai päätyyn. Tässä tyypissä käytävät rajataan useimmissa tapauksissa pylväiköllä tai pilasterisarjalla, ja siten ne muutetaan portiikiksi. Portiikki- ja peristyyli-villoissa on runsain sisäinen koristelu. Nämä italialaistyyppiset ylväät villat rakennuttavat henkilöt, jotka aikovat luoda italialaisen miljöön ja keskuksen Pannonian kaukaisuuteen. Heitä voidaan jopa ylistää kosmopoliiteiksi: he saavat kodikkuuden vaikutelman aikaan Pannonian karuudessakin, koska he käyttävät kodikkuuden tunnun määrittäviä harmonisia, oikeasuhteisia ja symmetrisiä arkitehtonisia, Italiassa ensin oivallettuja ja sovellettuja, mittoja. Tosiaankin näiden mittojen kautta kauneus on aina ihmisten silmissä! Sen, että kysymys on juuri näistä mitoista, vahvistaa se, että näiden villojen rakennuttajat ovat maanomistajia roomalaisesta ritariluokasta, sotilaskomentajia tai rikkaita kauppiaita, viimeksi mainitut ovat pääasiassa itäistä alkuperää. Villat arkkitehtuuriihanteineen leviävät läntisistä provinsseista itään. Ensimmäiset kulmaulkonema-villat rakennetaan Pannoniaan 200-luvun viimeisellä kolmanneksella. Melkein jokaisella näistä on perustansa aikasemmassa, osittain tuhoutuneessa ja uudelleen rakennetussa rakennuksessa. Rekonstruktio heijastaa puolustuksen näkökantoja. Kulmaulkonemien tornimainen muoto on näkyvissä ensimmäisen kerran hellenistisissä halleissa, stoas. Italiassa suoritetut kaivaukset todistavat hyvin harvoista kulmaulkonemarakennuksista. Tosin tyyli esiintyy myös siellä, vaikka päätyyleinä ovatkin atrium- ja peristyyli-villat. Plinius kertoo ulkonema-villojen käytöstä 100-luvun alun kirjoituksessaan, jonka mukaan ruokasali sijaitsee portiikin päätyyn laajenevassa ulkonemassa ja ruokasalin kummallakin puolella olevat ikkunat antavat erinomaisen näkymän. Tosin tämä kulmatorni ei palvele linnoittamistarkoituksia. Joka tapauksessa luksus-villan tapaan kulmaulkonema-villakin tulee Pannoniaan Reinin provinssien jälkeen, mikä ei vahvista linnoitusmallisen villan tuloa idästä vaan edelleen lännestä. Arkeologisten lähteiden perusteella voitaisiin väittää, että kulmaulkonema-villa ei ole italialainen alkuperältään, vaan läntisistä provinsseista peräisin, jossa sen tarve on ensisijainen. Allekirjoittanut katsoo kuitenkin tyypin hellenistisen perusteeman perusteella olevan peräisin italialaisen arkkitehdin kynästä, jonka rauhanomaisen esiasteen jo Pliniuskin tunnistaa, ja jota käytetään sitten provinsseissa, ja jota provinssien arkkitehdit jäljittelevät. Tyyppi on lisäksi niin standardinen, ettei se voi olla vain tietystä provinssista peräisin, ja levinnyt laajalle ja Italian hallinnolliseen keskukseenkin. Normit tulevat keskuksesta, niin kuin käskytkin, ylhäältä alaspäin, eikä niiden täytäntöönpanossa käytetä jotain sivuprovinssin arkkitehtiä vaan keisarillisissa strategisissa keskuksissa olevia pääsuunnitelijoita ja heidän yhteenvetonsa summana syntyvää normitettua ratkaisua, niin rauhan kuin sodankin aikana. On järjestelmän etu, että ihmiset turvaavat kotipaikkansa tietyllä strandariratkaisulla, ja on ihmisten etu, että heidän kotipaikkansa standardit noudattavat yleistä käytäntöä, jotta korjaukset ja uudistukset tehdään käytössä olevien säädösten, mittojen, varastojen ja työpajojen nopeasti saatavissa olevin apukeinoin. Pannoniassa aikaisemmille sotilaille myönnetyillä maatiloilla villojen perussuunitelmissa ei ole yhtenäisyyttä. Reininmaan veteraanien standarditalo ei päde Pannoniassa. Villojen pienemmissä asuintaloissa, joissa on yksinkertainen perussuunnitelma, jopa 57 vaatimattomimmissakin, on vähintään yksi huone, jota voidaan lämmittää, jossakin tapauksissa kylpypaikka saatetaan myös lämmittää. Pienimmissä villoissa on yksinkertaiset asuintalot ja jokunen kivinen ulkorakennus. Tyypillinen veteraanien tienvarsivillojen keskittymä on Carnuntumissa, lähellä vahtitorneja. Toisentyyppinen villa käsittää useita rakennuksia, joita ympäröi muuri. Tämäntyyppisessä villassa on lähes poikkeuksetta kylpylaitos, joka on usein päärakennuksessa ja ihan yhtä suurella todennäköisyydellä erillään irrallisena rakennuksena. Kylpypaikat saattavat olla yksi- tai kaksihuoneisissa rakennuksissa, palvellen käytännöllistä tarkoitusta. Toisissa tapauksissa ne ovat muutettuja kopioita julkisista kylpylöistä, jolloin niissä on kaikki kylpylöiden standarihuoneet (kuten Balácassa). Balatonin yksinkertainen villa-kylpylä sisältää roomalaisen kylpylän välttämättömät tavarat ja laitteet sekä tyylitajut: kylmät ja kuumat vesialtaat lämmitetyssä huoneessa, mukaan lukien mukavuus ja eleganssi. Kantatilan ja kylpylaitoksen lisäksi muurien sisällä on vielä tavallisesti useita rakennuksia. Nämä talot majoittavat talon henkilökuntaa ja orjia. Osa näistä taloista saattaa olla työpajoja ja verstaita. Villa-maatiloilla kasvatettu sato varastoidaan kivisiin vilja-aittoihin, kuivatustorneihin, latoihin tai varastohuoneisiin, joissa on ilmankierrätys, ilmanvaihto seinässä olevien putkien kautta. Taajin kuivatuslaitetyyppi on Balatonin alueelta (Pogánytelek ja Szentkirályszabadja) löydetty tornisysteemi. Fertőn alueen ja Leithan kukkuloiden (Parndorf, Köningshof) villoista on löydetty rakennuksia, joiden ilmastointi on hoidettu länsimaistyyppisillä kohotetuilla ovilla. Muurien ympäröimiin villoihin rakennetaan myös kivisiä talleja, karjasuojia, vajoja ja katoksia. Pogánytelekistä on löydetty puintialoja ja Winden am Seessä pusertimiä ja painimia. Villojen verstaat ja työpajat eivät noudata mitään tiettyä standardia, ja ne voidaankin identifioida paikalta löydettyjen välineiden avulla. Villoista löydetyt pyhäköt saattavat olla kotialttareita, jotka on pystytetty sopivaan paikkaan talossa. Sitten on pyhäkköjä, jotka käsittävät kaksi tai kolme huonetta päärakennuksessa. Niistä on löydetty perustukset jumalten kuvapatsaille ja alttareille. Sitten on vielä pyhäkköjä, jotka sijaitsevat päärakennuksen ulkopuolella, joista useimmat ovat säleristikkomaisia rakennuksia pilareiden tukeman katon alla tai muurien syvennyksissä. Sitten 300-luvulla alkaa ilmestyä kristillisiä pyhäkköjä, hallitemppeleitä pääasiassa puupylväineen, joista puuttuu alttarikomeron lisäksi klassinen mukavuus ja eleganssi. Samalla villoista, joissa on tornit, aletaan tehdä basilikoja. Tácin esimerkin tapaan villloihin ilmestyy huoneita, joissa on kolme alttarikomeroa. Myös asuintaloista aletaan tehdä kristillisiä kulttipaikkoja. Kristillisen utopian rakentamisessa villojen perusperiaate, taloudellisen moninaisuuden ja liikkeen huomioon ottaminen, jää paitsioon. Aquincumin, Carnuntumin, Savarian, Emonan ja Sopianaen lähiseutujen villat ovat ylellisyyssellaisia. Niiden omistajat ovat kauppiaita ja tärkeitä julkisia tehtäviä suorittavia persoonallisuuksia. Nämä villat eivät ole tiettyjä asioita poissulkevia, hylkiviä tai saa perustaansa maaomistuksesta. Sitten on vielä keisarillisia villoja ja maatiloja Pannonian Sidin ja Sirmiumin alueilla. Parndorfissa, Balácassa, Szentikirályszabadjassa, Pogánytelekissä, Hosszúhetényssa, Šmarjessa ja Eisenstadtissa valtavien latifundioiden keskuksen muodostavat villat ovat suojattuja tai suojaamattomia rakennusryhmiä. Vaatimattomampien kokoisten maatilojen villoilla on samat ominaispiirteet. Villat ovat nyt vain pienemmässä mittakaavassa ja vähemmällä luksuksella varustettuja (kuten Donnerskirchenissä ja Deutschkreuzissa). Tácin taloryhmät koostuvat lukuisista, lähelle toisiaan rakennetuista insuloista. Toisaalta Balatonin ja Fertőn tienoiden setlementit koostuvat kaukana toisistaan olevista tiloista. Italian ja sitä ympäröivien alueiden provinssien, kuten Gallian ja Germanian, villojen arkkitehtuuriset tyylit kohtaavat Pannoniassa ja muodostavat oman sillisalaattinsa. Pannonian 58 villojen talot on yleensä peitetty vaaleanpunaisella muurilaastilla, jonka koostumus on terrazzomainen. Villa Parndorfin rakennuksessa ”A” on huolellinen kipsilaastitus ja maalaustyö. Siinä on monivärinen marmorikuvioitus, joka imitoi rakennuksen pohjalla olevaa soclea. Sen päällä on punaisin linjoin maalattuja nelikulmaisia kiviä. Hosszúheténystä, Őrvényesistä on löydetty marmorilla koristettuja karniiseja, porttikäytäviä ja muita arkkitehtonisia koristeluja. Tonavan alueella rakennuksista löytyy travertiinia ja Balatonin alueelta punaista hiekkakiveä. Muran, Poetovion ja Emonan alueilla käytetään korinttilaista marmoria. Balatonin punakivi on tosin pehmeää ja huokoista, joten siihen ei saa koristeellisia yksityiskohtia eikä arkitehtonisia leikkauksia ympärille. Tästä kivestä tehdyt pylväät kruunataan massiivisella kivikapiteelilla, joka koostuu neljästä tai usemmasta arkkittraavilla lepäävästä levystä. Käytetään lehtityyppisiä pylväitä tai sellaisia, joiden astragalos on rengas- tai laippamainen. Muurit tehdään yleensä opus incertum -tekniikalla, jossa käytetään epäsäännöllisiä luonnonkiviä. Opus spicatum -tekniikkaa käytetään ikkunaaukkoja täytettäessä ja tietyn, määrätyn vahvuisia muureja tehtäessä. Lattiat on peitetty villoissa terrazzolla, niin kuin melkein kaikissa maakunnallisissa rakennuksissa yleensä. Lattiat on saatettu tehdä laivatyyppisistä lattialankuista. Sen sijaan keittiöissä ja muissa auttavissa huoneissa on kovetettu maalattia. Monissa villoissa on myös laattalattiat. Joskus niissä saattaa olla mosaiikkimainen kuviointi. Lattialaatat voivat olla muun muassa vinoneliöisiä, kuusi- tai kahdeksankulmaisia. Luksus-villoista löytyy pyöreitä, pieniä mosaiikkikiviä. Nemesvámos-Balácapuszta -villassa mosaiikki on uurrettu lähiseudun kivistä ja leikattu saman tien. Paikallisesti esiintymättömät värit lisätään ulkomailta tuotetulla tesserae- ja lasiliisterillä. Myöhemmin, kristillisen rappion aikana, vahingoittuneet ja tuhotut mosaiikkilattiat jätetään laajasti korjaamatta, mitä viittaa etnisen puhdistuksen uskonvastaavaan, ja turmelluille lattiapinnoilla laitetaan pakanuutta peittävää terrazzoa. Monissa villoissa on koristeellisia seinämaalauksia. Yksinkertaisimmissa villa rustica -tyypeissäkin on yksi tai kaksi huonetta, joissa on maalatut seinät. Näiden maalausten taiteellinen laatu ulottuu alkukantaisesta pitkälle kehittyneeseen oivallisuuteen. Kun Pannonia on kylmemmällä vyöhykkeellä kuin Italia, niin Pannonian lämmityssysteemi on laajempi kuin Italiassa: Pannoniassa lämmitetään muitakin huoneita kuin kylpyhuoneita. Pannoniassa on pylväin tuettu hypokausti-järjestelmä, kanavointisysteemi tai näiden yhdistelmä, joka tuottaa lämpöä seinissä olevista savuhormeistakin, yhtä hyvin kuin säteilevää lämpöä. Lämpöputket, tubi, ovat joko pyöreitä, vinoja tai neliömuotoisia. Villoissa saattaa olla myös lyhytjalkaisia tequlaeita tai projisoivia, seiniin nojaavia ulkonemia. Lämmitettävää systeemiä ruokkiva Praedurnium, keskuslämmityskattila, on sijoitettu rakennuksen ulkopuolelle. Lämmityksessä käytetään pölkkyjä tai puuhiiltä. Csúcshegyssä ja Eisenstadt-Gölbesäkernissä praedurnium on laajemmassa huoneessa, josta on löydetty myös keittiölle kuuluvia talousesineitä. Vasta kansainvaellusten suuren romahduksen aikoihin villojen ytimiin ilmestyy paikattuja tulipesiä. Roomalaiskaudella villoilla on kylpylöissään yleisesti kylpyammeita. Vesikanavat ja viemärit ovat vallitettuja. Pohja uurretaan tequlaetekniikalla ja kattona on, kuten Pomázin tapauksessa, iso kivi. Sadevesi johdetaan katoilta imbrices-kouruja pitkin. Villoissa ei ole kaupunkien käyttämiä holvattuja kanavointeja. Villoihin johtavat tiet on päällystetty litteillä kivilohkareilla. Villojen pylväiden aluslaattojen päällystäminen marmorilaatoilla ei ole niinkään taiteellinen kuin tekninen kysymys. Dravan ja Mursan, myöhemmin hunnien raastamilta, alueilta on löydetty hienoja esimerkkejä tästä koristemetodista. 59 60 61 Ensimmäinen kuva on Aquicumin Herculeksen villan alttarikomerollisen huoneen (n:o 7) mosaiikkilattiasta, toinen kuvaa villan päärakennuksen pohjakaavaa, kolmannessa on Aquincumin thermae maiores, seuraavassa näkyy maaherran residenssi, viidennessä on Aquincumin legioonalaislinnake, kuudennessa näemme rekonstruktion Gorsium-Herculiassa olevasta aediculasta (mausoleumista) kuolleen kuvapatsaineen ja viimeisessä mutta ei vähäpätöisimmässä on ennallistettuna Gorsiumin forum rakennuksineen 62 Todetaan vielä muutama sana feskojen seinämaalauksen secco-tekniikasta. LänsiPannonian seinämaalaukset ovat 100-luvun vaihteessa melkein identtisiä Italian vastaavien kanssa. Vespanianuksen ja Domitianuksen hallituskausilla seinämaalaukset Emonassa, Poetoviossa, Savariassa, Scarbantiassa ja villa Nemesvámos-Balácan aikaisemmassa vaiheessa kopioivat Italian koristeiden muotoa ja tyyliä. Myöhemmin kuvaan tulevat mukaan kristilliset seinämaalaukset, joista voidaan pateettisesti sanoa, että ne varjelevat aikaisen kristillisen taiteen ”heleää fraseologiaa ja ovat vapaita skemaattisesta esityksestä”, eli ne ovat alkukantaisia ja tökeröitä sekä kaukana todellisesta taiteesta. Szőnyn, Csákberényn ja Hosszúhetényn villojen seinämaalaukset vahvistavat sitä, että keskeneräisen/ loppuunsaattamaton, suhteellisen karkea, epätasainen ja hiomaton tapa maalata pintoja on yleistä keisarikunnan alueella, Pannoniassakin, 200- ja 300-luvulla. Tämä tyyli on kuitenkin kaukana kristillisen seinätöhertäjän osaamattomuudesta, koska pakanallisella loppuunsaattamattomuuden ja muokkaamattomuuden -metodilla on impressionistinen vaikutuksensa, pylvään aluslaatoissa ja marmoria tai seinäpaperia jäljittelevissä paneelimaalauksissa. Pannonian villojen interiööri-koristuksina stukkityöt hahmotellaan ornamentaalisille seinästä ulkoneville listoille, jotka jakavat maalatut paneelit tai kehystävät niitä. Vain yhdessä villassa, Budapest III:n (Csúcshegy) huoneessa n:o VI stukeilla on itsenäinen koristeellinen tehtävä, täyttää koko seinäala. Joissakin tapauksissa konsolien kruunaamia stukki-aletteseja käytetään arkkitehtonisina jakavina elementteinä. Esimerkiksi Balácassa stukki-alettesit ovat toissijaisia seinämaalauksiin ja heijastavat maalausten tyyliä. Nemesvámos-Balácan villan stukki-seinälistoilla on klassiset karniisit keltaisissa ja violeteissa huoneissa ja hienoprofiiliset vastaavat listat punaisissa ja mustissa kamareissa. Limesin Brigetion villakaivauksissa löydettyjen stukki-ornamenttien joukossa ovolo-aihe on uusiutuvana. Värillisiä, kaunisteltuja pieniä lehtiä ja terälehtiä on myös löydetty, vaikkakin samoja aiheita ei löydy muualta provinssin stukkitöistä. Punaisia, vihreitä ja valkoisia terälehtiä on kahtia jaettuina, ja ne antavat käsin muovaillun vaikutelman. Brigetiossa olevat itämaiset elementit näkyvät siis stukeissa! Intercisan leveät ja avarat freskot heijastavat koristuksen itämaista laatua. Ne edustavat 200- ja 300-luvun itäisen Pannonian Tonavan alueen stukki-ammattitaidon ominaispiirteitä. Mosaiikkilattiat ovat kalliita, ja siksi niitä löydetään vain loisteliammista villoista Parndorfista ja Balácasta. Interiöörin koristamisen taiteista mosaiikkien tekeminen on kaikkein konservatiivisin. Käytetty materiaali on kestävää ja palasten levymuoto muuttumaton. Palaset ovat 12-15 millimetriä per sivu, paitsi teoksen keskustan pienen pienissä medaljonki-hitusissa. Esimerkiksi Parndorfin villassa mosaiikit on todennäköisesti asetettu 300-luvulla (mikä on muuallakin valtakunnassa mosaiikkien kulta-aikaa). Ne ovat korkeinta laatutasoa, säihkyviä. 200-luvulta Rooman vallan loppuun asti villat muodostavat olennaisen osan Pannonian talouselämää. 200-luvun ryöstöretket, ja niistä ratkaisevin (vuoden 260), ovat jättäneet pysyvät jälkensä: tuon ajan kätkettyjä omaisuuksia löytyy suurin määrin Balatonin alueelta, Somogyfajszista, Kéthelystä. Ensimmäinen suurimittainen sarmaatien ja quadien invaasio ajoittuu 200-luvun viimeiselle kolmannekselle. Monilla alueilla tämän hävitysretken seurauksena maanviljelys ei enää elvy. Monet talonpojat jättävät maansa ja muuttavat suurtilanomistajien maille. Ryöstöretkien ongelmien aiheuttamassa heikkenevässä taloudellisessa tilanteessa valtakunnan johto tukee pyrkimystä omavaraisempaan suuntaan hallintojensa osittaisella lakkauttamisella, yrittäen näin vaimentaa ristiriitoja kunnallisten kaupunkien, rajaleiritymisten ja Sisä-Pannonian taloudellisten keskusten välillä. Taloudelliset ”ydintumat”, villat, ovat pakotettuja luottamaan yhä enemmän omiin muureihinsa. Rooman 63 valtakunnan loppuaikoina ihmiset voivat toivoa löytävänsä Pannoniassa turvallisuutta ainoastaan paksujen muurien takaa. Kaupungit, setlementit, kylät ja yksityishenkiköiden villat alkavat linnoittautua vihollisten hyökkäyksen pelosta. Jo Constantinus määrää itäisten provinssien maanomistajia vallittamaan alueitaan. Läntisissä provinsseissa tässä vaiheessa tätä tarvetta ei näytä vielä olevan, koska villat pysyvät samanlaisina kuin aikaisemminkin. Pannoniassa alkaa tilojen keskusten linnoittamisen kausi: syntyy tornitettuja villoja, jotka ovat sopivia puolustustarkoituksiin, suurehkot linnoitetut setlementin saavat vallituksensa. Tässä vaiheessa puolustuksellinen käsite alkaa realisoitua, mikä on aina huono signaali taloudellisille vapauksille ja taloudelle yleensäkin. Siirtolaiset, vapaat talonpojat ja orjat alkavat varsinkin 300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kadota maatiloilta ja siirtyä uusien linnoitusten muurien suojaan. Linnoitettujen kolonioiden villojen lisäksi on erikseen linnottautuvia villoja. Keskus-Pannonian villojen varustamiseksi rakennetut kulmatornit eivät ole Valentinianuksen aikakaudella, puhumattakaan sen jälkeen, yhteydessä limesin linnoitusten rakennuttamiseen. Villoja näytetään linnoitetun jo aikaisemmin, samanaikaisesti ja myöhemminkin kuin keisarillisia varustuksia. Linnoitetuissa kaupungeissa, joissa asuu roomalaisaineksia, ja vapaissa setlementeissä, joissa Tonavan ja Tiszan välisen alueen barbaarit asuvat, linnoitetut villa-koloniat edustavat uutta setlementtimuotoa Constantius II:n ajoista eteenpäin. 30x40 metrisiä linnakkeita alkaa ilmestyä teiden vierustoille vahtitorneineen osana roomalaista puolustussysteemiä. Linnoitettujen villojen ja vahtitornien tarkoituksena on varmistaa rauha myöhäisen Rooman valtakunnan sisällä. Balatonin läntiseltä rannalta ja sen laajennetulta pitkittäiseltä akselilta pitkin linjaa, joka diagonaalisesti ylittää Transtonavan alueen (Dunántúl) karkeasti koillis-luoteiseen suuntaan, on löydetty linnoitettuja villoja. Näiden linnoitettujen villojen rakennuttaminen alkaa numismaattisten löytöjen perusteella Aurelianuksen aikana ja päättyy Valentinianus I:n aikaan, mikä sopii hyvin yhteen muiden myöhäisroomalaisten arkeologisten löytöjen kanssa. Nyt ei kuitenkaan ole siis kyse paineesta limesin ulkopuolelta, vaan ennen kaikkea rajan sisäpuolelta, johon tuodaan suuria määriä voittamattomia liittolaisia – tukemaan Gratianuksen ja Theodosiuksen kristillistä strategiaa. Sitä ennen toinen puolustuslinja on siis Balatonin alueella asti puolustamassa Pannonian läntistä osaa. Theodosiuksen barbaariliittolaisten ilmestyessä alueelle tämä varmistava puolustuslinja romahtaa omaan mahdottomuuteensa, ”Theodosiuksen ja Gratianuksen eliittisotilaiden”, hunnien, itägoottien, alaanien, käydessä ryöstöretkillään ensimmäiseksi näiden esteiden kimppuun. Roomalaiset historioitsijat, esimerkiksi Eunapiusta siteeraava Zosimus, kertovat edellä mainittujen liittolaisten lisäksi myös länsigoottien maaseudun putipuhtaaksi ryöstämisistä Moesiassa, Traakiassa, Makedoniassa, Kreikassa ja Pannoniassa. Zosimuksen mukaan liittolaiset eivät pysty valloittamaan kaupunkeja ja strategisesti tärkeitä linnoituksia, mutta hän ja muun muassa Jeremias valittavat maaseudun autioitumisesta, mikä kertoo linnoitettujen setlementtien, kolonioiden, kylien ja villojen kovasta kohtalosta. A. Radnóti uskoo, että muurilliset kaupungit ovat antiikin kulttuurin tallettajia ja niiden väestö säilyttää suuria kulttuuriarvoja germaanikansoille, näiden Rooman voittamisen jälkeen. Pannonian villat taipuvat roomalaisen kulttuurin ja elämän jäänteiksi, ja hunni-invaasion aikakauden germaanikansojen aineksiksi. Radnótin mukaan nämä löydöt näyttävät toteen sen, että linnoitetut villat ja muurien ympäröimät urbaanisetlementit ovat kultturelleja saaria, joissa elämän vanhat tavat jatkavat olemassaoloaan. Feodaalitilat, jotka kehittyvät myöhemmin, ovat muovautuneet villojen mukaan.32 Tässä tullaan nyt mielenkiintoisen seikan eteen: kysymyksessä eivät suinkaan ole klassiset saarekkeet, vaan rappioroomalaisuuden perusmallit, jotka tulevat jäädäkseen feodaalitalouden perusyksiköiksi, ja takaavat tuottamisen tason romahtamisen. 64 Mitä ovat nämä rappioroomalaisuuden mallit? Se on jäänyt historioitsijoilta kertomatta. Ne tarkoittavat kristinuskon ja barbaarisuuden yhteenliittymiä, jotka näkyvät kulttuurillisten ympäristöjen muuttumisena. Hunnit, alaanit, itä- ja länsigootit eivät ole vain raakalaisia, jotka liittolaisina majailevat Pannoniankin ydinalueilla. Kysymyksessä eivät ole enää pitkätukkaiset perusbarbaarit, jotka purkavat tunnetilojaan matalalentoisella ja ennaltaarvattavalla alkukantaisuudella. Ei, nyt tilalle on tullut jotain paljon mielenkiintoisempaa. Kun nykyajan goottinuoret ymmärtävät kenties 1800-luvun englantilaisia aristokraattisia esikuviaan, niin aivan varmasti he eivät tiedosta, niin kuin eivät yleensä historioitsijatkaan, sitä goottityyliä, joka maailmanhistoriallisessa 300- ja 400-luvun muutoksessa on näkyvimmällä aallonharjallaan. Alarik ja hänen goottinsa eivät enää ole raakalaisia eikä heistä ole tullut klassisesti tiedostavia roomalaisten liittolaisiakaan. Heistä on tullut jotain paljon pelottavampaa ja tuhovoimaisempaa. Alarikin armeijassa on suuria munkkijoukkoja, osa mieskuntoisista gooteista pukeutuu piispojen ja munkkien hiippoihin ja kaapuihin. Alarik ja hänen joukkonsa ovat kristillisen keisarin strategisissa uskonsodan joukoissa: he kantavat kristogrammeja, muita kristillisiä merkkejä ja symboleita, heidän vöissään, fibuloissaan, kaulanauhoissaan, keihäissään, miekoissaan, kypärissään, kilvissään on kristillisiä merkkejä. Eittämättä tulee mieleen mustakaapuiset Kristuksen soturit, mutta nyt mustissa viitoissa ja tummissa asuissa ovat roomalaisia päätään pitemmät germaanit. He tuovat näkyville roomalaisten klassisten sotilaiden tilalle uudenlaisen soturin: pitkän mustan hahmon kristillisine symbolifunktioineen, eleineen ja vaatteineen. Nämä keisarin eliittisotilaat ovat ”goottilaiselle tyylilleen” uskollisia: hymyttömiä, mystisiä, taikauskoisia demonien kanssa läsnä olevia, ulkoisesti ja sisäisesti mustavalkoisia. ”Musta ja kuolema” eivät ole tälle todelliselle goottikansalle kuitenkaan tyypituotteita tai -tabuja: he ovat aidosti kristinuskoon kääntyneitä barbaareja. Roomalaisen vallan ja auktoriteetin tuella tämä luo heistä, sekä miehissä että naisissa, pelottavan yhdistelmän: he ovat välitilassa Aasian paimentolaisten ja Välimeren korkeakulttuurin ihmisten välissä: heidän Vapahtajansa on ihmeitä tekevä ihminen, johon hekin voivat samaistua ja ”tehdä ihmeitä”, heidän mysteeriuskonnolliset lakinsa näkyvät heidän tyylissään, ennen kaikkea tätä uutta magiikkaa luodaan heidän statussymbolillaan sekä valtansa ja asemansa merkillä, miekalla, ja tätä käyttäessään he ”keskustelevat elämän ja kuoleman kysymyksellään”, luodessaan aivan uutta mystistä historiaansa. Mutta tästä estitetään tarkemmin myöhemmin. Joka tapauksessa he ovat A. Radnótin unohtamia roomalaisten villojen uusia isäntiä, todellisia Draculan esikuvia, jotka viihtyvät uskonsotansa hävitystöiden lomassa ja jälkeen nopeasti rappeutuvissa ja raunioituvissa villoissaan keräämänsä ryöstösaaliin, henkisen ja fyysisen tuskantuottamisen keskellä. Vain heidän isännöintinsä kautta voidaan ymmärtää villojen muodonmuutos feodaalitiloiksi, uusiksi kolonioiksi, joissa uudet, todelliset kolonit, maaorjat, palvelevat Rooman rauhasta langenneita herrojaan ja pappejaan. Nuo kristillisen dominaatin eliittiliittolaiset ja -tilalliset ovat se katkos, jotka muuttavat roomalaisen taloudellisesti kukoistavan villan hyvinvoinnin vapauden, kunnian ja hyveen antiteeseikseen, henkisesti ja fyysiseksi herranpalvonnaksi, barbaarisen isäntä-demonin muotoiseksi. Niinpä kun tarkastellaan roomalaisen puolustussysteemin ja hallinnon romahtamisen jälkeistä villa-rakennusten ja -rakennuskompleksien tilaa, erityisesti limesin takana, niin ryöstettyinäkin nämä Sisä-Pannonian linnoitetut villat ja setlementit välttyvät täydelliseltä tuholta. Tuhon sijaan ne saavat paljon pelottavamman ja vaarallisemman muotonsa: niistä tulee nyt Rooman rauhan rakentamisen villojen sijaan uskonsodan hyökkäystukikohtia ja -siirtokuntia, jolloin ne ovat vain käytettyjen tuhoamismenetelmien klassisissa perusteluissa 65 säilyttäneet negatiivisen heijasteen aikaisemmasta kulttuurellisen saarekkeen asemastaan. Jo vuoden 377 goottien invaasio Traakiaan koskettaa Pannonian reuna-alueita. Hunnien liikkeellepanemat barbaarikansat ja -heimot tunkeutuvat quadien ja markomannien alueille ja jatkavat levotonta liikettään pitkin Tonavaa. Kuvaavaa kristilliselle käsitykselle tilanteesta on Pyhän Ambrosiuksen yritys vakuuttaa keisari Gratianusta siitä, että hengenvaara Tonavan ja Valerian alueilla on Jumalan tapa rankaista roomalaisia harhaoppisuudesta. Balatonin toisen puolustuslinjan ansiosta barbaari-invaasio Valeriaan ei saa heijastusvaikutuksia aikaan LänsiPannoniassa. Gootit, alaanit ja hunnit kohtaavat pysäyttäjänsä toisen puolustuslinjan useiden villojen linnoitetuissa muureissa ja torneissa, pienemmissä linnakkeissa. Siten villa-systeemi säilyy edelleen vallitsevana ekonomisena järjestelmänä Pannoniassa. Kun barbaariliittolaiset asettuvat liittolaisina Pannoniaan 380-luvun alussa, hurjia näkymiä alkaa tulla esiin: piispojen yhteistyö ympäristöjään ryöstelevien liittolaisten kanssa lisääntyy, esimerkiksi goottiheimot kuuntelevat Iovan piispa Amantiuksen neuvoja. Sitten alueelle tulee Alarik, tuo uusi ruhtinas, joka haastaa roomalaisen klassisen elämäntavan uudella kristillis-barbaarisella identiteetillään. Nyt roomalaista elämäntapaa ei seuraakaan puhtaasti barbaarinen vastaava, vaan kristillisbarbaarinen sellainen, joka tekee mahdottomaksi Pannonian alueen linnoitettujen villojen ja setlementtien roomalaisen, romanisoituneen ja goottilaisen väestön sekalaisten ryhmien yhteiselon samassa kokonaisuudessa. Kristilliset basilikat kertovat ennen kaikkea uudesta kunnallisesta hengestä ja elämästä, muun muassa Sümegissä ja Fenékpusztalla, johon ei enää mahdu klassisten villojen peruselementti, taloudellisen rauhanomaisen liikkeen materialisoiminen. Hurmahenkisten kokkapuheiden saattelemana alkaa vaihdantatalouden kulta-aika, hitaine, pienimuotoisine vuorovaikutuksineen. Kun luottamus ja ymmärrys rahaa kohtaan ovat kadonneet, jäljelle jää vain henkilökohtainen luottamus kauppakumppanineen ja kaupankäyvijöiden suuri epäillys mysteeriuskonnollisella hapatuksella vahvistettuna siitä, että he ovat tulleet jälleen kerran petetyiksi. Unkarilaisilla on tapana ylistää 1000-luvun arkkitehtuuriaan roomalaisvaikutteiseksi, jolloin Pannonian kadotetulle alueelle ilmestyy jälleen hienoja tornitettujen basilikojen rakennussuunnitelmia. Toki kansainvaellusten ja keskiajan aikana villojen kattoja korjataan, ja jos villan muuritkin ovat vielä hyvässä kunnossa, niin sen sijaan voidaan turvallisesti siirtää uskonsodallinen luostariyhteisö ja kirkko.33 66 Musta ruhtinas Tarkasteltaessa klassisen Rooman valtakunnan loppuaXIV ratkaisevia tekijöitä eivät ole taisteluiden kampanjat, valtion tuhon, hyvinvointipalveluiden romahtamisen pelotteet, aloiteoikeuksien jakaminen rakenteiden alemmille tasoille, teräväsanaisen historiankirjoituksen muuttuminen politrukkimaiseksi kirkkohistorialliseksi propagandaksi. Siinä ei auta edes mustavalkoisen selkeä poliittinen suunta. Ne kaikki ovat toissijaisia vaikuttajia. Siksi, jos tarkastellaan historian dialektiikan kahta suurinta suunnannäyttäjää, Aurelianus Augustinusta ja Karl Marxia, he eivät ole merkittäviä esimerkiksi sen takia, että ensin mainittu tuomitsi roomalaisen sotilaan ja jälkimmäinen ”saksalaisen yhteiskunnan kirouksen”, preussilaisen upseerin, eivätkä edes senkään takia, että he näyttävät ideologisessa suuntautumisessaan täysin uudenlaisen teleologisen utopian, ensimmäinen Jumalan kaupungin ja viimeksi mainittu kommunistisen valtiottomuuden. Heidän ´paratiisinsa´ ovat historiallisessa todellisuudessa oculus infernumeja. Roomalaisen orjayhteiskunnan lopussa ja teollisen yhteiskunnan alussa on merkittävää yhteiskunnan perusrakenteiden muuttuminen. Sotapäälliköt armeijoineen suojelevat valtakunnan rajoja, uskonnolliset ja poliittiset johtajat ideologisia rajoja, mutta kaiken perustana ovat siviilihallinnon huolehtimat strategiset rajat, niiden olemuksellisessa merkityksessä. Näiden strategisten rakenteiden perusteista ammennetaan valtion XIV väistyvää vaihetta historian trilektiikassa, aika, paikka ja liike 67 potentiaali, materiaali, henkinen ja fyysinen voima, kuljetuskapasiteetti, kohdataan valtion ja sen identiteetin haasteet. Taiteessa kopioidaan luonnosta kuvia ja tieteessä lakeja. Kun tarkastellaan syvimpiä historiallisia yhteiskunnallisia olemuksia, niiden tarkastelussa ei riitä tietyn luonnossa olevan maisemakuvan ja historiallisen kuvan jälkien ymmärtäminen, eikä jokin epämääräisen kokonaisvaltainen tuotantotapa-käsite, tuotantovoimineen ja -järjestyksineen, vaan behavioristisempi luonnon imitoinnin ajan, paikan ja liikkeen imitoinnin tarkastelu. Kun aikaan ja paikkaan sidotaan valtion olemuksessa oleva liikkeen imitoinnin ´musta laatikko´, silloin nämä kolme mittakaavaa saavat historiallisen todellisuuskuvauksen, intersubjektiivisuuden, toteuttamisen keinonsa. Ajallisilla, pistemäisillä, määrämitoilla tarkastellaan yhteiskunnallisen liikkeen mustan laatikon olemuksen aikajanoja, paikallisilla, ympyrällisillä välineillä, nähdään ajalliset ja toiminnalliset rajat sekä lopuksi mahdollisimman yksinkertaistetulla, todennäköisimmällä, informaation ylimäärän redundanssin poistamisella, suoraviivaistamisella, todetaan liikkeen ydin, joka kertoo yhteiskunnallisen liikkeen ´mustan laatikon´ toiminnallisen olemuksen. Yhteiskunnallisesta mustasta laatikosta voidaan tehdä näin ollen historiallinen kuvaus. Kun tästä kuvauksesta pystytään erottamaan sen ajallinen, paikallinen ja liikkeellinen osa, niin luontoa imitoiva yhteiskunnallinen musta laatikko saa perusrakennekuvansa. Näiden osiensa perusteella historiallinen musta laatikko näyttää olevan jatkuvassa liikkeellisessä, ajallisessa ja paikallisessa elämäänsä elävässä muutosprosessissa. Entäpä jos luonnon imitointi ei ole irrallaan luonnosta, vaan se on sen sisällä ja vieläpä sen keskeisimpänä osana? Silloin kaaos, jossa näemme järjestyksen, onkin luonnon elämää ylläpitävä peruselementti, ja se, mitä kutsumme esimerkiksi yhteiskunnallisessa laissa ja järjestyksessä samaan muottiin laittamiseksi, on epäjärjestystä tuottava elementti. Mitä enemmän totaalisesti muotitettu yhteiskunta on, sitä enemmän löytyy epäjärjestystä. Tämä epäjärjestys ilmenee puhtaimmillaan perfektionistisessa yhteiskunnassa, jossa kaikki, menneisyys, tulevaisuus ja nykyisyys, on asetettu pysähdyttävään järjestykseen. Silloin kaaosta, todellista järjestystä, luovat historialliset elementit ovat päällekkäin, ahdettuina samaan tilaan, ja tässä on kysymyksessä historiallinen ”pommi”, jossa umpikujamaiseen, tyhjältä näyttävään tilaan ahdetut ajalliset, paikalliset ja liikkeelliset elementit osoittavat valtavalla yhteiskunnallisella perusrakenteiden räjähdyksellään, että luonnossa ei ole ajan, paikan ja liikkeen samaistamaan pystyvää täydellisen tyhjiöllistä tilaa. Kaikkialla vallitsee kaaos, väärän tyhjiön tilan järjestys. Maya-yhteiskunta on hyvä esimerkki pappishierarkkisesta perfektionismista. Pappien johtamilta maaston kohokohdissa olevilta kalteviltatemppelialueilta vesi johdetaan kolmeen altaaseen: ylin antaa juomaveden ihmisille, seuraavat antavat jäteveden pelloille. Ihmisten määrän kasvaessa kasketaan yhä suurempia alueita maata, ja tuhotaan näin liiallisella maan polttamisella sen uusiutumiskykyä. Kun ihmisten määrän yhä lisääntyessä pellon tuotto liiallisessa kaskeamisessa alkaa ehtyä, peltoja aletaan kastella entistä enemmän, jolloin seurauksena on maan ravinteiden katoaminen, ja viljelyksen kyky ravita niin suuria ihmismääriä. Tämän seurauksena alkavat sodat naapureiden kanssa ja maan sisällä, viljelyja elintilan hankkimiseksi. Pappishierarkian pitäessä yllä perfektionistista järjestelmäänsä ihmiset siirtyvät pois kaupungeista. Jäljelle jäävät autiot, viidakon sisäänsä sulkevat urbaanit keskukset, jättimäisine temppelialueiden raunioineen. Keskiajan Eurooppa on täynnä tällaisia ihmisistä tyhjenneitä jättimäisten temppelialueiden raunioita, joista. Mitä on tapahtunut? Jos yksinkertaistetaan puhtaaseen naiiviin ilmaisuun saakka, väitettäköön, että ´objektiivinen valtioihminen räjähtää omaan täydellisyyteensä´. 68 Aikaisemmin on rajattu apokalypsiä, Kaaoksen kynällistä asetta. Nyt on käännettävä katseet Kaaoksen miekkaan, outoon ruhtinaaseen, jossa ei ole yhtään järjestystä. Tuodakseni esille Alarikin luon katseeni Niccoló di Bernardo dei Machiavellin Ruhtinaaseen (Il principe). Tässä on kysymyksessä hyvä anakronismi! Hänen kunnon ruhtinaalleXV suosittelemansa periaatteet ovat ne perusasiat, jotka täytyy ymmärtää pohdittaessa Alarikin suurta menestystä aikansa suurinta valtakuntaa vastaan taistellessaan. Kysymyksessä on samantapainen kehityskaari kuin paimentolaisuudessa, jossa traditiot, varsinkin sodankäyntiperiaatteet, muuttuvat vähän vuosituhannessa. Olkoon kysymys paimentolaisista, maaseutu- tai kaupunkiväestöstä, sodankäynnin periaatteet valaisevat historiallisia näkymiä vuosikymmenistä ja vuosisadoista toiseen. Kansojen elämän ja kuoleman kysymyksissä, sodankäyntiperiaatteet pysyvät samanlaisina, katsoessaan tuhoutumista ja tuhoamista. Määrämittaisuuden ja välineiden käytön kehittyminen antavat sodankäynnin taidon suoraviivaisuudelle uusia aspekteja. Kun tarkastellaan historiallista sotataitoa, sen logiikka ja dialektiikka etenevät kylmäverisen suoraviivaisesti taistelutantereiden suhteista, vetovoimista ja henkilökohtaisista vaikutuksista toisiin vastaaviin. Machiavellin Ruhtinas on esimerkki yli ajan siipien havinan kantavasta ruhtinaan yleistyksestä. Olkoon renessanssin ja antiikin tuhon välissä vaikka kuinka suurta Jumalan valtakunnan rakentamista, tämä tietämätön toimeliaisuus on pienimuotoista, kun tarkastellaan maallista sodankäynnin taitoa, jossa terve järki ja ajattelun selkeys ovat pelastavimmat tekijät kuolon ammottavan kidan karjunnassa. Sodankäynnin mestareita on mahdotonta hämätä historiattomuuksilla ja omahyväisillä valheilla. Heidän esityksensä eivät ole sotakiihkoilijoiden raivokasta intoa, vaan tällaisten uskonkiihkoilijoiden pyrkimyksiä lamauttavia tervejärkisimpiä ajatuksia. Machiavellistä mikään ei vaatinut roomalaisten puolelta niin paljon ponnistelua heitä ympäröivien kansakuntien alistamisessa kuin noiden kansojen noina päivinä vaalima vapauden rakkaus. Roomalaisten mennessä piirittämään Vejiä Toscana on vapaa. Se pitää niin suuresti arvossa vapauttaan ja vihaa kuninkaan nimeä, että kun veientit ovat nimittäneet kuninkaan kaupunkinsa suojaksi ja kääntyvät avunpyynnössään toisten toskanalaisten puoleen roomalaisia vastaan, toskanalaiset päättävät, uudistetun harkinnan jälkeen, olla suomatta pyydettyä apua veienteille, niin kauan kun nämä eläisivät kuninkaan alaisuudessa. Toskanalaiset eivät katso oikeaksi sitoutua puolustamaan yhden miehen vallan alle vapaaehtoisesti alistuneita.XVI Machiavelli korostaa, kuinka Rooman keisarikunta tuhosi aseidensa voimalla kaikki tasavallat ja vapaat kaupungit, ja vaikka keisarikunta itse myöhemmin hajotetaan, niin nämä kaupungit eivät pysty yhdistämään itseään eivätkä uudelleenorganisoimaan siviili-instituutioitaan, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta.XVII Machiavelli esilletuomassa kuvassa Rooma kykenee laajenemaan käyttämällä hyväkseen ympäröivien tasavaltojen vapaudenrakkautta. Tämä tekijä on sama tekijä, minkä se eliminoi valloittamastaan keisarikunnasta. Machiavellista muinaisempina aikoina ihmiset olivat enemmän omistautuneita vapaudelle kuin nykyisinä aikoina. Se johtui siitä, että ihmiset olivat vahvempia noina aikoina. Se perustui koulutuksen eroon, mikä perustui meidän ja heidän uskonnolliseen erilaisuuteensa. Machiavellistä meidän uskontomme opettaa meille totuutta ja elämän oikeaa tietä, minkä seurauksena me annamme vähemmän merkitystä tämän maailman kunniallisuuksille V tässä tapauksessa tietysti Lorenzo de Medici il Magnifi Magnificolle colle XVI Machiavelli, 1997 s. 118-119. XVII Machiavelli, mts. 122. 69 ja omistuksille; kun taas pakanat, pitäen noita asioita korkeimpina hyvinä, olivat tarmokkaampia ja hurjempia toimissaan. Tarmokkuutta voidaan tarkkailla suurimmasta osasta heidän instituutioitaan, alkaen heidän uhraustensa suurenmoisuudesta verrattuna meidän nöyryyksiimme, jotka ovat lauhkeita juhlallisuuksia pikemminkin kuin suurenmoisia. Niissä ei ole tarmokkuutta ja hurjuutta, kun taas pakanoiden vastaavista ei puuttunut upeutta ja näyttävyyttä. Pakanauskonto palvoi suurta kunniaa ihmisiä, sellaisia kuin armeijan komentajat ja tasavallan johtajat. ”Meidän uskontomme ylistää toiminnan miesten sijaan nöyriä ja mietiskeleviä ihmisiä.” Machiavellista kristinusko sijoittaa korkeimman onnen alistumiseen, nöyrtymykseen ja maallisten tarkoitusperien halveksuntaan. Pakanallisuus, sitä vastoin, sijoittaa korkeimman hyvän sielun ylevyyteen, ruumiin voimaan ja kaikkiin vastaaviin, ihmisestä pelottavan tekeviin ominaisuuksiin. Jos uskontomme väittää tekevänsä mielemme lujiksi, se pikemminkin tekee meidät kykeneviksi kärsimään kuin saavuttamaan suuria urotöitä. Machiavellistä tällaiset prinsiipit ovat tehneet ihmisistä voimattomia. Ne ovat aiheuttaneet sen, että heistä on tullut helppoja saaliita pahoille ihmisille, jotka pystyvät valvomaan heitä turvallisesti, nähdessään että suuri osa ihmisistä, Paratiisin saavuttamiseen pyrkimisen takia, on halukkaampi kärsimään vääryyttä ja vammoja kuin kostamaan kärsimyksiään. Vaikka näyttäisi siltä, että maailma on tullut naismaiseksi ja Taivas aseista riisutuksi, kuitenkin tämä nousee epäilemättä ihmisten perustalta, ihmisten, jotka ovat tulkinneet uskontomme laiskuuden pikemmin kuin hyveen kehotukseksi. Jos tuumiimme, että uskontomme sallii meidän ylistää ja puolustaa maatamme, me olemme näkeviä, että sen mukaisesti meidän tulee rakastaa ja kunnioittaa maatamme, ja valmistaa itsemme kykeneviksi puolustamaan sitä. Nykyisen koulutuksemme ja tämän uskontomme väärän tulkinnan takia nykyisin ei enää ole niin montaa tasavaltaa kuin oli antiikin aikana. Nykyään ei ole samaa vapauden rakkautta kuin oli silloin.XVIII Nämä ovat eittämättä murheellisen tosia sanoja. Machiavellilta jää huomaamatta yksi tosiasia: Kun Rooma alisti yksinvaltansa alle vapaudenrakkauden läpitunkemat tasavallat, niin oli myös yksi voima, joka toi kristinuskon pakanallisen roomalaisen yhteiskunnallisen tarmon tilalle. Machiavelli ei sano, että Rooma toi kristinuskon vapaudenrakkauden tilalle. Eikä hän olisi näin voinut väittääkään, koska Rooma voitettuaan tasavallat kokosi niiden vapaudenrakkauden roomalaisen rauhan kokonaisuudeksi, jota kutsutaan roomalaiseksi humanismiksi. Eikö kristillinen keisari lopettanut tätä humanismia ja antanut kristillisen totalitarismin vapaudettomuuden ja alistumisen sen tilalle? Itse asiassa näin ei tapahtunut. Humanistinen Rooma ei olisi kuunnellut ja totellut tällaisia humanismin vastaisia käskyjä. Paremminkin voitaisiin verrata tilannetta tähden syntymään ja ainakin valtavaan räjähdykseen, jossa syntyy aluksi yksi kipinä, sitten se kopioituu toiseksi, kunnes yhtäkkiä tyhjyyden valaisee kipinöiden meri. Rooman valtaan ja auktoriteettiin on syntynyt vaarallinen tyhjiö, kun keisari ei noudata valtapolitiikan voimankäyttöä vaan kristillistä strategiaansa. Tässä kristillinen keisarius on uusia kipinöitä ravitseva kaaos ja yö. Alarik, regulus, on ensimmäinen kipinä, ja ruhtinasten ruhtinas, joka antaa barbaarien puolella esimerkin sille, miten pakanallisen tarmon ja maanläheisen ylevyyden sijaan tuodaan kristillinen alistuminen ja nöyryys. Samalla hän ei vapauta roomalaisia kaupunkeja liberaaleiksi tasavalloiksi, vaan hän valloittaa pakanalliset kaupungit ja tuo niiden tilalle barbaarisen maaseudun, alistumisen ja nöyryyden huipennuksen. Hän on se mies, joka aloittaa tuon barbaarisen voittokulun (yhteistyössä Stilichon kanssa), joka valloittaa XVIII Machiavelli, mts. 121-122. 70 vapauden ja vapaiden taiteiden koulutuksen. Roomalainen keisari ei häntä tästä rankaise, vaan levittää vuorovaikutuskenttänsä tällä uudella kristillisellä kipinöinnillä täytettäväksi. Alarikistahan ei tule heti Illyrian kreiviä Illyrian diokeesin perustamisen ja luovuttamisen jälkeen. Osoituksena hänen asemastaan Illyrian magister militumina ja sen merkityksestä on se, että Stilicho ei voi lähteä Pohjois-Italiasta minnekään pitkän matkan päähän (esimerkiksi kukistamaan Gildon kapinaa) pitkäksi aikaa. Stilicho tekee vain lyhyitä rekrytointimatkoja Reinin rajoille. Jouduttuaan kansoineen tälle uudelle Illyrian diokeesin alueelle Alarikilla ei ole aluksi sotilaallista arvonimitystä. Hän on kuitenkin kansansa valitsema johtaja, ja hän antaa itse itselleen kansansa mandaatilla arvonimen, ruhtinas. Se voidaan kääntää gootiksi reiks ja latinaksi regulus, mutta Alarikin asemasta löytyy vielä mielenkiintoisempikin aspekti: Gooteilla rauhanajan päämiehet (principes) erottuvat vielä tarkasti sotapäälliköistä (duces). Alarik ei ole enää Equitum et Peditum per Illyricum, Illyrian täysivaltainen magister militum. Hän ei ole gootilla ajatellen enää dux. Hän on ollut ja on goottien ehdoton johtaja, jolla on seuraajansa, sotilaansa, ja joidenka hierarkian mukaan goottikansa on Alarikin johdossa. Menetettyään roomalaisen sotapäällikkyyden Alarik ei putoa goottien päämiesten alaisen sotapäällikön asemaan, vaan entisenä roomalaisena sotapäällikkönä hän ottaa itselleen goottien päämiehen aseman, samaan tapaan kuin roomalaisten sotapäällikköinä olleet frankkiheimojohtajat ovat tehneet, ja heitäkin roomalaiset merkitsevät ylös rextittelillä, vaikka kysymyksessä on kansaa rauhanaikana johtavan päämiehen asema. Reguluksen lisäksi latinassa on toinenkin ruhtinasta tarkoittava sana: princeps. Tämä sana tarkoittaa roomalaisittain käsitettynä toimeenpanijan, päämiehen lisäksi erinäisillä lisäyksillä paljon muutakin: Princeps senatus on ensimmäinen kensorien laatimassa senaattorien luettelossa, hänen mielipidettään konsulit kysyivät ensimmäiseksi, siitä tulee keisariaikana uusi käsite princeps = ruhtinas, keisari. Princeps iuventutis tarkoittaa tasavallan aikana kensorien ritariluettelossa ensiksi mainittuja ritarikenturiain johtajia, keisarien aikana se on hallitsijaperheen nuorempien jäsenten (prinssien), myöhemmin itsensä keisarin arvonimenä. Näin ollen istuttuaan johtavien senaattorien joukossa päätöksiä tekemässä neuvostoissa Alarik on magister militumina tullut princepsien joukkoon yhdeksi heistä. Näin ollen se ei voi tarkoittaa keisaria, niin kuin joskus on ehdotettu prinssi-nimityksestä, eikä dominaatin aikana princeps keisarin arvonimenä ole enää ajankohtainen, hänen noustuaan dominukseksi, valtiaaksi, eikä hän siten enää ole ensimmäinen vertaistensa joukossa. Mutta Alarik on aivan konkreettisesti ´ensimmäinen vertaistensa joukossa´, päämiesten joukossa, ja yksi näistä ensimmäisistä senaattorien joukossa ja jälleen ´ensimmäinen vertaistensa joukossa´ goottiruhtinaiden keskuudessa. Vaikka kristillisessä totalitarismissa, dominaatissa, ylimpänä on puolijumalallinen olento, keisari, laki, kirjan ja valtias, niin hänen alapuolellaan prinsipaatin aikaiset toiminnalliset vuorovaikutussuhteet ovat vielä pitkälti voimassa. Sitä paitsi kun tarkastellaan Notitia Dignitatumista kohtaa Insignia viri illustris praefecti praetorio per Italias, sieltä löytyy kohdasta Officium viri illustris praefecti praeterio Italiae ensimmäisenä 12 pretoriaanien prefektin alaisen viranomaisten joukosta virka nimeltä Princeps. Haluaako Alarik osoittaa olevansa samanlaisessa asemassa Rooman läntisen osan pretoriaanien prefektin (Italian) suhteen kuin hän on ollut Illyrian pretoriaanien prefektin suhteen, eli hän on ensimmäisenä, etusijalla, kehen virkamieheen tai sotilaalliseen johtavaan virkamieheen häntä sitten verrataankin? Mielestäni asia on näin: hän on ensimmäinen goottien joukossa, hän on heidän reiksinsä, mutta hän on jättänyt myös ovet auki roomalaisten suhteen, hän on myös heidän princeps-ruhtinaansa, jos he niin haluavat. Tämä janusmainen princeps on kova väite, koska se sisältää vaateen ja vaatii toimintaa todistuksekseen. 71 Alarikin vastaväittäjänä on hänen vanha vastustajansa, Rooman läntisen osan asevoimien komentaja, Stilicho, jonka kanssa Alarik tulee kuitenkin myös sopimuksellisesti toimeen. Siihen asti näiden kahden sotapäällikön ja kansansa edustajan keskinäinen yhteisymmärrys on perustunut keskinäisen yhteenoton jälkeiseen sovitteluratkaisuun (yhden kerran Alarikin hyökättyä Theodosiuksen leiriin, kaksi kertaa Balkanilla). Viimeinen Stilichon ja Alarikin välinen sopimus perustuu Alarikin lupaukseen, ettei tämä hyökkää Rooman läntiseen osaan. Nyt uudessa tilanteessa hän on Rooman läntisen osan alueella sotajoukkoineen ja kansoineen, ilman virallista asemaa ja ilman että on hyökännyt sinne. Tilanne vaatii siis uuden ratkaisun. Jälleen lait vaikenevat näiden kahden barbaariperäisen miehen kerätessä aseita ja miehiä puheidensa painoksi. Ensimmäisessä Stilichon ja Alarikin kohtaamisessa Makedoniassa Alarik on miestensä lainen Rooman armeijan karkuri ja samalla myös goottijohtaja, toisella kerralla Alarik on kansaansa johtava ansioitunut roomalainen sotapäällikkö, jonka vakanssi on lännessä vanhentunut mutta idässä uusittu, kolmannella kerralla Alarik on yksi viidestä itäroomalaisesta johtavasta sotapäälliköstä, joka suorittaa korkeamman strategian sotilastehtävää. Neljännellä kerralla Alarik on entinen itäroomalainen kenraali, joka on ottanut itselleen ”Princeps-arvonimen” Rooman läntisellä alueella. Tämä neljäs kerta on mielenkiintoisin, koska nyt Alarik esittää itsensä rauhanajan siviilihallinnollisena ruhtinaana, ei vieraan kansan kuninkaana tai sotapäällikkönä. Kuitenkin tämä vaade esitetään roomalaisille vieraan goottikansan mandaatilla ja ilman virallista roomalaista asemaa. Stilicho tietää, että Alarikin kanssa voidaan päästä ratkaisuun, mutta tämä on aina siihen mennessä vaatinut aseellisen välikohtauksen. Saman tietää myös Alarik. He eivät luota toisiinsa ilman aseellista yhteenottoa: sillä vasta sitten, kun aseet ovat puhuneet, avoimet kortit voidaan nostaa pöydälle ja tilanne ratkaista aseet vaientavin sovittelumenettelyin. Kun Alarik esittää ruhtinaallisen vaateensa Stilicholle, Alarik, ei vain käynnistä kenties sovintoon päättyvää aseellista konfliktia vaan, esittää ensimmäisen kerran Rooman valtakunnalle, sen ideologisille, valtakunnallisille ja strategisille rajoille, aseellisella konfliktilla todistettavan vaateen vieraan kansan johtajan ruhtinas-asemasta Rooman valtakunnan sisällä. Tämä ruhtinas-vaade voidaan tulkita sekä Rooman valtiollisen identiteetin että goottilaisen vastaavan kannalta. Eihän gooteilla ole valtiollista identiteettiä? Alarikin ruhtinas-vaade avaa portit tälle goottilaiselle valtiolliselle identiteetille, jos se voidaan todistaa oikeaksi. Vain aseet määrittävät tämän vaateen, koska roomalaisessa lainsäädännössä ei tällaista ruhtinasta löydy ja goottilaisesta raakalaisuuden yläasteen sukujärjestelmästä ollaan vasta siirtymässä vieraan vallan maaperällä olevan sotilasjohtajuuden ja sen hierarkian kautta siviilihallinnolliseen valtiokäsitteen muodostukseen. Viimeksi mainittu tehdään ottamalla roomalaiset aseet käsiin goottilaisen valtiollisen ja siviilihallinnollisen identiteetin vahvistamiseksi. Näin ollen, vaikka lopputuloksena olisikin, että Alarikista tulee jonkinasteinen roomalainen ruhtinas, samalla hänestä tulee ennen kaikkea goottilainen ruhtinas goottilaisessa valtionmuodostuksessa. Roomalainen ylipäällikkö Stilicho ei hyökkää Rooman maaperällä olevaa vieraan valtiomuodostuksen alullepanijaa vastaan, vaan tämä vieraan valtiollisen kategorian esittäjä hyökkää Rooman valtakunnan sisässä Rooman valtakuntaa vastaan. Siksi tämä ”princeps”-kategoria on äärimmäisen mielenkiintoinen yleinen peruskäsite, johon sisältyy käsitteiden yleinen luokka ja joka saa lakeja paremmin voimansa kokemuksesta. Tätä ´ruhtinaan´ kategoriaa olisi mahdotonta lähteä tarkastelemaan puhtaasti kristilliseltä pohjalta, koska kristinusko tuntee vain yhden jumalan olennoituman, kun taas spekulatiivinen filosofiakin tuntee niin monta olennoitumaa kuin on olioita. Historiallisessa mielessä on 72 nähtävä, että ideaaliset kuvat syntyvät subjektin luovassa toiminnassa, jonka kuluessa subjekti erottaa yleisen yksityisestä, yleisen ilmentäessä sisäisesti välttämättömiä ominaisuuksia ja yhteyksiä. Ympäröivää todellisuutta heijastavien kategorioiden on oltava dynaamisia ja muututtava vastaavanlaisissa oloissa toisikseen sekä vastakohdakseen. Kategoriat ovat tiedostamisprosessin askelmia, määrätynlaisia momentteja eli solmukohtia. Sijoittamalla ne siihen peräkkäisjärjestykseen, jonka mukaisesti ne ovat syntyneet tiedon kehittyessä, saamme selville jokaisen kategorian sijan, roolin ja merkityksen sekä kategorioiden keskinäisen suhteen ja yhteyden. Tutkittavan ruhtinas-kokonaisuuden momenttia on tarkasteltava siinä kehityspisteessä, jossa se on saavuttanut täyden kypsyytensä, klassisuutensa. Tässä on lähdettävä liikkeelle käytännön kategoriasta. Se on nähtävä dialektiikan, logiikan ja tietoteorian samuudellisuudessa tiedon kehityksen askelmana. Käytännön kategoriassa nähdään tietyn olion voimana ilmenevä yhteys muihin olioihin ja samalla näiden yhteyksien, vuorovaikutusten aiheuttamat muutokset, eli liike. Kyseisen ilmiön toistumisen myötä ihmiset muodostavat yleisen käsityksen ´ruhtinaasta´. Tästä historiallisesta ilmiöstä saadaan laadulliset ja määrälliset tunnusmerkit. Sitten nähdään syy-yhteydet, syyt, joista tämä historiallinen ilmiö johtuu. Selville saadut syy-yhteydet ymmärretään välttämättömiksi, vastaavanlaisissa olosuhteissa väistämättömästi ilmeneviksi. Kun ´ruhtinaan´ ympärille syntyy laki ja järjestys, tärkeimpiä välttämättömiä yhteyksiä aletaan tulkita lakikategorian avulla. Kun ´ruhtinaan´ välttämättömiä puolia ja yhteyksiä, lakeja, koskevat tiedot karttuvat, saadaan selville niiden keskinäinen riippuvuus, yhdistetään ne yhtenäiseksi teoriaksi, eli reprodusoidaan tajunnassa ´ruhtinaan´ olemus. Aristoteleesta aika on liikkeen lukumäärä, mutta paremminkin voisi sanoa, että aika ilmaisee liikkeen määrää ja paikka liikkeen laatua. Ne määrittävät kaikki toisiaan. Niiden avulla saadaan selville ´ruhtinaan´ ilmiö ja olemus. Ajan, paikan ja liikkeen avulla ´ruhtinas´ näkyy yhä selkeämmin yhteiskunnallisen tiedostamisen kehitysaskelmana. Tällä uudella historiallisella vallan ja auktoriteetin kehitysaskelmalla on samanlaiset perustat historiallisessa liikkeessä, ajassa ja paikassa kuin aikaisemmin esitetyllä roomalaisella valtioihmisellä, josta ensin mainittu on saanut luonnollisen lähtökohtansa, keskinäisessä yhteydessä, vuorovaikutuksessa ja muuttumisessa. ´Ruhtinaankin´ kohdalla ihmisen tajunta toistaa erilaisia dialektis-loogisia kuvioita, jotta nuo kuviot ovat voineet saada aksiomien merkityksen. On mielenkiintoista nähdä, että vallan ja auktoriteetin muotoutunut käsite kieltää arvostelmat ja päätelmät, jotka kumoutuneina sisältyvät käsitteeseen sen välttämättöminä momentteina. ´Ruhtinaan´ yleisyyden arvostelmassa ilmaistaan se, mikä jo on, sekä myös se, mikä väistämättömästi tulee. Erillisestä välttämättömästä ”ruhtinaallisesta” yhteydestä avautuu välttämättömien ”ruhtinaallisten” yhteyksien järjestelmä, joka käsittää kaikki kyseiseen ´ruhtinaan´-ryhmään kuuluvat objektiiviset oliot ja niiden peruspuolet. Jokaiselle kyseisen ryhmän ´ruhtinaalle´ kuuluvat kaikki tämän ryhmän jo keksityt ja vielä keksimättömät ominaisuudet, koska jokainen ´ruhtinas´ voi määrätynlaisissa oloissa muuttua jokaiseksi muuksi ja siten tuoda esiin niiden kunkin ominaisuudet. Tässä päättelyssä, syy-yhteyden ja välttämättömyyden toteamisvaiheessa, deduktiiviset päätelmät esiintyvät disjunktiivis-kategorisina ja ehdollis-kategorisina syllogismeina. Kun lausumme joukon väitteitä jonkin ´ruhtinas´-ilmiön (vaikutuksen) oletetuista syistä ja tarkistettuamme jokaisen niistä esitämme vastaavanlaisen päätelmän, niin ilmaisemme ajatuksemme disjunktiivis-kategorisena syllogismina, mikä on hyvin mielenkiintoista, koska tämä vallan ja auktoriteetin mallinnus ei noudata induktiivista historiallista tapaa muodostaa solmukohtia ja -viivoja. Historiallisessa dynaamisessa ja spiraalisessa 73 kehityskulussa syllogismit tarvitsevat syy-yhteyden olemassaolon päättelyssä myös ehdollis-kategorisen syllogismin ajatuksellista ilmaisua. Vain siten jostain historiallisesta oliosta, esimerkiksi ´ruhtinaasta´, saadaan ainutlaatuinen historiallinen ilmiö, joka sopii vain tiettyyn historialliseen liikkeeseen, aikaan ja paikkaan. Toisin kuin tiedostamisen alkuvaiheessa syntynyt konkreettinen loppuvaiheen konkreettinen ei ole aistimelliseen havaintoon pohjautuvaa kaoottista käsitystä kokonaisuudesta, vaan se heijastaa materiaalisen muodostuman sisäistä, klassista luonnetta, sitä, mikä saatuaan klassiset rajansa häviää muuttuvan maailman muuttuvissa dynaamisissa ajatuksissa. Dialektiikan lait heijastavat ´ruhtinaan´ yleisiä yhteyksiä ja suhteita, kategoriat heijastavat taas näiden lisäksi objektiivisen todellisuuden yleisiä ominaisuuksia ja puolia. ´Ruhtinaasta´ esitettyjen lakien ollessa arvostelmia tästä historiallisesta oliosta esitetyt kategoriat ovat sen sijaan erityinen käsitelaji. Koska ´ruhtinaan´ kategorian määritelmän sisältö ei vastaan itse kategorian sisältöä, niin historiallinen ´ruhtinaan´ sisältö on aina moninaisempi ja rikkaampi kuin määritelmässä esitetyt ominaisuudet ja tunnusmerkit. Useimpia dialektiikan lakeja, kausaalilaki, välttämättömän ja satunnaisen keskinäisen yhteyden laki, yksityisen ja yleisen laki, sisällön ja muodon laki, on pidettävä määrätynlaisina kategorioiden sisällön momentteina eikä itsenäisinä tutkimuskohteina. Historiallisen kehityksen peruslakeja, jos niitä löydämme, ei ole tulkittava minkäänlaisten kategorioiden sisällön momenteiksi, vaan itsenäisiksi laeiksi. Ne määräävät muut lait ja tavalla tai toisella ilmenevät toisten lakien kautta, eikä siksi, etteivät ne sisältyisi vastaaviin kategorioihin. Koska mikään laki ei ole historiallisesti muuttumaton, myös nämä peruslait heijastavat kuitenkin jotain lähtökohtaista heijastavaa. ´Ruhtinaan´ peruslakeina ne kertovat ”ruhtinaallisen liikkeen” lainalaisuuden, mutta kuitenkin, vaikka ne voidaan tulkita ”ruhtinaallisen liikkeen” aikana itsenäisiksi peruslaeiksi, ne ovat lähtöisin jostain primus motorista. Kun tämä primus motor löydetään, silloin jälleen kerran nämäkin peruslait voidaan paljastaa olemus-kategorian sisällön momenteiksi. Miksi on näin? Siksi että kaikkien kategorioiden kohdalla, myös ´ruhtinaan´, historiallinen aika, paikka ja liike on erotettava toisistaan ajan, paikan ja liikkeen laeilla, jotta nähdään näiden rajaamat erilliset momentit syntyvässä ainutlaatuisessa historiallisessa ilmiössä, jolla aina on tietoisuus, intersubjektiivisuus, jota me voimme samaistumisen, peilaamisen, kautta tiedostaa ”yksityisenä ikuisena todellisuutena”. Siten kun tarkastelemme ´ruhtinaan´ peruslakeja, pääsemme lyhintä tietä ´ruhtinaan´ olemukseen, kategoriaan, jonka oikeudellisuuden vahvistaa vain se, että peruslait muuttuvat tässä perimmäisessä liikuttajassa ajan, paikan ja liikkeen momenteiksi. ´Ruhtinaan´ ”tiedostamisen alkuvaiheessa syntyvä konkreettinen, kaoottinen käsitys kokonaisuudesta” on mielenkiintoinen, koska siihen sisältyy näkymättömien suunnittelumallien järjestys, jonka ”kvanttimallinuksessa” lopulta paljastuu yksinkertaisin, ajan, paikan ja liikkeen erilleen laittava jälki, mitä kutsumme tämän materiaalisen muodostuman, olennon, sisäiseksi luonteeksi. Ruhtinaan kaoottisella otoksella on kuitenkin selkeä historiallinen aika ja paikka, josta voimme alkaa paikantaa ruhtinaan historiallisia jälkiä, aina liikkeen alulle panevasta ajasta ja paikasta lähtien. Vielä muutama sana barbaarien ja roomalaisten sotataidosta, ennen kuin mennään määrittelemään ´mustaa ruhtinasta´, Alarikia. Barbaarien hyökkäykset Rooman alueelle jakautuvat kolmeksi tyypiksi: ryöstöretket, valloitukset ja puolustussodat. Ryöstöretket, joiden tarkoituksena on siis saada ryöstösaalista, ovat yleisimpiä. Yleensä ryöstöretket suoritetaan yhden kantonin usean sadan miehen 74 voimin. Historioitsijat, kuten Ammianus Marcellinus, eivät katso sopivaksi kertoa näistä pienistä kahakoista, ”koska niiden tulokset eivät johtaneet mihinkään merkittävään ja koska ei ole sopivaa punoa historiaa merkityksettömin detaljein”. Sitten on kantoniryhmän voimin suoritettavia ryöstöretkiä. Esimerkiksi alamannikantonit hyökkäävät Roomaa vastaan vuosina 352/353, 357 ja 378, sitten tulee frankkiliiton vuoro myöhäisellä 380-luvulla ja 390-luvulla. 400-luvulla, kaiken murentuessa lännessä kansainvaellusten kaaoksessa ja infernossa, ryöstöretket tulevat tavanomaisiksi ja yleisemmiksi, barbaarihordien vyöryessä Rooman läntiseen osaan. Isommat ryöstöretket ja liittoutumat riippuvat tehokkaasta barbaarijohtajuudesta. (Ja tässä Alarik ja hänen tapaisensa johtajat tulevat kuvaan mukaan, mutta siitä tarkemmin myöhemmin.) Vaikka 400-luvulla on ensisijaisesti laajoja ryöstöretkiä, myös pienet ryöstöretket jatkuvat. Raetia ja Noricum eivät näytä koskaan kärsineen niin paljon kuin Gallia 400-luvulla. Yksittäisten ryöstöretkien esiintymisille on monia syitä. Yleisin niistä on Rooman heikkouden hyväksikäyttäminen. Tämä voi tapahtua nopeasti tai hitaasti. Useimmissa tapauksissa barbaarit asettuvat maahan viljelläkseen itse ja/tai käyttääkseen hyödyksi olemassa olevaa maanviljelysväestöä. Barbaareilla ei ole mitään tarvetta urbaaniin elämään, elleivät he käytä roomalaisia hallinnollisia instituutioita, niin kuin on varsinkin barbaarivalloituksen alussa asianlaita. Siellä, missä raakalaiset käytttävät näitä instituutioista, he omaksuvat, omalla alkeelliselle tasollaan (edellä mainittu hökkelikylien syntyminen, talojen jakaminen, viemäriverkoston käytön lakkauttaminen, kaatopaikkojen perustaminen kaupunkiin, maan tuonti kaupunkiin, hevosten käytön lisääminen vankkureiden käytön sijaan, roomalaisen tien hylkääminen, vesihuollon alkeellistaminen, teatterien, kirjastojen, kylpylöiden hylkääminen) urbaanin elämän välittömästi, mitä tukevat heidän valvomiltaan tiloilta saadut tulot. Urbaanibarbaari ei ole roomalaisen kaupungin asukas, hän on keskiaikaisen rappiovastaavan asukki. Muutoin barbaarit elävät maalaisvilloissa, mutta eivät roomalaisen aristokratian tavoin vaan edellä mainittuun ”draculamaiseen” tapaansa. Mitä voimakkaampi on kuninkuus, sitä suurempi on valvonta sotilastehtävissä. Sodankäynti tulee pysyvämmin alistetuksi poliittisille tarkoituksille ja ryöstöretkeileminen menettää samassa suhteessa spontaanisuuttaan, mitä enemmän sodankäynti alistuu poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle. Ryöstöretki säilyttää kuitenkin vapautensa sotaretken sisällä. Roomalaisen yhteiskunnan sisällä on 400-luvulla kristillisen kaaoksen lisäksi nyt kaksi staattisuutta estävää kehitystä: keisarikuntaa ristiin rastiin vaeltavat ryhmät ja barbaarikuningaskuntien luominen aikaisemmalle keisarilliselle alueelle. Monilla alueilla, erityisesti siellä, missä raja ei liikkunut, barbaariyhteiskunnat säilyvät samanlaisina kuin ne olivat olleet 300-luvulla. Barbaariryhmät ovat jakautuneet sisäisesti ja niiden johtajat ovat velkaa asemastaan kyvykkyydelleen ja varallisuudelleen, ei niinkään traditioille ja virkansa kunnioitukselle. Toisaalta kun barbaarisotapäällikkyyden asema alkaa vahvistua Rooman valtakunnan sisällä, mahtimiesten luoma sotilashierarkian traditio saa arvostusta, jonka pysyvää kunniaa edesauttaa myös kristillisen itsevaltiuden malli ja sen tapa tuottaa vallassa pysyviä dynastioita. Voittoisien sotapäälliköiden aikaansaamat hierarkiat, tuottaessaan mainetta ja kunniaan, roomalaisia tunnustuksia ja maita, ovat luonnollinen lähtökohta traditioille, muun muassa heraldiikalle ja feodaalitavoille, ja sotapäällikön vähittäiselle tiedostamiselle virkansa merkittävyydestä, strategisen osaamisen, mitoittamisen ja muistiinmerkitsemisen kautta.34 Yleensä nähdään se, että barbaarit katsovat Roomaa mahdollisuuksien maana ja heihin tekee syvän vaikutuksen valtakunnan rauha ja hyvinvointi. Tämä näkemys on kuitenkin virheellinen, koska barbaarit katsovat Roomaa pikemminkin peribarbaarisella kateudella 75 ja ahneudella kuin tiedostamisen laajentamistaan tavoittelevan kulttuuri-ihmisen silmin. Barbaarisessa tilassa nöyryys ja pitkäjänteisyys eivät suinkaan ole hyveitä, pitkän rauhanomaisen elämän lisäksi, vaan rohkeus, pelottomuus ja mielenlujuus, kultuurillisesti sanottuna jopa raivoava härkäpäisyys, ovat hyveitä, jotka estävät kasvojen menetystä ja antavat kilpailevalle väkivallan ammattilaiselle mahdollisuuden osoittaa paremmuutensa kilpailijoihinsa nähden. Siksi roomalainen rauha ja elämäntapa, kirjastoineen, teattereineen ja kylpylöineen, ei niinkään tee kunnianhimoista barbaaria vakuuttuneeksi kulttuurin siunauksesta, vaan maan hedelmällisyys ja kaupunkien rikkaus tekee barbaarin kateelliseksi ja saa hänet haluamaan roomalaisen maan ja rikkauksien anastamista. Siksi roomalainen sotilasleiri, joka on yhtäjaksoisesti barbaarien näkyvillä, barbaarien sisimpien halujen ja toiveiden täyttymisen este ja koetinkivi, on barbaarien mitä suurimpien kiinnostusten kohteena. Miten tämä sotilaita täynnä oleva leiri pystyy voittamaan hänet, kaltaistensa joukossa parhaimman, yhä uudelleen ja uudelleen? Miten näin on voinut olla jo hänen isiensä ja esi-isiensä ajan? Roomalainen sotilasleiri, tuo voittamaton yksikkö, vetää barbaareja puoleensa magneetin tavoin, koska he kunnioittavat vain voittajiaan ja toisaalta voittajan tarkasteleminen on mahdollista vain, barbaarien näkökannalta, tämän parhaimpien puolien tarkastelun ja omaksumisen kautta, eli sotaleiriin menemisen kautta. Keisareilla on tapana marssittaa armeijaansa paraatissa sopimusten tehneiden villien soturien edessä, mikä näkymä voimasta ja tehokkuudesta vahvistuu niissä barbaareissa, jotka palvelevat roomalaisessa armeijassa ja ovat tekemisissä roomalaisten kanssa. Tietysti rajaseudun barbaareihin on vaikeampi tehdä vaikutus kuin Sisä-Germanian vastaaviin. Kun barbaarit sitten asettuvat Rooman alueelle, perehtyneisyys varsinkin roomalaisiin sotilasasioihin vähentää kummastelua huomattavasti enemmän kuin vain kontaktit pitkin rajaa. Siitä, että kysymyksessä on nimenomaan sotilasasioihin perehtyneisyys, kertoo hyvin goottikuningas Ataulfin toiveen ja realismin suhde: tämä haluaa tuhota ´Romania´-nimen ja korvata sen ´Gothialla´, mutta koska tietämättömiä ja tietämättömyydestään ylpeitä gootteja on mahdotonta taivutella noudattamaan lain sääntöä hän päättää käyttää sen sijaan goottilaisia aseita tukemaan Roomaa. Tässä hän ilmentää peribarbaarista tapaa, sitä, mitä raakalainen ei voi tuhota, hän haluaa käyttää hyödykseen. Barbaariyhteiskunnan martiaalinen ja sotilashierarkinen luonne takaa raakalaisten sotilaallisen aktiivisuuden ja tarjoaa sotureille mahdollisuuden osoittaa taitavuutta taistelussa ja sitoutumistaan siihen. ”Halu näyttää” on luonnollinen tila raakalaisyhteiskunnassa eikä muuksi muutu vuosisadasta ja paikasta toiseen. Ammianus Marcellinuksen mukaan alaanit mieltävät henkensä taistelussa uhranneen miehen onnelliseksi. Ryöstöretkellä hankittu maine tuottaa jatkumovaikutuksen, joka luo lisää ryöstöretkiä. Kantonin sisäinen tai kantonien välinen sosiaalinen kilpailu pakottaa kilpailijat ottamaan mittaa toisistaan, ja helpoin tapa tämän tekemiseksi on panna alulle ryöstöretki Rooman alueelle. Tässä suhteessa mikään ei muutu Rooman sisälle otettujen kansojen eliittijoukkojen keskuudessa: muun muassa uskonsoturien eliittikaapuihin puetut gootit kilpailevat keskenään ja ryöstävät. Roomalainen sotilaskoulutus yksin ei auta ilman roomalaista peruskoulutusta kovin pitkälle, kun soturien arvon mittaajina ovat edelleen heimoveljet ja -siskot. Roomalaiset arvot omaksunut soturi on automaattisesti heimonsa ja kansansa ulkopuolella, niin kuin monet tapaukset 300-luvun lopulla ja 400-luvulla osoittavat. Tällainen antikilpailija ja -ryöstäjä menettää siteet kansaansa ja heimotoveriensa luottamuksen, Merobaudeksen tapaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, jotka palaavat johtamaan kansaansa. Raakalaisten martiaalisuudessa ei niinkään merkitse se, että ryöstöretki osoittautuu sotilaalliseksi epäonnistumiseksi, vaan se, että jo 76 ennalta tuhoon tuomittu ryöstöretkikin tuottaa mainetta ja kunniaa niin johtajille kuin kaikille siihen osaa ottaneille. Barbaareilla on kirjoittamaton sotilaslaki: kunniakkainta on kuolla taistelukentällä. Gootti Sarus taistelee länsigoottikuningas Ataulfin koko armeijaa vastaan 18 miestä takanaan, ja tämä tarkoittaa väistämättömästi Saruksen, tämän germaanisankarin, kuolemaa ja ohittamatonta paikkaa sankarirunoudessa. Rooman maailmaan tunkeutuvien kunnon raakalaisten ominaisuuksina on opportunismi, lyhytnäköisyys ja säälimättömyys, mikä johtaa uskomattomiin urheuden osoituksiin. Syntyy legendoja, joissa ei kerrota Caius Julius Caesarin ja ”Miekankahvaa kantavan” Aurelianuksen tapaisista periksiantamattomista ja pitkäjänteisistä roomalaisista laskelmoijista, vaan itsehillintänsä täysin menettäneistä germaanijättiläisistä. Näistä trubaduurit laulavat takkatulen ääressä kituville ukoille ja haastehansikkaitaan vasta kokoaville poikasille. Legendojen suurimman sädekehän saavat tässä sotilasvaikutteisessa ilmapiirissä ne, jotka käyttävät väkivaltaa poliittisena aseena ja jotka menestyksellään osoittavat mestaruutensa. Sotaisa, tulinen mieli löytää Rooman, ja hyökkää innoissaan sitä vastaan ei vihansa takia vaan siksi, että juuri tälle urholle on suotu moinen haaste käsiteltäväksi. Jos joku roomalainen kaupunki on jätetty varuskunnitta, hyökkäystä kaupunkia vastaan pidetään kohtuullisena. Samoin hyväksytään se, että roomalaiset ylittävät rajan ja antavat ajoittain kovan käsittelyn. Tuloksena barbaareille syntyy parasiittinen vaikkakaan ei alusmaalaisuussuhde Rooman valtakuntaan. Nämä daavidit käyvät yhä uudelleen Rooman, goljatin, kimppuun niittäen kaltaistensa joukossa mainetta ja kunniaa tappioistaan huolimatta, kunnes he saavat ”pyhän kirjan” käteensä, joka vakuuttaa heidän voittoaan, heidän mielestään, ja antaa heille mahdollisuuden, jos he uskovat tätä Sanaa, käydä opportunistiseen, säälimättömään ja nyt pitkäjänteiseen voittoisaan taisteluun tätä kulttuurijättiläistä vastaan. Ne päälliköt ja kansat, jotka tarttuvat tilaisuuteen ensimmäisinä, osoittavat väkivallan poliittisen aseen mestaruudellaan tien yhä uusille jäljittelijöilleen, kilpailijoille ja ryöstöretkeilijöille. On mielenkiintoista, että martiaalinen yhteiskunta, joka on kateellinen vieressään olevalle rauhaa ajavalle hyvinvointikorkeakulttuurille, on pysyvässä sotilaallisessa konfliktissä kateutensa kohteen kanssa. Elton on arvioinut Ammianus Marcellinuksen pohjalta Reinin rajan barbaarihyökkäysten taajuutta ja kokoa vuosina 354˗378. Barbaarien toimintaa ei voi kutsua vuotuisaksi, mutta purkauksenomaiseksi, luonnonmullistusmaiseksi. Pahoja aikoja seuraavat rauhan jaksot, joiden jatkumot keskeyttävät pienemmät, muistiin merkitsemättömät ryöstelyt. Jo Constanius II toteaa, että ”barbaarit eivät luota taisteluihin eivätkä aseisiin tai voimaan, vaan, niin kuin heidän tapansa on, väijyrosvoiluun”. Roomalaiset ovat tietoisia siitä, että heidän heikkoja kohtiaan tarkkaillaan jatkuvasti. Roomalaiset ovat erityisen huolissaan joukkojen siirtämisestä alueelta toiselle. Rooman toimien aikaansaamat mahdollisuudet tuovat lisääntyvässä määrin barbaarien pyrkimyksiä realisoida mahdollisuudet ja vuorollaan luoda lisää kriisejä roomalaisille. Uusi kristillinen strategia, barbaarien ottamisineen Rooman alueelle ja armeijaan sekä vastaiskujen tekemättömyys, avaa perinteiselle barbaaritaktiikalle aivan uudet strategiset puitteet: ryöstöretket alkavat järjestäytyä ja saada poliittisia tavoitteita, missä osaltaan auttavat roomalaisten barbaarisotilaille antamat uskonsodan tehtävät ja strategiset sijoittautumiset. Kun gootit, alaanit ja hunnit ovat 380-luvulta lähtien pysyvästi Rooman valtakunnan alueella, tämä merkitsee Roomalle vakavia sisäisiä ongelmia ja aina mahdollisuutta, että muiden kriisien ankaruus lisääntyy. Roomalaisten toimet aiheuttavat myös ryöstöretkiä: surmataan jonkin kantonin kuningas, loukataan barbaarien alueellisia oikeuksia (esimerkiksi rakennetaan alueelle linnake), lopetetaan Rooman valtionapu 77 tietylle päällikölle alueineen. Jos jossakin kantonissa on puutetta ruuasta ja vaatteista, siitä saattaa seurata hyökkäys Rooman alueelle (olkoon syynä sitten roomalaisten toimet tai ei). Nämä ovat yleisimpiä nähtyjä hyökkäysten syitä. Kukaan ei ole sen sijaan tarkastellut sitä, miten paljon kristinuskon levittäminen ja sen juurruttaminen aiheuttavat ryöstöretkiä. Totuus on se, että nyt barbaareille tulee pysyvä mahdollisuus ja tarkoitus tehdä oikeutettuja ryöstöretkiä: yhä hurskaammaksi muuttuva barbaariaristokratia ja -papisto takaavat yhä jumalallisemman hallitsijansa ja tämän huoneen sodanjulistuksen ja sotatilan oikeutuksen. Siksi keskiaika on paikallisten ryöstöretkien luvattua aikaa, jossa jokainen väijyvä rosvoparoni on aina oikeassa, kunhan onnistuu voitollaan vielä varmistamaan sotajoukkonsa hyvinvoinnin. Allekirjoittaneen presumpitio on: jo alusta lähtien kristillinen strategia takaa ryöstöretkien nousun aivan uuteen mittakaavaan, ja muuttumisen valloituksista valloitusja puolustussodiksi, loputtomiksi konflikteiksi kaikenasteisten päälliköiden, ruhtinaiden ja kuninkaiden kesken. Kristillinen strategia on voittanut kansainvaellukset asettamalla kansat maaorjiksi, ja samalla romahduttanut korkeakulttuurin pysähdyttämällä ihmisten ja työn liikkeen! Ryöstöretkeilijä toivoo hyötyvänsä niin paljon ryöstösaalista kuin mahdollista, jonka jälkeen hän vetäytyy. Ennen kristillisen keisarikunnan syntyä suurimmat osat ryöstöretkistä eivät 300-luvulla tunkeudu kovin syvälle Rooman valtakuntaan (toisin kuin 200-luvun kolmannella neljänneksellä, jolloin frankit ja gootit ovat yrittäneet todellista invaasiota valtakuntaan, ensin mainitut syvälle Galliaan ja viimeksi mainitut Balkanille ja Kreikkaan). Siten rajat ottavat vastaan hyökkäysten kovimmat iskut. Alamannien vastaiset suuret taistelut käydään Reininlaaksossa, Brumathissa, Strasbourgissa ja Argentariassa. Ajoittain ryöstöretket iskevät syvempään, kuten alamannien hyökkäys Lyons´issa vuonna 357. Suuremmat ryöstöretket, jolloin on vähemmän pelättävää välittömissä vastaiskuissa, iskevät syvempään. Siten vuonna 366 alamannit suuntaavat suoraan länteen Reiniltä, taisteluja merkitään muistiin Scarponnessa (Mosellella Metzin ja Nancyn välillä) sekä Chalons-SurMarnella (tienoilla joista kuullaan taistelun merkeissä sitten legendaarisessa Katalaunisten kenttien kansojen kohtalonkamppailussa), 300 kilometriä Reiniltä Gallian sisämaahan. Frankkien hallinnoimilta alueilta ryöstöretket ulottuvat vielä myöhemminkin raja-alueille. Esimerkiksi 400-luvun ensimäisellä puoliskolla frankkihyökkäykset keskittyvät Trieriin, jonka he ryöstävät neljä kertaa. Toiset frankkihyökkäykset tulevat Colognea ja Toxandria vastaan, mutta aina myöhäiselle 400-luvulle asti Somme näyttää olevan frankkien toimien läntinen raja Galliassa. Vaikka ryöstöretket eivät tunkeudukaan syvälle, ryötelevillä ryhmillä on taipumusta hajota peittämään pienistä määristään huolimatta laajoja alueita. Roomalaisten liittolaisten alueellahan tilanne on Balkanilla ja Vähässä Aasiassa aivan toisenlainen: Moesian, Traakian, Makedonian, Kreikan, pannonioiden, Valerian ja Asia Minorin sisäosista hyökkäykset ulottuvat monien satojen kilometrien päähän Rooman sisällä. Kun ryöstelijät levittäytyvät täälläkin laajoille alueille, niin Reinin tapahtumat vaikuttavat paljon merkityksettömimmiltä tapahtumilta näiden rinnalla. Kuitenkin kummatkin tapahtumat kertovat samasta Rooman vallan rappeutumisen olemuksesta: raja- ja syvät puolustukset mataloituvat ja menettävät merkitystään samoista syistä ja vaikutuksista. Meriryöstöretket iskevät sitten vielä syvempään roomalaisen ”Mare internumilla”, koska ne katkovat roomalaisen valtakunnan pystyssä pitäviä syvimpiä merenkäynnin infrastruktuureja, niiden solmuviivoja ja solmukohtia. Herulit, jotka hyökkäävät Hispaniaan vuonna 455 purjehtivat Reinille ja ovat samoja heruleita, joiden Procopius toteaa asuvan Tanskassa. ItäReinin saksit uhkaavat Loiren laaksoa ja Aquitaniaa, myös sen länsigoottikuningaskuntaa. 78 Välimatka, joka on meriryöstöretkien lähtöpaikan ja ryöstöalueen välillä, antaa aiheen olettaa, että hyökkäysten motiiveina eivät ole enää tiedot Rooman lyhyen aikavälin heikkouksista tai Rooman provokaatio. Tavoitteena ei ole tässä vaiheessa pelkkä ryöstely. Toiset laivastohyökkäykset ovat lyhemmällä välimatkalla suoritettuja, kuten frankkien ja saksien tunkeutumiset Galliaan ja Britanniaan. Ryöstelijöiden saama ryöstösaalis rajoittuu helposti liikuteltaviin esineisiin ja materiaaleihin. Kultaa, hopeaa ja jalokiviä halutaan kernaimmin, vaikka niitä vain harvoin on saatavilla suuria määriä, ellei kaupunkien ryöstäminen ole kyseessä. Lyhellä tähtäimellä karjan ja lampaiden ryöstäminen on käytännöllistä; se tarjoaa ryöstelijöille ruokaa ja välttämättöntä ruokavarastoa ryhmille, jotka vaeltavat pitkin valtakuntaa. Mutta laumaeläimien kaappaaminen merkitsee ryöstelijöiden liikkuvuuden dramaattista vähenemistä, koska lehmät ja lampaat eivät voi liikkua enempää kuin 30 kilometriä päivässä, ja suositeltavissa oleva matka on puolet tästä. Härät liikkuvat maksimissaan 25 kilometriä päivässä. Siksi täydessä ryöstösaalislastissa olevat ryöstelijät on monesti tavoitettu: esimerkiksi vetäytyvät frankit vuonna 388 Silvae Carbonariaessa. Kolmannen tyyppisiä ryöstösaaliita ovat sotavangit (joista voidaan pyytää myöhemmin lunnasrahaa, mutta yleensä heidät pidetään orjina, siten, kun monesti kuulee esitettävän, että barbaariyhteiskunnat eivät tunnustaneet tai tunteneet orjuuskäsitettä, se ei pidä paikkaansa, vaan orjien saaminen on menestyvän barbaariyhteiskunnan merkki). Roomalaiset yrittävät tavallisesti vaatia rauhansopimuksista neuvoteltaessa, osoittaakseen kulttuurihegemoniaansa, vangittujen roomalaisten vapauttamista, joilta vapaus, identiteetin perusedellytys, on riistetty ryöstöretkellä. Vangit eivät liiku sen nopeammin kuin kaviolliset tai sorkkaiset eläimetkään, ja vankien ruokkiminen on huollollinen taakka. Barbaarit eivät kursaile ryöstämänsä juoman ja ruuan suhteen, he kuluttavat sen usein saman tien paikan päällä. Monesti roomalaisilta historioitsijoilta kuullaan onnettomista seurauksista, joissa kylläiset tai sammuneet barbaarit vangitaan yllätyshyökkäyksellä, kuten tapahtuu frankeille vuonna 356, alamanneille vuonna 366 ja gooteille vuonna 377. Kristillisessä dominaatissa roomalaiset saavat maistaa omaa lääkettään 390-luvulla: Rooman valtakunnan alueella kasvatetut länsigoottisotilaat muuttavat tilanteen: Theodosiuksen barbaariratsuväki hyökkää voittonjuhlistaan uupuneiden vastustajien kimppuun, Theodosiuksen sotilaskarkurit ovat tehdä selvää nukkuvasta keisarista ja hänen joukoistaan Makedoniassa, Stilicho lähtee juhlimaan piirityksen keskeltä ja hänen miehensä alkavat ryöstää lähiseutuja, jolloin piiritetyt gootit pakenevat, Vähässä Aasiassa piiritetyt barbaarit saavat tukea piirittäjien ”avuksi” tulleilta pestautuneilta maanmiehiltään ja piirittäjäarmeija komentajineen surmataan. Nämä tosin eivät ole enää merkkejä roomalaisen armeijan roomalaisuudesta vaan barbarisoitumisesta ja roomalaisen armeijan suuresta sisäisestä sekaannuksesta. Ryöstöretkien yksi peruspiirre on se, että ryöstetyt alueet palavat. Orientius kuvaa ratkaisevaa Gallian invaasiota säkeellä ”koko Gallia savutti hautarovion lailla”. Kun tuleen pantavat talot ovat yleensä, varsinkin rajaseudulla, olkikattoisia, niin tätä ryöstämisen savuavaa muotoa ei ole havaittavissa suurisuuntaisesti arkeologisissa asiakirjoisssa. Polttoryöstöjen suhteen ollaan kirjallisten lähteiden varassa. Valloitusretket Roomaa vastaan alkavat 300-luvulla ja tulevat tavallisemmiksi 400-luvulla. Jos barbaareilla on mahdollisuus asettua Rooman alueelle, he käyttävät tavallisesti tilaisuutta hyväkseen. Alamannien invaasiossa vuosina 352˗353 hyökkääjät käyttävät hyväkseen Magnentiuksen joukkojen poissiirtämisiä. Maahantunkeutuminen alkaa ryöstöretkien sarjalla, mutta kun hyökkääjät havaitsevat sen, ettei vastassa ole tehokasta vastarintaa, ryöstöretket muuttuvat nopeasti uudisasuttamiseksi. Jos maa on saatavissa ilman taistelua, 79 niin maa otetaan ilman muuta: muun muassa frankkien soluttautumisessa Pohjois-Galliaan aikaisella 400-luvulla. Kun barbaarit ovat asettuneet jollekin seudulle, he alkavat heti viljellä sitä. Nämä liikkeet Rooman alueelle eivät aina ole vapaaehtoisia. Toxandriaan vuonna 358 asettuneet salilaiset frankit joutuvat liikekannalle chamavialaisten frankkien painostuksessa. Niin tapahtuu myös goottien ylittäessä Tonavan vuonna 376: hunnien hordien kampanjoidessa gootit ovat virallisesti Roomaan asettuvia pakolaisia, jotka tosin näyttävät olevan jonkinlaisessa valalla vahvistetussa liittolaissuhteessa hunneihin ja siihen liittyy myös goottien keskenään tekemä vala ”taistella Roomaa vastaan”. Athanaricin joukkojen ja kansanosan Tonavan ylitys vuosina 381˗382 liittyy sopimukseen keisarin kanssa ja väistämättömään pakenemiseen hunnien hyökkäyksen edessä. Itägoottien Tonavan ylitysyritys vuonna 386 käsittää myös kansallisen asettumisyrityksen Rooman alueelle, ja sillä näyttää olevan hunnien ohjaava luonne takanaan. Markomannien hyväksyminen vähän myöhemmin Rooman alueelle liittyy myös hunnien ja heidän liittolaistensa hyökkäykseen naapureitaan vastaan. Suuri goottikapina Vähässä Aasiassa 390-luvun lopulla on myös seurausta hunnien hyökkäyksestä (tosin tässä tapauksessa siihen liittyy hunnien poistuminen alueelta ja siitä syntyvä voimatyhjiö). Barbaariuudisasutukset taatakseen pitkän aikavälin turvallisuutensa tarvitsevat Rooman tunnustamisen ja huolenpidon tulevaisuuden varalta. Melkein kaikki tämän suuntaiset tunnustukset ja siten syntyvät sopimukset barbaarien ja roomalaisten välillä käsittävät roomalaisten viljantoimittamisia ja maan luovuttamisia barbaareille viljelystä varten. Toiset ehdot sisältävät roomalaisten rahamaksuja barbaareille tai roomalaisten virkojen luovuttamisia barbaarijohtajille. Jotkut valtakunnat tai uudisasutukset luodaan roomalaisitta sanktioitta, niin kuin edellä mainittu salilaisten frankkien alue vuonna 358, toisten frankkien vuonna 428 sekä sveevien, alaanien ja vandaalien valtakunnat vuonna 411. Tällaiset uudisasutukset saattavat luoda jännitteitä alueella olevan alkuperäisväestön ja barbaarien välille, kun romanisoitu väestö joutuu antamaan maata tulokkaille. Usein roomalaiset suorittavat vastahyökkäykset tai pakottavat siirtolaisia jatkamaan matkaansa niin pian kuin näille on mahdollista. Edellä mainituissa frankkitapauksissa, vuosina 358 ja 428, roomalaiset suorittavat vastahyökkäyksen välittömästi ja vuoden 411 uudisasukkaita vastaan hyökkäyksiä suoritetaan monien vuosien ajan. Jotkut uudisasutukset syntyvät roomalaisten ja barbaarien suorittamien, ongelmakenttää yhtenevin ehdoin lähestyttävien, neuvottelujen lopputuloksena. Näin syntyvät länsigoottien uudisasutukset Aquitaniaan vuonna 418, alaanien Galliaan vuosina 440˗442 ja burgundien Galliaan vuonna 443 ja 456. Nämä eivät enää ole niitä sopimuksia, joita roomalaiset määräävät barbaareille, siirtolaisille tai sotavanteille, ilman näiden johtajien mukanaoloa päätöksissä. Molemmanlaiset uudisasutukset ovat turvatumpia kuin keisarillisitta sanktioitta tehdyt. Ongelmat paikallisten barbaaristen vuokraisäntien kanssa voidaan selvittää nopeasti keisarillisella hallinnoimisella, keventäen hajaannuksen vaikutuksia. Kuitenkin kysymyksessä ovat nyt täysin erilaiset ”vuokralaiset” kuin Rooman ei-kristillisen dominaatin aikana: barbaariset vuokraisännät ovat esimuoto keskiaikaiselle ruhtinaiden vallalle, joka ylläpitää koko keskiajan pysyvää interregnumia ja hajaannusta näillä ”hurskaiden ruhtinaiden” mailla. Rauhoittavasti voitaisiin todeta, että Rooman valtion hallinnoimat goottien uudisasutukset Aquitaniassa ja burgundien Savoyssa näyttävät aiheuttaneen vähemmän ongelmia kuin sveevien vastaavat autonomiset setlementit Galiciassa. Alueiden kultturellinen ja taloudellinen romahdus, arkeologialla todettavat katastrofien jäljet, antavat kuitenkin 80 aiheen olettaa kehityksen olleen goottien alueilla Aquitaniassa ja burgundien Savoyssa yhteneviä 300-luvun lopun Balkanilla, ja etenkin Pannoniassa, tapahtuneen katastrofin kanssa. Kun tilanne ei roomalaisista enää vaikuta täysin katastrofaaliselta, se kertoo omaa kieltään siitä, kuinka lähellä täydellistä romahdusta nyt uudessa tilanteessa ollaan. Voidaan tietysti väittää, että Galliassa kukaan ei tuota yhtä yksityiskohtaista selontekoa tapahtumista kuin Hydatius Hispaniassa. Tämä väite on kuitenkin liian ylimalkaisen tarkastelun perusteella annettu, mutta palataan Gallian kaaokseen myöhemmin. Kuitenkin tässä vaiheessa näiden uudisasutusten suhteen on ilmestynyt uusi keisarillisen hallinnon piirre: nyt näistä siirtokunnista neuvoteltaessa barbaariryhmät voivat ylläpitää suhteitaan roomalaisiin ja toisiinsa lähettiläiden avulla. Tässä on ratkaiseva muutos ei-kristilliseen 300-luvun Rooman nähden, silloin suvaitsevainen keisari on pyrkinyt hoitamaan suhteensa henkilökohtaisesti barbaarikuninkaiden kanssa. 400-luvun jumalainen käskynhaltija-keisari on omassa ”taivaallisen kaupungin” dimensiossaan, josta hän lähettää tervehdyksiään näille barbaarisille alamaisilleen, mutta ei ”enää seurustele heidän kanssaan”. Niinpä jotkut barbaarivaltakunnat kehittävät diplomaattisia spesialisteja, toiset neuvottelevat kirjeiden välityksellä. Tässä ”jumalan kaupungin” rakentamisen vaiheessa barbaarihyökkäyksiä aletaan tehdä roomalaisten pakottamiseksi hyväksymään neuvotellut setlementit. Jos barbaarit pystyvät vakiinnuttamaan hallitsevan ja vallitsevan sotilaallisen tai poliittisen aseman, silloin he voivat väkipakolla suostutella vakuudet ja takeet roomalaisilta. Alarik pyrkii hyökkäysillään Roomaa vastaan saamaan Honoriuksen suostumaan vaatimuksiinsa. Goottien pyrkimykset katkaista Afrikan viljakuljetukset Italiaan ajavat samaa asiaa. Ilman hallitsevaa ja vallitsevaa asemaa Alarik ei ole kykenevä pakottamaan Honoriusta tekemään mitään ja ilman menestystä Alarik on vaarassa menettää tukensa hylätyksi tulemisen kautta. Vielä kristillisen dominaatin aikana roomalaiset yrittävät usein tuhota barbaariryhmän, tai ainakin hillitä sitä. Tosin nämä pyrkimykset ovat nyt alemmalla tasolla suoritettuja kuin aikaisemmin, koska keisari ei enää henkilökohtaisesti osallistu näihin toimiin ja näitä toimia eivät suorita Rooman yhteen kootut armeijat vaan pienemmät joukko-osastot. Kristillisen dominaatin myötä katoavat keisarin johtamat Rooman yhtenäiset armeijat, joten barbaariryhmien tuhoaminen tai hillitseminen on pelkkää kosmetiikkaa klassisen kauden vastaaviin nähden. Siksi tuhoamisen ja hillitsemisen tilalle tulee usein strategisella tasolla tosiasioiden tunnustaminen ja kristillisten ”voittojen” julistaminen. Roomalaisten vastustajan tuhoamisen tai hillisemisen toimi voi olla suora, sotavoimalla suoritettu, tai epäsuora, jolloin barbaarit saarretaan tarkoituksena näännyttää heidät alistumiseen. Rooman strategia on sama hyökättäessä pysyvästi asettuneita valtakuntia tai vaeltavia ryhmiä vastaan. Välttääkseen tappion ja mahdollisen tuhoamisen epäsuorilla toimilla barbaareiden on usein pakko hyökätä roomalaisia vastaan, joskus epäedullisista asemista. Konfliktien luonne muuttuu jonkin verran barbaarivaltakuntien perustamisen ja niiden roomalaistunnustamisen myötä. Nyt sotaretket keskittyvät kaupunkien valtaamiseen, josta auktoriteetit, käyttäen kaupunkia tukikohtanaan, levittäytyvät ympäröiville alueille. Puhtaat ryöstöretket tulevat tässä vaiheessa vähemmän yleisiksi. Kristillisen dominaatin strategia on mielenkiintoista: roomalaiset voittavat vuosien 436˗439 sodan gootteja vastaan, niin kuin ovat voittaneet vuosien 395˗415 väliset yhteentörmäykset, mutta nyt roomalaiset eivät pakota gootteja lähtemään Aquitaineasta ja jatkamaan vaellustaan. Gootit tekevät sopimuksen roomalaisten kanssa ja goottien valtakunta jatkaa olemassaoloaan. Tämä johtuu siitä, että roomalaiset eivät enää vie loppuun sotilaskampanjoitaan vaan jättävät ne kesken, vastustajiaan tuhoamatta. 81 Tilalle tulee jotain mielenkiintoisempaa: ”strateginen tavoite” on saavutettu, jos kristillistä voittoa voidaan juhlistaa. Tämä ”jumalankaupungin rakentamisen etappivoitto” on kuitenkin pelkkää taikauskoista sumutusta, areiolaisuuden piilottamisineen, joka peittää murheellisesti alleen vielä sotilasstrategian ja -taktiikan perussääntöjen rikkomisen.35 Barbaarien joukkojen tyypit käsittävät kaksi pääryhmää: jalka- ja ratsuväen. Elton toteaa enemmistön barbaarisotilaista kuuluneen keihäin ja kilvin varustettuun jalkaväkeen. Rikkailla, optimateseilla, saattaa olla myös miekka. Heittoaseet, kuten kirveet ja heittokeihäät, ovat tavallisia, pitkän matkan aseet, kuten jouset, eivät ole niin tavallisia. Haarniskat ja kypärät ovat harvinaisia kaikilla tasoille.36 Tarkasteltaessa 300-luvun lopun ja 400-luvun barbaarien aseistusta mielestäni ei voitaisi antaa virheellisempää kuvaa vallitsevasta tilanteesta. Vaikuttaa siltä kuin Elton katsoisi ennen ajanlaskun alkua vallinneeseen historialliseen hämärään Germaniassa, ja vetäisi muutaman tapauksen perusteella sillekin ajalle liian hätiköityjä johtopäätöksiä. Miten tällaisin vaatimattomin asein varustautuneet muutaman kymmenen tuhannen miehen barbaarijoukkiot olisivat voineet saada aikaan Rooman läntisen osan romahtamisen? Miten tällaisten miesryhmien ja heidän vaatimattoman aseistuksensa perusteella saatetaan puhua kansainvaellusten aikojen myrskyistä? Vaikka väitettäisiin, että kansainvaellusten aikojen taistelujen luonnetta on suurenneltu ja kyseessä on itse asiassa rauhanomainen muutos kristilliseen Eurooppaan, niin miten selitettäisiin lyödyt roomalaiset joukot. Pitääkö nyt vielä väittää, että kristilliset roomalaiset joukot ovat rauhallisessa rinnakkainelossa barbaarien kanssa ja antavat pienten vaatimattomasti aseistettujen barbaariryhmien vaellella ristiin rastiin valtakuntaa ja asettua lopuksi valtakunniksi strategisesti merkittäville paikoille. Kristillinen dominaatti on ensimmäinen eurooppalainen totaalista sotaa käyvä järjestelmä. Tässä totalitarismissa on kaksi mahdottomuutta: 1) Mysteeriuskonnollisia itämaisia pilvilinnoja rakennettaessa tuulentupana on yleensä paikka, jota ei ole olemassa, utopia. Sinne, ihanneyhteiskuntaan, johtaa mielikuvituksellinen maailmanparannussuunnitelma, jonka arvokäsitteet ja toimintateemat ovat luonnonarvoja vähätteleviä taikauskoisia luonnossa esiintymättömyyksiä. 2) Yhtenä kokonaisuutena tarkasteltu totaalinen sota, jota käydään vihollisen aseellisia voimia, siviiliväestöä ja elinmahdollisuuksia, talouselämää, vastaan, voi kokonaistavassa mielessä tarkoittaa vain edellä mainitun mielikuvituksellisen maailmanparannussuunnitelman toteuttamista. Tämä on taas anomalia: miten voidaan rakentaa utopia, jos sen perustana on toisen identiteetin täydellinen tuhoaminen. Lähtökohtana ei voi olla tyhjä taulu, tyhjiö, koska luonnossa ei ole tyhjiöitä. Rakentamista ei voida aloittaa ilmoitetun sanan ”materialisoimisesta”, koska ´jumalallinen ilmoitettu sanakin´ on luonnon väärän tyhjiön tilassa. Ei ole olemassa mitään rajoittamatonta, riippumatonta, ehdotonta, puhdasta ja täydellistä, joka perustuu jonkinlaiseen mysteeriseen kirkolliseen vapauttamiseen ja synninpäästöön, ei vaikka tämä muista riippumattomana oleva olento, Jumalan kaupunki, tulkittaisiin persoonallisena olentona samaksi kuin Jumala. Näin eivät myöskään maailmassa olevat kuvat ja kuvaukset ole heijastumia tästä riippumattomasta olennosta: maailma sattuu olemaan luonnossa ja mikään ei ole siitä riippumatonta. Näin, kun aletaan käydä utopistista totaalista sotaa, käydään vain murheelliseen hyökkäykseen luonnonlakien ”tuulimyllyjä” vastaan. Ihmiskunnan osa, joka ajaa ´toden mysteeriuskon´ ja käsitteiden tietämisen yhteensulattamisen pseudotiedettä sekä siveellisen, itseään kiduttavan, kilvoituksen elämäntapaa paheiden voittamiseksi, ei ole koskaan ymmärtävä lohdutonta taisteluaan tuulimyllyjä vastaan. Siksi ihanteellisen historiankirjoituksen, nähdessään myöhäisroomalaisen kulttuurin rappion, on muita suuntauksia helpompi 82 nähdä myös kansainvaellusten ajan germaani kädessään kovin vaatimaton aseensa. Siksi länsimaisen, ihanteelliselta perustalta lähtevän, historiankirjoituksen on helpompaa palata juurilleen kuin väittää ihanteiden monikerroksisia traditioita vastaan. Niinpä tässä on nyt esitettävä ihanteiden vastainen väittämä. Theodosius tullessaan valtaan alkaa nopeasti palauttaa Hadrianopolissa romahtaneen itäroomalaisen armeijan miesvahvuutta. Tällöin hän ei suinkaan luo vahvaa perustaa tai kehitä uudenlaista sodankäyntiä, vaan hän valitsee helpoimman tien: hän ottaa barbaareita liikkuvaan armeijaansa nimenomaan ratsumiehiksi. Niinpä comitatenses- ja pseudocomitatenses-joukot koostuvat pääasiassa näistä barbaarisista rekryyteistä. Heidät on saatu nopeasti, mutta he tuovat roomalaiseen armeijaan seuraavanlaisia ongelmia: he ovat ylivoimaisen nopeita, mutta heidän nopeutensa ei perustu roomalaiseen sodankäyntiin vaan uudenmalliseen shokkihyökkäykseen; heidän hallitsemansa uudenlainen nopea ratsuväen kiila ja jousimiestaidot ovat roomalaisen koulutuksen ulkopuolelta, joten he alkavat muodostaa eliittiyksiköitä pääosin omista miehistään; parhaat varusteet, palkan ja aseman saava roomalainen eliittiratsuväki on pääosin barbaariperua; tämä ratsuväki osoitetaan strategisesti tärkeille paikoille valtakunnan sisäosiin ja se toimittaa uskonsodan strategian tärkeimpiä tehtäviä; itse asiassa tämä ratsuväki on pääsyy sille, miksi roomalainen epäsuora strategia ei enää koskaan palaudu takaisin varsinaiseen päätehtäväänsä, suoran strategian auttamiseen ja tukemiseen, vaan saa aikaan epäsuoran strategian pysyvän aseman suoran strategian päällä, mikä on selvin merkki sodankäynnin taantumisesta; barbaariratsuväestä tulee epäsuoran strategian lipunkantaja, joka saa roomalaiset rajat avautumaan, taikauskoisen utopian, epäonnistuneen epäsuoran strategian, seurauksena barbaarikansoille, mikä epäloogisesti merkitsee samalla myös ”kristinuskon voittoa”; barbaarikansoja Rooman alueelle ”puhaltava Aasian tuuli”, hunnisodankäynnin jännitetyn jousen strategia, syöttää ”uusia kristillisiä voittoja ja voittajia Rooman alueelle”, mitä symboloivat uusi kristillisgoottilaistyylinen ”mysteereitä, magiaa ja demoneita” palvova kansa ja nopealiikkeinen kaiken ei-kristillisen tuhoamaan pyrkivä ratsuväen shokkihyökkäys. Pannoniassa olevat Alarik ja hänen goottinsa, hunnit, alaanit ja itägootit kuuluvat varustuksineen, koulutuksineen ja strategian tajuineen Theodosiuksen luomaan uuteen ”roomalaiseen liikkuvaan eliittiarmeijaan, jossa ei yhtään roomalaisia ole”. Rooman itäisen osan alueella Alarik liikuvan armeijan ratsuväkineen on suorittanut muun muassa Kreikassa uskonsodan tehtävää, Vähässä-Aasiassa gootit ovat strategisilta paikoiltaan ryhtyneet avoimeen kapinaan tarkoituksenaan valloittaa Konstantinopolikin, sen aikaisen Rooman pääkeskus. Myös Alarik on hyökännyt Konstantinopolia vastaan. Kun Vähän-Aasian gootit on lyöty, niin ei ole ihmeteltävää, että Konstantinopolin voiton pylväässä roomalaisia ja kapinoivia joukkoja ei voida erottaa toisistaan: kummatkin joukot ovat varustettu roomalaisista asevarikoista, ja barbaarieliittijoukoillahan pitäisi olla parhaat mahdolliset varusteet ja aseistus, paremmat kuin muilla joukoilla ja niin ollen heitä vastassa oleville kapinaa tukauduttavilla roomalaisilla joukoilla. Kenties tässä mielessä ei ole yhtään ihmeellistä, että goottikapinan pystyy kukistamaan vain goottikenraali, ja Alarik, joka on nyt Pannoniassa, valmistautuu hyökkäämään sieltä Italiaan, ei alkeellisesti aseistetun ja sotilaallisesti kouluttamattoman barbaarijoukkonsa kanssa vaan ”roomalaisen eliittijoukon kanssa, jolla on strategian tajua ja strategiset tavoitteet”. Tässä mielessä Alarik ei ole pelkkä regulus, reiks, vaan hän on kuin perinteinen princeps, jolla on uskonsodan aallonharjalle istuva poliittinen tavoite, ja hän on poliittinen princeps niin kauan kuin uskonsota on olemassa. Itse asiassa tämä ´ruhtinas´ on mies, joka muuttaa roomalaisen etnisen puhdistuksen uskonsodaksi, 83 koska hänen hyökkäyksenä hajottaa lopullisesti keisarien luoman yhtenäisen etnisen puhdistuksen erilaisten ruhtinaiden väliseksi kamppailuksi uskonnollisesta elintilasta. Sitä, että Alarik joukkoineen pysyy keisarillisen strategian ruhtinaana ja eliittijoukkojen kärjessä, osoittaa hänen saamansa yhä uudet strategiset tehtävät keisarilta. Näin ollen sotilaallisesti ajatellen Rooman läntistä osaa ei itse asiassa vaella Alarik kansoineen ristiin rastiin, vaan Alarik eliittijoukkoineen. Heitä sitten vain kuin vaivihkaa ja tosiat tunnistaen/tunnustaen seuraa suuri goottikansa. Eikö keisari sitten huomaa etnisen puhdistuksen muuttumista uskonsodaksi ja roomalaisen armeijan muuttumista barbaarisiksi ryhmiksi ja pieniksi hajanaisiksi roomalaisiksi yksiköiksi? Hän ei huomaa niitä, koska samanaikaisesti niiden kanssa tapahtuu vielä suuremman mittakaavan katastrofi, joka kutistaa keisarin arvon ja aseman sekä tekee hänet keskiajalla niin tunnetuksi ideaaliksi kuvaksi, keisari-ihanteeksi: etninen puhdistus päättyy roomalaisen talouden romahtamiseen, jonka tärkeimpänä sivuvaikutuksena roomalaisen armeijan talous romahtaa: sen seurauksena syntyy uusi keskiaikainen ympäristö ja maailmankausi. Tämä on se kaikkein suurin ja peruuttamattomin roomalaisen yhteiskunnan paradoksin räjähdys, joka näkyy Pannoniassa ja kaikkialla Rooman läntisessä osassa esiinkaivettavista arkeologisista todisteista. Eltonin ´ihanteiden myönteinen´ konservatiivinen väittämä, jota arkeologiset todisteet eivät vahvista, tukee vaatimattomampia roomalaisia taloudellisia leikkauksia ja luovaa tuhoa: ”Armour and helmets were rare at all levels. This simple panoply was necessary for a number of reasons. One was lack of skilled crafstmen and resources. Barbarian society may appear to have had a lot of metalwork, but in comparison to the Roman Empire it had very little and most of this was confined to social élites. Armour and weapons were expensive. This problem was intensified by Roman prohibition of arms exports to barbarians. Although the effectiveness of such a prohibition is uncertain, making arms sales illegal would have increased prices and decreased availability. On occasion, captured Roman equipment was used, further suggesting equipment shortages. Barbarian infantry usually fought in a dense mass, but could send out parties of skirmishers armed with distance weapons before the main bodies clashed in battle. These skirmishers seem not to have been organized as separate units and their equipment probably differed little from that of the men left in the main body. In addition to their infantry, most cantons fielded some cavalry their numbers varying from canton to canton. Cantons living in heavily wooded regions would obviously have fewer cavalry than those from the plains. Eastern barbarians (Goths, Sarmatians, Alans, and Huns), living along the Theiss and the lower Danube, seem to have had more cavalry available. Otherwise, except in small mounted raiding parties, no more than a third, and more probably no more than a fifth, of any force would be cavalry. The only figures we have in this period for the proportions of cavalry are for the Ostrogoth Pitzias´ expedition against Sabinianus in 505, when he led 2,000 foot and 500 horse. The numbers of cavalrymen available could change over time. Thus the Goths probably possessed fewer cavalry in the period 376˗418 than before their crossing of the Danube, a result of the hardship of their wanderings through Europe. Similarly, the Huns living around the Theiss in the fifth century probably had fewer cavalry than the Moldavian Huns of the same period. Because of the expense of owning and feeding a horse, cavalry tended to be an élite and was generally drawn from the richer echelons of society, the optimates and regales. This was especially true in the West, though less so in the east, particularly on the steppes. Good cavalry horses (14+ hands) were expensive and probably a mark of status. Some steppe nomads may have had more than one horse. Once barbarians had settled within the Empire increased landholding may have given some the resources to raise more cavalry, but a revolution in the proportions of cavalry in barbarian armies seems unlikely. Wolfram´s statement that ´the evidence for the far-reaching transformation of 84 the Gothic army is clear cut: from this period [c. 400] the cavalry set the tone and made up a larger and larger portion of the actual fighting force´ is in fact not supported by evidence. In the sixth century, Merovingian and Ostrogothic armies continued to be composed of infantry for the most part.”37 Viimeisten väitteidensä tueksi Elton viittaa J.H.W.G. Liebeschuetzin esitykseen Generals, Federates and Buccelarii in Roman Armies around AD 400 ja P.W. Freemanin ja D.L. Kennedyn teokseen The Defence of the Roman and Byzantine East, vaikka H. Wolfram on kirjoittanut kirjansa History of the Goths muutama vuosi viimeksi mainitun esityksen jälkeen, ja 1980-luvun jälkeenhän ja nimenomaan 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa on ilmestynyt Eltonin väitteiden vastaisia mielenkiintoisia arkeologisia tutkimuksia (Eltonin teoshan on vuodelta 1996). Vaikka haluttaisiinkin nähdä, että Elton keskittyy barbaarialueen kantonien sotilaallisiin mahdollisuuksiin, niin se, mitä hän esittää, ja ne esimerkit, joihin hän viittaa, väitteidensä vahvistamiseksi, tekevät allekirjoittaneen murheelliseksi. Hän tosin viittaa Zosimukseen, Ammianus Marcellinukseen, Procopiukseen, Jornandesiin ja Olympiodorukseen, mutta, miten hän voi heidän esitystensä perusteella päätyä teorioihinsa ja mustavalkoisiin esimerkkeihin, se jää arvoitukseksi. Kaikki hänen väitteensä barbaarijalkaväestä ja -ratsuväestä ovat lähes tarkalleen käänteisiä totuudelle. Hadrianopolin ja muiden suurtaisteluiden, Katalounisten kenttien kansojen taistelu kärkipäässä, esimerkit jäävät pois. Zosimuskin painottaa Hadrianopolissa nimenomaan ratkaisevaa barbaarien ratsuväen hyökkäystä, hän ja muut historioitsijat kertovat barbaarien jatkuvasta rehunhausta hevosilleen, eräs piispa perustelee jopa hunnien vastaisen hyökkäyksen ajoittamista siihen aikaan, kun heidän hevosensa ovat talvilaitumilla, toiset kertovat, etteivät hunnit lestittömine kenkineen pystyneet taistelemaan tasapäisesti jalan. Yksi mielenkiintoinen seikka Eltonin esityksessä kiistatta kuitenkin on: hän toteaa hevosten tulleen käyttäjilleen kalliiksi. Aikakausi, joka merkitsee ratsuväen mittasuhteiden vallankumousta, kertoo paitsi sen, miksi hevoset tulevat niin kalliiksi barbaareille, ennen kaikkea sen, miksi barbaarieliittijoukkojen hevoset tulevat liian kalliiksi roomalaisille, miksi näiden hevosten rahoitus, majoitus urbaanitilaankin on tärkeä tekijä roomalaisen armeijan talouden alasajaoutumisessa ja urbaanin yhteiskunnan joutumisesta kaaokselliseen värinään. Eltonin mukaan suurin osa barbaarien ratsuväestä on iskujoukkoja, jotka taistelevat tiiviissä muodostelmassa ensisijaisena tavoitteenaan lyödä vastustaja mêléessä. Jotkut ratsuväet, erityisesti idästä tulleet, ovat niitä, jotka ovat lukuisampia ja usein jousilla varustettuja. Ne toimivat kevyenä ratsuväkenä, tarkoituksenaan kahakoida vastustajan kanssa ja kiusta sitä. Eltonin mukaan molempia ratsuväen tyyppejä käytettiin tiedusteluun. Viimeisenä ratsuväen tyyppinä, hänen mukaansa, ovat sotavaunut. Niitä on kansainvaellusten aikoihin Irlannissa, mutta Elton epäilee, ettei niitä viedä Britannian pääsaarelle ryöstöretkien yhteydessä, eikä niitä sittenkään käytetty sotilastarkoituksiin.38 Tällaista lukiessaan tulee ensimmäiseksi mieleen, millä metodilla Elton on tietojaan liittänyt yhteen ja tehnyt niistä päätelmiään. Häneltä on jäänyt täysin huomaamatta uusi, ilmeisesti puisia jalustimia käyttävä shokkiratsuväki (avaarit tuovat sitten metaliset jalustimet Eurooppaan), joka pystyy murtautumaan suurilukuisempana, liikkeitään aikaisempaan ratsuväkeen verrattuna useasti muuttavana roomalaisen rintaman läpi, ainakin yhtä menestyksekkäästi kuin roomalainen legioona liikkuvampana pystyi tekemään samoin kreikkalaiselle falangille. Kansainvaellusten ajan jousilla varustettu ratsuväki ei kahakoi ja kiusaa, vaan sen tarkoituksena on saada aikaan taistelun ratkaisu: murtautua läpi, poistaa vastustajalta aika ja paikka sekä tuhota vastustajan tärkeimmät 85 voimat. Siitä on tullut tärkein aselaji, koska se ratkaisee taistelut, joihin osalllistuu ratsuväkeä kymmenkertainen määrä aikaisempaan verrattuna, ja huippukautenaan ratsuväkitaisteluihin osallistuu samanaikaisesti kymmeniä eri kansakuntia. Roomalainen legioona on auttamattoman hidas ja raskasvarusteinen. Seuraavat kysymykset antavat jo vastauksen itsessään: miten raskaasti aseistettu roomalainen jalkaväki murtaa hunnien ratsujoukkojen muotoaan muuttavan, hyökkäävän ja perääntyvän, hajaantuvan ja kokoontuvan rintaman, miten nämä jalkaväkijoukot saartavat 30 kilometriä tunnissa, ja satoja kilometriä päivässä liikkuvat hunniparvet ja miten roomalainen legioona pystyy keihäillään ja lingoillaan teurastamaan verkkojaan heittävät ja nuoliaan ampuvat ratsumiehet (yksi mies saattaa ampua 6 haarniskan läpi menevää luunuolta 10 sekunnissa, tarkasti, ja taaksepäin ratsastaen vielä tarkemmin kuin eteenpäin)? Jo Vegetius kirjoittaa goottien, alaanien ja hunnien ratsuväen taidosta, jota Rooman armeijan olisi opittava. Mutta jos puhutaan taktisesta ”tulesta ja liikkeestä”, operatiivisemmasta ”liikkeen nopeudesta ja tulen vaikutusalueen laajuudesta” sekä strategisesta reservien käytöstä ja siten yllätyksestä, niin hunnien paimentolaistraditiot, jotka tuovat Eurooppaan tuon uuden nopean ratsuväen sodankäynnin, eivät ole niin vain sovellettavissa jalkaväkipohjaiseen roomalaiseen jalkaväkeen: jalkaväkeä ei laiteta hetkessä hevosten selkään tekemään ratsuväen manöövereitä, se vaatii eliittisotilaita, joilla on ratsastus jo elämäntapanaan, siihen sitten lisätään suurten ryhmien yhteisliikkeet ja hajaantumiset. Siksi ei ole kummallista, että nyt roomalaisten armeijoiden eliittisotilaina alkaa olla gootteja, alaaneja ja etenkin hunneja. Mutta tässä tilanteessa on kummallista väittää, että jos roomalainen legioona olisi klassisessa kurissaan ja järjestyksessään, se ei olisi koskaan hävinnyt barbaareille ja peläten paennut barbaariratsuväkeä, niin kuin Vegetius kertoo, sen ilmestyessä paikalle. Esitän kaksi väittämää, jotka perustelun tarkemmin myöhemmin kronologisten tarkastelujen yhteydessä: 1) jos kansainvaellusten ajan shokkiratsuväki olisi kohdannut Caius Julius Caesarin legioonat, se olisi eliminoinut niiltä liikkeen ja tuhonnut ne tässä liikkumattomassa tilassaan, 2) tästä seuraa seurausväittämä: hunniratsuväki on ylivoimainen aselaji klassiseen legioonaan verrattuna. Siksi hunniratsuväen ilmestyessä Euroopan taistelukentille jalkaväki ei ole enää niiden kuningatar, vaan hunniratsuväen rynnistäessä esiin jalkaväki-kuningatar on kuoleman oma. Näistä vasta disjunktiivis-kategorisista ja ehdollis-kategorisista syllogismeista, jotka ovat näyttäneet omalta osaltaan Alarikin ja hänen barbaariensa kirjallisesti ja arkeologisesti mitattavia vaikutuksia Illyrian diokeesin (molemmat pannoniat ja Valeria) alueella, voidaan siirtyä vähemmän kaoottiseen konkreettiseen käsitteeseen uuden Rooman maaperällä olevan barbaaris-uskonnollisen ruhtinaan sisäisestä luonteesta, jota sodankäynnin yleiset kehityslait tukevat. Mielestäni Machiavellin Ruhtinaan käsiterakennelmat tarjoavat konkreettisen lähtökohdan Alarikin tapaisen ruhtinaan sisäisen luonteen tiedostamiseksi, koska Machiavellin käsitykset heijastavat kautta koko keskiajan kaoottisesta mieltämisestä kehittyneitä analysoituja eri puolia ja ominaisuuksia, yleistäviä abstrakteja käsitteitä, ruhtinaasta, heijastaen historiallisessa muutosprosesissa olevaa ruhtinaan sisäisten välttämättömien yhteyksien ja suhteiden koko järjestelmää. Machiavellin esityksessä on tuo deduktiivinen ruhtinas, josta joudumme sen jälkeen etsimään kronologisen tarkastelun perusteella historiallisen ajan, paikan ja liikkeen, persoonallisen ruhtinaan intersubjektiivisen ruhtinuuden perustan. Machiavellistä ihmiset seuraavat aina toisten synnyttämiä polkuja ja kehittävät toimintaansa imitoimalla, ja kuitenkaan ihmiset eivät kykene täysin seuraamaan toisten menettelytapoja. Ihmisen on toimittava niin kuin taitavan jousiampujan, joka nähdessään 86 kohteensa olevan liian kaukana, ja tietäen minkä matkan päähän hänen nuolensa kantaa, tähtää korkeammalle kuin missä määränpää piste-kohde on. Ruhtinas, joka antaa vähiten onnelleen tilaa, puolustaa itseään parhaiten. Ruhtinas on pakotettu asumaan hankkimassaan ruhtinaskunnassa. Jos tarkastelemme Kyyroksen ja Romuluksen kaltaisia imperiumin valloittajia tai perustajia, he kaikki ovat ansainneet ihailumme. Kukaan heistä ei ole saanut onnelta muuta suosiota kuin sopivan tilaisuuden, mikä antoi heille materiaalin, jonka he muovasivat heille sopivimpaan muotoon. Ilman tuota tilaisuutta heidän sielujensa tärkeät ominaisuudet olisivat olleet hukkaan heitettyjä, samalla kun ilman noita ominaisuuksia mahdollisuudet olisivat olleet turhia. On välttämätöntä, että Romulusta pidetään Albassa, että hänet jätetään syntyessään heitteille, koska siten hänestä tulee Rooman perustaja ja kuningas. Tämänkaltaiset mahdollisuudet tekevät laadukkaista ihmisistä onnekkaita, heidän korkea hyveensä mahdollistaa heitä tunnistamaan mahdollisuutensa, joilla heidän maansa tehdään puolestaan kuuluisaksi ja onnelliseksi. Samanlaisilla ylevillä menettelyillä ruhtinaiksi, prinsseiksi, tulleilta vaaditaan ruhtinaskuntansa synnyttämisessä paljon, mutta he pitävät valtakuntansa sen jälkeen helpolla. Heidän ruhtinaskuntiaan muodostaessaan kokemansa vaikeudet saavat alkunsa ja nousevat esiin osittain uusista säännöistä ja tavoista, jotka he ovat pakotettuja ottamaan käytäntöön valtion perustamisen ja oman turvallisuutensa tarkoituksissa. Valtion asioiden uuden järjestyksen käyttöön otto on kaikkein vaarallisinta ja vaikeinta, mitä kuvitella saattaa. Uudistajan vihollisia ovat kaikki ne, jotka saavat etuisuuksia vanhasta asioiden järjestyksestä. Toisaalta taas ne, joiden katsotaan saavan etuja uusista instituutioista, ovat näiden vakiintumassa olevien laitosten ja yhteiskunnallisten tapojen kovin laimeita puolustajia. Tämä välinpitämättömyys johtuu osittain heidän vastustajiensa pelosta, niiden, joita olemassa olevat lait suosivat, ja osittain niiden ihmisten vähäuskoisuudesta ja epäuskosta, niiden, joilla ei ole mitään luottamusta mihinkään uuteen, siihen, mikä ei perustu hyvin toteen näytettyihin tuloksiin. Tästä syystä, kun uuden järjestyksen vastustajilla on mahdollisuus hyökätä, he tekevät sen puoluepukareiden hartaudella, sen sijaan nuo toiset puolustavat uutta järjestystä voimattomasti, eikä viimeksi mainittuihin luottaminen voi olla vaaratonta. Machiavellistä kun uudistajat luottavat omaan voimaan saattaessaan uudistuksiaan läpi, siis toteuttavat suunnitelmansa voimalla, silloin he joutuvat harvoin vaaralle alttiiksi. Kaikki profeetat, jotka tulivat aseet käsissä, olivat menestyksekkäitä, sen sijaan ne, jotka eivät olleet aseistettuja, saatettiin perikatoon. Tämä on osuva käsitys myös kansainvaellusten aikaisten uskonsoturien suhteen! Mutta annetaan Machiavellin jatkaa pitkäaikaisen uskonsodan mukana tuomalla kokemuksella: Ihmisten mielenlaatu on muuttuva; heidät on helppo suostutella mihinkä vain, mutta sen sijaan on vaikeaa lujittaa heitä tuossa uskossaan. Siksi profeetan on oltava valmis, siinä tapauksessa etteivät ihmiset uskoa enää pidempään, väkivallalla ja voimalla pakottamaan ihmiset tuohon uskoon. Ei Mooses, Kyyros, Theseus eikä Romulus olisi ollut kykenevä tekemään lakejaan ja instituutioitaan noudatettaviksi pitkäksi aikaa, jos he eivät olisi olleet valmistautuneita asein pakolla saattamaan niitä voimaan. Tämän koki veli Girolamo Savonarola, joka epäonnistui pyrkimyksissään uuden asioiden järjestyksen vakiinnuttamisessa, niin pian kuin kansanjoukot lakkasivat uskomasta häneen; hänellä ei ollut keinoja pitämään häneen uskovia horjumattomina uskossaan eikä saamaan epäuskoisia uskomaan. Machiavelli viittaa jälleen edellä mainittuihin neljään ylhääseen mieheen, jotka kokivat suuria vaikeuksia teillään, kohdaten vaikeuksia joka askeleella, jotka saatettiin voittaa vain heidän rohkeudellaan ja kyvyillään. Näiden tärkeiden henkilöiden kohottua vaikeuksien yläpuolelle, heitä on alettu kunnioittaa, ja kun he ovat musertaneet ne, jotka ovat olleet kateellisia heidän yleville 87 ominaisuuksilleen, he ovat pysyneet mahtavina, turvattuina, kunnioitettuina ja onnellisina. Machiavelli mainitsee vielä Syracusan Hieronin, joka yksityishenkilöistä nousee Syracusan ruhtinaaksi, vaikka hänellä ei ollut muassaan muuta onnen suosiota kuin suotuisa tilaisuus. Tämä hyveellinen mies hajotti vanhan armeijan ja organisoi uuden; hän hylkäsi vanhat liittolaiset ja muodosti uusia liittoutumia; kun hänellä oli sekä armeija että luomansa liittolaiset, hänellä ei ollut vaikeuksia ”minkä tahansa rakennuksen pystyttämisessä sellaiselle perustalle”.39 Tällaisesta tulee väkisinkin mieleen keskiajan toinen pysyvä utopia, apokalyptisen tuomiopäivän lisäksi, ´Jumalan kaupungin pystyttäminen´. Ideaalina on tuollainen hyvä hallitsija, joka luo pysyvyyttä, tuona melskeisenä aikana, jolloin mikään ei luo pysyvyyttä eikä ole pysyvää, vaan taukoamattomassa muutoksen tilassa, estäen näin taloudellisen kasvun, hyvinvoinnin ja korkeakulttuurin kehittymisen ja toisaalta kaikki on tällöin pysyvässä, staattisessa pysähtyneisyyden tilassa, jolloin ihmiset kokevat maailmansa yksinkertaiseksi ja selkeäksi, ja kirkko antaa perin onnellisen kuvan näistä hurskauteen pyrkivistä ihmisistä. Mutta tuon keskiaikaisen ruhtinaan ymmärtämiseksi on annettava Machiavellin jatkaa. Ruhtinas käyttää hyökkäyksen ja puolustuksen keinoja. Machiavellistä kaikkien valtioiden perustana täytyy olla hyödylliset ja taitavat lait ja armeijat. Taitavia lakeja ei ole siellä, missä ei ole ei ole taitavia armeijoita, ja siellä, missä armeijat ovat taitavia, ovat laitkin sitä. Ruhtinaan valtionsa puolustuksessa käyttämät joukot ovat hänen omiaan tai ne ovat palkkasotureista koottuja tai ne ovat yhdistelmäjoukkoja. Nyt keskiajan, Rooman täydellisen rappion kauden, jälkeen Machiavelli esittää seuraavaa: Palkkasoturi- ja apujoukot ovat sekä hyödyttömiä että vaarallisia; ja jos joku pyrkii perustamaan valtionsa palkkasoturien perustalle, hänen valtionsa ei ole koskaan vakaa ja kestävä tai turvallinen; palkkasoturit ovat eripuraisia, kunnianhimoisia ja kurittomia – ystävien kesken petollisia ja kerskailevia, mutta vihollisia vastaan pelkurimaisia, eikä niillä ole jumalanpelkoa eikä luottamusta ihmisten keskuudessa. Näihin joukkoihin luottavan princepsin, otin oikeuden muuttaa ruhtinaan tähän muotoon, tuho lykkääntyy vain niin pitkäksi aikaa kuin hyökkäys viivästyy. Rauhan vallitessa palkkasoturit syökseävät turmioon tällaisen ruhtinaan ja sodassa viholliset. Kaiken tämän syynä on se, että palkkasoturijoukkoihin ei vaikuta kiintymys, tai mikään muukaan huomaavaisuus paitsi heidän pieni palkkansa, joka ei ole riittävä tekemään heidät halukkaiksi uhraamaan henkensä ruhtinaansa puolesta. He ovat valmiita palvelemaan ruhtinasta sotilaina niin kauan kuin ruhtinas ei ole sodassa, mutta kun sota tulee, he joko juoksevat pakoon tai marssivat pois. Sitten Machiavelli sanoo sen suuren totuuden: Ei ole vaikeaa osoittaa tämän väitteen totuutta, ”nykyistä Italian perikatoa ei voida sanoa minkään muun syyksi kuin sen tosiasian, että se on ollut monia vuosia riippuvainen palkkasoturiarmeijoista, joilla ajoittain on jotain menestystä, ja ne näyttävän riittävän urhoollisilta omiensa keskuudessa, mutta niin pian kuin vieras vihollinen tuli ne näyttivät, mistä aineksesta ne oli tehty”. Sitten Machivelli esittää kuuluisan viittauksena Kaarle VIII:n, Ranskan kuninkaan, Italian hyökkäykseen, offensiiviin, jolla on historiallinen siltansa, mikä osoittaa sotataidollisen pysyvyyden olleen keskiaikana melkein paimentolaisuuden traditioiden muuttumattomalla tasolla, kauaksi taaksepäin, ei suinkaan Moosekseen, profeettoihin, Kyyrokseen, Theseukseen, Hieroniin tai Romulukseen, vaan Alarikin Italian hyökkäykseen. Machiavellistä palkkasoturiarmeijan heikkouksien takia Kaarle VIII:n sallittiin ottaa Italia tuskin ilman ponnistuksia, ”aivan kuin se olisi tehty pelkällä liitupalalla”.XIX Onnettomuudet eivät XIX Kaarle lähetti majoitusmestarin edeltä käsin merkitsemään liitupalalla talot, joihin ranskalaiset 88 aiheutuneet italialaisten omista virheistä, sillä virheet eivät olleet sellaisia, joiden yleensä oletetaan olevan syinä. Palkkasotureihin ja apujoukkoihin luottaneet ruhtinaat tekivät virheet, ja he kärsivät rangaistukset. Alarikin hyökkäyksen allakin valtakunnan läntisen osan joukot ovat täynnä rekrtyroituja, Italiaan majoitettuja germaanipalkkasotureita. Ruhtinaat eivät anna mielellään omia miehiään rekrytoitaviksi, ja Stilicho luottaa palkkasotureihin, niin kuin ruhtinaatkin, epäsuorasti. Valtakunnan kummankin osan keisarit noudattavat uskollisesti dynastiansa perustajan, isänsä, barbaarimyönteistä palkkasoturi- ja apujoukkopolitiikkaa. Alarikin asema on tässä vaiheessa mielenkiintoinen; hän on joukkoineen osittain roomalainen palkkasoturi ja liittolainen, mutta nyt hänen palkkasoturijoukkonsa eivät aja ulkopuolisen ruhtinaan asiaa, vaan oman kansallisen johtajansa vastaavaa. Näin heidän ammattitaitonsa yhtyy kasvavaan kansallistunteeseen, jonka seurauksena heidän valmiutensa taistella Alarik-ruhtinaansa puolesta antaa heille uhrautumisen intohimoa, vahvaa asennetta, ahkeruutta, nopeutta, taistelutapaa, valmennusta ja johtajuutta. Tämä Alarikin joukkojen muodonmuutos puhtaista uskonsotaa noudattavista ryöstelijöistä on mielenkiintoinen, mielenkiintoisempi kuin Kaarlen armeijan hyökkäys Italiaan, koska Alarikin aikakaudella laitetaan vasta ne palaset kasaan, joista muodostuu tuo murheellinen palkkasotureihinsa luottava Italia: Stilichon armeijan roomalaisuuden himmetessä Alarikin armeijan kansallistunne vahvistuu, ja tällä on merkitystä. Machiavellistä palkkasoturien komentajat ovat joko päteviä tai eivät ole. Jos he ovat päteviä, ruhtinas ei voi luottaa heihin, koska heidän päätavoitteenaan on aina oleva oma suurentamisensa, joko työnantajaruhtinastaan hyväksikäyttäen ja petkuttaen tai sortaen toisia ruhtinaan aikomusten takana, ja jos he ovat päteviä, niin he kiirehtivät varmasti ruhtinaansa tuhoa. Kokemus osoittaa, että ruhtinaat ja tasavallat saavuttavat suurimman menestyksen sodassa, kun he ohjaavat henkilökohtaisesti armeijoidensa liikkeitä. Sitä vastoin palkkasoturiarmeijat eivät saa aikaan muuta kuin vahinkoa. Tasavalta, jolla on omat armeijansa, on alistettavissa paljon vaikeammin yhden kansalaisensa orjuuteen kuin se, joka luottaa vieraisiin joukkoihin. Machiavelli sanoo tässä mielenkiintoisen keskiajan piirteen: siis, suvaitsemattoman uskonnon lisäksi, jolla ruhtinas ottaa oikeutensa vain Jumalalta, yksinvalta pysyy pystyssä nimenomaan palkkasotureiden tuella, ei missään tapauksessa tasavaltalaisarmeijoiden avulla. Kristillinen dominaatti on yksinvalloista yksi historian suvaitsemattomimmista: ja sen valtaan tultua heti sen vahvistamiseksi syntyy mysteeriuskonnollinen teologinen linnoitus ja yhä kurjempaan asemaan vaipuvien maaorjien ja palkkatyöläisten elättämä palkkasoturiarmeija. Machiavellistä Rooma ja Sparta ylläpitivät monia vuosisatoja vapauksiaan ja etuoikeuksiaan pitämällä omia armeijoitaan. Karthagolaiset ovat sen sijaan hyvä esimerkki palkkasoturien käyttämisen vaarasta, koska karthagolaiset olivat lähellä joutua palkkasoturiensa alistamiksi ensimmäisen puunilaissodan aikana, vaikka palkkasotureita komensivatkin karthagolaiset päälliköt. Murheellinen esimerkki on myös se, kun antiikin suurimman sotapäällikön, Epameinondaan, kuoleman jälkeen thebalaiset tekevät Makedonian Philippoksesta, Aleksanterin isästä, sotapäällikkönsä, joka riistää sitten thebalaisilta heidän itsenäisyytensä. Esitettyään lukuisia esimerkkejä omalta ajaltaan, tästä onnettomasta palkkasotureiden palkkaamisesta, Machiavelli palaa antiikin loppuun: Niin nopeasti kun Rooman valtakunta alkoi menettää valtaansa, luottoaan ja kunniaansa Italiassa, ja kun paavi vaati enemmän vaikutusvaltaa maallisissa asioissa, Italia tuli jaetuksi lukuisiin valtioihin. Monet suuret kaupungit nousivat vastustamaan aatelisiaan, jotka keisarin rohkaisemina olivat pitäneet joukot majoitettaisiin. 89 kaupunkeja alaisuudessaan. Kirkko lisäämällä vaikutusvaltaansa maallisissa asioissa suosi tätä kaupunkien kapinaa jalosukuisiaan vastaan. Toisissa kaupungeissa ylimmän vallan anasti joku kaupungin oma asukas, joka teki itsestään johtavan ruhtinaan. Siten Italia siirtyi kirkon ja tiettyjen tasavaltojen yliherruuteen. Kun nämä johtavat kaupunkilaiset ja prelaatit eivät olleet tottuneita armeijoiden hallinoimiseen, he alkoivat palkata ulkomaalaisia tähän tarkoitukseen. Ensimmäinen suunta, jota palkkasoturijohtajat tavoittelivat ajaessaan takaa maineen ja luottamuksen antamista omille ratsuväkijoukoilleen, oli halventaa ja tuhota useiden valtioiden jalkaväkien maine. Miten samansuuntainen onkaan myöhäisroomalaisen itsevaltiaan alikomentajien pyrkimys korostaa omia barbaariratsuväkiään keisarillisten liikuvien joukkojen ytimenä! Machiavellistä palkkasoturijohtajat tekivät näin, koska heillä ei ollut mitään omaan alueellista omistusta, ja ollen pelkkiä onnensotureita, he eivät olisi saavuttaneet mitään mainetta jalkaväen pienen orgaanin keinoin, ja suuremmalla vastaavalla voimalla he eivät olisi voineet hankkia elatustaan. Siten he rajoittuivat ratsuväkeen, sellaiseen pienempään voimaan, joka antoi heille paremmat mahdollisuudet saavuttaa mainetta ja kunniaa, ja sillä tavoin joukot olivat helpommin elätettävissä. Tällä tavoin he saattoivat asiat siihen pisteeseen, että 20 000 miehen armeijassa ei ollut enempää kuin 2 000 jalkamiestä! Yhdessä roomalaisten sotilasasiantuntijoiden kanssa goottielittijoukkojen komentajat suosivat liikkuvia keisarillisia ratsuväen eliittijoukkoja. Siksi on murheellista lukea noita esityksiä jalkaväkenä taapertavista barbaareista, joiden aseistus ja huolto ovat mitä puutteellisimmat, ja tällainen barbaarinen jalkaväki olisi muka tullut ja siirtänyt syrjään suuren ja mahtavan Rooman liikkuvan armeijan! Lukekoot tällaisten väittämien esittäjät Machiavellia, tosin sillä erolla, että ratsuväki tulee hunnien ansiosta eliittiasemaan ylivoimaisena aselajina, ja tämä ylivoima tuo sitten mukanaan ratsuväen joukkojen huollon mahdollisuudet kontra jalkaväen vastaavat. Nämä väitteet ovat jotain aivan muuta kuin esitykset kymmentuhantisten ratsuväen joukkojen huollon mahdottomuudesta: niitä on mahdollista huoltaa lyhyellä aikavälillä tapahtuvissa sodissa, taisteluissa ja ratkaisutaisteluissa, vasta sitten kun puhutaan vuosikymmenten aikaisesta miehityksestä ja valloitussodasta, silloin jalkaväki on aina ratsuväen edellä. Kuitenkin juuri nämä lyhyen aikavälin taistelut sopivat mitä parhaiten keisarien etnisten puhdistuksen ja uskonsodan mittakaavoihin: barbaarien eliittiratsuväki suorittakoon shokki-iskuin tehtävänsä ja uupukoon sitten rajoitetun tehtävänsä sisään, ja siksi kymmentuhantisten ratsuväen joukkojen käyttäminen, hunneilta opittu taito, jatkaa uskonsodan voimistuessa ratsuväen aseman korostamistaan. Palkkasoturipäälliköt käyttivät kaikkia keinojaan ja kekseliäisyyttään välttääkseen antamasta itseään ja joukkojaan alttiiksi suurelle väsymykselle ja vaaralla, ja he eivät tappaneet toisiaan kahakoissaan, vaan ottivat toisiaan vangeiksi, jotka myöhemmin vapautuivat lunnaita vastaan. He eivät suorittaneet yöhyökkäyksiä piirittäessään jotain paikkaa, eivätkä piiritetyt tehneet yöuloshyökkäyksiään. He eivät koskaan kunnolla varustaneet leirejään taisteluhaudalla, eivätkä koskaan olleet taistelukentällä talvella. Kaikki nämä käytännöt olivat sallittuja heidän sodan sääntöjensä mukaan, joita he nimenomaan suunnittelivat välttääkseen vastoinkäymisiä ja vaaraa, joten palkkasoturijoukkojen käyttämisen systeemillä Italia tuotiin häpeään ja orjuuteen.40 Fravittan kukistaessa toista goottipäällikköä, Gainasta, hän ei ota tätä hengiltä, hän säästää tämän miehiä ja itse johtajaa, vasta hunnit eliminoivat Gainaksen. Piirittävät gootit eivät hyökkää Tribigildin goottien kimppuun vaan muita piirittäviä roomalaisia vastaan. Stilicho ei uskalla lähettää Alarikin piirittäneitä goottejaan ja muita liittolaisia viimeksi mainittua vastaan, ei Makedoniassa eikä Kreikassa. Vegetius ja muut roomalaiset valittavat, etteivät nämä uudet roomalaiset joukot enää varusta leirejään. Kun pohditaan Rooman 90 armeijan niin yllättävää muutosta Theodosiuksen hallituskaudella, niin tässä on vastaus: kristillisen dominaatin dynastiaa pystytettäessä palkkasoturit ovat tulleet jäädäkseen uusine sodankäynnin sääntöineen, joissa vältetään vastoinkäymisiä ja vaaraa, jotta kansa heitetään orjuuteen ja suvaitsevaista yhtenäisyyttä ehkäisevään pysyvään kirkon tukemaan valistuksen vastaiseen henkiseen ja fyysiseen kapinaan. Machiavellin tärkeät historialliset sillat eivät lopu tähän. Apujoukot varustaa mahtava liittolainen, jonka ruhtinas pyytää tulemaan apuun joukkoineen auttamaan ja puolustamaan häntä. Goottien ja roomalaisten välisen vuoden 382 sopimuksen mukaanhan Theodosius saa goottiliittolaisiltaan, jotka elävät Rooman maaperällä omien lakiensa ja kristillisen uskonsuuntansa mukaisesti, sodan sattuessa 40 000 miehen liittolaisjoukkojen tuen (näitä ei siis ole sekoitettava keisarillisen armeijan eliittijoukkojen palkkasotureihin). Sitten seuraa Machiavellin mielenkiintoinen esitys: Tämänkaltaiset joukot voivat olla käyttökelpoisia ja kelvollisia itsessään, mutta ne ovat aina vaarallisia sille, joka kutsuu ne apuun: jos ruhtinas voitetaan, hän on edelleen hukassa (ilman liittolaistukea); jos hän on voitokas, silloin hän on liittolaistensa vallassa kuin (sota)vanki. Miten oikeassa onkaan Machiavelli: hän näkee tuon augustukseksi nousseen princepsin, Theodosiuksen, suurimman ongelmankin niin kuin hän peilaa näillä muutamilla virkkeillään koko keskiajan uskonsodan kenttää: tämä voittoisa, ylennetty ja kristilliseksi ylhäisyydeksi muuttunut, sotapäällikkö joutuu liittolaistensa ympäröimäksi: siinä on gallialaisten lisäksi armenialaisia, skyyttilaisia, gootti-, alaani- ja hunniupseereja ja -sotilaita. Seuranneet tapahtumat, valtakunnan kummallakin puoliskolla, osoittavat, kuinka Theodosius on todellakin liittolaistensa ´sotavankina´ ja kuinka tämä ”voittoisuus” siirtyy perintönä hänen dynastiassaan eteenpäin, niin että epäsuora strategia joutuu luonnottomasti johtavaan asemaan, kutistaa suoran strategian perusperiaatteen, vastustajien tuhoamisen, ja tekee siitä palkkasoturimaista varovaista ja omaa etua ajavaa pienimittakaavaista, lähinnä taktista, sotimista ja kahakointia. Liittolaisten soturit alkavat vartioida ”vankiaan”; heistä tulee Rooman keisarien ”luotetuimpia henkivartioita”. Mitä salaisia tietoja he voivatkaan välittää maamiehilleen, mitä salaliittoja he saattavatkaan solmia poliittista välinettä käyttävien virkamiesten ja upseerien kanssa? Tällainen kuppikuntailu on konkreettisena lähtölaukauksena Rooman alistumiselle barbaarivaltion syntymään ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden ”luonnonlait kumoavaan” voitokkuuteen. Sen, joka ei halua olla voitokas, sallittakoon käyttää apujoukkoja, koska ne ovat paljon vaarallisempia kuin palkkasoturit. Ruhtinaan perikato on varma apujoukkojen tuella, jotka ovat yhdistyneet tottelevaisuudessa toisiinsa, kun taas palkkasoturit, jopa voiton jälkeen, tarvitsevat enemmän aikaa ja suuremman mahdollisuuden ruhtinaansa vahingoittamiseksi. He eivät ole yksi ruhtinaan valitsema tasakoosteinen kokonaisuus, jolle hän maksaa ja jonka komentajan ruhtinas on nimittänyt. Palkkasoturikomentaja ei voi niin nopeasti saavuttaa riittävää vaikutusvaltaa näihin joukkoihin, jotta hän kykenisi vahingoittamaan ruhtinastaan. Palkkasotureissa vaara piilee pelkuruudessa ja heikossa kunniasanassa, kun taas apujoukoissa niiden urhoollisuus määrää vaaran. Nämä Machiavellin teesit osuvat naulan kantaan kansainvaellusten ajan Roomassa, on kuin Machiavelli puhuisi pelkästään tuosta ajasta, mikä osoittaa paitsi sen aikaisen sotataidon loppujen lopuksi tavattoman pitkää, tuhatvuotista, traditiota ennen kaikkea sitä ratkaisevaa tekijää, jota nykyajan tutkijoiden on niin vaikea myöntää: roomalaisista joukoista on tullut pääasiassa palkkasoturi- ja liittolaisjoukkoja. Niin on tapahtunut aikaisemmin muun muassa Rooman ”sisarvaltiolle”, Persialle, mikä on taas suora osoitus, ja tässä on Machiavellin nerokkuus, itsevaltiuden vaarallisen korkeasta tasosta. Machiavellistä viisas ruhtinas välttää käyttämästä palkkasoturi- ja apujoukkoja. Hän luottaa 91 vain omiin joukkoihinsa, niin että hän pitää parempana tappioita omilla joukoilla kuin voittoa toisten joukoilla, joiden avulla todellista voittoa ei saateta koskaan saavuttaa. Toisen varustus ei sovi täysin sodankävijälle. Machiavelli sanoo selkeästi: ”Ja jos tuotamme kuvan Rooman valtakunnan perikadon alusta, niin havaitsemme sen olevan lopputulosta pelkästään goottien palkkaamisesta Rooman armeijoihin; se oli keisarikunnan aseistettujen joukkojen heikontamisen ensimmäinen syy, ja urhoollisuus, jonka roomalaiset riisuivat itseltään, niin ollen siirrettiin gooteille.”41 Nämä ovat suuria ja merkittäviä sanoja. Valitettavasti vain tutkijat väittävät Rooman jatkaneen perinteisellä pohjalla, eikä palkkasotureista ja liittolaisista tullut Rooman päävoimaa. Nämä ovat yhtä murheellisia väittämiä kuin se, että keisarien tuntema katolinen kristinusko jalosti Euroopan väestöä ja poisti siitä niitä barbaarisia elementtejä, joita siinä muutoin olisi runsain mitoin ollut. Tällaiset väittämät takaavat sen, etteivät niiden esittäjät tule koskaan löytämään Rooman tuhon syitä. Machiavelli korostaa oikeaanosuneesti, ettei kukaan ruhtinas ole koskaan oleva turvassa ilman omaa armeijaansa. Armeijaton ruhtinas on oleva riippuvainen onnestaan, jos vastoinkäymisten aikoina häneltä puuttuu rohkeutta puolustaa itseään. Ymmärtäväiset ihmiset ovat aina jakaneet sen mielipiteen, ettei mikään ole sen heikompi ja epävakaampi kuin vallan maine, joka ei perustu ruhtinaan omiin aseistettuihin joukkoihin. Näillä Machiavelli tarkoittaa nimenomaan ruhtinaan alaisista tai kaupunkilaisista koottuja joukkoja, tai joukkoja, jotka hän on itse luonut. Kaikki muut aseistetut joukot ovat joko palkkasotureita tai apujoukkoja. Hyvänä esimerkkinä oikeanlaisesta ruhtinaasta Machiavelli esittää Aleksanteri suuren isän, Makedonin Filippoksen, jonka armeijan organisoimisen metodeja Machiavelli on tutkinut.42 Mikä mielenkiintoisinta, samalta Balkanin alueelta lähtee liikkeelle myös toinen ruhtinas, runsaat 700 vuotta Filippoksen jälkeen, ja, pateettista ilmaisua ei voida välttää, maailma on jälleen muuttuva. Machiavelli ei kuitenkaan esitä tätä toista ruhtinasta, Alarikia, esimerkkinä, mikä ei ole kummastuttavaa, koska ensin mainittu luo lähtökohdat valistukselle ja hellenismille, mutta jälkimmäinen on pimeän keskiajan ensimmäinen keisarista riippumattomampi pimeä ruhtinas, tuollainen draculamainen hahmo, demonisuuden ja sotimisen mystinen sekoitus. Machiavelli jatkaa totuuden torvena: Uusi, omin avuin asemaansa noussut ruhtinas on turvatummassa ja vakaammassa asemassa kuin perinnöllinen, asemaansa kruunattu vastaava. Uutta ruhtinasta seurataan ja tutkitaan paljon tarkemmin kuin perinnöllistä ruhtinasta. Kun ruhtinaan toimet havaitaan hyveellisiksi, ne ovat voittavia ihmisten kiintymyksen ja luottamuksen paljon enemmän kuin perinnöllisen vastaavat. Hänen alamaisensa tuntevat häntä kohtaan kiitollisuudenvelkaa paljon runsaammin kuin jos hän olisi ”antiikkisten ruhtinaiden linjan jatke”. Ihmiset ovat aina kiinnostuneempia nykyhetken asioista kuin menneisyyden vastaavista, ja kun he löytävät oman parhaansa nykyisyydestä, silloin he nauttivat siitä eivätkä etsi mitään muuta, ja he ovat valmiita kaikin keinoin puolustamaan uutta ruhtinasta, joka ei halua hankkia muunlaista kunniaa. Niin ollen ruhtinaalla on kaksinkertainen kunnia ja autuus perustamastaan uudesta ruhtinaskunnasta, ja etenkin hänen vahvistettuaan sitä taitavilla laeilla, armeijoilla, liittolaisilla ja hyviä esimerkkejä näyttämällä. Samalla tavoin perinnölliselle ruhtinaalle on kaksinkertainen häpeä, jos hän menettää harkitsemattomuudellaan ja kyvyttömyydellään asemansa, arvonsa ja valtionsa. Ne ruhtinaat, jotka menettävät yliherruutensa monien vakiintuneiden valtavuosiensa jälkeen, älkööt syyttäkö kohtaloa, vaan pelkästään omaa velttouttaan ja tarmottomuuttaan. Nämä miehet, valtansa laillisuuden hiljaisina vuosina, eivät koskaan miettineet muutoksen mahdollisuutta (niin kuin ihmiset eivät yleensäkään huomaa hyvän sään aikana varautua myrskyyn). Jälkeenpäin kun 92 vastoinkäyminen, kova onni, yllättää heidät, heidän ensimmäisenä mielijohteenaan on pakeneminen, eikä itsensä puolustaminen. He toivovat, että ihmiset kyllästyttyään voittajien julkeuteen, kutsuisivat paenneet ruhtinaansa takaisin. Kukaan ei menetä valtaansa vapaaehtoisesti sen odotuksessa, että joku nostaisi hänet jälleen takaisin valtaan, mitkä kumpikaan eivät tapahdu, ja jos tapahtuvat, niin ne eivät osaltaan vaikuta valtansa palautetun ruhtinaan turvallisuuteen, sillä tällöin ruhtinaan perusasiaksi puolustuksessaan tulee luottaminen johonkin toiseen eikä itseensä. Sellainen puolustus yksin on tehokas, luotettava ja kestävä, joka riippuu ruhtinaasta itsestään ja hänen urhoollisuudestaan.43 Voidaan tietysti väittää, että itsevaltaisimmat dynastiat ovat kestäneet ihmiskunnan historiassa pisimpään. Niissä on kestävin vakaus, niin laillisesti kuin turvallisuutensa kannalta. Mielestäni asiaa ei voitaisi esittää vääristellymmin, koska nämä dynastiat ovat olleet henkisiä tai fyysisiä orjayhteiskuntia, ilman kansan vapautta, kunniaa ja hyvettä. On helppo esimerkiksi rypeä alkoholisoituneena jossain kummallisessa välitilassa onnettoman todellisuutensa ja autuaiden pilvilinnojensa pumpulissa, mutta sehän ei ole aitoa olemassaoloa vaan pelkurimaisuutta parhaimmillaan. Kansan luovuttaessa valtansa jollekin dynastialle kysymyksessä on aina murhenäytelmä, jossa todellisuus ja kuvittelut ovat äärimmäisessä ristiriidassa. Mitä pitempiaikaisempi dynastia on, sen pitempiaikaisesta todellisuuden halveksumisesta ja itsevaltaisesta ylimielisyydestä on kysymys. Kun väitetään, että Rooman valtakunnan rappio kesti tuhat vuotta ja tämä rappio alkoi antiikin lopussa, se ei ole perätöntä vain sillä perusteella, ettei mikään rappio voi kestää näin kauan. Kysymyksessä on mitä häpeämättömimmän, pumpuliin käärityn dynastian valtakausi. Jonkin valtiomuodon vakautta mitattaessa vallan keston pituus ei ole oikea kriteeri, vaan kulttuurin ja hyvinvoinnin korkea taso. Tämä vaikuttaa itsestään selvyydeltä, mutta jos katsotaan ihmiskunnan historiaa, niin se on kaikkea muuta kuin itsestään selvää, kun ihmiset joutuvat vahvan itsevaltiuden valtapiiriin. Machiavellin esitys nykyisyyden arvostamisen merkityksestä ja sen pohjalta kasvavasta valtionvallan luottamuksesta on mitä vallankumouksellisin pitkän keskiajan jumalanvaltakunnan laskeutumisen ja tuomiopäivän odotuksen dynastioiden jälkeen. Itse asiassa Machiavellin väittämä on eräs pax Romanan perusväittämä, joka on taannut tähän mennessä Välimeren piirissä pisimmän rauhan kauden. Allekirjoittaneesta käsitys Machiavellistä ”tarkoitus pyhittää keinot ja väkivallalla on aina oikeutuksena” -tyyppinä on vastoin hänen ”realistista symmetrian ja oikeasuhteisuutensa tajuaan”. Machiavelli esittää vetoomuksen uudentyyppiseen ruhtinaaseen, harkitsevaan ja hyveelliseen ihmiseen, joka tuo kunniaa itselleen ja Italian kansojen paljoudelle. Nyt, Machiavellin mielestä, aika on kypsä tällaiselle muutokselle, enemmän kuin mikään aikaisempi aika. Hänen mukaansa on ollut miehiä, joiden mielestä Taivas on säätänyt heidät lunastamaan Italia vapaaksi. Nämä miehet ovat luoneet toivon välkettä, mutta elämänuransa lakipisteessä nämä miekkoset olivat niin onnensa ja kohtalonsa armoilla, että Italia-parka pysyi sellaisena hengettömänä kuin se oli, ja odottamassa sitä, kuka saattaisi olla valittu parantamaan sen haavat. Italia rukoilee sellaisen saapumista, joka vapahtaa sen julmuudesta ja sivistymättömästä röyhkeydestä. Tällaiselle ruhtinaalle sota on oikeutettu, kun se on välttämätön, ja aseisiin turvautumisesta on hyötyä ja apua, kun toivoa mistään muusta ei enää ole. Machiavellistä vanha sotilassysteemi on virheellinen, ja mikään ei anna menestyvälle ihmiselle enemmän kunniaa kuin luomiensa instituutioiden ja lakien vakiinnuttaminen. Machiavelli näkee, tässä renessanssin uudessa tilanteessa, edellä mainitun vakiinnuttamisen äärimmäisen palkitsevaksi, koska nyt mahdollisuuksista kaikenlaisiin uudistuksiin ei ole puutetta Italiassa. Il Magnificon 93 hovissa, jossa antiikin traditiot ovat nousseet jälleen kunniaan, Machiavellistä ihmisillä on nyt ylevää rohkeutta. Yksittäiset taistelut osoittavat taas lujuutta, kätevyyttä ja kyvykkyyttä. Mutta sitten kun noustaan mittakaavassa armeijoiden tasolle, näitä ominaisuuksia ei enää ilmene. Johtajat ovat kykenemättömiä, koska he eivät pakottamalla saa aikaan tottelevaisuutta niissä, jotka ovat perehtyneet sotataitoon, ja kaikki luulevat olevansa sellaisia. Vielä ei ole löytynyt miestä, joka olisi niin varmasti ylivertainen urhoollisuudessa ja hyvässä onnessa, että muut alistuisivat tottelevaisuuteen hänen alleen. Yksilöllisesti taitavat italialaiset tulevat paremmiksi yhdistyneinä, ja tietäessään, että heitä komentaa ruhtinas, joka on kunnioittava ja tukeva heitä. Espanjalaiset pelkäävät ratsuväen rynnäkköä, shokkihyökkäystä, ja sveitsiläiset kauhistuvat omantapaistaan itsepintaista jalkaväkeä. Espanjalaiset eivät voi vastustaa ranskalaista ratsuväkeä ja sveitsiläiset taipuvat espanjalaisen jalkaväen edessä. Kun espanjalaiset hyökkäisivät nopeasti kilpiensä suojassa saksalaisten keihäitä vastaan, ja kun saksalaisratsuväki ei voisi tuhota heitä, saksalainen jalkaväki olisi voitu voittaa. Nyt Italiassa ei saa jättää käyttämättä tilaisuutta hyväksi, ratsuväelle ja jalkaväelle on annettava uusi organisaatio ja kuri. Machiavelli antaa puheevuoron Petrarkalle: Virtù contro al furore Prederà l´arme, e fia il combatter corto; Chè l´antico valore Negli Italici cuor non è ancor morto.44 Machiavellin katse ylittää keskiajan, palaa antiikin lopun lähteille, ennen ratsuväen lopullista voittoa, tarttuu lakeja ja instituutioita vakiinnuttavaan ruhtinaaseen, valtioihmiseen, joka ohjaa jalkaväen ja ratsuväen organisoimista ja kuria, antamalla joukoilleen jälleen kunnioitusta ja tukea. Jälleen vuosituhannen kuluttua ollaan tilanteessa, jonka Theodosius mursi muuttamalla valtioihmisyytensä, humanisminsa, kristilliseksi käskynhaltijuudeksi ilman sotaväen päällikkyyttä, molempien aselajien kuriin ja organisaatioon puuttumista, ja siten ilman kunnioitustaan ja tukeaan sotilailleen, kaupungeilleen ja kansalaisilleen. Mitä onkaan taivaalliseen kaupunkiinsa vetäytynyt taikauskon vanki verrattuna vastuunsa näkevään alaistensa kunnioituksen ja tukemisen kautta itseään arvostavaan ja tukevaan humanistiin? Tämän kysymyksen vastauksessa ei niinkään tarvita humanistisia sanoja kuin omakohtaista kokemusta ja esimerkkien vertailua, mikä on mielenkiintoista. Machiavellistä ruhtinaan on säilytettävä pilaantumaton luottamuksensa, harjoitettava rehellisyyttä pikemminkin kuin viekkautta ja petosta. On kaksi tapaa taistella: toinen lain avulla ja toinen voimalla. Ihmiset käyttävät ensimmäistä, ja eläimet toista. Ensimmäinen on usein riittämätön ja on turvauduttava myös jälkimmäiseen. Kirkko erottaa ihmiset jyrkästi muista eläimistä, mutta Machiavelli on lähempänä luonnon todellista kauneutta. Ruhtinaan on tiedettävä, kuinka käyttää ihmisen ja pedon naturaa. Tätä opettivat vertauskuvallisesti monet antiikin kirjoittajat, jotka viittaavat siihen, kuinka Akhilleus ja monet muut ruhtinaat annettiin Chiron-kentaurille kasvatettaviksi, ja kuinka heitä koulutettiin tämän ohjauksessa; tämä ruhtinaiden opettaja yhdisti ihmisen ja pedon ominaisuudet. Menestyvä ruhtinas käyttää kumpiakin ominaisuuksia, sillä yhtä ilman toista ei saavuteta kestäviä tuloksia. Siten ruhtinas pystyy otaksumaan ketun ja leijonan luonteen ja ominaisuudet. Ansasta pakeneminen ja susia vastaan taisteleminen eivät ole itsestäänselvyyksiä ihmiselle. Pelkkä leijonuus ei pelasta vastustajan pauloista. Viisas ruhtinas ei ”täytä maljaansa”, kun uskonnolliset menot ovat vastoin hänen hyötyään, ja kun syyt, jotka saattoivat hänet juomaan uskon maljan, eivät enää ole olemassa. Jos ihmiset olisivat kaikki hyviä, silloin todellakin tämä määräys 94 olisi huono, mutta kun ihmiset ovat luonnostaan kehnoja, eivätkä tarkastele luottamustaan ja uskoaan ruhtinaaseensa, tämän täytyy samoin olla tarkkaamatta omaa vastaavaansa heihin. Yhdeltäkään ruhtinaalta ei vielä koskaan ole puuttunut laillisia, hyvän uskon halua värittäviä syitä. Niin monet rauhansopimukset ja sitoutumukset on tehty pätemättömiksi ja tyhjiksi ruhtinaiden petollisuudella. Kettua näytellyt ruhtinas on aina ollut menestyksekkäin. Ruhtinaan tulee värittää tämä luonne hyvin. Hänen tulee tietää, miten olla ulkokultainen henkilö ja teeskentelijä. Ihmiset ovat niin yksinkertaisia ja heittäytyvät välittömään välttämättömyyteen, ettei pettäjältä koskaan puutu narreja ympäriltään. Machiavelli antaa esimerkiksi paavi Aleksanteri VI:n, joka ei koskaan pyrkinyt muuhun kuin pettämiseen ja aina etsi syyn tehdäkseen niin. Machiavellin mukaan kenelläkään ei koskaan ollut jalompaa taitoa vakuuttamiseen, ja kuka vahvisti lupauksensa hienommilla valoilla ja noudatti niitä vähemmän kuin nimenomainen paavi, ja kuitenkin hän oli aina menestyksellinen petoksissaan, koska hän tiesi erityisesti nämä ihmisten heikkoudet.45 Tämä Machiavellin esitys on mielenkiintoinen, ei pelkästään siksi, että se paljastaa renessanssipaavien yleisesti tunnetun petollisuuden ja näyttelijänkyvyt vaan kun Machiavellin teoreettiselta esitykseltä otetaan tämä erityinen aika ja paikka pois ja yleistetään se nähdään paavien ja piispojen yleinen ominaisuus. Ei ole kummasteltavaa, kuinka paavit ja piispat ovat niin kiinnostuneita Augustinuksesta ja tämän käsityksistä ihmisten heikkouksista ja petetyksi tulemisen sielullisesta ominaisuudesta. Machiavelli ei esitä tässä jotain petollisen sodankäynnin, ja epäsuoran strategian, uutta teoriaa, vaan hän esittää realistisesti sen, mikä on luonteenomaisinta sodankäynnille. Uskonsodan kävijät eivät ole tässä suhteessa Machiavellille mikään poikkeus tai turmeltuneimmat sellaiset jonkinlainen ihailun kohde, vaan Italian ja italialaiset traditiot tuntien hän esittää vain realistisen näkemyksensä sodankäynnin parhaimmistoon kuuluvasta vastustajan pettäjästä, ja sellainen on juuri paavi. Koska uskonsodassa käydään ennen kaikkea lakkaamatonta maailmojen välistä taistelua, viholliset ovat jatkuvasti olemassa ja ajankohtaisia, ihmisen sisimmässä puhumattakaan hänen ympäristöstään. Kuitenkin korkeat uskonsodan kävijät, paavi suurimpana ylhäisessä yksinäisyydessään, pyrkivät rehellisesti tuhoamaan maallista petollisuutta, olemassa olevan todellisuuden hävittämisessä ja jumalankaupungin rakentamisessa, eikä siinä fanaattisessa ja periksiantamattomassa taistelussa ihmisten heikkouksien kimppuun käymistä ja heistä narrimaiseksi tekemistä tulkita suinkaan maallisin, vastustajan, termein, vaan petoksella saavutetut nimenomaan suuret voitot syntyvät puhtaalla uskolla ilman järkeä, ja niitä kutsutaan sitten myöhemmin historiassa pyhimysten tekemiksi ihmeiksi, joihin liittyvät aneet, pyhäinjäännökset ja toivioretket muutetaan rahaksi. Machiavelli korostaa edellä mainittujen ominaisuuksien jatkuvan harjoittamisen olevan turmiollista, mutta niiden hallussapitäminen, luonnostaankin, ja niiden omaksuminen on hyödyllistä. Ruhtinaan on oltava armollinen, uskollinen, humaani, hurskas ja rehellinen, ja hänen on oltava sellainen todellisuudessa, mutta hänen mielensä on oltava niin harjoitettu, että kun tilaisuus niin vaatii hän tietää, miten muuttaa vastakohdat ja laimentaa vastustuksen. Machiavelli korostaa, että vasta äskettäin asemansa vahvistanut ruhtinas ei voi suorittaa kaikkia noita asioista, joiden perusteella ihmistä arvostetaan kelvolliseksi ja hyväksi. Hän on pakotettu asemansa säilyttämiseksi toimimaan humaanisuuden, ihmisrakkauden ja uskonnon vastaisesti. Siksi ruhtinaalla on oltava monipuolinen mieli, muuttumiskykyinen, kun onnen muutokset ja tuulet purevat häntä. Ruhtinas älköön poiketko sopivasta, jos mahdollista, mutta hän tietäköön, kuinka turvautua vahingolliseen, kun välttämättömyys sitä vaatii.46 Nämä ovat häikäilemättömiltä vaikuttavia sanoja, mutta loppujen lopuksi Machiavelli on 95 vain rehellinen ja esittää käsityksensä tilanteissa sopivasti toimivasta ruhtinaasta. Ensinnäkin kun tämä ruhtinas tietää, mitä petos ja teeskentely ovat, hän ei helposti lankea petettäväksi ja pystyy puolustautumaan petosta vastaan. Toiseksi koko keskiajan kirkonmiehet ovat käyneet kamppailuaan maallista turmellusta vastaan eli suoraan sanoen pettäneet maallisen esivallan ja kansan yhteistyökumppaneitaan, nyt Machiavelli vain pukee sanoiksi vallitsevan tilanteen ja kirjoittaa paperille keinot, joilla maallisetkin ihmiset voivat kertoa kirkon turmelluksesta ja pitää näin tasapuolisesti puoliaan petoksen ammattilaisia vastaan. Renessanssi on siitä mielenkiintoinen aikakausi, että muutkin kuin Savonarolaa ihaileva Luther voivat laittaa paperille ensimmäisen kerran tuhanteen vuoteen tradtionaaliset sanat ja ideaalit, jotka ovat paperille kirjoittamattomia sääntöjä ihmisten mielissä, ja jotka voidaan nyt levittää muidenkin kuin hurskaiden ruhtinaiden ja kirkonmiesten vallankäyttöön. Kun katsotaan kauaksi Alarikin ja Stilichon aikaan, siinä näkyy tämä goottiruhtinas ja tuo roomalaisruhtinas mielenkiintoisesti ensimmäisinä sellaisina johtajina, joidenka Machiavellin paperille sittemmin laittamia kykyjä ja taitoja ei omana aikanaan enää mustavalkoisina esiin tuoda. Machiavellistä ruhtinaan on oltava huolellinen siinä, ettei hänen huuliltaan koskaan pääsee pakenemaan sellaisia sanoja, jotka eivät ole yltäkylläisiä ihmisrakkaudesta, lahjomattomuudesta, humaanisuudesta sekä kaikesta rehellisyydestä ja kaikesta hurskaudesta. Tämä ominaisuus on ruhtinaalle tärkein, sillä ihmiskunta tuomitsee enemmän näkemänsä ja kuulemansa kuin tuntemansa perusteella. Jokainenhan on kykenevä esittämään tuomionsa näkemänsä ja kuulemansa perusteella, mutta tuntemisen kohdalla se pätee vain harvoihin ja valittuihin. Kaikki näkevät sen, mitä ruhtinas näyttää olevan, mutta vain harvat tuntevat sen, mitä ruhtinas todella on, ja nämä harvat eivät uskalla vastustaa monien mielipidettä, niiden, joita valtion majesteetti suojelee. Ihmisten toimia, ja etenkin ruhtinaiden, arvostellaan lopputulosten mukaan, missä kohdin ei ole enää mitään muuta tuomaria, lopputuloksen vastaista, johon vedota. Ruhtinas katsokoon pääasiassa valtionsa menestykselliseen ylläpitoon. Keinot, joita hän käyttää tähän, ovat aina selitettävissä kunniallisiksi. Niitä ylistävät kaikki, koska tavallinen kansa on aina otettavissa esiintymisellä ja lopputuloksilla, ja tämä vulgaari massa muodostaa maailman. Vain harvoilla on arvo ja asema, kun taas monilla ihmisillä ei ole mitään, mikä tukisi näitä harvoja. Machiavelli toteaa, että tietty ruhtinas, jonka nimeä ei ole hyväksi mainita, ei koskaan julistanut muusta kuin rauhasta ja hyvästä uskosta, mutta jos hän olisi aina vain tarkkaillut jompaakumpaa niistä, se olisi useimmissa tapauksissa maksanut hänelle hänen maineensa tai asemansa.47 Tällaisia asioita lukiessaan ei voi olla tiedostamatta sitä, kenelle Machiavelli kirjoittaa: hän kirjoittaa aikansa antiikkia ihailevimmalle ruhtinaalle, joka on aikeissa ryhtyä maineensa levittämiseen myös asevoimin. Tässä on toinen mielenkiintoisempikin aspekti: Machiavelli kirjoittaa kuin valtioihmisestä valtioihmiselle, jolle olivat antiikin aikoina tärkeitä juuri nuo viisi hyvettä, joista Machiavellinkin ajan ruhtinaan on jälleen hyvä jatkuvasti puhua. Machiavellin kunnioittama Magnificent Lorenzo tuo pitkästä aikaa esille antiikin festivaalien loistoa, kerää tiedemiehiä ja taitelijoita ympärilleen, luo maallista politiikkaa, sijoittaa ja käyttää rahaa, on esillä ja lopputuloksissa kansan mielissä, hän on jälleen Rooman rauhan ajan hallitsija, ja siksi niin monen pakanuuden loistosta ja kunniasta riisutun ruhtinaan ja hänen sorretun kansansa vuosisadan jälkeen Lorenzo on jäävä historiaan ylivoimaisena hurskaisiin maallisiin ja kirkollisiin virkaveljiinsä nähden, ja siksi hänen seurapiirinsä ja kansalaisensa ovat jotain muuta kuin keskiaikaisia maaorjia. Tällä on merkitystä. Harmi vain, ettei Magnificent Lorenzoa nähdä todellisessa rauhan roolissaan: pakanallisena arjen ja vapaa-ajan maailman yhteen sitovana ruhtinaana. 96 Ennen kuin jätetään Machiavelli uudelleensyntyneeseen antiikkiin, jäljellä on vielä muutama sana hänen kirkollisista ruhtinaskunnistaan. Niiden saavuttaminen vaatii joko hyvettä tai hyvää onnea, mutta niitä on pidettävä yllä ilman toista tai toista, koska uskonnon antiikin säädökset tukevat niitä. Nämä säännökset ovat niin väkeviä ja sellaista laatua, että ne ylläpitävät ruhtinaita asemissaan, siitä välittämättä, mitä heidän menettelytapansa ja valtionhoitonsa ovat tai mikä heidän elämäntapansa on. Näitä säännöksiä noudattavat ruhtinaat ovat ainoat ruhtinaat, joilla on valtio, jota heidän ei ole välttämätön pakko puolustaa, ja heillä on alamaisia, joita ei tarvitse hallita, ja heidän valtioitaan, vaikkakin puolustamattomia sellaisia, ei oteta heiltä pois, samalla kun heidän alamaisensa ovat välinpitämättömiä siitä, ettei heitä hallita, eikä näillä alamaisilla ole mitään ruhtinaistaan vieraantumisen ajatusta. Kirkolliset ruhtinaskunnat ovat siten ainoita, jotka ovat turvallisia ja onnellisia, ja ne ovat sen Korkeimman viisauden, jota ihmismieli ei voi saavuttaa, ohjauksessa. Siksi Machiavelli pidättäytyy kaikesta näiden ruhtinaskuntien pohdinnasta, sillä Jumalainen voima synnyttää ja ylläpitää niitä, ja siksi ihmisille on röyhkeä ja julkea teko yrittää puhua näistä ruhtinaskunnista. Sittenkin, Machiavelli jatkaa, joku kysyy, mistä johtuu, että kirkko on saavuttanut sellaisen vallan ja tärkeyden maallisissa asioissa, vaikka Aleksanteri VI:tta aikaisemmat kaikki mahtimiehet, ja jopa ylevimmät paronit ja pienimmät aateliset, kiinnittivät niin vähän huomiota kirkon maalliseen valtaan, kun nyt Ranskan kuningas vapiseen tuon vallan edessä, ja tämä valta on onnistunut ajamaan hänet Italiasta ja saattamaan perikatoon venetsialaiset? Firenzeläisten, Milanon herttuan, Napolin kuninkaan, venetsialaisten lisäksi Machiavelli näkee paavin viidentenä voimana. Ne katsovat yhdessä, ettei mikään vieras valta tule Italiaan aseistetun voiman kanssa, ja ne estävät toisiaan jatkosopimuksilta. Rooman paronit taas liittoilevat muiden maallisten voimien kanssa, niin, että ollessaan joko paavin puolella tai tätä vastaan, he varmistavat aseenkäytöllään paavillisen vallan voimattomuuden ja haurauden. Vaikka silloin tällöin ilmestyy rohkea paavi, joka saa riitelijät aisoihin, viisaus eikä hyvä onni pysty koskaan vapauttamaan paaveja harmeistaan. Paavien elinikä ei riitä saamaan eri puolueita lopullisesti sopuun. Siksi paavien maallista valtaa kunnioitetaan niin vähän Italiassa. Machiavelli toivoo, että, vaikka silloisen paavin edeltäjät ovatkin tehneet kirkosta suuren aseellisin keinoin, tämä nykyinen paavi tekisi kirkosta vielä suuremman ja entistä kunnianarvoisemman ”hyvyydellään ja muilla loputtomilla hyveillään”. Vaikka Machiavelli ei sitä suoraan sanokaan, niin heti, kun hän alkaa puhua paaviudesta, aletaan lähestyä Italian sisäisen eripuraisuuden, mihin muukin maailma ottaa hallitsijoineen osaa, myrskyn silmää. Yhtäkkiä ympärillä on vain toisiaan vastaan kamppailevia puolueita, valtioita, sotapäälliköitä, hallitsijoita ja armeijoita. Se on suuri vallankauhalla syntyvä soppa, jota paavin kardinaalit hämmentävät, eripuran osapuolten ristiriitojen lietsojina.48 Eittämättä tulee mieleen Neuvostoliitto lopunaikoinaan, jossa kommunistien keskuudessa kävi kova keskustelu siitä, ettei Kremlistä vain tulisi aseista riisuttua Vatikaania. Kuitenkin vaikka Machiavellin toive paavin hengelliseen työhön keskittymisestä onkin toteutunut, niin uskonsodan ristiriitaiset asetelmat eivät vain ota loppuakseen, vaikka paavin alamaiset ovat entistä välinpitämättömimpiä siitä, miten heitä hallitaan ja ulkopuoliset kunnioittavat edelleen tuota ihmismielellä saavuttamatonta viisautta. Näistä syistä moinen jumalallisen oikeutuksen omaava valta pysyy kaikenlaisten sotien myrskyn silmässä, niin kuin Machiavelli toteaakin, eikä tule löytämään paikkaansa luomakunnan rauhanrakentamisen sisäpuolelta. Yli tuhannen vuoden kuluttua kansainvaellusten aikojen tapahtumista Machiavelli auttaa vastaamaan siihen, minkälainen ruhtinas Alarik on, koska, kun palataan tuo aika takaisin siitä, jolloin Machiavelli määrittelee ruhtinastaan, ollaan hänen kuvaamansa kaaoksen myrskyn 97 silmän, oculus infernumin, alkujuuressa. Synesius kertoo jopa keisarille, Arkadiukselle, tuosta muuttuneesta keisariudesta. Zosimus katsoo sadan vuoden päästä uutta kaksijakoista keisarikuntaa: kristillistä ylärakennetta ja maallista alarakennetta. Machiavelli on se, joka pystyy kertomaan tuon spiraalisesti etenevän historillisen muutoksen Kaaoksesta, oudosta rajatilasta, jossa ei yhtään järjestystä ole. Kaaoksen oculus infernumissa on keisari, mutta hän ei enää ole tuollainen ruhtinas, josta Machiavelli antaa niin harmonisen kuvan. Keisari ei pidempään pidä huolta alaisistaan ja kunnioita heitä. Hän ei johda sotajoukkoja ja hallintoa perinteiseen tapaan. Keisaria, joka järjestää vapaa-ajan maailmassaan näytöksiä, paraateja, pitää puheita rauhasta ja samalla pitää puoliaan ja valtakuntansa puolta tarvittaessa, ei enää ole. Tämän maallisia asioitaan hyveensä ja moraalinsa voimalla niin nerokkaasti hoitanutta kansansa, kansojensa armon, hurskauden, humaanisuuden, uskollisuuden ja rehellisyyden omalla esimerkillään vaalijaa ei enää ole. Kansalaiset eivät luota pidempään itsevaltiaaseen, joka ei vakiinnuta lakeja ja turvaa luomillaan, kansalaisistaan koostuvilla asevoimillaan itsensä ja alamaistensa turvallisuutta. Keisari ei ole enää armeijansa kurin ja organisaation vaalija. Hän ei yhdistä jalkaväkeä ja ratsuväkeä uudelleen kontrollillaan. Hän ei myöskään vielä ole tuo paavillinen kirkollinen ruhtinas, joka petoksensa sanktioilla löytää vastustajien heikot kohdat ja lähettää kardinaalinsa kylvämään uskonsodan eripuraa liittolaisruhtinaidensa joukkoon, jotka niin narrimaisesti häneen luottavat, aikakaudesta toiseen. Hänen, Theodosiuksen, vallankaappauksen petos on uuden kristillisen keisariuden pohjalla, josta aikanaan kuoriutuu tuo puhtaampi petoksen ammattilainen. Tämä uudenlaisen petoksen pohja, joka oikeuttaa itsevaltaisen keisariuden, on lähtökohta, joka kutistaa hänen todelliset, maallisten asioiden hoitamisensa hyveet ja kokonaisuudessaan hänen moraalinsa. Hän ei ole enää luja ja luotettava, vaan hän on papillisen ruhtinaan esikuva, jolla on tuo ´korkein viisaus´, johon kukaan maallinen ihminen, siis maallisia asioita näkevä ja tunteva, ei voi puuttua, vaan tuntee kunnioitusta tämän viisauden vaalijaa kohtaan. Tämä tuntematon viisaus tuo tuntemattoman sodan ja loputtoman eripuran tämän viisauden kunnioittajien joukkoon. He näkevät ja kuulevat vielä tuon keisarillisen viisauden vaalijan, mutta heistä edes harvat ja valitut eivät häntä enää tunne. Häneen pitää vain uskoa. Todellisessa maailmassa, todellisten ruhtinaskuntien joukossa, hänestä tulee keskiaikana pyhä, tabu, myytti, ideaali, joka leijuu kaiken vallankäytön yläpuolella, jonka henkiseen kotiin keskiajan maalliset ruhtinaat ja kansat yhä uudestaan palaavat osoittamaan kunnioitustaan anein, toivioretkin ja pyhimystenjäännöksin. Tässä lopullisessa keisariuden vaiheessa katsomme todellista keisariuden perillistä, paavia, jota emme todellisuudessa tunne. Keisari ja paavi, tuo papillinen ruhtinas jää elämään, josta Machiavelli kirjoittaa omalla tavallaan, eikä hänen Korkean viisautensa takia häntä voida syrjäyttää ja hänen valtakuntaansa valloittaa, koska tämä valtakunta on, niin kuin Augustinuksen ajatusta vaalivat paavit ymmärtävät, ihmisten mielissä. Tässä on petoksen ydin, pyhissä ajatuksissa, yhteen nivotuissa kuplissa, jotka eivät muutu, ja osoituksensa siitä, että kysymyksessä on petos, on kestävä sotatila tämän kaaosta luovan ytimen ympärillä. Tämän papillisen ruhtinaan, aluksi keisarin, alamaiset eivät välitä siitä, kuka heitä hallitsee ja miten, yhtä vähän kuin heidän hallitsijansa välittää heidän maallisten asioidensa tasapainoon laittamisesta ja lakien vakiinnuttamisesta. Tässä ylittämättömässä ja loukkaamattomassa ruhtinaskunnassa on itsevaltias, jota ei voida syrjäyttää ja jonka valtakuntaa ei saateta valloittaa, ideaalisti, ja siten hän jää elämään. Vatikaanihan on riisuttu aseista? Niin, tämän uuden keisariuden syntymisen jälkeen muut ruhtinaat ja kansat eivät häntä maallisissa asioissa enää kunnioita, vaan kehottavat häntä pysymään hoitamassa Korkeinta viisauttaan ”hyvyydellään ja loputtomilla hyveillään”. Kun tällä ruhtinaalla ei enää ole laillisen vakiinnuttamisen viittä tärkeää maallista hyvettä, joilla ihmisen 98 valistunut mieli sitoo valvomaan eläimellisiä harjoittuja puolustautumistaitojaan, nämä liittolaiset sitovat niin mielellään tämän Korkeimman viisauden haltijan harjoittamaan korkeinta hyvettään, animaalista petosta, jotta he saisivat vapaat kädet käytännössä toimia. Valitettavasti he eivät tätä näkemäänsä animaalista petosta tunnista, vaan näkevät vain taas kerran yhden turmeltuneen paavin. Kuitenkin, jos pysytään maallisten asioiden hoitamisessa eikä uskota ilman todisteita, nämä liittolaiset ovat jo aikoja sitten hävittäneet tuon Korkeimman viisauden vaalijan valtakunnan, ja tällä ideaalilla ”hyvyydellä ja loputtomilla hyveillään”, ainaisilla puheillaan rauhasta ja opportunistisilla toimillaan varmistavat Korkeimman viisauden vaalijan pysymisen poissa hoitamasta perintönään saamaansa valtakuntansa vakiintuneiden lakien mukaista rauhan asioiden hoitamista. Siksi keisarilla ja paavilla täytyy olla liittolaisia ja palkkasotureita. Nämä liittolaiset ja palkkasoturit ovat myös maallisia ruhtinaita, joilla on omat kansalliset valtionsa, joissa heillä on omia joukkojaan. Nämä joukot varmistavat sen, että papillisen ruhtinaan alamaiset eivät välitä ja ole kiinnostuneita hänen hallinnostaan. Machiavelli toteaa, että Rooman valtakunnan tuhon aikaansaivat keisarin goottipalkkasoturit. Todellakin, käännetään katse Alarikiin ja hänen maanmiehiinsä. He ovat Rooman valtakunnan sisällä ja heillä on tuo uusi kristillinen hallitsija, joka ei enää hoida maallisia asioitaan Korkeimmalla viisaudellaan ja kontrollin puutteessa näiden liittolaisten, jotka ovat keisarin armeijassa palkkasotureina, ei tarvitse sen suuremmin piitata hallinnoimisestaan. Muutkin goottijohtajat, Fritigern, Gainas, Fravitta, Tribigild, ja muut liittolais- ja palkkasoturijohtajat, ovat samanlaisia Machiavellin palkkasotureita ja apujoukkoja keisarille kuin Alarik seuraajineen. Alarik on nyt kuitenkin tyyppi- ja malliesimerkki, koska hänellä on tukenaan koko Pannonia (molemmat pannoniat ja Valeria) ruhtinaskuntanaan. Tästä malliesimerkistä ovat jääneet parhaat jäljet tästä uudesta maallisesta ruhtinaasta, joka palvelee papillista herraansa niin kuin palkkasoturi ja apujoukon komentaja, mutta joka samalla on todellinen ruhtinas kansalaisilleen ja maamiehilleen. Historialliset ja etenkin arkeologiset lähteet Pannoniassa todistavat, että hän on tällainen kaksijakoinen ruhtinas. Hän pystyttää papillisen yliherransa loputtomien hyveiden valtakunnan, jossa hänen herransa ei ole vastuussa maallisten asioiden hoitamisesta ja josta alaimaiset eivät suoraan välitä. Alarikin valtakunta on myös voittoisan palkkasoturin ja apujoukkojen komentajan valtakunta, jossa hänen yliherransa henkivartiat ja sotilasneuvonantajat varmistavat keisarin ”häkissään pysymisen”, jossa maallinen valta on todellisuudessa otettu pois yliherralta ja hänen kansalaisiltaan. Alarik ja hänen maamiehensä sotivat varovasti eivätkä tuhoa muita maallisia ruhtinaita. Heillä on omat sodankäynnin sääntönsä, joissa he ovat, varoessaan piiritetyksi tulemista ja tuhoamista, tärkeimmissä tehtävissä keisarin eliittijoukoissa, sillä siihen heidän palkkasoturin ja liittolaisuuden voimavaransa ja suhteellisen pienten joukkojensa ylläpitäminen riittävät. Alarikilla, niin kuin muillakin Rooman alueella olevilla liittolaisilla ja palkkasotureilla, on liittolaisuudestaan hyötyä, koska sen avulla hän solmii molemminpuoliset sopimukset keisarin kanssa, mikä takaa hänelle maata ja ruhtinaskunnan sekä ase- ja ruoka-avustusta. Liittolaisuus tuo hänen kaltaisilleen lopulta ruhtinaskunnan, jossa käytetään laillisesti vakiintuneita lakeja ei-roomalaisten kansalaisten parhaaksi. Palkkasoturi Alarik ja hänen kaltaisensa pysyvät keisarin armeijan huippupaikoilla, ja estämässä Rooman valtakunnan osien armeijoiden yhtymisen, jalkaväen ja ratsuväen organisoinnin ja kurin jalkaväellä vastustajan rintaman murtamiseksi ja ratsuväellä vihollisen shokkihyökkäyksen estämiseksi. Alarikin ja hänen kaltaistensa ratsuväki on keisarin armeijan alistamisen merkki, ja ratsuväen eliittijoukkona pysyminen kertoo palkkasoturien pysymisestä keisarin armeijan johdossa, ja barbaariruhtinaskuntien perustaminen Rooman maaperälle kertoo taas Alarikin kaltaisten 99 liittolaisten pysyvästä merkityksestä Rooman keisarille. Nämä uudet, Alarikin Pannonian tapaiset, ruhtinaskunnat eivät ole palkkasotureista ja apujoukoista koostuvia, vaan ruhtinasmailla on kansallinen identiteetti, jossa tämä uusi maallinen ruhtinas luo armeijansa kansalaisistaan ja yrittää pitää kansalaisistaan huolta. Alarik on ensimmäinen keskiajan maallinen ruhtinas, kristillinen princeps ja samalla goottilainen reiks, joka ajaessaan kansallista goottilaista maallisen ruhtinaan asiaansa ja puolustaessaan sitä käyttää asemaansa roomalaisena palkkasoturina ja liittolaisena. Siksi hänenlaiselleen hänen asemansa perusta on terve ja vankka, ja takaa lisämenestyksen mahdollisuudet. Siksi Korkein viisaus on myös hänelle äärimmäisen tärkeää, koska se takaa yhteistyön Kaaoksen ytimen, keisarin, lähtettiläiden ja välikäsien, kardinaalien ja prelaattien kanssa. Se takaa, että vaikka Korkeimman viisauden valtakunnassa petoksesta syntyy vain petosta, niin maallisten asioiden hoitamisen ruhtinaskunnissa petos muuttuu paitsi kristilliseksi voitoksi aneineen, toivioretkineen ja pyhäinjäännöksien rahastuksineen myös uudenlaisiksi kansallisesti johdetuksi maaorjuuden hallinnoimiseksi ja uudenlaisten kansallisten identiteettien hengenviljelyksi. Loppujen lopuksi se, mikä on todellisuudessa klassiselle keisariudelle petosta ja keisarin suorittamaa petosta, on Alarikille ja hänen kaltaisilleen maallisille ruhtinaille rehelllistä itsensä ja kansakuntansa puolustamista, ruhtinaskuntansa asioiden eteenpäin viemistä. Siksi tämä ensimmäinen keskiaikainen ruhtinas, Alarik, näyttääkin yhtäkkiä hyvältä liittolaiselta ja palkkasoturilta, mutta vielä paremmalta kansalliselta ruhtinaalta. Arkeologiset lähteet kertovat kuitenkin valtavasta tuhosta ja rappiosta Pannoniassa. Alarik kaltaisineen ei ole Machiavellin ihanteenaan muovaama uudenlainen rensessanssiruhtinas, roomalaisen valtioihmisen ilmentymä, jonka ensisijaisena tavoiteena on kansallisella armeijallaankin suojata vakiintuneita lakeja ja rauhaa (Alarikin kansa ei halua eikä ymmärrä lakeja). Alarik on olosuhteiden pakosta, Rooman valtakunnan silloisesta voimasta johtuen, ensisijaisesti palkkasoturi ja liittolainen, joka saa toissijaisen mahdollisuuden olla myös kansallinen ruhtinas. Pannonian arkeologiset todisteet kertovat, miten Alarik raakalaiskansoineen käyttää tämän mahdollisuutensa sotilaallisesti eikä turvaudu kohtaloonsa asettua kansoineen maanviljelijöiksi roomalaisten hallinnoimille alueille. Alarikin ja hänen kansansa liike kertoo ruhtinaasta, joka ratsujoukkoineen murtaa valtavassa yhteiskunnallisten ristiriitojen paradoksin räjähdyksessä omalta osaltaan roomalaisen yhteiskunnan klassiset mitat ja mittasuureet ja luo elintilaa raakalaiskansalleen, joka vailla sivistystä, koulutusta, tietotaitoa perustaa vaeltavan, puisen, olkikattoisen, kovetulla maalla varustetun, kirkollisin menoin ja rakennuksin symboloidun ruhtinaskuntansa pitkin Rooman valtakuntaa, murtuneiden roomalaisten mittojen ja suureiden, suurenmoisten raunioiden äärelle. 100 Alarikin invaasion esinäytös Alarik joukkoineen Kreikassa J.B. Bury kirjoittaa klassikossaan History of the Later Roman Empire (Volume 1) 1900-luvun alkupuolella seuraavaa: ”The line of division between Pannonia and Noricum ran from the neighbourhood of Tulln on the Danube to Pettau, while the course of the Aenus (Inn) formed the western boundary of Noricum, separating it from Raetia.XX The most northerly point in the course of the Danube, which was the northern border of Raetia, was marked by Batava Castra (Ratisbon), and the province extended westward to the source of that river.XXI The most important highway from Italy to Raetia was the Via Claudia Augusta, which led through the Tirol by Meran and Vintschgau to Augusta Vindelicorum (Augsburg); the Brenner road was less used. Aquileia was the great centre of roads leading from Italy into Noricum, Pannonia, and the Balkan lands. The traveller to Pannonia would proceed from Aquileia to Celeia (Cilly) and Poetovio (Pettau), whence the high road continued to Savaria (Stein-Am-Anger) where several roads met, one leading northward to Carnuntum (Petronell), a second noth-eastward, and a third south-eastward to Sopianae (Fünfkirchen). Three roads led from Aquileia over the Julian Alps: (1) to Aguntum (near Lienz); (2) to Virunum (Maria Saal near Klagenfurt), whence roads led to Juvavum (Salzburg) and to Lauriacum (Lorsch) and other places on the Danube, and (3) to Emona (Laibach), which belonged administratively to Venetia and was itself connected by a road over the mountains to Virunum. Here at Emona the two roads met of which on led into northern Pannonia, as we saw, by Celeia, and the other through southern Pannonia along the valley to the Save, by Siscia XX Notitia Dignitatumissa Valerialla ei ole siviilikuvernööriä. XXI Raetian provinsseja on kaksi: Prima, eteläinen, pääkaupunkinaan Curia (Chur), Secunda, pohjoinen, pääkaupunkinaan Aug. Vindelicorum. Kummallakin oli siviili- ja sotilaskuvernööri, praeses (käskynhaltija) ja herttua-ruhtinas. 101 (Siszek) to Sirmium (Mitrovica) and Singidunum (Belgrad), and thence to Constantinople. It should be observed that Pannonia was bounded on the south by the province of Dalmatia, for Dalmatia then included not only the coastlands of the Hadriatic as far south as Alessio, but also the lands which were afterwards to be known as Bosnia and Herzegovina, and a part of Istria, west of river Arsia.”49 Pannoniaan Alarik siirtyy kansoineen ja joukkoineen vuonna 400 ja 401 alkupuolella. Entinen Illyricumin magistern militum on yhtäkkiä länsiroomalaisella maaperällä, lännen molempien aselajien komentajan, Stilichon, sotavoimien valtapiirissä, kun Rooman itäinen osa luovuttaa Pannonian kolme provinssia Illyricumin diokeesina lännelle. Luovutus tapahtuu alkuvuodesta 401, kun Alarik kansoineen on siirtynyt alueelle jo muutamien kuukausien ajan. Idässä goottivaara on juuri kukistettu. Siellä ei ole valtion johtopaikoilla gootteja (konsuliksi tehdyn Fravittan lisäksi), joiden kanssa Stilicho voisi pitää yhteyttä ja neuvotella, nyt kun Gainas on kukistettu ja Alarik ei enää ole itäroomalainen palkkasoturipäällikkö ja apujoukkokomentaja. Alarik menettää Illyricumin magister militum -asemansa Pannonian luovuttamisen yhteydessä vuoden 400 lopussa tai vuoden 401 alussa, ja koska Alarik näyttää olevan Pannoniassa. Jos ajatellaan Alarikia, joka on jo ryöstänyt Balkkanilla ja Kreikassa, asettuneena talvileiriin ja eräällä tavoin varmistamassa tilannettaan Gainaksen tappion ja hunnikuningas Uldinin Rooman itäiselle osalle tarjoaman avun jälkeen (lyö Gainaksen jäljellä olevat joukot Tonavan pohjoispuolella) Pannoniassa, niin hänet näytetään määrätyn sinne magister militumina. Kun häneltä otetaan tämä arvo pois, hän on edelleen Pannoniassa, mutta ilman itäroomalaista sotilasarvoa ja nyt länsiroomalaisella maaperällä. Kumpaa hän pelkää enemmän itäroomalaisten joukkojen iskua vai hunnien Uldinin johdolla suorittamaa vastaavaa? Menemällä Pannoniaan hän turvaa ensisijassa Tonavan rajaa, ja sitä ettei Pannoniaan ilmesty siellä olevien hunnien, alaanien ja itägoottien liittolaisuudella vahvistettuna Uldinin hordia. Toisen itäroomalaisen goottipalkkasoturipäällikön, Gainaksen, kohtalo hunnien käsissä saa ilmeisesti Illyricumin magister militumin turvaamaan Pannoniassa olevaa Tonavan heikkoa kohtaa. Vai olisiko Alarik ollut yhteydessä Uldiniin, ja kun tämän määräyksestä itägootti, kuningas Radagaisus hyökkää vandaalien ja lukuisten muiden barbaarien kanssa vuoden 401 lopulla Noricumiin ja Raetiaan, niin Alarik liittyy hyökkäyksen sekasortoon mukaan, ja suorittaa invaasion Italiaan ennen kuin Stilicho ehtii eliminoida hänet Pannoniasta? Vai pakenevatko Radagaisuksen johtamat barbaarilaumat hunnien hyökkäyksiä alueilleen, ja yrittävät hankkia elintilaa lännestä hunnien ottaessa sen heiltä idässä, jolloin Alarik saa tämän onnenkantamoisen kautta (liitto Radagaisuksen goottijohdon kanssa?) mahdollisuuden aloitteen ja aktiivisuuden varastamiseen Stilicholta? Mielestäni tämä viimeinen mahdollisuus on lähimpänä todellisuutta, koska Alarik tuskin olisi valmis solmimaan liittolaissuhdetta hunnien kanssa, niin että Pannoniassa hänen takanaan ja Tonavan pohjoispuolella hänen edessään olisi hunneja, länsigoottien aikaisempia voittajia, jotka valmistautuvat hyökkäämään roomalaisten rajajokien yli. Sitä paitsi myöhemmin (H)uldin-niminen hunnisotapäällikkö joukkoineen on yhtenä päätekijänä Stilichon murskatessa Radagaisuksen, ja Uldin-kuninkaan tunkeutuminen Tonavan yli saa Alarikin lopullisesti hylkäämään Pannonian ja lähtemään kansoineen länteen. Joka tapauksessa Alarik on vuoden 401 alussa Pannoniassa, ilman palkkasoturien johtajuutta, mutta gootit ovat edelleen roomalaisten liittolaisia, joten hän on nyt Pannoniassa näiden liittolaisten komentajana, ei esimerkiksi roomalaisena Pannonian duxina, vaan goottien oman itsehallinnon johtajana, reiksinä, uudenlaisena mustana korttina ja ruhtinaana. Mitä seuraavaksi tapahtuu, on kysymys, johon on vaikea vastata, koska tapahtumien selkein 102 selostaja, Zosimus, jättää annaaleistaan pois Italian kampanjat seuraavina vuosina, ainakin vuosina 402 ja 403, ja siirtyy suoraan vuodesta 397 vuoteen 405, aivan kuin Alarik olisi hiljaa Epiruksessa nämä vuodet. Bury siteeraa Zosimusta ja vetää omia johtopäätöksiään: ”Τò παρἇ Στελίχωνος ảνέμενε ϭύνθημα τοιόνδε πως ὅν, namely τῇ ῾Ονωρίου βασιλείᾳ τὰ ὲν ̓ Ιλλυρίοις ἕθνη πάντα προσθεῖναι with Alaric´s help. From this point Zosimus follows Olympiodorus instead of Eunapius.”50 Jo Edward Gibbon havaitsi Zosimuksen täyden hiljaisuuden, ja Gibbonista ”we are reduced to such scraps, or rather crumbs, as we can pick from Orosius and the Chronicles”. Gibbonista paras lähde on Claudianus, ja tämän 970 säettä, “in the poem on the Getic war, the beginning of that which celebrates the sixth consulship of Honorius”.51 Tosiaan ainakin autenttisuuden kannalta on merkittävää, että Stilichosta tulee konsuli Aurelianuksen kanssa vuonna 400, ja Claudianus seuraa herraansa tämän tehtävissä Roomaan. Viimeiset Eunapiuksen esitykset löytyvät fragmentteina, Exc. de Sent. 81˗82 toteaa: ”Stilicho ei tappanut ihmisiä, mutta pakotti heidät elämään häpeässä, ottaen pois kaiken heidän omaisuutensa sekä alentaen ja - - heidät kaikkein turmiollisimmiksi raaoiksi ihmisiksi, tasolle, jota Menander kutsuu köyhyydeksi. - - Sittenkin, kaikki yhdessä vallan himosta, ne, joilla oli varallisuutta, tuhoisivat konsulin itsensä - - pikemminkin elämään kuin - - kaikki pitäisi kuluttaa tulella, verilöylyllä ja miekalla - - itsestään selvässä tosiasiassa, että Stilicho ihmiskunnan yläpuolella - -.”52 Pakana-Eunapiuksen sanat maalailevat Kaaosta ja Stilichoa siinä ilmeisen traagisena hahmona, jonka kärsimysnäytelmästä vain loppuhuipennus puuttuu. Eunapiuksen esitys siitä jää meiltä tuntemattomaksi. Eunapius, viimeinen hurskas pakanahistorioitsija, katoaa aikakauden kuvasta, ja tilalle tulevat uuden totalitarismin turmelemat sananlevittäjät. Yksi heistä on Olympiodorus, jota Zosimus alkaa siteerata Eunapiuksen referointinsa jälkeen, ja tällakin tasolla muutos on selvä: yhtäkkiä Zosimuksen asenne kristittyihin pehmenee, barbaarit saavat enemmän ymmärtämystä osakseen, ja se, mikä vaikenee, on suvaitsevaisuus, jonka sanaa kukaan ei demokraattisina aikoina väsy kuuntelemasta. Zosimus on esittänyt Eunapiusta mukaillen, että, kun hunnikuningas Uldin on voittanut Gainaksen joukot ja luovuttanut tämän pään roomalaisille, Rooman keisari Arkadius jättää lyhytnäköisesti tekemättä sopimuksen hunnien kanssa.53 Mielestäni E.A. Thompson on lähimpänä totuutta, päätellessään, että vastapalvelukseksi Gainaksen eliminoimisesta Uldin vaatii roomalaisilta lahjoja, jotka hän saakin. Hänen ja itäroomalaisten välille solmitaan liittolaisuus, ja oletettavasti se käsittää vuotuisen veron tälle alisen Tonavan hunnipaimentolaisten valvomalle barbaarijoukolle, joiden johtaja Uldin on. Oletettavasti tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen sopimus itäroomalaisten ja Tonavan pohjoispuolella olevien hunnien kesken, vaan Uldinin kanssa tehty sopimus on jatkoa vuotuisille itäroomalaisten hunneille antamille maksusopimuksille ja lahjoille. Tähän viittaavat myös hunnien siirtymiset palkkasotureina paitsi keisarin liikkuvaan armeijaan omien komentajiensa johdolla myös idän ja lännen keisarien sekä johtavien sotapäälliköiden ja virkamiesten henkivartiokaartiin: tällaisia johtajia ovat Gratianus, Theodosius, Honorius, Arkadius, Rufinus ja Stilicho. Uldin ei näytä tekevän sopimuksia pelkästään itäroomalaisten kanssa, vaan paria vuotta myöhemmin hän ja huomattavat osat hänen joukoistaan ovat palkkasotureina länsiroomalaisessa armeijassa.54 Joka tapauksessa hunnikuningas Uldin on ensimmäinen hunnijohtaja, joka alkaa avoimesti solmia yhteyksiä roomalaisiin, ja joka samalla ryhtyy valmistelemaan maaperää Rooman alueelle hyökkäykselleen. Tämä merkitsee suuria ja suoria hyökkäystoimia Tonavan pohjoispuolella asuvia barbaariheimoja ja 103 -kansoja vastaan. Hunnien kuninkaiden kuninkaan alaisen Hermanaricin pojan Hunimundin taistelu sveevejä vastaan on jo mainittu, samoin kuin tämän pojan, toisen itägoottien kuninkaan, Thorismundin armeijan vieminen gepideitä vastaan ja näistä saatu voitto, vaikka Thorismund itse putoaakin hevosen selästä ja kuolee. Sen jälkeen kuluukin 40 vuotta ennen kuin itägooteille valitaan uusi kuningas, hunnikuningas Attilan aikana.55 Itägoottien hyökkäykset sveevejä ja gepidejä vastaan eivät ole ainoita hunnien suorittamia iskuja, Uldinin Gainaksen länsigoottien vastaisten taisteluiden lisäksi. Eivätkä edellä mainitut itägoottikuninkaat ole ainoita goottikuninkaita, Alarikin lisäksi. Ne joukot, jotka pakenevat hunnien hyökkäysten edellä goottikuningas Radagaisuksen johdolla Rooman alueelle ja alkavat ryöstää sitä, koostuvat niistä kansojen liittona olevista hordista, jotka väistyvät hunnien edestä. Tähän barbaariryhmään, ja nyt tarkastellaan pelkästään taistelukuntoisia miehiä, ei naisia, lapsia, vanhuksia ja näiden turvana olevia ”toisen luokan miehiä”, kuuluu sotureita monista eri kansoista, ja nämä joukot ovat niin suuria, että Stilicho joutuu niiden hyökätessä Rooman läntiselle alueelle keräämään kiireesti suuren armeijan niitä vastaan. Kysymyksessä ei ole vain tietyn kansanliiton tekemä ryöstöretki Rooman maaperälle, vaan hunnien hyökkäyksen alulle panema uusi kansojen aalto. Näin ollen hunnien ja heidän liittolaiskansojensa hyökkäyksen on täytynyt olla massiivinen, ytimeltään ratsastajaparvien shokkihyökkäys hunneille vielä alistumattomien barbaarikansojen kimppuun. Se on niin tuhoisa ja kokonaisvaltainen, että sen perusteella hyökkäyksen kohteeksi joutuneet ovat valinneet keskuudestaan liittoutuman johtajan viemään heidät pois hunnien tieltä. Koska tämä johtaja, Radagaisus, on gootti, vaikuttaa siltä, että kyseessä on viimeisten hunneille alistamattomien goottien tai kapinallisten vastaavien häviö hunneille ja pako hunniyliherruuden tieltä. Joka tapauksessa hunni-isku on massiivinen hyökkäys, koska se saa useat kansat ja kymmenet heimot pakenemaan edellään. Roomalaiset historioitsijat eivät mainitse hunnien suurista kampanjoista. Tähän voidaan nähdä kaksi syytä: 1) Roomalaisilla (eikä pelkästään itäroomalaisilla) on rauhansopimukset hunnien kanssa, jotka estävät näkemästä liittolaisten toimia kovin hyökkäävässä muodossa, ei olisi edullista antaa hunneista kuvaa kansojen hävittäjinä ja alistajina, mitä he todellisuudessa ovat. 2) Näihin aikoihin, etnisen puhdistuksen ollessa voimakkaimmillaan, riippumattomien historiotsijoiden kirjoitusten esilletulo ja säilyminen kristillisessä totalitarismissa, joka ideologisella kontrollilla tukee valtiovaltaa, on mahdotonta, ja historialliset esitykset ovat yhä enemmän ”uudelleen koulutetuista ja uuden polven kristillisistä kynistä, joille esivallan käskyt ovat kyseenalaistamattomia” (jossain barbaarialueella tai riippumattomassa kaupungissa olevasta klassisesta kirjoittajasta ei tästä aikakaudesta eteenpäin enää kuulla, mikä osoittaa ideologisen kontrollin kaikkialle ulottuvaa voimaa, ja alistuvathan barbaaritkin lopulta tälle kontrollille, vaikka eivät enää roomalaisille aseille). Joka tapauksessa roomalaiset vaikenevat hunnien hyökkäysten tarkemmista yksityiskohdista. Tästä vaikenemisesta huolimatta hyökkäysten historiallisen todellisuuden vaikutukset ovat ilmeiset. Claudius Claudianus esittää runossaan De bello Pollentino sive Getico, kesäkuussa 402 (kaksi kuukautta Pollentian taistelun jälkeen), että Alarik ryhtyy ylittämään Alppeja ja marssimaan Roomaa vastaan, kun Stilicho on torjumassa barbaari-invaasiota Raetiassa. Alarikin hyökkäyksen hetkellä Italia on puolustuskyvytön, koska Stilicho on vienyt liikkuvat joukkonsa Alppien yli Raetiaan ajaakseen sieltä pois ”skyytti” Radagaisuksen ja hänen maahan tunkeutuneet joukkonsa. Stilichon talvikampanja on menestyksekäs. Stilicho marssii Raetiaan Splügenin solan kautta. Hän pysäyttää Radagaisuksen barbaarihordat, taivuttaa ne antamaan apujoukkoja gootteja vastaan. Samalla Stilicholla on kutsunut avukseen joukkoja 104 Galliasta, Britanniasta (britannialainen legioona tulee luoteesta, se on mahdollisesti vanhan toisen legioonan erillisosasto, uenit et extremis legio pratenta Britannis quae Scotto dat frena truci), Reiniltä, joka jätetään puolustuksellisesti alueeksi ”solo terrore”. Sitten Stilicho palaa Brenner-solan kautta kohdatakseen Alarikin hordat.56 Claudianus kirjoittaa: ”Ihmiset kysyivät, mitä teki tuo lintujen lennon enne, mitä sanomaa taivas tahtoi ukonnuolella kuolevaisille luovuttaa, mitä vaativat nuo Rooman kohtaloa varjelevat ennekirjat. Alinomaiset Kuun pimennykset saattoivat meidät levottomiksi, ja yö yön jälkeen kautta Italian kaupunkien kuului parku ja messinkikumistimet rummuttivat pelästyttääkseen varjon pois HänenXXII synkistyneiltä kasvoiltaan. Ihmiset eivät uskoneet, että Kuu olisi riistetty pois veljeltään Auringolta, kieltämällä sitä antamasta valoa Maan väliintulolla. Ihmiset ajattelivat, että barbaariarmeijoita saattavat thessalialaiset velhot olivat pimentämässä Hänen säteitään maansa noituuden loitsuillaan. Sitten ihmisten levottomat mielet liittivät nämä uudet enteet menneen vuoden merkkeihin ja mihin tahansa enteisiin, joita rauhalliset ajat olivat ehkä laiminlyöneet – kivien sadekuuroja, mehiläisten parveilemista kummallisissa paikoissa, tulipaloja tuhoamassa taloja ilman mitään tunnettua syytä, komeetta – jota ei koskaan oltu nähty taivaalla ilman tuhoa – joka nousee ensin siellä, missä PhoebusXXIII kohottaa ruusunpunaisen aamusäteensä ja iäkäs CepheusXXIV loistaa yhdessä puolisonsa tähtikirkkaan ja niitä täynnä olevan Cassiopeian kanssa, sitten komeetta vetäytyi vähitellen Lycaonin tyttären tähtikuvioonXXV ja ne komeetan kuljeksivan pyrstön kanssa himmensivät Geettiläisten vankkurien tähtiä, kunnes viimein sen viimeiset kuolevat hehkut tulivat voimattomiksi ja katosivat. Vielä enemmän ihmisten mieliä kauhistuttaa kahden teurastetun suden enne. Niin, keisarin kasvojen edessä hänen harjoittaessaan ratsuväkeään tasangolla kaksi sutta hyökkäsi raivostuneina hänen turvasaattueensa kimppuun. Nuolien surmaamina ne toivat ilmi hirveän enteen ja ihmeellisen merkin siitä, mitä tuleman piti. Kummastakin eläimestä, kun ne oli leikattu auki, löydettiin ihmiskäsi, toisen vatsassa oli vasen ja toisen oikea käsi, kummankin näistä vielä nytkähdellessä, sormet ojentuneina ja elävän veren punaamina. Jos sinä etsit totuutta, peto Marsin sanansaattajana ennusti vihollisen kukistumista keisarin silmien edessä. Käsien löytyminen elävinä, mahalaukkuja avattaessa, kertoo siitä, että, kun Alpeista on murtauduttu läpi, Rooman mahti tullaan havaitsemaan valmistautumattomaksi. Mutta pelko, vaikka vain kehno tulkki, luki tuhon ennustuksesta; katkaistut kädet, sanottiin, ja hoivattava susi uhkasivat Roomaa ja sen keisarikuntaa tuholla. Sitten ihmiset laskivat vuosia ja, katkaissen 12. korppikotkan lennon, yrittivät lyhentää Rooman olemassaolon vuosisatoja kiirehtimällä loppua.XXVI Vain Stilicho rohkeudellaan vakuutti epätoivoissaan olevan Rooman lupauksella paremmasta kohtalosta; tässä kriisissä hän rohkeudessaan tuli heti näkyviin kenraalina ja näkijänä. ´Vähän kärsivällisyyttä,´ hän sanoi, ´pois naismaiset nurkumiset, kantakaamme lujuudella se, mitä kohtalo meille sitten laatiinkin. Mitä hyötyä on merimiesten huudoista myrskyn kuljettamalle alukselle? Aallot eivätkä tuulet tyynnytä kiihkoaan pelkurimaisista kyynelistä tai turhasta rukouksesta. Nyt yleisen turvallisuuden takia meidän sopii käyttää kaikki ponnistelumme, taistella kaikin voimavaroinemme – huolehtiaksemme purjeista, toimiaksemme pumppujen äärellä, käsitelläksemme monenlaisia köysiä ja noudattaaksemme taitavan kapteenin kaikkia ohjeita. Koska GetaetXXVII ovat murtautuneet läpi, tarttuen petoksella kotiin iskemisen hetkeen, sen ajan, mitä Raetia vaati meidän huomioksemme ja minkä meidän rykmenttimme olivat kiireisiä toisessa sodassa – sen vuoksi ei kaikki toivo ole XXII Italian XXIII auringonjumala-Apollon, Aurinko XXIV Kassiopeian puoliso, Andromedan isä XXV tähtikuviona Kallisto XXVI Liviuksen mukaan (Livius I.7.1) Romuluksen näkemät kaksitoista korppikotkaa tulkitaan Rooman vallan kahdeksitoista vuosisadaksi. Rooman perustamisen traditionaalisella ajoituksella (754 eKr.) Claudianuksen aikana on jo yli 11 vuosisataa kulunut. XXVII gootit, painotus allekirjoittajan 105 kuitenkaan mennyt. Todellinen ihme - -, jokin uusi kavaluus, jokin löydetty tie, jos barbaarit marssivat tietämättömästi tutkimattomien Alppien yli; nyt, kuitenkin, kahden tyranninXXVIII peräkkäiset tappiot ovat tehneet tiestä tunnetun, eikä vihollismieheltä ole jäänyt huomaamatta tunnettu tie, jonka meidän kansalaistaistelumme rakensi hänelle. HeXXIX ovat tulleet tunnettua tietä, ja roomalainen discordiaXXX on avannut pääsytien raakalaissotaan. Menneet sukupolvet ovat tunteneet samanlaisen kohtalon. Hyvin usein, me tiedämme, on Italiaa vastaan hyökätty – mutta ei koskaan ilman että vihollinen maksaa siitä kalliisti. Heidän omalla verellään meidän maamme sammutti seonesien sytyttämät tulipalot ja ollen kerran germaani-invaasion uhri Italia näki nopeasti teutonien ja kimbrien kirkuvat kaulat sälytettyinä vankeuden kahleilla. Vain vähän arvoa on tuolla voitolla, jonka ansiota aikaisempi vastoinkäyminen ei ole kasvattanut. So. suuret vaarat synnyttävät tärkeät triumfit. Harkitsetteko häpeällistä pakoa ja kiinnittätte katseenne Galliaan? Lähtisittekö Latiumista ja asettaisitteko Saônen rannoille pakolaisleirin? Onko Rooma luovutettava pohjoisille heimoille, keisarikuntamme asetuttava Rhonelle, ja onko vartalo elävä kauemmin kuin pää? Jos lapsienne ajatuksilla on mitään painoa teille, muistakaa, että minuunkin vaikuttavat samanlaiset luonnon tunteet; sydämeni ei ole niin kova, ettenkö tuntisi ja tunnistaisi pyhiä siteitä, jotka sitovat pojan appeen, vaimon mieheen sekä lapset isään. Mutta, unohtaen kunnian, eivät raukkamaiset mieltymykset saa hakea turvapaikkaa häpeällisestä paosta. Enkä anna teille röyhkeää neuvoa, joka on kyllin varovainen vain minulle itselleni; tässä on perheeni, vaimoni, vävyni, jota rakastan enemmän kuin elämää itseään; ei yksikään sukulaisistani ole tämän rajuilman ulottamattomissa. Oi Italian maa, tiedä, että sydämeni on saatettu kantamaan kaikenlaisten haittojen taakat, jotka sinä olet kutsuttu kantamaan. Roomalaiset, pitäkää muurinne hallussanne vielä vähän aikaa kunnes palaan, tuon takaisin trumpettien äänelle sotajoukkojenne kukan.` Näine sanoineen hän asetti rohkeutta kansalaisten pelokkaisiin sydämiin ja hillitsi hovissa haluja pakoon. Synkkä varjo pakeni ja Italia uskalsi nostaa päänsä jälleen kerran, nähdäkseen keisarinsa valmiina olemaan mukana Italian vaaroissa, ja Italia seisoi vakaana sellaisen onnen panttivangin kanssa. Missä Larius verhoaa rantansa varjoisilla oliivipuilla ja missä Lariuksen raikas vesi jäljittelee meren suolaisia aaltoja, siellä Stilicho ylitti kaikessa kiireessä pienellä veneellä järven. Seuraavaksi hän kiipesi noita vuoria, luoksepääsemättömiä talvella, ilman ajatustakaan vuodenajalle tai säälle. Niin leijona, jättäen nälkäiset penikkansa luolaan, tulee esiin nälästä hulluna jonain talviyönä ja kulkee äänettömin askelin halki syvän lumen murha sydämessään, harjansa jäätyneenä olkapäillään, ja jääpuikot takertuneina ruskeankeltaiseen turkkiinsa; eikä leijona välitä mitään kuolemasta eikä huolehdi lumesta eikä hallasta, jos leijona vain kykenee hankkimaan ruokaa pikkuisilleen. Lähellä Hergynian-metsää Raetian ylämaat levittäytyvät kohti pohjoista, Raetia, Tonavan ja Reinin, kahden joen, jotka Hän, ylpeä äiti, määrää vartioimaan Rooman keisarikuntaa. Pieniä ovat niiden purot aluksi, mutta nopeasti ne kasvavat syvyydessä ja kuin kuninkaat ne pakottavat vähäisempiä vesistöjä menemään läpi sivuaallokkoineen Tonavan ja Reinin nimien alapuolella. Kimbrinen meri ottaa vastaan Reinin ryöpyt, jotka se vuodattaa kahdesta suustaan, Traakian aalto nielee IsterinXXXI vastaavan, joka virtaa viidestä uomasta. Molemmat joet ovat purjehduskelpoisia, vaikka molemmat kantavat ajoittain sotavaunujen pyörien jälkiä jäätyneissä pinnoissaan; pelottomina liittolaisinaan niillä on pohjoinen tuuli ja sodan jumala. Sillä puolella, jossa Raetia kulkee Italian kanssa, äkkijyrkät vuoret koskettavat taivasta, niukkoina jopa kesällä, tarjoten pelottavan tien. Moni ihminen on jäätynyt siellä kuoliaaksi, aivan kuin hän olisi katsonut Gorgon päätäXXXII; monet ovat tulleet valtavien lumimassojen nielaisemiksi sekä useasti ovat kärryt vetohärkineen syöksyneet jäätikön halkeamien valkoisiin syvyyksiin. Joskus vuori puskee alaspäin jäävyöryssä, irrottaen - - lämpimämpiä taivaspaloja, jotka antavat luottamuksen turhaan äkkijyrkille viettävyyksille. XXVIII Maximus ja Eugenius XXIX gootit XXX painotus allekirjoittajan XXXI Tonavan alajuoksu XXXII oikeastaa kolme käärmehiuksista sisarta, Stheino, Euryale ja tietysti Medusa 106 Sellainen oli yläpuolinen seutu, jonka läpi Stilicho kulki keskitalvella. Mitään viiniä siellä ei ollut; Kereksen lahjat olivat kitsaat; riittäviä sieppaamaan kiireisen aterian, joka syötiin kalvalla, samalla kun hän likomärässä viitassaan kannusti puoliksi jäätynyttä sotaratsuaan. Hänen väsyneet raajansa eivät saaneet osakseen pehmeää vuodetta. Jos pimeys pakotti hänet pysäyttämään etenemisensä, hän meni sisään kauhistavan pedon luolaan tai nukkui jonkun paimenen mökissä, kilpi päänaluksenaan. Paimen seisoo kalpeana nähdessään komean vieraansa, ja tietämättömänä hänen nimestään maalaisvaimo huomauttaa kirkuvalle imeväiselleen vieraansa kasvojen kunniasta. Nuo kovat makuusijat takkuisten mäntyjen alla, nuo yöt lumen keskellä, kaikki tuo huoli ja levoton häärintä, se kaikki voitti rauhan tälle maailmalle, tämä tyyneys ja rauha ovat nyt keisarikuntaa varten. Noista alppimökeistä tuli Sinun, Rooma, pelastuksesi. Nyt ovat kansat rikkoneet sopimuksensa ja, rohkaistuneina Latiumin levottomuuksien uutisista, ne ovat ottaneet saaliikseen Vindelician metsäaukiot ja Noricumin vainiot. Kuin orjat, joita heidän herransa kuoleman uutiset houkuttelevat ylellisyyteen joutavan kertomuksen kanssa, kun kesken irstailun ja samalla kesken villien, vallattomien hurjasteluiden viinin ja tanssin kanssa jokin odottamaton sattuma tuo takaisin heidän valtiaansa, silloin he seisovat kauhun vallassa ja, kammmottava oikeus, orjamainen pelko ravistelee heidän syyllisiä sielujaan, niin kaikki kapinalliset olivat kauhun iskemiä kenraalin näkemisestä ja yhdessä miehessä keisari, Latium ja koko Rooma loistivat heidän silmiensä edessä. Ilo ei ollut hänen kasvoillaan eikä kohtuuton synkkyyskään eikä masennus Rooman vastoin käymisistä vaan ylevyys ja harmi sekoittuneina, sellainen, joka täytti Herculeen Eurustheuksen epäinhimillisten käskyjen takia tai sellainen, joka himmentää taivaan julkisivun, kun Juppiterin rypistyneessä otsassa huolestunut taivas on kerääntynyt synkkään pilveen. ´Sellaisen luottamuksenko,´ hän huusi, ´te annoitte goottien aseille? Eivätkö he paisuttaneet sydämiänne tyhjällä ylpeydellä? Kohtalo ei ole tuonut Rooman nimeä niin matalalle, etteikö Hän voisi rangaista teidän kapinaanne voimiensa kourallisella. Jotta emme viivyttäisi teitä vierailla tarinoilla, kuulkaa tätä esimerkkiä teidän vanhoista urotöistänne. Kun sotaisa Hannibal oli levittämässä tuhoa kautta Italian kaupunkien, ja Cannae oli kaksinkertaistanut Trebian julmat menetykset, tyhjänpäiväinen toivo ohjasi Makedonian Philipposta kääntämään voimattoman miekkansa kansaa vastaan, jonka hän luuli olevan vaikeuksissa. Pöyristyttävä loukkaus nosti Rooman isät, vaikka pakottavampia vaaroja oli kerääntynyt heidän ympärilleen, ja he pahastuivat siitä, että, vaikka kaksi suurta kaupunkia oli taistelemassa maailman herruudesta, vähäisempi rotu olisi röyhkeä. He määräsivät välittömän koston ja käskivät Laevinuksen, samalla kun hän johti sotaa Karthagoa vastaan, valmistelemaan taistelun myös Makedonian kuninkaan kanssa. Konsuli noudatti käskyjään, ja Philippos, tunkien heikkoja aseitaan kahden mahtavan valtion välillä, laitettiin ruotuun läpikulkimatkalla olevalla joukolla ja hän oppi, ettei väkevien kansojen vihan koetteleminen käy edes silloin, kun ne ovat ahdingossa.´ Tällä varoituksella Stilicho yhtä lailla ehkäisi uhanneen sodan ja voitti uusia liittolaisia sotaa varten, merkiten heidät heidän hartaista pyynnöistään luetteloihin ja asettaen sellaisen määrän heidän voimilleen kuin parhaiten sopi – ei taakaksi Italialle eikä kammoksi valtiaalleen. Sitten, todellakin, kuullessaan uutiset hänen paluustaan, legioonat, sellaista rakkautta he tunsivat kenraaliinsa, kiiruhtivat yhteen kaikilta suunnilta, ja Stilichon näkemisestä niiden rohkeus elpyi ja ne puhkesivat nyyhkytyksiin ja ilon kyyneliin. Niin kun karjalauma on kerätty kautta jonkin laajan metsän pois myrskyn ankaruudesta, elukat vastaavat halukkaasti härkäpaimenen tutun laulun ääneen tai vihellykseen ja niiden kotilaakson laidun ohjaa niiden käynnin kaukaa hänen äänensä suuntaan ja ne vastaavat iloisen uskollisesti matalalla äänellä, samalla kun, missä sitten hänen äänensä löytääkin tiensä niiden korviin, sarvet näyttävät olemassaolonsa siellä ja täällä kautta tumman lehdistön. Ensin kiiruhtivat naapurijoukot, niiden uskollisuudesta oli todistuksena Raetian puolustus ja sotasaaliin paljous Vindeliciasta; seuraavaksi kiirehti legioona, joka oli jätetty vartioimaan Britanniaa,XXXIII legioona, joka piti raivoisat skotit aisoissa ,XXXIV jonka miehet olivat tatuoineet kummallisia tunnuskuvia kuolevien piktien kasvoihin. Jopa legioonat, jotka olivat kasvotusten pellavatukkaisten sygambrien kanssa, ja ne, jotka pitivät chatteja ja raakoja cherusceja alamaisuudessaan, käänsivät uhkaavat XXXIII Legio II Augusta XXXIV III Italica 107 aseensa, jättäen Reinin, jonka varuskunnan ne olivat muodostaneet, puolustaen vain yhtä asiaa – Rooman pelkoa. Uskooko mikään jälkimaailma tätä kertomusta? Germania, joka oli kerran niin ylpeiden ja villien kansojen koti, että aikaisemmat keisarit saattoivat tuskin pitää ne aisoissa armeijoidensa täydellä painolla, tarjosi nyt itsensä niin halukkaasti Stilichon ohjaavan käden seuraajaksi, ettei Germania yrittänyt invaasiota alueelle, joka oli altistettu Hänen hyökkäykselleen, siirtämällä alueen rintamajoukot pois, eikä Hän ylitä virtaa, ollen liian arka ilmestyäkseen puolustamattomalle joenrannalle. Suurempi olet kaikkia muita, Stilicho; sinun ainoa kilpailijasi on Camillus, jonka aseet rikkoivat Brennuksen äkkipikaisen vallan, aivan niin kuin sinun on musertanut Alarikin vastaavan. Kauhean vaaran aikana te molemmat annoitte apua jumalille; mutta hän kosti liian myöhään Rooman valtaamisen, joka on yhä turvassa. Minkä onnen mullistavan muutoksen sinun paluusi saikaan aikaan! Uusi tarmo palasi yhtälailla valtakuntamme joka osaan, ja terveyden hehku tuli takaisin kärsineisiin kaupunkeihimme. Naisen, niin tarina kertoo, joka kuoli pelastaakseen rakastetun aviomiehensä elämän, Herculeen voima kutsui takaisin ylempään maailmaan. Diana palautti, Kirken maagisilla yrteillä, Hippolytuksen elämään, jonka äitipuolen ylenkatsova raivo oli saanut revityksi palasiksi. Kreeta, jos tarina on tosi, näki Glaucuksen, Minoksen pojan, päästi tämän ulos haudassa elämisestä; lintujen kirkuna paljasti Polyidukselle, iäkkäälle tietäjälle, pojan ruumiin sijainnin, joka palautti hänet elämään lääkekasvien keinoin; kummallista todellakin on kohtalon hallinta, joka antaa makean hunajan syyksi hänen kuolemalleen ja inhottavan käärmeen hänen elämään palauttajakseen. Mutta sinun, Stilicho, paluusi, palautti ei yhtä ruumista varjoista vaan lukemattomia kansoja, jotka olivat vajonneet alhaiseen kuolemaan, ja tempasi kokonaisia kaupunkeja Helvetin leukapielistä. Juuri tuona päivänä Rooma kaikui huhusta (vaikka kukaan ei koskaan tiennyt sen alullepanijaa), että sankari on saapunut, ja kansalaiset, vakuuttuneina Stilichon suojeluksesta, taputtivat käsiään tästä varman voiton enteestä. Kuka voisi kertoa keisarin riemusta, kuka hovimiesten innostuneista tervehdyksistä? Korkeilta sakaraharjaisilta rintavarustuksilta me saamme näkyviimme kaukaisen pölypilven, emmekä tiedä kätkeekö sen hämäryys ystävän vai vihollisen. Epätietoisuus pitää meidät kaikki ääneti. Sitten äkkiä tuosta tomuisesta pilvestä sukeltaa esiin Stilichon kypärä, välkkyen kuin tähti, ja me tunnistamme hänen hohtavan valkoisen tukkansa. Korkealle nousee muureilta onnellinen huuto: ´Se on hän!´ Viimeinkin turvassa, väentungos kuohahtaa ulos porteista mennäkseen vastaan ja tervehtiäkseen armeijan paluuta. Iäksi ovat menneet parkuen tehdyt sotaväenottomme; kauempaa elonkorjaaja, laittaen syrjään sirppinsä, ei yritä singota voimatonta heittokeihästään, eikä CeresXXXV laita syrjään karhiaan ja, BellonanXXXVI huvitukseksi, koettaa pientä, pyöreää kilpeä. Vaiennettuja ovat koettelemattomien ja kokemattomien johtajien torujat; täällä on Rooman todellinen voima ja vahvuus, Hänen todellinen johtajansa, Mars ihmishammosssa.”57 Claudius Claudianuksen esitys on historiallinen kultakimpale. Niitä tutkija löytää harvoin, sillä historialliset alat on jo niin hyvin kaivettuja, mutta tämä ”kimpale, vaikka se on nähty, on jätetty näkemättä”. Miksi on näin? Tietysti katseet saatetaan kääntää XXXV Maanviljelyn jumalatar, hänet samaistettiin myös maan , hedälmällisyyden, sadon ja maanviljelyn jumalatar Demeteriin, Kronoksen ja Rhean tyttäreen, jota palvottiin, tämän patsaan ollessa istuvassa asennossaan, diadeemi otsallaan, kädessään tähkiä, etenkin Eleusiissa. Tässä suhteessa Claudianuksen Cereksen ylistys on mielenkiintoinen, koska Alarikin johtamat gootit olivat paria vuotta aikaisemmin tuhonneet Eleusiin palvontakeskuksen: Claudianus ei näytä siitä välittävän ja hän esittää onnen tuntemuksissaan rakkaimmasta jumalastaan. XXXVI Jo vuonna 269 eKr. Appius Claedius Caecus on vihkinyt tälle ikiaikaiselle italialaiselle sodanjumalattarelle Mars-kentälle pystytetyn temppelin, jossa pidettiin toisinaan myös senaatin kokouksia. Joten Claudianus esittää, tiedostaen tai tiedostamattaan, yhteyden senaatin traditionaaliseen suvaitsevaisia jumalia palvovaan toimintaan. 108 Claudianuksen panegyriikkaan: hänen velkaansa kreikkalaisille reetorisille käsikirjoille, Menanderin, Aphthoniuksen vaikutukseen sekä panegyriikan yleisessä rakenteessa (ylevyys, ihmeet ja enteet, huoliteltu luokittelu ja soveltuvat rukoushetket) ja yksilöllisen topoin käsittelyssä, neuvon muodossa, genren täydellisessä näytteessä, rikkumattoman monologin yksitoikkoisuudessa ja vakuuttavalta tuntumattomuudessa, yhdistetyissä genreissä, joissa retoriikan, filosofian, epiikan ja panegyriikan rajat rikotaan, hyveen ylistyksessä, seremonioiden muuttumattomassa keskitiessä, abstraktissa henkilöimisessä, mittasuhteiden liioittelun kaavassa, invektiivien antipanegyyrisuudessa, niukassa huumorin huikentelevaisuudessa, kirjallisten tekniikoiden ´epäpuhtaassa kirjallisuudessa´, sankarin omistautumisessa velvollisuudelle, vastapuolen tekemisten loppuunsaattamattomuuksien symbolisessa alleviivaamisessa, tarkoituksellisissa intohimoisissa vetoomuksissa, loppuyhteenvetojen tekstikirjamaisuudessa, epiikan traditionaalisessa jumalaisessa koneistossa (unikoettelemukset, eeppiset hymyt), lääkärillisessä otteessa luonnonmullistusten yhteydessä, harkitussa harhaanjohtamisessa, Helvetin käymistilamaisuudessa, tosiasiallisissa korkealentoisuuksissa, Stilichon näkymisestä ethopoiiassa (hän on urhoollinen, lojaali, patriootti, kaukonäköinen, valtiotaitoinen, rehellinen, suosittu, mutta hän ei ole todellinen ihminen), Statiuksen inspiroimassa kuvauksellisuudessa (Claudianus ei pysty mielestäni ecphraseisten sarjoihin, hän lainaa fraasin käänteen mutta ei yllä Statiuksen yksityiskohtaisuuksiin ja värisävyihin), Claudianuksen ratsuväen kuvauksen draamallisessa liikkumattomuudessa, jossa esiintyy teoreettinen panssaroitu ratsuväki, sovinnaisen kuvan tuskastuttavissa yksityiskohdissa, itsetoistossa ja -plagionnissa, ´paralleellisissa diptyykeissä´, värikkäissä kuvauksissa, jotka toimivat välttämättömän puheen suupaloina, nykyisyyden kuvaamisessa myyttisessä ajattomuudessa, lainattujen fraasien alkuperäiseen merkitykseen mukautumattomassa käytössä, kirjallisissa arvoituksissa (jotka eivät saavuta kirkkoisien apokalypsisten arvoitusten tarkoitusta), teeskennelyssä pedenttisessa kritiikissä, puoleensavetävissä ajatuksellisissa ääriviivoissa, jumaluuksien stereotyyppisissä kuvissa, juhlallisuuden ja fantasian pilkassa, menneen tyylin ja sovinnaistapojen kummallisessa yhteensulaumassa, Claudianusta ja hänen aikaansa leimaavassa mitä kaunopuheisimmassa pysähtyneisyyden ja ummehtuneisuuden tunnussa sekä teatraalisuudessa. Tämä pitkä, sekava lista kertoo Claudianuksen hellenististen ja roomalaisten sanallisten taitotemppujen käytöstä propagandan tarkoituksen täyttämiseksi. Kun tämä tarkoitus ja sen välineet ymmärretään, sen jälkeen ei enää puhuta Claudianuksen omintakeisuuden ja alkuperäisyyden puutteesta, vaan propagandan keinojensa pyhittämisestä. Näin ymmärrettynä Claudianus on avattavissa ja luettavissa, keinoillaan. Ensiksikin Claudianuksen kuvaus Stilichon matkasta ei ole temmattu jostain vergiliaanisista tai homeerisista säkeistä, vaan Claudianus on Stilicholle kuin Eugenius Arbogasteelle: hyvä kuuntelija. Claudianuksen säkeiden kuvaus Stilichon matkasta on täynnä käytännöllisiä, maanläheisiä ja luonnonläheisen yksinkertaisen sielun ajatuksia niin, että vuorovaikutusyhteys hienostuneen Claudianuksen ja Stilichon välillä on välitön. Isäntä kertoo ihastuneelle klientilleen matkansa kuvauksia. Claudianus kuuntelee, kyselee ja ihastelee. Aleksandriasta tuleva propagandisti ei esitä sodankäynnin uuttaluovia ajatuksia, mutta hän onkin historiallisen kuorrutuksen päällepanija, niin että itsevaltiutta ylläpitävän mysteeriuskonnollisen totalitarismin sodankäynti, pitkän suvaitsevaisten uskontojen rauhankäynnin jälkeen, voitaisiin antaa helpommin välttämättömälle pahalle, kansasta yksinkertaiseksi rahvaaksi muuttuneelle elementille, ymmärrettäväksi. Monet ovat kummastelleet Claudianuksen kertovaa tyyliä. Heille todettakoon, että tämäkin kristillisen hovin propagandisti tarvitsee 109 proosaa. Proosallinen ote on keino, jolla ”kansa saadaan tietämään”. Hälytyskellot soivat allekirjoittaneella, kun joku vaatii tai on vaatinut proosallisempaa otetta, ”koska kansa ei muutoin ymmärrä”. Maanläheinen ´proosa´ on propagandistien itsevaltiuden ylistystä, koska rehellisten, vaikeiden lauseiden esittäminen paljastaa asian ytimen, ja antaa mitä demokraattisimman mahdollisuuden kritisoida tekijää ja tämän tarkoitusperiä – mitä proosallisten, ”claudiaanisten” keinojen käyttäminen ei missään tapauksessa saa aikaan. Claudianus ei pelkästään kirjoita proosaansa herransa puolesta, hän kirjoittaa sitä myös oman asemansa puolesta; Claudianus laittaa paperille puhdasta diptyykkiproosaa. Kuusi asiaa tulee mieleen Claudianuksen ”Stilichon matkakertomuksesta”: 1) Matkantekijä on ´tyyypillinen vandaali´, jonka tunneskaala on laaja, vaihteleva ja täynnä jyrkkiä huippuja ja syviä laaksoja. Varhaiskeskiajan ihmisenä hänen tunteensa pursuavat runsain mitoin yli klassisen harkitsevuuden ja järkeilyn. Häntä tunteet pakahduttavat, kuristavat ja niihin jopa sairastuu. Stilicho ei ole roomalainen strategi, jonka otsarypyt tuovat esiin filosofisen pohdiskelun ja pitkäjänteisen periksiantamattomuuden. Hän ei johda suuresta mittakaavastaan pienempiä osatekijöitä, vaan hän kiirehtii pieneläjänä paikasta toiseen, uhaten vaaraa ja antautuen vaaralle altiiksi. Hän jättää siviilit, kaupungit, Italian, Rooman läntisen osan ja keisarikunnan odottamaan henkilökohtaisen suorittamisensa ratkaisuja, joiden aikana kukaan muu kuin hän itse ei ole selvillä siitä, mitä hän tekee ja missä hän näin tekee. Hänessä on samanlaista äkkiarvaamattomuutta kuin Arbogasteessa. Stilicho tekee heti päätöksensä, vaipumatta filosofiseen pohdiskeluun, monipuoliseen asioiden punnintaan ja muiden kuulemiseen, hän rientää liikkeelle, maanisella innostuksella, toteuttamaan nopeaa päätöstään. Tällainen äkkinäinen toimeen tarttuminen ei ole klassisen roomalaisen sotapäällikön koulutuksessa ja harjoituksissa hiotunutta päätöksentekoprosessia. Nopeat päätökset ja äkkinäinen toimiin ryntääminen takaavat hänelle yllätyksen – joko barbaarien salamasotamaisen voiton tai perusvirheestä syntyvän tappion, joka kasvaa kasaantuessaan tekijänsä pienmittakaavaisen egon musertaviin strategisiin mittoihin. Claudianus ylistää sitä, kuinka Stilicho kestää Alppien vastuksen ja saa koettelemuksistaan välineet tuleville suurille voitoilleen. Todellisuudessa Stilichon yksittäisenä henkilönä suorittamat uhkarohkeudet ja vaaraan alistumiset eivät palvele maan etua eivätkä vakuuta hänen kansalaisiaan, jotka melkein epätoivoon vaipuneina odottavat viestiä häneltä. Vandaali Stilicho ei ole niin juhlittu roomalaisten sankari kuin Claudianus väittää. 2) Stilicho ei värvää sotilaita periroomalaisen sotapäällikön tavoin, vaan hän toimii niin kuin Theodosius: hän noudattaa seulomisessaan veden virtaamisen periaatetta, nopeus ja määrä korvaavat laadun ja kypsyttelyn: tärkeintä on saada armeija nopeasti kasaan ja liikkeelle. Iso määrä värvättyjä rajantakaisia barbaareja, jotka koulutetaan lyhyellä aikavälillä suuren armeijan kuria ja liikkeitä noudattamaan, tässä on mahdoton yhtälö. Claudianus on jo aikaisemmin ylistänyt Stilichon värväystoimia Reinillä: kuinka suuret kuninkaat ja heidän alamaisensa kunnioittavat Stilichoa ja antautuvat hänen käskyläisikseen, ainutlaatuisesti Rooman historiassa. Todellisuudessa Stilicho antaa näille frankeille mahdollisuuden ottaa hallintaansa roomalaisia rajalinnoituksia ja tulla hänen armeijansa eliittijoukoiksi, suurimmalla mahdollisella palkalla. Totta kai barbaarit ottavat vastaan näin vähällä vaivalla saadun luottamuksen, joka on ainutlaatuista siihen astisessa Rooman historiassa. Raetiassa ja Noricumissa Stilicho värvää joukkoihinsa alueelle ryöstämään tunkeutuneet vandaalit ja muut heimot. Nämä värvätyt lähtevät saman tien marssille Italiaan, roomalaisessa asevarustuksessa ja muonituksessa. Jo aikaisemmin, Stilichon palauttaessa Rooman itäisen osan armeijaa ja tunkeutuessa Kreikkaan, hänen armeijansa ovat täynnä barbaareja ja muita liittolaisia. Niinpä hän ei ole 110 voinut luottaa näihin joukkoihin, kun ne ovat joutuneet taisteluun maanmiestensä, goottien, joukkoja vastaan, vaan hän on jättänyt taistelut loppuun käymättä. Claudianus kertoo, kuinka Stilichon miehet palvovat komentajansa, mutta Claudianus valehtelee; todellisuudessa Stilicho ei voi luottaa heihin. 3) Siksi Stilichon täytyy vetää luotettavia roomalaisia joukkoja kaikkialta turvatakseen armeijansa homogeenisuuden. Tässä kohdassa on Claudianuksen esityksen tärkein anti: hän kertoo meille ainoana aikalaisena, mitä sotapäällikkö Stilicho todella tekee. Stilichon mukana olevana hänellä on mitä parhaimmat mahdollisuudet saada ensikäden tietoja itse tämän musertavan tapahtumaketjun toimeenpanijalta. Claudianus ylistää, kuinka roomalaiset joukot saapuvat Britanniasta, Reiniltä, kaikkialta läntisen Rooman rajoilta Stilichon avuksi. Claudianus viittaa näiden joukkojen kiintymykseen sotapäällikköään kohtaan ja siihen, että barbaarit, joko värvätyt tai värväytymättömät, eivät ryntää esimerkiksi Reinin rantatörmäiltä Rooman maaperälle. Claudianus toteaa, kuinka Stilichon entusiasmi tarttuu kaikkiin, sotilaisiin ja siviileihin yhtälailla. Tällainen innostuksen aalonharjalla ratsastuttaminen on lumetta ja ulkokultaa. Sotilaat jättävät käskystä rajat auki niin Britannian pohjoisosissa piktejä, skotteja kuin irlantilaisia vastaan, rannikolla angleja ja sakseja vastaan. Siitä kertovat Britannian arkeologiset lähteet (mutta siihen palataan myöhemmin). Samoin arkeologia vahvistaa Reinin, Noricumin ja Raetian limesin, Pannonian Tonavan rajalinnoitusten roomalaisvaruskuntien kutistumisen, täyttymisen barbaareilla ja sen jälkeisen roomalaisen hylkäämisen. Kun Theodosius on aikaisemmin hävityttänyt Italiaan johtavat Alppien strategiset linnoitusjärjestelmät, niin nyt kysymyksessä on strategisesti aivan toisen luokan katastrofi: Theodosius poistaa Alppien linnoitusjärjestelmät estääkseen valtakunnan sisäisten osien strategisten linnoitusjärjestelmien käytön siviilisodissa, ja samalla hän poistaa strategisen syvyyden, ja aloittaa jäljellä olevista strategisista ulottuvuuksistaan valtakunnan sisäisen, kulttuurikatastrofia merkitsevän etnisen puhdistuksen. Stilicho panee paremmaksi: hän vetää roomalaiset joukot pois suurimmalta osalta Rooman läntisen osan rajoja, sijoittaa niille barbaariliittolaisten joukkoja, muun muassa frankkeja ja vandaaleja, sitten hän vetää keisarilliset liikkuvat ja muut joukot Italiaan, käydäkseen vastustajan kimppuun, joka on jo ehtinyt edetä ennen häntä Italiaan. Toisin sanoen Stilicho uhraa valtakunnan rajojen miehityksen käydäkseen puolustamaan uskonsodan pilvilinnoja, mysteeriuskonnon sanomaan perustuvia keisarillisen strategian ideologisia ja strategisia rajoja, joita todellisuudessa ei ole olemassa. 4) Stilichon pahimmat vastustajat ovat ideologisten strategisten rajojen vartioita ja puolustajia: Rooman läntisen osan kirkon kenraalit eli piispat ja kaikenasteiset uskonsoturit. Käydessään maallista sotapeliään Stilicho tekee jatkuvasti realistisia ratkaisuja, jotka tukeutuvat perinteiseen roomalaiseen sotilaskäytäntöön. Uskonsodasta ei ole tukea hänen sotilaallisille, hänen asemaansa vahvistaville ratkaisuilleen. Ilman sotilaallista vastakkainasetteluaan Stiliholta puuttuvat mahdollisuudet sotilaspoliittiseen päätöksentekoon, ja hänen sotilaspoliittisen päätöksentekonsa takaa häämöttää koko ajan strateginen etninen puhdistus, ideologinen strategia ilman sotilaallisen strategian maallisia keinoja ja välineitä. Siksi Stilichosta on mitä tärkeintä, että hänen korvaamattomuutensa on tunnustettua, että sotilaspoliittista päätöksentekoa tarvitaan, siksi Stilicho tarvitsee vastustajiaan, siksi Alarik on hänelle tärkeä, siksi pelkästään Alarik ei ole keisarin liittolainen ja apujoukkojen komentaja, vaan vuorovaikutuksessaan Alarikin kanssa ja asemastaan johtuen Stilichokin on enemmän tuollainen machiavellimainen kettu- ja leijonamainen ruhtinas kuin perinteinen roomalaisen sotapäällikkö klassisine voimankäyttöineen ja rankaisuineen. Alarikin ja Stilichon sekä Stilichon ja hänen muiden vastustajiensa taistelut jäävät kesken, koska Stilicho on uudenmallinen 111 palkkasoturipäällikkö, joka pitää omiensa puolta, on siellä missä tarvitaan ja on aina käytettävissä tarvittaessa, mutta ilman pyrkimystä vastustajan täydelliseen tuhoamiseen, kansallisen luottamuksen kasvattamiseen ja roomalaisen laillisen rauhan lisäämiseen. Miksi on näin? Ydinsyy on ilmeinen ja pysyy sellaisena koko keskiajan: uudet ruhtinaat, palkkasoturi- ja apujoukkokomentajat, pysyvät poliitikassa ja vallankäytössä, koska he ovat eikenenkään-maalla: maan päälle rakennettavassa Jumalan kaupungissa, jonka ideologiaa kukaan ei aseta kyseenalaiseksi, jonka alamaiset eivät saa hallitsijaltaan konkreettisen elämän peruskäskyjä ja -rauhanlakeja, jonka rajoja kukaan ei kyseenalaista ja jonka kirkolliset sotapäälliköt, kardinaalit ja piispat, usuttavat ja kiihottavat ruhtinaitaan taukoamatta toisiaan vastaan, ja jonka parhaat alamaiset ovat maallisen identiteettinsä kieltäneitä munkkia ja nunnia, kaikista mahdollisista maallisista ruhtinaskunnista utopian hurskaaseen sananlevitykseen valittuja. Stilichon ja Alarikin tapaisia ruhtinaita tarvitaan Jumalan kaupungin utopian edelleen kehittämiseksi, maallisuuden syrjässäpitämiseksi ja taikauskoisen pelastuksen ihmisille vakuuttamiseksi. Claudianus varoo puhumasta ”kardinaalin kielellä”, ja siksi hän välttää uutta ilmaisutapaa ja käyttää vanhaa traditionaalista latinaa. Siten Stilicho näkyy mahdollisimman vähän todellisten kirkollisten vastustajiensa silmin. 5) Stilicho ajaa Jumalan käskynhaltijan, keisarin, asiaa. Ideologisia, strategisia ja valtakunnan rajoja voidaan siirtää ja muuttaa, kansoja, kaupunkeja, tiestöä ja muureja niiden mukana, mutta kristillisen dominaatin yksinvaltiaan, puolijumalallisen käskynhaltijan, asema, arvo ja olemus ovat loukkaamattomia. Hänessä henkilöityy uuden valtakunnan henkinen ja fyysinen ykseys. Tästä heijastavasta heijastuu utopistinen sananlevityksen rakenne ja tulevaisuuden työ utopistisen tradition kehittämiseksi. Vaikka tilanne olisi kuinka katastrofaalinen tahansa, niin Stilicho suojelee sukuaa, vaimoaan, appeaan ja ennen kaikkea keisaria-keisariutta, joka on hänelle kaikkein rakkain. Claudianus haluaa osoittaa Stilichon ensisijaisesti suojelevan keisariaan ja tämän dynastiaa. Siihen Stilicho pyrkiikin, vaikka hänen asemansa on epätoivoinen, koska hänen sotilaallisen strategiansa on alistuttava korkeammalle uskonnolliselle strategialle. Edelleen, osoittaakseen strategisen tajunsa, hän vetää lopulta joukot pois rajoilta, tuo ne Italiaan ja puolustaa ennen kaikkea tuota ihmeolentoa, keisaria, joka ei loppujen lopuksi ole tästä maailmasta. Näin Stilichon keisarinsa rakastaminen yli kaiken on pilvilinnojen rakentamista ja taikauskoista palvontaa, eikä strategiaa ollenkaan. Keisarinpalvontansa takia Stilicho ei pelkästään vedä joukkoja pois rajoilta, tuo niitä Italiaan, vaan hän majoittaa ne pysyvästi Italiaan: nyt kaupungit alkavat saada hökkelikyliään, kaatopaikkojaan, domusten ja insuloiden jakojaan, viemärien tukkeutumiaan, väkivaltaisia kahakoita, tulipaloja ja ratsastavia, asuvia ja huollettavia barbaariparvia. Niitä alkaa olla maaseudulla ja kaupungeissa, jolloin ne madaltavat kaupungin ja maaseudun välisen rajan, ne sijoittuvat strategisille paikoille teiden varsille, kaupunkien ympärille ja sisään, ja yhtäkkiä tällainen syvyysstrategia ei kerrokaan linnoitetuista kaupungeista ja kontrolloidusta rauhasta, vaan barbaricumista, jossa barbaariasutus ja olosuhteet ovat vallan keskuksissa. Utopiseen keisariuden rakastamisen ajatukselliseen näkymään syntyy kristinuskon ja barbaarisuuden liitto, ja parhaiten tämän näkymän tuo esille sen perustuksilta havaittava Claudianuksen runollinen heijastuma Stilichon ja Honoriuksen ”iättömästi sinetöidystä ystävyydestä”. Todellisuudessa Stilicho ei tue klassista suvaitsevaista valtioihmistä vaan outoa uutta utopian rakentajaa ja egonsa itsevaltiuden vahvistajaa. 6) Claudianus ylistää Stilichoa keisarinsa ohittamattomana tukena, mutta vielä enemmän ja kautta kaikkien Stilichon panegyyrioiden Claudianus ylistää Stilichoa jakamattoman Rooman valtakunnan molempien keisarien holhoojana ja aina luotettavana tukena ja turvana. Tuo mies, Stilicho, joka on kaksi kertaa 112 hyökännyt Rooman itäiseen osaan, esittäen vaatimuksiaan valta-asemasta palkkasoturipäällikön tapaan ja vaatien alueita apujoukkojen komentajan tapaan, on kaikkea muuta kuin mitä Claudianus hänestä esittää. Stilichon henkilökohtainen valtapeli on barbaarisotapäällikön yksilöllisten etujen tavoittelua, etujen joiden kattona on taivas, eivätkä rationaalisesti ajateltavat rajat ja niiden puitteissa tapahtuva diplomaattinen ja rakentava vuorovaikutus. Stilicho ei ole jakamattoman Rooman tuki ja turva, vaan hän on konkreettisesti Rooman itäisen osan valtion ja kansan vihollinen. Niin kuin idässä roomalaiset suunnittelevat Fravittan surmaamista, niin lännessä Stilichon asema on samoilla perusteilla uhattuna: hän on Rooman ulkopuolinen eikä sellaisilla ole asiaa kristillisenkään Rooman ytimeen. Molemmissa valtakunnan suunnissa tilanne on siinä mielessä samansuuntainen, että Stilicho ja Fravitta antavat suuren arvon traditionaaliselle roomalaisuudelle, ovathan ne saaneet asemansa ”roomalaisina sotapäällikköinä”. Ongelmana on se, että uusi kristillinen Rooma ei enää arvosta traditionaalisia sotapäälliköitä. Claudianus jaksaa ylistää Stilichon esityksissään yhä uudestaan tämän panosta kummankin Rooman osan puolesta, mutta idässä kukaan ei lue Claudianusta, ja kristillisen keisarikunnan tultua loppuunsaatetuksi, ja valtakunnan osien lähtiessä eri suuntiin kristillisen epärealismin muodostamassa ideologisessa, strategisessa ja valtakunnanrajallisessa kaaoksessa harvat idässä tietävät enää lännen poliittisista ja kulttuurivaikuttajista, samoin kuin lännessä ei tunneta hyvin idän vaikuttajia. Parhaana osoituksena Claudianuksen propagandan epäonnistumisesta ja epärealismista on se, että idässä Stilicho on epähenkilö, joka ei herätä keskustelua eikä myöheminkään minkäänlaista kiinnostusta. Kaikesta tästä huolimatta täytyy todeta, että Claudius Claudianuksen panegyriikka De bello Pollentino sive Getico kertoo Rooman läntisen osan yhteiskunnallisen paradoksin räjähdyksen ensimmäisten kipinöiden ajan ja paikan: joukkojen vetämisen rajoilta vuonna 401 jKr., sen jälkeen vuonna 402 jKr. armeijan viemisen Italiaan ja pysyvän majoittamisen sinne. Arkeologisesti tarkasteltuna joukkojen vetäminen rajoilta tapahtuu selkeästi Stilichon aikana. Vetäytyminen tapahtuu kokonaisvaltaisesti. Siksi päätöksen on oltava strateginen ja sen on tultava korkeimmalta sotilasjohdolta keisarin ja consistoriumin valtuutuksella. Britannian kreivin alaisuudessa on seuraavat joukot: 4 vexillatiocomitatensesta, 1 legio comitatenses, yhteensä 5 yksikköä (joista vedetään pois Legio II Augusta ja Legio II Italica). M.E. Jones esittää, että Britannian roomalaisessa armeijassa olisi vandaaleja, burgundeja, alamanneja, markomanneja, friisejä ja sarmaatteja.58 Roomalaiset ovat rekrytoineet sinne myös lähiseudun barbaareja, muun muassa piktejä, angleja, sakseja ja frankkeja (ja mukana on joukko-osastoja eri puolilta valtakuntaa vielä vuonna 395, niin kuin esim. arvonimestä comes litoris Saxonici per Britanniam voi päätellä). Kaukaa Reiniltä ja Tonavalta tulleiden barbaarien sijoittaminen vehmaaseen ja rikkaaseen Italiaan köyhemmän ja vähemmän urbanisoidun Britannian sijaan on täytynyt olla heille arvonnousu. 400-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana barbaariyksiköt katoavat Britanniasta roomalaisen armeijan myötä, ja samalla nämä yksiköt häviävät myös Britannian arkeologiasta (friiseja lukuun ottamatta, syntyvät kuningaskunnat ovat saattaneet käyttää roomalaisia sotilaselementtejä, ja principian käytöllä on ainakin jatkuvuutensa).59 Lähinnä Pannoniaa, Raetian provinsseissa ja Noricum Ripenseksessa, voidaan arkeologisesti todistaa lähes samanaikainen rappeutumisen alkaminen, 400-luvun alussa, Pannonian kanssa. Raetia secundassa ja primassa rajavartiostot ovat edelleen dux Raetiae primae et sedundae -komentajan hallussa, vaikka nämä joukot jo ovat saaneet vetäytymiskäskyjä Stilicholta. Samoin Pannonian komentajuudet säilyvät vielä. Itse asiassa roomalaiset sotilastraditiot jatkuvat läpi 400-luvun lännessä, missä barbaarikuninkaat rakentavat uusia yhteiskuntia magister militum -virassa. 113 Pitkin alista Reiniä Rooma jatkaa 400-luvun alussa, kun nopea paineiden vapautuminen rajoja pitkin on ollut ehdottoman välttämätöntä, laetin käyttämistä puolustaakseen Rooman armeijan laajalti luovuttamia alueilta. 400-luvun alussa pitkin rajoja olevat germaanikansat houkutellaan valtakuntaan, missä niiden miehet löytävät valmiin palvelun roomalaisesta armeijasta. Receptio Raetiassa, niin kuin muuallakin, on paikallisten komentajien vastuunalaisuutta, vaikka viralliset päätökset barbaarien sisäänottamisesta tulevat keisarilta itseltään. 400-luvun alussa Stilicho sanelee Raetiaan ja Noricumiin hyökkänneiden barbaarien Rooman armeijaan ottamisen päätökset. Hän käyttää hyväksi perinteistä roomalaista ”porkkana ja keppi” -politiikkaa, jossa hyökkänneitä barbaareita on rankaistu näiden alueita hävittämällä. Nyt erona on vain se, ettei Stilicho enää hyökkää barbaarien alueille, hän antaa ”porkkanaa” ilman rankaisua. Mennyttä on se, että roomalaisten uloshyökkäyksissä rajojen yli käytettäisiin hyväksi Rooman jokien valvontaa ja linnoitettuja maihinlaskualueita barbaarirannalla, jotta barbaricumiin voidaan iskeä syvälle. Reinin rajaa pitkin tarkasteltuna suurin osa barbaareista asuu kymmenen mailin kattaman alueen sisällä joesta. Rahalöydöt alueelta vahvistavat 400-luvun alun roomalais-germaanisen vuorovaikutuksen rajojen yli. Sitten numismaattiset todisteet loppuvat kuin leikaten. Sen jälkeen rahaa ei jaeta barbaricumiin, esimerkiksi pitkin Reinin yläjuoksua Lahnin ja Reinin yhtymäkohdassa eikä Mainzin alueella. Näiden aluiden paikkojen sarjat loppuvat vuonna 408. Kaikkialla muualla sarjat loppuvat Theodosiuksen kuolemaan. Vaikka rahat saattavat pysyä käytössä useita vuosikymmeniä, niin aikahaarukka 395˗408 on se jakso, jolloin lopullinen muutos tapahtuu, ja tämä ajanjakso on myös Stilichon johtoaseman määrite. Kun Stilicho poistuu näyttämöltä, roomalaisen arvovallan pinnallisimmat ja samalla konkreettisimmat merkit katoavat. Germaanit liikkuvat ensiksi pitkin jokea olevien roomalaisten linnoitusten ja kaupunkien läheisyyteen, sitten Stilichon ajoista lähtien he ylittävät joen ja menevät Rooman sotilaalliseen palvelukseen. Vuonna 401 roomalaiset asuvat Raetiassa ja Noricumissa pitkin limesiä ja sen takana monimutkaisessa ympäristössä, jota hallitsee sotilaallisuus ja sen vaalima uhkaavien kriisien ilmapiiri. Tämä kertoo kahdesta asiasta: Stilichon värväämät, suureksi osaksi kurittomat barbaarirekryytit majoitetaan roomalaisten hoiviin, nämä uudet ”roomalaiset sotilaat” takaavat Raetian ja Noricumin rajojen avautumisen heidän maanmiehilleen. Nyt toistuu sama ilmiö kuin Pannoniassa: roomalaiset rajalinnoitukset kutistuvat, niiden miehitys vähenee, barbarisoituu ja lähiseudun ihmiset muuttavat aluksi suurin joukoin näiden linnoitusten suojaan, kunnes roomalaiset ja romanisoituneet asukkaat lähtevät pois. Tässä kehitysprosessissa kirkon asema vahvistuu, kirkkoja rakennetaan, ja alueen roomalainen kaupunki- ja siviiliväestö kutistuvat nopeammin kuin armeijan yksiköt. Kysymyksessä on edelleen alueella oleva Rooman armeija sekä sen tietyn yksikön ja komentajan palvelustraditio, mutta sotilasleirin pääkieliksi tulevat germaanikielet. Stilichon päätöksillä vetää joukot rajoilta roomalainen poliittinen kontrolli katoaa ja roomalainen armeija riutuu, kunnes sen uumenista astuvat esiin kansallisiksi taistelijoiksi muuttuneet palkkasoturit ja apujoukkojen miehet. Raetiassa kontrolloimaton maahanmuuttuinvaasio saa täyttymyksensä viimeistään 500-luvulla. Augusta Vindelicum (Augsburg) säilyttää viimeisenä alueen kaupungeista, 400-luvun toiselle vuosikymmenelle asti, urbaanin monimuotoisuutensa. Sen jälkeen merkit taloudellisesta elämästä tulevat epäselviksi ja katoavat. Bataviassa jotkut joukot ovat 400-luvun puoliväliin asti. Kempten-Lindenbergissä (Camdonumissa) ja Lorenzberg/Epifachissa (Abodiacumissa) rahalöydöt loppuvat 400-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Muutama roomalaisaareke jää jäljelle: Coveliacaessa, Stoffersbergissa, Römerschanzessa ja Rostrumissa. 3. Italialaisen Legioonan Erillisosaston ryhmiä on näillä 114 alueilla, esimerkiksi Foetesissa (Füssen) muutama mies kerääntyy yhteen rappeutuneen maiseman äärelle. Brigantiumissa viimeiset rahalöydöt ajoittuvat vuosiin 388˗408, ja samalta alueelta katoavat 400-luvun alussa roomalaisten sotilaiden tyypilliset fabulaet. Eburodunumissa (Yverfon-les-Bains) roomalaiset keramiikkatodisteet häviävät 400-luvun alussa. Stilichon vetäytymismääräysten jälkeenkin 50 miehen varuskunta käyttää hyväkseen Schaanin lujaa linnoitusta puolustaakseen ja tarkkaillakseen Brigantiumin ja Churin välistä tietä, sitä kautta saartaen Grisonsin solat edempänä etelässä. Alueelle ilmestyy 400-luvun alussa vielä pieni kirkko, ja sen jälkeen todisteita roomalaisuudesta alueella ei enää ole. Jäljelle jäävät Schaanin myöhäisroomalaisen linnoituksen ja kirkon rauniot. Raetia prima alkaa täyttyä pienistä mäennyppylälinnoituksista, joihin asukkaat alkavat vetäytyä Pannonian asukkaiden omiin linnakkeisiinsa muuttamisen tapaan, ja sitten tapahtuu sama kuin Pannoniassakin: perheet alkavat muuttaa eteläisimpiin provinsseihin. Raetia secundassa ei ole 400-luvulla enää perinteistä kylämaanviljelystä. Noricumin linnoitetut kylät lähellä Wimsbachia (Wels) ja Heilbrunnia eivät ole 400-luvun alussa maatalouskeskuksia. Etelässäkään kaikki maanviljelijät eivät löydä pakopaikkoja säilyneissä kylissä. Villa-maatalous lakkaa 400-luvun alussa, esimerkiksi Salzburgin ympäröivällä alueella. Ihmiset pakenevat kukkulanhuippulinnakkeisiin Gröbmingissä, Kuchlissa ja Micheldorfissa. Tonava-Iller-Reinin -limesin takaisella alueella roomalaiset ja germaaniset elementit sekoittuvat sotilas- ja siviilityyleissä. Kehitys on samanlainen Mainin ja Regensburgin alueilla. Wessling-Fraeunwisen villa rustica on hyvä esimerkki villojen rappiosta: villa säilyy 400-luvun ensimmäisiin vuosiin linnoitettuna, sieltä löydetty viimeinen lyöty raha on vuodelta 400. Villa-kulttuurin romahdus takaa kaupunkien ja varuskuntien kutistumisen ja kuoleman, kun ei ole enää ketään, joka tarjoisi hyvin hoidettujen tilojensa runsasta ylijäämää näille tärkeille urbaani- ja sotilaskeskuksille. On vielä linnoitettuja maatiloja siellä täällä, pienet sotilasvaruskunnat huolehtivat markkinoista ja roomalainen virkavaltakin on läsnä joissain kaupungeissa. Bedaiumissa (Seebruck) on 300-luvulla jäljellä enää pieni yhteisö. Pons Aenissa (Pfaffenhof) pseudocomitatenses- yksikkö ja kenttäarmeijan ratsuväkiyksikkö, equites stablesiani iuniores, katovat 400-luvun alussa. Kun Stilicho värvää Raetiassa kaksi kertaa vuosien 395 ja 401 välillä, niin tämä todistaa paitsi roomalaisesta läsnäolosta alueella myös tämän läsnäolon viimeisestä rajapyykistä, jonka jälkeen Rooman armeijan osat vaihtavat muotoaan Rooman barbaaristen apujoukkojen joukkioiksi. Joitain säännöllisiä roomalaisia varuskuntia palvelee Raetiassa vielä vuonna 411. Kuitenkin hunnien edellään ajamien kansojen hyökkäys Noricumiin vuonna 401 ja uudelleen 405 aiheuttavat ratkaisevan hävityksen alppisille kukkuloille, ja Noricumin vero-osuudet vaipuvat niin mitättömiksi, että keisari Honorius ylenkatsoo niiden arvon vuonna 408. Alue on vaipumassa osaksi barbaricumia. Straubingin roomalaisleirissä ei ole varmasti miehitystä 400-luvun puolivälissä, jolloin alamanni- ja muut barbaarihaudat ilmestyvät Alburgiin, lähelle Oberharthausenista virtaavaa jokea. Germaanit asettuvat jo 300-luvulla Nürnbergin ja Würxburgin läheisille linnoitetuille kukkuloille. Tämä uusi asutus venyy Reiniltä Mainzin ympäristöön ja Tonavalla Regensburgiin. Monet asutukset pitävät silmällä tärkeitä jokia. Toiset sijaitsevat harjanteilla tai kukkuloilla, jotka hallitsevat ilman suurempia vesiteitä olevia mutta poljettuja polkuja sisältäviä laaksoja, muun muassa Mainissa itsessään. Kaikki nämä paikat näytetään hylätyn vasta varhaisella 500-luvulla, kun frankit määräävät asukkaat alas linnoitetuilta kukkuloiltaan parempaa kontrollia varten. Siitä alkaa myös roomalaisalueen lopullinen rappio ja tuho, ja jäljelle jää alkukantainen frankkilainen maaseutu. Germaaniasutus vallitsee 400-luvulla Treuchlingen-Schambachissa, 115 Reisbergissä, Ehrenbürgissa, Turmbergissa, Schesslitzissä, Eggosheimissa, Stafffenbergissa. Roomalaissotilasartefaktit katoavat alueilta 400-luvun alussa. Oberfrankenin germaaniasutus on sääntö 400-luvun alusta lähtien. Unterfrankenissa lähellä Urpharia linnoitettu kukkulaasutus kertoo itägermaanisesta, burgundialaisestakin, vuorovaikutuksesta. Urpahrin 137 pronssirahan aarre on löydetty 400-luvun alun piilopaikasta. Urpharin, Pfalzin Eisenbergin ja Munichin ulkopuolella olevan Wesslingin rahat kertovat viimeisistä rahalöydöistä. Ne ilmaisevat kiistattomasti Rooman rahanlyönnin viimeistä vaihetta. 400-luvun alussa Dittenheim käyttää värväyksessä hyväkseen naapurustossa olevia alamanniryhmiä, kun taas Ober- ja Unterfrankenin paikat vetävät puoleensa enemmän pohjoisia kansoja. Suurimmassa osassa paikoista ”värvätyt” ja ”asuttajat” ovat alamanni-thuringialaista alkuperää. Alamannialueella kukkulanhuippuasutukset ylisen Reinin, Constance-järven ja Iller-joen muodostamassa kolmiossa ovat aika samanlaisia. Raetiassa ”elbengermaanit” liikkuvat sinne Praguesta pohjoiseen olevan Moldaun päävesiltä. Vuoden 360 jälkeisen ajoituksen tarkkuudella voidaan sanoa, että sen jälkeen roomalaiset kääntyvät linnoituksia vastapäätä olevien kansojen suoraan ja laajaan värväämiseen. Roomalaiset värväävät kokonaisia perheitä, joiden kylät ovat monissa tapauksissa roomalaisten leirien näkyvillä jokirajojen yli. Toiset, Rooman rajojen ulkopuoella olevat germaanit saavat tehtäväkseen tarkastella asutusalueidensa läpi Rooman maaperälle suuntautuvaa liikennettä. 300-luvun lopulla elbengermaaneja on vastapäätä Regensburgiin keskittyneitä roomalaisia Tonavan linnoituksia. Heidän paikkansa laajenevat ylävirtaan Donaun (Venaxamodurum) Neuburgiin asti ja alavirtaan Straubingin alapuolelle. Altmühlin ja Naabin jokilaaksot ovat taajaan asuttuja. 400-luvun alussa viimeistään elbengermaanien luonteenomaiset hautatavarat ilmestyvät Rooman maaperälle suorassa vaikutuksessa roomalaisiin leireihin, eli kehitys on täysin samanaikainen ja samansuuntainen Pannonian, Raetian ja Noricumin kehityksen kanssa, jossa germaanit, linnoituksista käsin, alkavat laajentaa asuintilaansa ”romaniassa”. Germaaneja on nyt linnoituksissa Neuburgin an der Donaulta itäänpäin, leireissä Einingissä, Weltenburgissa, Regensburgissa ja kahdessa paikassa Straubingissa. Germaanilöydöt levittäytyvät lähellä Türkheimia Goldbergissa, Passaussa. Notitia Dignitatum ei listaa numerus-leiritymistä enää Straubingissa vuonna 415. Straubing on menettänyt roomalaisen statuksensa ja muuttunut germaaniseksi. Vuodet 400˗408 ovat ratkaisevat ajateltaessa Stilichon rajojen tyhjentämisiä ja germaanien tulemista Rooman alueella kautta kaikkien Rooman läntisen osan rajojen: tämä ajoitus on arkeologisten tarkastelujen pohjalta hyvin selkeä, yhtenäinen ja ristiriidaton, ja sitä vahvistaa tieto siitä, että vuonna 408 Stilicho alkaa valmistella yhdessä Alarikin kanssa hyökkäystä Rooman itäisen osan Balkanin alueiden kimppuun. Arkeologiset todisteet tukevat kiistattomasti itägermaanien ja goottien infuusiota Rooman sotilaspalvelukseen 300-luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä lähtien. Tässä mielessä Stilichon linja on johdonmukainen Theodosiuksen ajoista Honoriuksen aikaan. Goottia puhuvat barbaarit on helposti saatavissa ja sijoitettavissa. Heidät Stilicho toivotttaa tervetulleiksi Rooman läntiseen osaan. Barbaarikuningaskuntien perustamisen jälkeen 400-luvulla näkyvät vielä traditionaalisten pukujen aiheet, jotka liittyvät Roomaan sijoittuvan ja asumaan jäävän johtavan ryhmän jäsenyyteen ja ilmaisevat kunkin jäsenen paikan tässä ryhmässä. Ennen Claudianuksen niin ylistämiä Stilichon ”rajajärjestelyjä ja soturikuninkaiden alistumista tämän suurmiehen palvelukseen” tätä tilannetta ei ole olemassa, vaan Stilichon järjestelyt yksiselitteisesti aikaansaavat sen. Tämä Stilichon värväystoiminta on loppunäytöstä Theodosiuksen ”menestykselliselle värväystoiminnalle” ja ”barbaari-ihmisten hajaantumiselle voitettuina 116 ympäri Rooman valtakuntaa”. Se kertoo siitä, kuinka barbaarit alkavat asuttaa ja laajentaa asutuksiaan Rooman valtakunnassa. 400-luvun alussa roomalaisten linnakkeisiin tulevat aluksi pienet barbaarimiesryhmät, noin 20-25 miestä. Sitten, roomalaisten joukkojen vetäytyessä pois, barbaareja alkaa tulla paikalle kontrollitta. Jo 300-luvulla Rooma puolustaa esimerkiksi Neuburgia ja samanlaisia paikkoja romanisoidussa ympäristössä germaanijoukoilla: tässä on sillanpää germaanikansainvaellukselle alueelle. 400-luvun puolivälissä Neuburgia, ja sen castrumia, ja muita samanlaisia paikkoja ei enää vartioida. Itägermaanis-goottilaiset joukot sijaitsevat nyt lähettyvillä pienenä leirinä, 390-luvulta eteenpäin. Samoihin aikoihin kun Neuburg lakkaa olemasta aktiivinen linnoitus, germaaninen asustus kasvaa Tonavan toiselle puolelle Bittenbrunniin. Einingissä (Abusina) sijaitsee apujoukkojen linnake, joka ankkuroi Tonavan ja Reinin yhdistävän limesin. 300-luvun lopulla kehitys on sama Eningissä kuin muuallakin rajoilla: vain tietty alkuperäisen linnakkeen nurkka on enää käytössä, joka linnoitetaan lujemmaksi, linnakkeesta tulee germaanivärvättyjen varuskunnan kotipaikka ja 400-luvulla siitä tulee germaaninen. Arkeologiset kaivaukset alueella paljastavat homogeenisen kehityksen Neuburg an der Donaun kanssa. Lähellä Weltenburgia on pieni roomalainen linnake, jossa tapahtuu 300-luvun lopussa ja 400-luvun alussa germaanien rekrytointi ja asutus. Germaaninen demografinen komponentti tulee vallitsevaksi. Myös täällä klassisen roomalaisuuden rappion ajan lopulla tulee esiin pieni pilkahdus kristillisyydestä, ja se on täälläkin, niin kuin muualla, roomalaisen rakennustoiminnan päätepiste. Niedermünster ja Grasgasse todistavat germanisointia, ja sitä, että Stilicho sijoittaa roomalaisen hallinnoimisen tilalle puhtaasti germaanisen hallinnon löyhimmässä mahdollisessa valvonnassa. Itsenäisten barbaarijoukkojen käyttäminen selittää barbaarien puuttumiset, barbaarien, joiden palvelukset Roomalle on dokumentoitu aikalaisiin kirjallisiin lähteisiin. Straubingissä myöhäisroomalainen linnoitus lakkaa varuskuntana 400-luvun alussa, ja uusi asutus perustetaan linnoituksesta jonkin matkan päähän maanviljelysvyöhykkeelle. Kaivaukset alueella todistavat germaanisten elementtien integraatiota Rooman leirin traditionaaliseen kulttuuriin. Vuodesta 406 saman vuosisadan puoliväliin asti Rooma värvää valtavan määrän germaaneja Tonavan-Illerin puolustukseen aluksi vandaali-alaanisia maahanhyökkääjiä ja sitten hunneja vastaan. Ympyrä sulkeutuu vihollisten värväämiseen Rooman puolustamiseksi, mikä vastaa, niin käsittämättömältä kuin se näin kaukaa katsottuna vaikuttaakin, joukkojen uudelleensijoittamista Raetian yli ja tuottaa uusia värvättyjä Balkanin alueelta, mukaan lukien ei-germaanisia elementtejä, ehkäpä muita alaaneja ja hunneja. Tämä roomalainen puolustusprosessi säilyy ”roomalaisten kontrollissa” 400-luvun ensimmäisen neljänneksen ajan. Sen jälkeen, mikä ei ole yllättävää, tätä kontrollia ei enää voi olla. Stilicho ei kuori läntisiä provinsseja puolustajistaan, hän antaa sotilaspuolustuksen, niin kuin Regensburgista Straubingin ohi, barbaariapujoukoille, joita ei, niin kuin ei muitakaan vastaavia joukkoja, koskaan listata Notitia Dignitatumiin.60 Muuta selitystä ei voida antaa kuin seuraava: Stilichon luottamus näihin apujoukkoihin, joita ei näy roomalaisten virallisissa luetteloissa, on niin suuri, että, Machiavellin periaatteiden mukaisesti, nämä liittolaiset saavat alueita asuttavakseen perheilleen, heimoilleen, jopa kansanosilleen, ja sen seurauksena, koska nämä roomalaisten virallisissa luetteloissa näkymättömien henkilöiden määrät ovat niin suuria, ainakin satoja tuhansia ihmisiä, ”jumalankaupungistuva, jumalallisen, kirkkollisen valtiaan hallitsema, Rooman läntinen osa alkaa saada uudet maalliset ruhtinaansa ja kansansa”. Stilichon ajatus tuoda germaanit puolustamaan rajalinnoituksia sekä heidän perheensä, 117 sukunsa ja kylänsä asumaan niihin ja niiden ympäristöön saa aikaan kansainvaellukset, joista voidaan näin alustavasti todeta seuraavaa: Alamannit ovat jatkuvana ongelmana Raetiassa ja jo 200-luvulla he ovat hyökänneet Mediolanumiin (Milano). Heidän alueitaan ovat muun muassa Saarin ja Mosellen jokien alueet lännessä ja Constance-järvi etelässä. Heitä löytyy myös Keski-Elbeltä. Frankit voittavat alamannit vuosina 496 ja 497 Tolbiacumissa/Zuelpichissa. 500-luvulla frankit pakottavat alamannit Alsacen ja Lech-joen väliselle alueelle, etelässä alamannit ylittävät Reinin ja Constance-järven, tunkeutuen alpillisten jokien laaksoihin. Anglit (Anglii), jotka ovat peräisin Juutinmaan niemimaalta (Angeln), alkavat siirtyä 400-luvun alussa heimoittain Britanniaan saksien kanssa tai heidän jälkeensä. Anglit asettuvat pohjoiseen, keskiseen ja itäiseen Britanniaan: Itä-Angliaan, Merciaan, Deiraan ja Bernicaan. Bohemiasta peräisin oleva elbengermaaninen heimo, Bavarii, siirtyvät Itävaltaan ja Bavariaan. Germaaniheimojen sirpaleryhmät ovat etnisenä konglomeraattina vuodesta 476 eteenpäin Tonavan ja Alppien välillä, Lech/Iller-joesta lännessä Enns-jokeen idässä. Ydinkansat ovat Bohemiasta, joihin on liittynyt alamanneja, juthungianeja, elbensaksalaisia, markomanneja, Tonavan sveebejä, skirejä, rugiaaneja, thuringiaaneja ja 500-luvun puolesta välistä eteenpäin lombardeja, gootteja ja roomalaisia (myös hunninaisten kutistettuja kalloja on löydetty). Alamannien naapurit, burgundit, saavat vuonna 413 Honoriukselta roomalaisen maan, ja heidän pääkaupungikseen tulee Worms. Alisen Emsin ja Hase-joen ympäristössä asuvat chaucit tulevat 300-luvulla osaksi sakseja. Frankit, jotka alkavat 400-luvun alusta lähtien työntyä Galliaan, koostuvat näihin aikoihin ainakin bataveista, bructereista, tungrieista, sugambreista, chamaveista, chattuareista, amsivareista ja usipeista (aliryhmiä kutsutaan myöhemmin ripuareiksi ja saleiksi). Gepidit (Gepidae) ovat jo 200-luvulla tunkeutuneet Daakiaan yhdessä goottien kanssa. He asettuvat Tisza-joen itärannnoille. 300-luvulla he ovat aluksi itägoottien alistamina, sitten hunnit ovat heidän yliherrojaan. Itägootit ovat siis hunnien alaisuudessa Tonavan pohjoispuolella, ja länsigootit ovat tunkeutumassa Italiaan Pannoniasta. Hermundurit auttavat muodostamaan heimoliittoa Thuringii 300- ja 400-luvulla. Hermundurit, markomannit ja semnonesit muodostavat sitten sveebi-liiton (siihen kuuluu myös quadeja). Herulit, jotka ovat Mustallamerellä, joutuvat hunnien alaisuuteen itägoottien tapaan. Juutit menevät anglien ja saksien kanssa Britanniaan. Juutit asettuvat Kentiin ja Wrightin saarelle. Juthungit on hermungurien ja alamannien eräs heimoliitoista. Pohjoinen ryhmä sulautuu myöhemmien thuringialaisten kanssa yhteen. Langobardit vaeltavat 400-luvulla Bohemiaan ja sitten Pannoniaan. Markomannit siirtyvät osittain jo 300-luvun lopulla Illyricumiin. Kun 400-luvulla anglit ja saksit vaeltavat Britanniaan, niin kysymyksessä ei ole mikään pieni vaellus: pelkästään sakseihin kuuluu lukuisia heimoja (Agradingun, Angeron, Aringon, Astfalon, Bardongavenses, Derlingun, Firihsetan/Virsedi, Guddingen/Gotingi, Holtsaeten, Nordalbingi, Nordliudi, Nordsuavi, Norththuringun, Sahslingun, Scopingun, Scotelingun, Steoringun, Sturmarii/Sturmera, Thiadmariska, Waldseton, Waledungun, Wigmodia/ Wihmodi, Uuestfali). Kun yhteen heimoon saattaa kuulua satatuhatta ihmistä, maksimissaan, niin ainakin saksien heimoliitto kertoo liitosta, johon monet heimot haluavat liittyä mukaan (Britannian ryöstöretkien menestys?). Siksi ei ole hämmästyttävää, että 400-luvun puolivälin Gallialainen kronikka mainitsee suuren saksien hyökkäyksen Britanniaan vuonna 410 ja sitten vuoden 441 Britannian menetyksen sakseille. Semnonesit liittyvät 300-luvulla alamanneihin. 400-luvun sveebien heimoliitto koostuu siis markomanneista, semnoneseista ja hermundureista. Tämä liitto etenee alaanien ja vandaalien kanssa Galliaan vuonna 406. Itäisen Belgian heimo, Tongri/Tungri, on 400-luvun alussa vahvasti edustettuna Rooman läntisen osan joukoissa, mikä kertoo heidänkin siirtymisestään Rooman alueelle. Kuningaskunta Thuringii on itään/ 118 koilliseen frankkien Galliasta 400- ja 500-luvulla. Kuningaskuntaan kuuluvat ainakin seuraavat heimot: anglit, warnit, hermundurit, osia langobardeista, osia itägooteista, samoin alamanneista ja hunneista. Vandaalit tunkeutuvat siis Galliaan vuonna 406. Heitä seuraavat sitten sveebit, jotka tunnetaan (väärin) myös alamanneina. Vangiones on yksi heimoista, joka mainitaan Notitia Dignitatumin 400-luvun sotilastäydennyslistoissa, eli tämänkin heimon jäseniä on Rooman alueella.61 Monet barbaariheimot, pääasiassa germaaniheimot, alkavat siirtyä nimenomaan 400-luvun alussa Rooman läntisen osan puolelle. Pannoniassa on jo Rooman itäisen osan jäljiltä alaaneja, itä- ja länsigootteja ja hunneja, ja vuoden 406 jälkeen Galliaan tunkeutuu sveebejä, alaaneja ja vandaaleja sekä Britanniaan angleja, sakseja ja juutteja. Germaaniheimojen arkeologiset tarkastelut yhdessä kirjallisten lähteiden kanssa kertovat kuitenkin germaanien rajanylittämisestä aivan toisenlaisen kronologian: Stilichon tekemät rajasopimukset ja roomalaisten joukkojen vetämiset pois rajoilta mahdollistavat germaaniheimojen suurimittakaavaisen rajalinnoitusten ja niiden ympäristöjen haltuunoton. Siellä ei ole pelkästään myöhemmin Rooman maaperälle valtakuntiaan perustavia germaanikansojen liittoja, siellä on lisäksi kymmeniä ja taas kymmeniä germaaniheimoja, joista vain osa on tunnistettavissa myöhemmissä kansainvaellusten tapahtumissa Rooman alueella. Näin ollen Claudianuksen ylistämät Stilichon sopimukset frankkien, alamannien, vandaalien ja muiden kansojen kanssa eivät suinkaan tee näistä heimojen liitoista Stilichon nöyriä alamaisia, vaan sopimukset antavat liitoille roomalaiset rajalinnoitukset haltuunsa, joiden kautta liitot ja niitä seuraavat germaanien heimot ja liitot saattavat levittäytyä Rooman maaperälle. Näin tapahtuu Reinillä, Reinin ja Tonavan välisellä limesillä ja Tonavalla. Tässä on todellinen lähtökohta Rooman yhteiskunnan lopulliselle paradoksin räjähdykselle, kansainvaellusten peruuttamattomalla käynnistymiselle lännessä. Sen ensimmäiset oireet ovat jo 300-luvun lopulta, kun Stilicho tekee ensimmäiset sopimukset frankkien ja alamannien kanssa, mutta varsinainen liikehdintä käynnistyy, kun Stilicho tekee uudet sopimukset vuonna 400 Raetiassa ja Noricumissa, muun muassa alueelle maahantunkeutuneiden germaanien kanssa. Sen jälkeen alkaa pohjoisten kansojen liike Rooman alueelle, ja tästä liikkeestä nähdään tavallisesti vain sen yksi nopeatempoinen vyöry vuodelta 406. Tässä liikehdinnässä ei ole kysymys vain joistain heimoista, vaan kansojen liitoista, suuren osan eteläisistä ja läntisistä germaaneista, itäisten lisäksi, siirtyessä Rooman valtakunnan alueelle. Näissä vaelluksissa liikkuu miljoonia barbaareja Rooman valtakunnan alueelle lopullisesti ja peruuttamattomasti. Tyhjentäessään rajaseutuja ja värvätessään yhä uusia barbaariheimoja palvelukseensa Stilicho on kohtaamassa suuren luokan vastustajaansa, Alarikia. Nyt kysymyksessä ovat satojen tuhansien sotilaiden liikkeet kohti Italiaa. J.B. Bury kirjoittaa: ”The story of these two critical years in Italy can hardly be said to be known. The slight chronicle which we can construct of Alaric´s invasions is drawn from rhetorical poets and the scrappy notices of chroniclers. They do not tell us the things that would enable us to judge the situation. They do not tell us the number of the Gothic warriors, or the number and composition of the Imperial forces which opposed them; they do not tell us anything of the actual course of the fighting or the tactics employed at Pollentia or at Verona; and they are silent as to the precise conditions on which Stilicho spared Alaric.”62 Mielestäni tämä on täysin väärä tulkinta kronikoista ja etenkin Stilichon propagandistin työstä, ja arkeologisista jäljistä, yhdistettynä Notitia Dignitatumin, Codex Theodosianuksen ja kirkkohistorioitsijoiden esityksiin. Lähteitä on hyvin vaikea lukea, jos niiden heijastavaa paikkaa omana aikanaan ei löydetä eikä siten tulevaa sanomaa oikein suhteutettuna avata. 119 Ensinnäkin molempien aselajien päälliköllä, Stilicholla, on kaikkiaan käytettävissään jalkaväessä 12 palatiinista legioonaa, 65 palatiinista auxiliaa, 32 linjalegioonaa, 18 toisen linjan legioonaa ja ratsuväessä 10 palatiinista ratsuväenosastoa, 32 linjaeskadroonaa. Näistä Italiassa on 7 palatiinista legioonaa, 20 palatiinista auxiliaa, 5 linjalegioonaa, 2 toisen linjan legioonaa, kaksi luokittelematonta yksikköä (Victores seniores ja Placidi Valentinianici felices). Illyricumissa (Illyricumin kreivin alaisuudessa) on 13 palatiinista auxiliaa, 5 linjalegioonaa, 3 toisen linjan legioonaa ja yksi luokittelematon yksikkö (Catarienses). Gallian illustriaalisella ratsuväen päälliköllä on 15 palatiinista auxiliaa, 1 palatiininen legioona, 10 linjalegioonaa, 10 toisen linjan legioonaa ja 12 luokittelematonta yksikköä (Britones, Balistarii, Defensores iuniores, Garronenses, Anderetiani, Acincenses, Cursarienses iuniores, Musmagenses, Romanens, Insidatores, Truncensimani, Abulci ja Exploratores). Britannian kreivillä on palatiininen auxilium ja linjalegioona. Italiassa on lisäksi seuraavat ratsuväenosastot: 6 palatiinista, yksi linjaosasto. Galliassa on 4 palatiinista osastoa ja 8 linjavastaavaa. Britanniassa on 3 linjaosastoa ja kaksi luokittelematonta (jos Equites Syri jätetään pois niin luokittalemattomia ovat Equites catafractarii iuniores ja Equites scutarii Aureliaci).63 Näiden lisäksi tulevat vielä Afrikan ja Hispanian kreivien joukot, mutta niitä Stilicho ei ainakaan heti käytä Raetiassa, Noricumissa ja Italiassa. Kun Stilicho lähtee Raetiaan ja Noricumiin, niin hänellä ei ole mukanaan tieteenkään kaikkia Italian joukkoja (5 vexilatio palatinaa, 1 vexilatio comitatensesta, 8 legio palatinaa, 22 auxilia palatinaa, 5 legio comitatensesta ja 2 pseudocomitatensesta, 44 yksikköä). Jos nämä joukot olisivatkin olleet hänen mukanaan, niin hänellä olisi ollut vain noin 35 000 miestä. Ottamalla avukseen Gallian joukot (4 vexilatio palatinaa, 8 vexilatio comitatensesta, 1 legio palatinan, 15 auxilia palatinaa, 9 legio comitatensesta ja 21 pseudocomitatensesta, 58 yksikköä) hän olisi saanut lisäystä armeijaansa absoluuttisessa maksimissa noin 56 500 miestä. Sen lisäksi olisi vielä tullut Britanniasta maksimitapauksessa 4 vexillatio comitatensesta ja 1 legio comitatenses, eli 7 000 miestä. Näin joukkoja olisi ollut absoluuttisessa maksimissaan noin 98 500 miestä. Kun tästä määrästä vähennetään heti toisen linjan pseudo-comitatenses-joukot (ovat sisämaan kaupunkien suojana), niin jäljelle jää noin 75 500 miestä. Vaikka rajoilla on (noin vuonna 395) jalkaväkeä 249 500 ja ratsuväkeä 110 500 sekä keisarillisissa joukoissa jalkaväkeä 145 000 ja ratsuväkeä 46 500 miestä, mikä kertoo sinänsä ratsuväen huomattavasta kasvusta verrattuna aikaisempiin roomalaisiin yksiköihin (samalla ratsuväen kasvu selittää osaltaan legioonien kutistumisen 6 000 miehestä 1 000:een), niin ratsuväen kasvu saa sodankäynnin luonteen muuttumaan: Ensinnäkin ratsuväen käyttö talvella suurissa määrin on mahdotonta, mikä kutistaa aikaisemman roomalaisen armeijan toiminnan pelkästään ratsuväelle sopivampiin vuodenaikoihin ja kasvukausiin sekä maastoihin. Toisaalta ratsuväen käyttö kerralla suurina määrinä hyvänkin vuodenajan vallitessa on rajallista, huolto-ongelmat ovat ilmeisiä, ja siksi perinteiset roomalaiset sotaleirit toimivat usein vain hidasteina ratsuväen nopeille liikkeille. Näin sodankäynnistä tulee ratsuväen mukaan tulon myötä nopeampaa, mutta samalla kampanjoista lyhyempiä, eräänlaisia yllätykseen perustavia shokkitaisteluja, ja tällä perusteella voidaan ymmärtää roomalaisten perinteisten rajajokien ylitysten lakkaaminen ja vastustajan tuhoamistavoitteiden muuttuminen ajan sallimiksi olosuhdesopimuksiksi. Tässä alkaa tulla yhä selkeämmin näkyviin keskiaikaiset vuodenaikakahakoinnit, joita paikalliset ruhtinaat järjestävät arvovaltakysymyksissään. Joka tapauksessa on lähes mahdotonta, että Stilicholla olisi ollut armeijassaan maksimaalliset 33 000 hevosmiestä, jolloin jalkaväkeä olisi ollut noin 42 200. Miten Alppien ylittäminen olisi sujunut näiltä ratsujoukoilta? Claudianus maalailee pelkästään Stilichon Alppien ylityksen 120 sotaratsullaan sankariteoksi. Toisaalta voidaan nähdä nopeiden Alarikin ratsujoukkojen meneminen Thermopylain läpi, mutta silloinhan roomalaiset avaavat portit hänelle. Toisaalta Alarikin eteneminen Italiaan ratsuväkensä kanssa onnistuu ennen kuin Stilicho tuo eskadrooniaan Italiaan. Stilichon käyttämät solat ovat tosin vaikeampia kuin Alarikin vastaavat, ja Stilichon joukot tulevat pitkien matkojen päästä erillisinä ryhminä. Tuskin Stilicholla on edes 20 000 roomalaista ratsumiestä, missä järjestyksessä ne sitten etenevätkään Alppien yli. Silti tässäkin maksimissaan, olettaen ettei Stilichon armeijassa ole enää vanhoja 6 000 miehen legioonia, hänellä olisi käytettävissään pelkästään roomalaisia sotilaita 62 000 miestä. Sen lisäksi tulevat vielä Raetiassa ja Noricumissa värvätyt maahantunkeutujat ratsuja jalkaväkineen sekä kenties Illyricumin diokeesista saapuvat joukot. Pannonian rajojen arkeologinen tarkastelu antaa aiheen olettaa, että sieltä on tullut Stilicholle joukkoja, mutta kenties ne ovat tulleet pienempinä ryhminä, tietyn kiintiön mukaan, väistellen Alarikin valtavaa invaasioarmeijaa. Joka tapauksessa kun Claudianus juhlistaa Stilichon armeijan saapumista Italiaan, niin tässä täytynee olla kysymyksessä niin sanotut nopeat etujoukot, ratsuväki kevyimpine jalkaväen osastoineen. Ehkäpä Claudianus maalailee kuvaa noin 40 000 miehestä? Lukuisia kysymyksiä jää avoimeksi: Miten tällaisilla joukoilla vastustetaan omassa maassakaan huomattavasti lukuisampia ja monia voittoisia taisteluja käyneitä Alarikin eliittiarvostusta saaneita sotajoukkoja? Mistä asevarastoista Stilicho on näin lyhyessä ajassa varustanut rekrytoimansa barbaarit? Miten hän on kouluttanut heidät? Vai taistelevatko he omien ruhtinaidensa alaisuudessa erillisinä ratsuväen osastoina? Miten Stilichon huolto toimii, onko logistinen häntä venynyt? Kun barbaarien invaasioihin liittyy aina kuolleiden heitteillejättöä ja siten tautiepidemioita, niin onko Stilichon armeijassa paljon sairastuneita ja miten lääkehuolto toimii? Miten Stilicho on pystynyt kasaamaan joukkonsa yhteinäiseksi armeijaksi, kun hänen omiin joukkoihinsakin kuuluu lukuisia barbaarinimisiä yksiköitä, ovatko ne luotettavia ja millä palkitsemisasteikolla hän saa ne sellaisiksi? Miten hyvin hän tuntee upseerinsa ja miehensä? Miten Stilicho pystyy syksyllä 401, talven jo lähetessä, suunnittelemaan sellaiset sotaliikkeet Alarikin lukuisampia joukkoja vastaan vaikeakulkuisessa Italian maastossa, niin että Alarik miehineen kärsii enemmän puutteita kuin Stilicho miehineen? Miten tämä valtava barbaarien maahantunkeutuminen on liitettävissä totalitarisoituvan ja kahtia hajoavan valtakunnan sen hetkiseen etniseen puhdistukseen suvaitsevaisia voimia vastaan? Jo nämä muutamat kysymykset kertovat tilanteesta, jota on mahdotonta selvittää heti Stilichon henkilökohtaisilla suhteilla, liikkeillä ja tilanteentajuilla, vaikka ne olisivat kuinka salamannopeita. Suurten armeijoiden kohtaaminen suhteellisen vaikeakulkuisen maaston uhatessa joka puolelta ja syksyn alkaessa muuttua talveksi ei ole päivissä, viikoissa vaan korkeintaan kuukausissa ratkaistava kysymys. Ennen kuin paneudutaan edellä esitettyihin kysymyksiin tarkemmin, esitettäköön muutamia alustavia lukuja Alarikin joukkojen vahvuudesta. Alarikilla on mitä todennäköisimmin käytettävissään myös roomalaisia sotilaita ja virkamiehiä, omien pappiensa ja munkkiensa lisäksi roomalaisia vastaavia. Illyricumin diokeesin pretoriaanien prefekti Anatolius saa viimeisen keisarillisen ediktinsä 12.11.399 ja sen jälkeen hän katoaa historiallisista pöytäkirjoista. Tiedot Anatoliuksesta on yhdistettävissä vain hänen prefektuuriinsa. Idän consistoriumin käsityskyvyn mukaan Alarik ja Anatolius eivät ole rikollisia, mutta heidän palveluksiaan ei enää Gainaksen häviön jälkeen tarvita. Heidän mahdollinen yhteydenpitonsa ei marraskuun 399 jälkeenkään ole rikos. Kun Anatolius menettää prefektuurinsa, miten käy hänen henkilökunnalleen, hänen luottomiehilleen? 121 Jäävätkö he Anatoliuksen tavoin Alarikin yhteyteen? Jos näin on, niin Alarikin päätös julistaa itsensä diokeesien ja provinssien rajoista ulos pursuavaksi uudenmalliseksi superduxiksi, jopa princeps-muotoiseksi, saa paljon luonnollisemman selityksensä. Alarikin pitkäaikaiset yhteystyökumppanit Illyricumin diokeesissa näyttävät tälle roomalaiselle ruhtinaalle ja goottilaiselle kansalliselle johtajalle tien, missä nämä eri asemat voidaan parhaiten kanavoida. Jo länsigoottien Tonavan ylityksestä lähtien tämän miljoonaisen kansan asuttaminen ja ruokkiminen on osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Liittolaissopimuksen jälkeen länsigoottien huoltaminen goottipäälliköiden toimiessa myös roomalaisissa johtotehtävissä on saatu jotenkuten toimimaan. Sitten gootit osoitetaan Pannoniaan, jossa on jo entuudestaan markomanneja, alaaneja, vandaaleja, hunneja ja itägootteja, ja heidän johtajiltaan otetaan pois valtiolliset ja paikalliset johtotehtävät. Syntyy kestämätön tilanne. Tämän tilanteen roomalaisen puolen selvittämisessä Anatolius ja hänen virkakuntansa ovat voineet olla mitä suurimpana apuna: he tietävät taloudelliset, poliittiset, sotilaalliset ja kulttuuriset vuorovaikutukset ja kanavat Pannoniasta Rooman läntiseen osaan. Onko Alarikilla mukanaan itäroomalaisista kaupungeista karkotettuja areiolaisia roomalaisia, papistoa, munkkeja, nunnia, seurakuntaa? Onko Alarikilla mukanaan Italian tuntevaa munkistoa ja papistoa, areiolaista ja/tai katolilaista? Ainakin Alarikilla on omat goottilaiset areiolaiset pappinsa ja munkkinsa. Kreikkaan uskonsodalla hyökätessään hänellä on ollut mukanaan munkkeja, jotka ovat tienneet Kreikan palvontapaikat, ja joiden avulla Kreikan julkisen pakanuuden lopettaminen on tullut loppuunsuoritetuksi. Siitä kertoo arkeologisesti todistettavissa oleva pakanallisten kulttipaikkojen hävittäminen. Myöhemmät tapahtumat Italiassa antavat viitteitä samaan suuntaan. Alarikin mukana olevat munkit tietävät Italian väylät, kulttipaikat ja keskustelevat italialaisten kollegojensa kanssa. Näin uuden kristillisen Rooman kirkollisen ylärakenteen edustajat voivat näyttää Alarikille uskonstrategisia keisarillisia pyrkimyksiä ja tavoitteita. Uudenlainen maallinen ruhtinas Alarik haluaa keskusteluyhteyttä uudenlaiseen henkiseen keisari Honoriukseen. Mukanaan olevan roomalaisen virkamiehistön kautta Alarik tietää, että uskonnolliset sopimukset keisarillisen vallanjaon kanssa tuottavat automaattisesti maallisia etuja keisarin maalliselle vastapuolelle. Pannoniassa on Gratianuksen sopimuksen perusteella ollut jo parikymmentä vuotta alaaneja, hunneja ja itägootteja, naisia, lapsia, vanhuksia ja sotakuntoisia miehiä. He ovat tulleet sinne itägoottien matkassa tai heitä tukemaan. Osa heistä on osallistunut Theodosiuksen taisteluihin tämän keisarikollegoja vastaan tai näiden puolella Theodosiusta vastaan tai he ovat olleet yhteiskapinassa länsigoottien kanssa. Osa heistä on ilmeisesti palvellut ja palvelee roomalaisissa rajajoukoissa ja liikkkuvassa armeijassa. Onko heidät laskettavissa Illyricumin sotapäällikön joukkoihin ja/tai Illyricumin kreivin joukkoihin? Tarkastellaan Notitia Dignitatumin Illyricumissa olevien joukkojen listaa: Sieltä löytyy Rooman itäiseltä puolelta Equites Germaniciani seniores (vexillationes comitatenses), palatiineissa on muun muassa attecotti-auxilia, comitatenses-joukoissa on Germaniciani seniores.64 Länsi-Rooman puolella on turha etsiä alaani-, hunni- tai itägoottiyksikkönimeä (vaikka sieltä löytyykin kaksi mauri-nimistä yksikköä ja yksi raetialaisista koottu osasto).65 Pelkät nimet eivät kerro joukko-osastojen koostumuksesta kaikkea ja pannonialaisia alaani-, hunni- ja itägoottijoukkoja on sijoitettu kauemmas omista kotikonnuistaan, niin että Illyricumin kreivin 22 yksiköstä ja Illyricumin sotapäällikön 26 yksiköstä suuri osa on muualta tuotuja sotilaita, ja Pannoniasta hankitut sotilaat palvelevat muualla. Tämä ei tietystikään lisää muualle sijoitettujen pannonialaisten barbaarijoukkojen luotettavuutta suurten valtakunnallisten kriisien hetkillä, vaan monet barbaariyksiköt näyttävät toimivan 122 samoin kuin palkkasoturi- ja liittolaisjoukot Machiavellin aikoina: ne liittyvät helposti yhteen, solmivat keskinäisiä sopimuksia sekä saman tien purkavat sopimukset ja ovat käytettävissä siellä, ”missä hinta on oikea”. Nämä joukot ovat vielä roomalaisen armeijan alaisia ja kantavat nimissään kunniakkaita perinteitä, mutta ydinjoukoltaan ne ovat jo keskiaikaisia ruhtinaiden joukkoja. Kun Alarik tulee Pannoniaan ja joutuu virkaheitoksi, niin Pannoniassa olevat roomalaiset joukot eivät suinkaan saman tien liity häneen. Syntyy roomalaisia saarekkeita, joissa sijaitsee romanisoitunutta väestöä, joukkoja ja roomalaista uskonnollisuutta, jopa katolilaisuutta. Sitten on laajoja areiolaisia alueita ja villa-kulttuurin rappeutuvia vyöhykkeitä, joissa herroina ovat Alarik ja hänen päällikkönsä. Mielenkiintonen kysymys kuuluu: kuinka monet pannonialaiset yksiköt kääntyvät Alarikin puolelle ja alistuvat hänen valtaansa lännen kaikkien aselajien sotapäällikköä, Stilichoa, vastaan? Arkeologisen tarkastelun perusteella rajavyöhykkeiden sotilaallinen kehitys myötäilee Reinin vastaavaa, joten joukot näyttävät sieltä lähtevän uusille sijoituspaikoilleen määräajoittain ja todennäköisesti pääasiassa Stilichon ja hänen alipäällystönsä käskyistä. Balatonin ympäristön puolustuksen toisella vyöhykkeellä, barbaarien isännöimillä sisämaan alueilla, tilanne näyttää olevan barbaarimyönteisempi, ja tämän linjan rappio näyttää tapahtuvan ennen rajavyöhykettä. Alustavasti voidaan todeta noin 18 yksikön (13 auxilia palatinaa ja 5 legio comitatensesta) pysyneen suhteellisesti alueillaan rajoilla, kun taas 4 pseudocomitatensesta toisella puolustuslinjalla ovat mahdollisesti helpommin liittyneet Alarikin joukkoihin (ja maksimissaan tässä on kysymys 6 000 miehestä). Entäpä sitten sotilaskarkurit, paenneet orjat, kapinoivat talonpojat, rosvojoukkiot, vainotut suvaitsevaisten uskontojen kannattajat ja muut irtolaiset, miten paljon heitä on ja liittyvätkö he Alarikin joukkioihin? Ainakin aikaisempien goottikapinoiden aikana (Balkanilla ja Vähässä-Aasiassa) orjat, kapinoivat talonpojat, rosvot ja sotilaskarkurit näyttävät liittyvän suurin joukoin alueita hävittäviin gootteihin. Sen sijaan suvaitsevaisten uskontojen kannattajat vaikuttavat olevan vaikempia vastuksia goottien ryöstäville parville, niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Näistä suvaitsevaisten uskontojen alueista tulee kulttuurellisia saarekkeita, jotka ilman keskusvallan tukea, yhteydenpitoa sinne pystyvät usein menestyksellisesti estämään barbaarien suuremmat kaupunkienvalloitukset. Sen sijaan siellä, missä keskusvalta pitää otteensa hallinnossa, alkaa tapahtua mielenkiintoisia muutoksia: paikallinen kirkollinen johtaja alkaa kerätä itselleen ja alaisilleen viranomaisten ja sotilaallisen johtajien tehtäviä, ja hänestä tulee monesti alueen tunnustettu johtaja, jonka alaisuudessa toimivat sekä paikalliset viranomaiset että sotilashenkilöt. Tällainen paikallinen kirkollinen johtohenkilö on valmis maallisissa asioissa kunnioittamaan kulloisenkin, alueella vallassa olevan maallisen ruhtinaan valtaoikeuksia, kunhan ne eivät loukkaa kirkollisen keskushallinnon ja provinsiaalisen vastaavan kirkollisen ylärakenteen valtamandaattia. Suuresta epäonnistumisesta kertoo se, etttei keisarista koskaan tule kirkollisen ja maallisen vallan focusta, joka antaa yhtenäisen tehtävänjaon ristiriidattomasti papistolleen ja maallisille halinnolleen. Vähässä-Aasiassa sotilaskarkurien, kapinoivien talonpoikien ja panneiden orjien parvet ovat laskettavissa kymmenissä tuhansissa, ja tuskin Illyricumissakaan Rooman itäisen vallan ulkopuolelle joutuneet ihmisryhmät ovat valmiita jäämään goottien jättämille alueille roomalaista virkavaltaa ja sen tahdon toteuttamista odottamaan. Jos ajatellaan, että nämä irralliset ihmisryhmät tuottavat Alarikin puolelle ainakin 10 000 ihmistä ja Pannonian barbaariliittolaisten alueet antavat Alatheuksen ja Safracin pienempien joukkojen verran miehiä, 20 000, niin Alarik saa sitten loput joukoistaan joko Tonavan toiselta puolelta ja/tai omien itägoottiensa keskuudesta. Roomalaisen rajajokilaivaston 123 tehokkuuden huomioon ottaen ja rajalinnoitusten edelleen toimimisen takia sekä hunnien siirtyessä herroiksi melkein koko Illyrian alueen osalle Tonavan takana joen ylittäneiden määrän täytynee olla minimaalinen (sitä osoittaa parhaiten hunnien painostuksessa olevien barbaarien tulva Raetiaan ja Noricumiin). Näin ollen pääosa Alarikin joukoista tulee hänen omien maanmiestensä joukoista. Jos ajatellaan, että reilusti yli miljoonaisen goottikansan neljäsosa, vähintää 250 000 henkilöä, on miespuolisia, niin tästä määrästä osa jää hoitamaan taloustöitä ja on epäpäteviä mihinkään sotilastoimintaan. On vaikea uskoa, kun puhutaan goottikansasta, että siitä kovin paljon yli 100 000 voitaisiin lähettää sotilastehtäviin vieraalle maalle. Sitä paitsi tässä tulevat vastaan vielä varustukselliset, rehunhaun ongelmat ja niin edelleen. Monen kymmenen tuhannen miehen ratsastajaparvet, olkoot hevosilla sitten puiset jalustat (vasta avarit käyttävät metallisia)XXXVII ja Illyricumin asevarikoista saadut tuliterät aseet ja varusteet, eivät voi pitkään viipyä tietyssä taistelussa tai tietyllä alueella, huollollisten ongelmien takia. Ne saattavat viipyä hyökkäyksiensä ja ryöstöretkiensä ajan, jos alueet ovat hedelmällisiä sekä ravitsevat hyökkääjät ja heidän hevosensa. Sen, että näin tapahtuu säännöllisesti kansainvaellusten aikana, todistaa maatalouden katastrofaalinen tila monille barbaarien hyväkseen käyttämillä alueilla Balkanilla ja myöhemmin Italiassa, Galliassa, Hispaniassa, Afrikassa ja Britanniassa. Kyseessä on ensisijaisesti ratsuväen taktiikan mukaisista taisteluista, ei mistään klassisista taisteluista, joissa jäykät haarniskoidut jalkaväen neliöt käyttävät pistomiekkojaan ja keihäitään. Alarik on nopean ja iskukykyisen ratsuväen uudenlainen ruhtinas. Siksi hänen joukkonsa pystyvät yllättämään Stilichon Italian hyökkäyksellään, siksi hänen rynnäkköratsuväkensä ilmestyy ensimmäiseksi hyökättävälle alueelle, siksi se on hänen taisteluvoimiensa ydin ja siksi taisteluja käydään tämän aselajin ehdoilla. Näissä nopeasti liikkuvissa ratsuväen parvissa on tuskin enempää kuin parikymmentä tuhatta sotilasta. Näitä parvia on useita, niin kuin Theodosiuksen goottisotienkin aikana, ja niiden yhteen kerääminen vie aina oman aikansa, samoin kuin niiden hajoittaminen sodan aikana rehun hakemiseen. Roomalaisten eliittiratsuväki on peräisin, Alarik seurueineen mukaan lukien, goottisotien ajoilta. Se on nyt taistelukenttien kuningatar. Sen hiomaton timantti on voittamaton hunniratsuväki, mutta myös vahvemmin panssaroitu goottiratsuväki on toisessa arvostetussa asemassa roomalaisissa palkkasoturiarmeijoissa. Presumptioni on se, että Alarikin armeijan hyökkäysvahvuus Italiaan mentäessä on reilusti yli 100 000 miestä, mukaan lukien pannonialaiset ja muut Alarikin liittolaiset (hunni- ja alaaniparvet, itägootit, bagaudit, roomalaiset valapatot yksiköt jne.). Hänen joukkojensa kärkinä, yksittäisten tiedustelijoiden takana, etenee rastastavia parvia, sitten tulee suurempia ratsujoukkoja ja viimeisenä jalkaväki. Näitä jalkaväen miehiä on mahdollisesti enemmän kuin ratsuväkeä, mutta ilman ratsuväkeä barbaarijalkaväki tulee helposti roomalaisten lyömäksi, ei päinvastoin. Toisaalta roomalainen perinteinen jalkaväki on selvissä vaikeuksissa näiden aikaisemmista ajoista suuresti kasvaneiden ratsuväkiparvien kanssa, joiden aseistukseen on ilmestynyt kilpien, kypärien ja panssarien lisäksi tai sijaan kevyen shokkiratsuväen refleksijousia, verkkoja ja lassoja. Caesarean Procopius kirjoittaa noin vuonna 550 jKr. Sotien historiassaan yliampuvasti mutta kuitenkin suuntaa antavasti seuraavaa: “Ja barbaarit, havaittuaan ettei heillä ole mitään vihamielistä, aseistettua joukkoa vastassaan, tulivat kaikista ihmisistä julmimmiksi. Sillä he hävittivät kaikki valtaamansa suurkaupungit, erityisesti Joonian lahdesta etelään olevat, niin täydellisesti, että mitään ei ole jäänyt minun ajalleni niistä tiedettäväksi, ellei, tosiaan, se saattanut olla yksi torni tai yksi portti tai jokin sellainen asia, jolla oli mahdollisuus säilyä. Ja he tappoivat kaikki ihmiset, niin monta kuin tuli heidän tielleen, niin vanhat XXXVII Adam Sztabo, Keskustelut ja tutkimustiedot. 124 ja nuoret, säästämättä naisia tai lapsia. Minkä takia, nykypäiviinkin asti Italia on harvaan asuttu. He keräsivät myös ryöstösaaliina kaiken rahan esiin koko Euroopasta, ja, mikä tärkeintä, he eivät jättäneet Roomaan lainkaan julkista tai yksityistä varallisuutta siirtyessään eteenpäin Galliaan.”66 Yleensä tämä esitys on jätetty huomioon ottamatta tai pidetty sitä niin liioilteltuna, että monet tutkijat ovat väittäneet goottien liittolaisineen aiheuttaneen Italiassa suhteellisen vähän hävityksiä ja ihmishenkien menetyksiä. Tällaiset ovat hätäisiä johtopäätöksiä, koska ei ole ketään aikakauden tai myöhemmän varhaiskeskiajan annalistia, kronikoitsijaa tai historioitsijaa, joka väittäisi Procopiusta vastaan. Jeremias ja Augustinus käyttävät järkyttyneinä voimakkaita ilmaisuja Rooman kukistumisen jälkeen, ja varsinkin Augustinus on pitkäaikaisen masennuksen ahdistamana. Rooman prefektinä hävityksen jälkeen toiminut Rutilius Namatianuskin kirjoittaa maailman kuningattaren, Rooman, kuolemasta, ja toteaa maan tulleen villiksi jälleen, goottien haltuunsa ottaman Aurelianuksen valtatien suunnalla. Samoin lukuisat kirkkoisät kertovat suuresta shokista ja kaaoksesta. E. Gibbonkin teki jo 1700-luvulla Rooman valloituksen lähteistä oikeansuuntaiset johtopäätökset (vaikka vielä ei mennäkään niiden yksityiskohtiin): ”Many thoudand warriors, more especially of the Huns who served under standard of Alaric, were strangers to the name, or at least to the faith, of Christ, and we may suspect, without any breach of charity or candour, that in the hour of savage licence, when every passion was inflamed and every restraint was removed, the precepts of the Gospel seldom influenced the behaviour of the Gothic Christians. The writers the best disposed to exaggerate their clemency have freely confessed that a cruel slaughter was made of Romans, and that the streets of the city were filled with dead bodies - -.”67 Mielestäni on mahdotonta todistaa antiikin maailman kuolinkouristuksia muutaman kymmenen tuhannen Alarikin alaisen gootin työksi. Vaikka aika ja paikka olisivat kuinka otolliset tahansa Alarikille, ja vaikka onnettomuudet olisivat kasvaneet tulipalon nopeudella ja voimalla, niin 40 000 Alarikin miehen aikaansaannoksia ne eivät ole voineet olla. Ne ovat suuren barbaariliiton aikaansaannoksia, jonka ydinryhmä, Alarik seuralaisineen, on tuota muutaman kymmenen tuhannen kokeneen ammattisotilaan luokkaa. Tämän ydinryhmän ympärille on ryhmittynyt sitten palkkasoturien, liittolaisten ja kaikenlaisten kapinallisten suuri sotajoukko, joka pystyy haastamaan miljoonakaupunkeja piirityksellään sekä yhä uusia provinsseja ja diokeeseja maahantunkeutumisillaan ja valloituksillaan. Sitä paitsi Alarik kansoineen vaeltaa nyt valtakunnan läntisessä osassa, jonka ylärakenteen, kirkon, kanssa Alarik pyrkii tulemaan toimeen, mutta jonka alarakennetta, maallista valtaa, tämä Jumalan kaupungin rakentamista kannattava alamainen haluaa siirtää omaan valtaansa, niin että oikeanlaiset paimenet ja koirat paimentavat todellista valittua kansaa. Areiolaisena Alarik haaveilee Ihmisen, Jeesuksen ja Vapahtajan, jalanjäljillä kulkemisesta. Apostolit näkyvät goottivisioissa kahtenatoista voitokkaana, Herraansa palvelevana soturina. Valittu kansa vaeltaa Luvattuun maahan. Goottien areiolaisuudessa on toteuttamiskelpoinen tavoite. Heidän uskontonsa on heidän elintilakamppailunsa uutta totaalista uskoa. Alarikilla on henkinen ja fyysinen voima, sekä materiaalia roomalaisessa maaperässä. Alarikin ja hänen kansansa uskonto tekee heistä voittamattomia ja pyhiä, hurskaassa tavoitteessaan. Alarik on saanut enteen ennen Italian hyökkäystään. Gibbon kirjoittaa: ”But he was tempted by the fame, the beauty, the wealth of Italy, which he had twice visited; and he secretly aspired to plant the Gothic standard on the walls of Rome, and to enrich his army with the accumulated spoils of three hundred triumphs.” 125 Claudianus laittaa Alarikin ilmoittamaan seitsemän vuotta ennen tapahtumaa “aitoa ennustusta”: “Alpibus Italiæ ruptis penetrabis ad Urbem.” Claudianuksen mukaan ääni on ennustanut Alarikille, että hän olisi asettava lippunsa Rooman muurien päälle: ”Rumpe omnes, Alarice mores: hoc impiger anno Alpibus Italiæ ruptis penetrabis ad Urbem.” Kahden säkeen ensimmäiset ja viimeiset kirjaimet muodostavat sanan Roma.68 Entäpä jos Claudianuksen esittämää ennustusta ja goottien areiolaisuutta ei pidäkään ottaa kevyesti, vaan mitä suurimmalla vakavuudella tarkasteltaessa goottiruhtinaan, hänen sotaneuvostonsa ja kansansa tavoitteita ja arkea. Pelkästään tutkimalla länsigoottien Pannonian ja Hispanian asuinpaikkojen vahvaa areiolaista jälkeä ei ole epäselvyyttä siitä, ettei kyseessä olisi vahvasti uskonnollinen kansa, joka jättää uskonnollisuuden jälkensä siellä missä liikkuukin, ja varsinkin siellä, minne asettuu pysyvämmin aloilleen. Toisaalta goottitradition ja lakien kiellot suvaitsevaisen roomalaisuuden ”tapainturmelluksen ja rappion” jäljittelystä vain vahvistavat uskonnollisen kansan kuvaa. Tämä mysteeriuskonnollinen vaikutelma ei tarkoita uskonnollista kansaa, jonka johtajat ovat kansainvälisempiä ja opportunistempia uskonasioissa. Goottijohtajat ovat kyllä kansainvälisiä ja opportunistisia, mutta lähinnä laajentaessaan vaikutuspiiriään. Oman kansansa keskuudessa goottijohtajat ovat syvästi uskonnollisia ja hurskaita. Itse asiassa he ovat sitä ennen kuin kansa on sitä, jolloin he seuraavat roomalaisen kristillisen totalitarismin muotoutumisen skeemaa: ensin kääntyvät keisarillisesta käskystä johtajat ja sitten alkaa pitkäaikainen kansankäännytys roomalaiskatolisen tradition tapaan ja tuella. Loogisesti ajateltuna kouluja käymättömien goottien ja muiden germaanien on helpompi ymmärtää areiolaisuutta kuin katolilaisuutta, koska ensin mainitussa sekulaari filosofia pääsee hallitsemaan kristillistä teologiaa ja jälkimmäisessähän asia on päinvastoin. Areiolaisuus on rationaalista teologiaa, jossa oppia Jumalasta käsitellään vastakohtaisuuksia yksistelitteisesti poissulkevien johtopäätösten muodossa. Katolis-ortodoksinen, ”oikeauskoinen” teologia, ei käsittele oppia Jumalasta samalla tavalla poissulkevasti, vaan vahvistaa esimerkiksi Pojan ikuisen syntymän Isästä kummankaan muuttumatta, tai kolminaisuusopista puhuttaessa Ykseyden Kolminaisuudessa ja Kolminaisuuden Ykseydessä. Areiolaisuus katolilaisuutta loogisempana sopii paremmin sotilaiden uskonnoksi kuin viimeksi mainittu. Areiolaisuus antaa myös maanläheisemmän perustelun mysteereille, sakramenteille, kirkollisille maallisille ja jumalaisille auktoriteeteille. Neoareiolaisuuden kannattaja Constantius (Constantinuksen poika) on Rooman keisarina hyvä esimerkki tästä areiolaisuuden roomalaisia sotilasperinteitä kunnioittavasta muodosta. Vasta Theodosiuksen tultua valtaan tämä yhteys muuttuu, ja kirkko saa poliittisen merkityksen ilman perinteisen sotilaspolitiikan välineiden käyttöä. Tämä katolisen kirkon uusi merkitys politiikan muokkaajana antaa nyt mahdollisuuden areiolaiselle, perinteiseen sotilaspolitiikaan tukeutuvalle Alarikille laajentaa omaa sotilaspoliittista valtaansa. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, samalla hänen henkinen areiolaisuutensa vahvistuu ja saa jokaisesta sotilaallisesta voitosta todistusvoimaa alleen, juuri sen takia, että voiton perustelu pohjautuu sekulaariin filosofiaan, jota goottien hyötyajattelu tukee. Rooman valtakunnan yhteiskunnan ja kulttuurin lakien ja etnisen identiteetin maailmassa goottientiteetti on nyt muodostuvien yleisten ja paikallisten kirkollisten kaanoneiden ja sekulaarien lakien codexien kaaoksessa järjestäytynyt enklaavi, joka vahvistuu roomalaisten ja goottien välisillä sopimuksilla ja aselevoilla. Enklaavin vahvistuessa samalla sen strategiset, rajalliset ja ideologiset rajat voimistuvat. Ne vahvistuvat nimenomaan siksi, että katolilaisuus vastustaa areiolaisuutta ja yrittää kylvää epäluottamusta goottien valloittamien alueiden katolilaisten roomalaisten keskuuteen, ja turvatakseen 126 omat saavutuksensa, sopimuksensa ja vakavasti otettavuutensa goottilainen enklaavi vahvistaa omia rajojaan. Samalla se ei ole pelkkä puolustusmekanismi, koska se asettaa jokaisella voitollaan kyseenalaiseksi katolilaisuuden oikeaoppisuusvaateen goottilaiseen areiolaisuuteen nähden. Näin gootit ovat kasvavassa määrin oikeaoppisia areiolaisia, eikä tässä ole ristiriitaa, ja he ovat juuri siksi niitä, jotka ensimmäiseksi barbaareista esittävät Alarikin seuraajan aikana vaateen Romanian korvaamisesta omalla valtakunnallaan, tässä tapauksessa Gothialla. Lähtökohdat tälle oikeaoppiselle areiolaisuuden kasvulle ovat Alarikille ja hänen aikalaisilleen luonnollisia, heidät on aikoinaan otettu kasvatettaviksi itäisen Rooman areiolaishenkisen keisarin areiolaishenkiseen kaupunkeihin. Alarik ja hänen kaltaisensa eivät ole perinteisiä jalosukuisia gootteja, omine jumalkultteineen ja raakalaistapoineen. He ovat aivan konkreettisesti parhaiten kasvatettuja, henkisesti ja fyysisesti, barbaareja koskaan Rooman maaperälle, ennen heitä ja heidän jälkeensä, sillä vielä heidän koulutuksensa aikana perinteinen roomalainen järjestelmä toimii kaikessa kukoistuksessaan. Heidän jälkeläisensä saavat nähdä tämän järjestelmän rappion myös omassa koulutuksessaan ja yleisessä kulttuurikaaoksessa, ja he taantuvat mysteeriuskonnollisbarbaarisemmalle tasolle. Tämähän ei heidän kokonaisvaltaisessa elintilakamppailussaan katolilaisuuden kanssa heikennä heidän areiolaisuuttaan vaan vahvistaa sitä. Kuitenkin keisarillisen järjestelmän solmiessa sopimuksiaan goottien kanssa keisarin ideologisen välineen, kirkon, on myönnyttävä vuorovaikutukseen tämän sopimuksen kautta vahvistuneen areiolaisuuden kanssa, jota se omalta alueeltaan kitkee pois mitä suvaitsemattomimmin. Tämä kirkollinen dualismi vahvistuu vielä katolilaisten alueiden joutuessa areiolaisten valtaan, mutta se ei koskaan tule vallitsevaksi, koska kirkolle on ja pysyy mahdottomana ajatuksena maallinen yliherruus oikeauskoiseen kirkkoon nähden. Kirkko uskoo viime kädessä vain omiin oppeihinsa, ei mihinkään muuhun. Siinä mielessä se on heltymättömästi suvaitsematon voima. Tässä keisarillisessa katolilaisuudessa on vain kaksi tietä: on joko uskottava siihen, ja menetettävä kaikki kehittävät kompromissit tai olla uskomatta siihen, ja saavutettava uusi järjestys, suvaitsemattoman uskon kutistuessa valtaa jakamattomaksi anomalia-saarekkeeksi, rajatilatietoisuudeksi. Koska gootit ovat nimenomaan omaksuneet täysivaltaisen mysteeriuskonnollisuuden, niin he uskovat, ja kun he uskovat, niin he eivät lopulta ajaudu ristiriitaan katolilaisuuden kanssa, jolla on Pietarin ja Paavalin vallan ja auktoriteetin, ajan ja paikan, yleisen ja muuttumattoman konkreettisen perinteen kautta aina kerettiläisiin nähden ´voiton avaimet käsissään´. Loppujen lopuksi roomalaiselle kalliolle perustansa laittanut usko heijastaa aina tämän uskonnon ilmenemisen loppuun asti roomalaiskatolista perustaansa. Tässäkään suhteessa historiaa ei voida muuttaa, tai voidaan, mutta silloin usko menettää voimaansa. Siksi katolilais-ortodoksiset barbaarimaat säilyvät ja siksi vallan ja kirkon toisistaan erottaneet maat säilyvät. Siksi Alarikin ruhtinaskunta on jatkuvasti sotaliikkeessä emämaassa ja kylmässä uskonsodassa sen kanssa. Pilvilinnoja rakennettaessa oikeauskoisten sodat ovat aina oikeutettuja, sen sijaan todellisessa elämässä mikään sota ei voita rauhaa. Niin, Rooman yhteiskunnallisen paradosin räjähdyksen alkua voidaan kutsua ekpyrosikseksiXXXVIII, jossa liiallisen hyveen takia Helvetin voimat pääsevät VIII Stoalaisessa filosofiassa filosofiassa ekpyrosis, ẻκπύροσις (=”tulesta”) kaiken nielevä kosminen palo, kuvaa ikuisesti ennalleen palaavan tuhon ja uudelleenluomisen kokoon vetäytyvää jaksoa. Sykleissä toistuva kaikkeus tuhoutuu jokaisen syklin lopussa. Herakleitoksen mukaan maailman perusaines on tuli, ja ekpyrosis on kaiken alku ja loppu. Lucretiukselle ekspyrosis oli ”luonnollinen sisällissota” (De res. nat. V, 380 FF), ja samanlainen ajatus löytyy Senecaltakin (Rec. 524-525). Fysikaalisessa kosmologiassa ekpyroottinen universumin malli on saanut nimensä stoalaisen ajatuksen mukaan. Malli selittää alkuräjähdystä aikaisemman tilan. Malli perustuu säieteoriassa esiintyviin kolmiulotteisiin 127 vallloilleen. Pakanallisen Rooman ecclesia militans on muuttunut kristillisen Rooman ecclesia triumphansiksi! Stilicho toivoo Alarikin Italian hyökkäyksen alusta asti, että hänen sopimuksensa antavat hänelle aikaa rekrytoida uusia joukkoja, vankistaa otettaan komentajuudessa ja palauttaa järjestäytyneen hallituksen Italiaan. Nämä hänen toiveensa ovat yhtä utopistisia kuin hänen halunsa vallita yhtenäisen keisarikunnan kumpaakin keisaria. Joka tapauksessa Alarikin hyökkäyksen alusta lähtien jatkuu idän ja lännen, keisarien ja vallantavoittelijoiden, Alarikin ja Stilichon, palkkasoturi-, liittolais- ja roomalaisten sotapäälliköiden kamppailu entistä kiivaampana rekryyteistä ja tarvikkeista. Muonatarvikkeet (elintarvikeannokset) ovat olleet säännöllisenä osana erityyppisten limitaneiden maksuna Valentinianus I:stä lähtien. Ryöstelyn estämiseksi erityistä huomiota kiinnitetään siihen, että elintarvikkeiden liikkelle laskeminen on säännöllistä, nopeaa ja täsmällistä. Sotilaita kehotetaan keräämään ne oikea-aikaisesti tai vaatien, että heidän etunsa merkitään heidän hyväkseen. Sama tarvikkeissa maksamisen systeemi laajenee seuranneiden keisarien aikana sisältämään käytännöllisesti katsoen kaikki sotilashenkilöt. Jalostukset ja sopimukset jonkin sorttisten maksujen taittamisessa ja muuttamisessa käteiseksi jatkuvat sekä idässä että lännessä monia vuosikymmeniä Theodosiuksen kuoleman jälkeen. Lahjojen, maanluovuttamisten, liittolaisten itsehallinnollistamisen avulla ja ennen kaikkea värväämällä goottisotilaita ennenkuulumattomia määriä roomalaiset pystyvät palauttamaan ennalleen Tonavan rajan aikaisella 380-luvulla. Nämä toimenpiteet ovat sillanpäitä roomalaiseen yhteiskuntaan tunkeutumiseksi, ne ovat ”paradoksien räjäytyksen sytytyslankoja”. Vuoden 400 tienoilla roomalaisten värväystoimet keskittyvät väliaikaisesti vetämään puoleensa ja käyttämään hyväksi Balkanille asettuneita goottia, ja myös alaania ja hunnia, puhuvia ihmisiä, ja samaan aikaan työntämään eteenpäin pestauksia Rooman puitteissa ja pitkin sen muita rajoja. Mahdollisuudet rykrytointeihin alisen ja keskisen Tonavan pohjoispuolella ovat nopeasti vähenemässä. Olemassa oleviin yksiköihin rekrytoidut miehet olisivat joutuneet olemassa olevaan maksusysteemiin. Theodosius laajentaa apujoukkojen ideaa, jolloin hänen ei tarvinnut taata heille samoja etuja. Maata on käytettävissä suoriin uudisasutuksiin ja hyväksikäyttöön, ja hän antaakin barbaareille maata pitkin rajoja siirtokuntia varten.69 Lisäksi hän sijoituttaa barbaarisia apu- ja liittolaisjoukkoja strategisesti tärkeille uskonsodan paikoille. Notitia Dignitatumissa ilmoitetaan joukkojen sijoituspaikkoja ja Tabula peutingerianasta voidaan nähdä paikkojen ja sotilasteiden yhteyksiä, ja näiden kahden lähteen perusteella voidaan jopa alkaa laskea joukkojen mahdollisia liikenopeuksia sotilasteitä pitkin. Minkälaisia joukkoja on Britannian Othonaessa, Dubrissa, Lamennissa, Branodunossa, Gariannonorissa, Regelbiossa, Rutupissa, Anderidossa ja Portum Adurnissa? Voidaanko näitä kaikkia pitää strategisina paikkoina, joukkojen sijoitusten perusteella, vai onko jokin niistä erityisen merkittävässä asemassa? Pannonia näyttää kuhiseva apujoukkoja ja ratsuväen osastoja: Novassa, Albanossa, Teutibarciossa, Cornacossa, Cuccisissa, Bonoriaessa, Cusissa, Acimircissa, Rictissa, Burgentaksessa, Taurunossa, ad Herculemissa. Valeriassa on ratsuväkeä ja apujoukkoja muun muassa Odiabossa, Crumerossa, Soluassa, Cirpissä, Constantiaessa, Camponassa, Matricessa, Vetusalinaessa, Intercisassa, Adnamantiassa, Lussoniossa, Ripa Altassa, Ad Statuassa, Florentiaessa, Cardabiacassa. Mikä sitten on näiden osuus strategisessa kokonaisuudessa? Raetiassa on esimerkiksi ratsujoukkoja Augustanissa, Ponte Aonissa, Submuntioriossa. Italiassa ja Galliassa voidaan tarkastella braaneihin, jotka liikkuvat viisiulotteisessa avaruudessa. Braanien törmäyksessä voi syntyä kolmiulotteinen universumi, ja universumien sisällä tämä tapahtuma näyttäytyy alkuräjähdyksenä. 128 lukuisissa paikoissa sarmaattien prefektin sijoituspaikkoja: Apulia et Clabriae, Brutios et Ludaniam, Foro Fuluiensi, Opittergii, Patauio, Cremonae, Taurinis, Aquis siue Tertona, Novariae, Vercellis, Regionis Samnitis, Nononiae in Aemilia, Quadratis et Eporizio, Pollentia (Liturgiassa), Pictavissa, A Chora Parisos usquessa, pet tractum Rodunensem et Apaunorum, Lingonas.70 Näiden sijoituspaikkojen lisäksi tulevat muut joukot. Kuitenkin tarkasteltaessa näitä Italian ja Gallian apu- ja liittolaisjoukkojen sijoituspaikkoja monen kohdalla tulee eittämättä mieleen, että ”tuollahan myöhemmin taisteltiin” tai ”nuo paikat sijaitsevat goottien, vandaalien jne. vaellusreittien varrella”. Voidaan väittää, että tämä on sattumaa, mutta mielestäni Alarikin hyökkäys Italiaan osoittaa hänen tietäneen Stilichon joukkojen liikkeistä, ja ketkä muutkaan niistä olisivat hänelle tiedottaneet kuin Italiassa olevat hänen roomalaisessa sotapalveluksessa olevat maanmiehensä. Heitä on Italiassa runsaasti. Kun Claudianus ylistää Stilichon joukkojen uskollisuutta johtajaansa kohtaan, niin viekö Stilicho todellisuudessa ”ennaltaehkäisevästi” Italiassa olevia goottiosastoja Italiasta Raetiaan ja Noricumiin? Tässä on runsaasti kysymyksiä, joiden analyysi strategian kokonaisuudessa ei onnistu, vaan on tyydyttävä tarkastelemaan kronologisia otoksia, jos niitä on. Stilichon italialaisten apujoukko-osastojen vetäminen Raetiaan ja Noricumiin sekä siellä suoritettu värväys ja Gallian sekä Britannian rajajoukkojen käskeminen hänen avukseen antavat alustavasti aikeen olettaa, että Stilicho luottaa näihin rajajoukkoihin ja värvättyihin enemmän kuin italialaisiin apujoukkoihin. Kun rajajoukot ja värvätyt ovat arvoasteikossa huomattavasti alempana kuin Stilichon italialaiset joukot, niin onko Stilichon Raetiaan ja Noricumiin menon kiireellisyyden todellisena syynä nämä epäluotettavat Italian apujoukot, jotka pitää saada alueelta pois, ennen kuin sotatoimia Alarikia vastaan voidaan alkaa suorittaa? Kysymys voi vaikuttaa haetulta, mutta se tulee väistämättömästi esiin pohdittaessa Stilichon niin kovaa kiirettä Raetiaan ja Noricumiin, etteivät edes senaatti ja keisari tiedä hänen suunnitelmistaan etukäteen. Jos Stilicholla olisi ollut kiire viedä epäluotettavia joukkoja pois Italiassa, niin mitä hän olisikaan voinut maan korkeimmalle johdolle kertoa, tulematta epäilyksenalaiseksi puolustuksellisista laiminlyönneistä? Joka tapauksessa kun Theodosiuksen ajoista lähtien barbaariliittolaisille luovutetaan maata, se on halvempi ja tehokkaampi ratkaisu kuin tarvikkeiden kuljettaminen tiettyyn keisarilliseen leiriin huomattavien välimatkojen päästä tai niiden kiskominen rajaprovinsseista, joissa roomalaiset maanomistajat, possessores, hangoittelevat vastaan. Palveluksen tai armeijan tilityksen ulkopuolella vakinaisten varuskuntien monet rintamajoukot ovat sitoutuneet pienimuotoiseen viljelyyn, erityisesti jos varuskuntien sotilaiden perheitä ei sisällytetty normitettuihin elintarvikeannoksiin. Soiko Theodosius tarvikkeita ja maata (χώραν) barbaarisotureille käyttääkseen hyödykseen väliaikaisesti olosuhteita, jotka ovat tuttuja hänen limitaneilleen hankkiakseen riittävän ylläpidon vakinaisten yksiköiden uusille rekryyteille? Vai noudattiko hän maan antamisen tai tarvikkeiden jakamisen vaihtoehtoa tilaisuuden mukaan? Maan luovuttamisessa laetille on runsaasti ennakkotapauksia, mutta laetia ei vakiinnutettu Balkanille. Zosimuksen mukaan Athanaricin kuoltua hänen miehensä integroidaan vakinaiseen roomalaiseen puolustukseen pitkin Tonavaa, heille ei luovuteta tästä puolustuksesta erillään olevia maita. Tarvikkeiden ja maan yhdistelmä on juuri se tekijä, mikä tukee rintamavartion vakinaisia joukkoja, vaikka missään siellä, missä lainsäädäntö organisoi joukkojen sotilaiden maksut, ei ole virallista mainintaa heidän maaomistuksestaan. Theodosiuksen monien toimien järjestelmällinen muistiinmerkitseminen loistaa poissaolollaan, mikä saattaa hyvinkin antaa vastauksen siihen, miksi kukaan 129 alkuperäislähteistä ei ole järkyttynyt keisarin antaessa Rooman rajamaita barbaareille.71 Samoin kuin keisarillisen salaisen uskonstrategian osalta tämäkin tavalliselta kansalta salattu toimi kertoo uudenlaisesta kristillisestä itsevaltiudesta ja siitä, että kansalaisista nöyriksi alamaisiksi muuttuneet ihmiset eivät ymmärrä heti tämän muutoksen suuruutta, kun siitä ei heille kukaan tiedoita suvaitsevaisen keisariuden toimien julkitulon tapaan. Alarik ja hänen korkeastipalkatut eliittijoukkonsa eivät ole kiinnostuneita asettumaan asumaan johonkin balkkanilaiseen kylään, mitä taas ei voida sanoa Theodosiuksen rekrytoimien goottien pääosasta. Perheelliset gootit määrätään toisenlaisiin yksiköihin – varuskuntayksiköihin tai comitatensesten vakinaisiin joukkoihin – kuin miehet, joilla ei ole perhettä. Vähitellen Alarikin ja hänen roomalaisten aikalaistensa yrittäessä rekrytoida muita gootteja (mahdollisesti niiden miesten ja naisten lapsia, jotka ovat etsineet receptiota vuonna 376) vakinaisemmat toimisopimukset, pitkin rajoja käytettävien vastaavien kaltaiset, tulevat lisääntyvässä määrin käyttökelpoisiksi. Lännessä Theodosiuksen goottipuhujien käyttäminen värväyksessä korvattaessa Magnus Maximuksen vastaisten taisteluiden tappioita vuonna 388 voidaan vahvistaa arkeologisista mustiinmerkinnöistä lukuisista paikoista pitkin Raetian rajaa ja muualta. Jotkut goottirekryytit, jotka muodostavat Theodosiuksen armeijan suuren osan Frigidus-joen luona, ovat saattaneet olla yliseltä Tonavalta korvaamassa tappioita, jotka johtuvat Arbogasteen läntisen armeijan kapinaan johdattamisesta, koska voittonsa jälkeen Theodosius ja sitten Stilicho miehittävät lännen uudelleen niiden käytettävissä olevalla miesvoimapanoksella. Ajoittain tulee näkyviin muita barbaarijoukkoja, jotka on määrätty ja uudelleenmäärätty yhtä hyvin rajojen muilta alueilta. Esimerkiksi joitain markomanneja otetaan palvelukseen keskisen Tonavan Pannonia I:stä 300-luvun viimeisen vuosikymmenen aikana. Tosiasia on se, että roomalainen sotilasjohto on saavuttanut sotilaidensa tavanomaisten lähteiden rajat. Veteraanien pojat ja rajoilla asuvat ihmiset eivät enää riitä täyttämään rekrytointitarpeita. Näiden rekrytointilähteiden täydentämiseksi ja lopulta niiden korvaamiseksi Rooma kääntyy barbaarien puoleen. Uudenlaiset rekryytit ovat aikaisempiin nähden paljon helpommin hankittavissa, halvempia ja niitä voidaan sijoittaa joustavammin. Tai tältä asia aluksi vaikuttaa, sittenhän nämä roomalaiset rekryytit korvanneet joukot tulevat paljon kalliimmiksi ja joustamattomammiksi kuin mitkään roomalaiset joukot, kun ne alkavat isännöidä palvelusalueillaan ja tuoda sinne omia kansalaisiaan osana uutta kotimaataan, joka ei ole osa ”romaniaa”. Joissakin tapauksissa tämän uuden rekrytoinnin alkuvaiheissa Rooma luo prosessiin uuden genteksen: roomalaiset perustavat pieniä ryhmiä yhteensopimattomista barbaarirekryyteistä laittamalla ne syntyperäisten tai vakinaisten roomalaisten upseerien, erilaisten gentesien tribuunien, alaisuuteen. 300-luvun lopullla ja 400-luvulla joillakin osin rajaa otetaan rajan toiselta puolelta aluksi yksilöitä ja sitten isompia ryhmiä aletaan tavoitella suurella tarmolla. Rooman palveluksen houkutin tekee joitain alueita limesin takana asumattomiksi, joskus jopa kaukana rajan takana. Ammianus todistaa tämän kehityksen aikaista vaihetta, kun hän viittaa, että pitkin Reiniä melkein kaikki barbaarit asuvat 10 mailin kantaman päässä joesta. Arkeologia voi vahvistaa tämän niin kutsuttujen elbengermaanien osalta. Suuren mittakaavan rekrytointien lopputulokset 300-luvun lopulla ja 400-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä näyttävät muistuttavan niiden rekrytointien vastaavia, jotka ovat seuranneet laetin menestyksellistä asettamista 200-luvun lopulla aliselle Reinille, jossa Rooma asteittain on vetänyt varuskuntansa paikallisen puolustuksen eduksi. 300-luvun lopulla ja 400-luvulla rekrytoitavien määrät ovat aivan toista suuruusluokkaa, ja lopputuloskin, Rooman läntisen osan katoaminen kartalta, kertoo tämän rekrytontipolitiikan katastrofaalisen 130 lopputuloksen. Joka tapauksessa 500- ja 600-luvullakin olosuhteissa ja asiantiloissa näyttää olleen samanlaista suuntausta. Noihin aikoihin niin monet rajaihmiset ja -kansat Reinin barbaaripuoleiselta rannalta ovat ylittäneet joen keisarikunnan puolelle, tai sinne, mikä on aikaisemmin ollut keisarikunta, että enää harvoin kuullaan länteenpäin suuntautuneen maahanhyökkäyksen lisäongelmista. Asia on pateettisesti sanoen samoin kuin patsaiden kansan suhteen: kun hävityksestä tulee kokonaisvaltaista, kukaan ei enää näytä kiinnittävän huomiota tähän jokapäiväisyyteen, vaikka patsaita riittää edelleen runsaasti tuhottaviksi ja maatilkkuja haltuun otettaviksi, mutta kun Rooman läntistä keisarikunnan osaa ei enää ole ja germaanikansat ovat vakiinnuttaneet hallintonsa, niin varsinainen kansainvaellus länteen Rooman kultamaahan ovat ohitse. Kukaan ei enää halua valloittaa noita rauniokaupunkeja, Rooma mukaan lukien. Karolingien aikana tunkeutuminen on itäänpäin, takaisin yli Reinin. 400-luvun kehityskulkua mutkistaa hunnivaltakunnan luominen ja sitten sen hajoaminen. Noilla alueilla, joilla rajavaruskuntien tarve vähenee, Rooman menettelytapaa voidaan kutsua menestykselliseksi, jos se on rajoitetussa määrin selvittänyt jännitystä pitkin rajoja ja pienentänyt offensiivisen kyvyn ylläpitämisen tarvetta, sijoittamalla ongelmat Rooman sisälle. Sikäli kun roomalaiset ovat kykeneviä sijoittamaan barbaarit rintamajoukkoina, elintarvikeannos- ja maamaksuilla Rooma saattaa odottaa säästävänsä armeijaan sijoitettavaa rahaa.72 Näin vakuuttaa Burns. Häneltä jää näkemättä uskonstrategian murheellinen ydin: Roomalaisen armeijan asemaa kaventamalla ja barbaarien osuutta lisäämällä voidaan jatkaa taistelua enemmistönä olevaa roomalaista suvaitsevaista väestöä vastaan, ja saavuttaa ”suuria uskonnollisia voittoja”. Kirkko, mysteeriuskonnollinen rappiokulttuuri, kertoo barbaareille, miten korkeakulttuuri voidaan voittaa. Jännitysten poistaminen rajoilta ja ottaminen Rooman sisään on ongelmien kannalta loistava ratkaisu. Näin ongelmat kasvavat jättimäisiin mittasuhteisiin. Kiitos uskonstrategian tästä tilasta tehdään krooninen, jolloin tämän ”Rooman ruton” lopputuloksena on roomalaisen ”armeijan jaloilla seisovan jättiläisen kuolema”, kannattavien jäsenten tultua amputoiduiksi. Aikaisen 400-luvun keisarillinen lainsäädäntö paljastaa joitain lainvoimaisuuksia, jotka nopeasti muuttavat rekrytointikaavoja suurempia ja kiinnevoimaisempia barbaariryhmiä sallivammiksi. Vuonna 400 Stilicho, epäilemättä hänen omasta yllytyksestään, velvoitetaan keisarillisella ediktillä pakottamaan kuka tahansa ”laetus, Alamannus, sarmaatti, maankiertäjä tai minkä tahansa ryhmän kuka tahansa henkilö” kutsunnassa täydennysjoukkoon ja johdattamaan nämä rekrytoidut harjoituskeskuksiin. Stilicho on erityisen huolellinen tarkistaessaan todisteita, jotka löydetään usein kutsuntaikäisiltä nuorilta miehiltä ja jotka antavat näille veteraani-statuksen tai jalosukuisen arvoasteen. Tämän tyyppiset petokset tuomitaan erityisen ankarasti, koska ne antavat miehille mahdollisuuden poistua varhain palvelusta tai jopa ennen kuin palvelu on edes alkanutkaan.XXXIX Ediktin tarkoituksena on vahvistaa rekrytointia keisarikunnan sisällä, miesvoiman todennäköisemmistä lähteistä. Nämä sisältävät vuonna 400 siis laetin, alamannit (so. laetin ja alamannit, jotka jo palvelevat tai ovat sitoutuneet palvelemaan Roomaa), sarmaatit (tämä tarkoittaa mitä tahansa barbaariryhmää ja niiden barbaarien jälkeläisiä, jotka on alun perin merkitty luetteloihin pitkin Tonavan rantoja, mukaan lukien gootit) ja alimman sosiaalisen luokan vapaita ja työttömiä miehiä. Tämä edikti vaatii myös niiden miesten seulomista mukaan, jotka esittävät kutsunnoista kieltäytymisen perustaksi kristillisen papillisen erivapautuksen. Sana kiertää paikalliselta komentajalta toiselle pitkin rauhallista rajaa rohkaista jokien ja limesin muurien toisella puolella olevia etsimään receptiota. Esimerkiksi Raetiassa tämä XXXIX niin kuin kerrotaan Rooman kaaos ja tuho -kirjasarjan V:ssä osassa 131 selittää sinne viimeisimmiksi haudatut elbengermaaniset materiaalit. Tästä keisarillisesta ediktistä liikkeelle lähteneet toimet eivät ole niitä hallinnon toimia, jotka ovat turhantarkkoja ja nirsoja rekryyttiensä suhteen. Harjoitus- ja vastaanottokeskukset ovat äärimmäisen paineen alaisia, ja näiden vuosien löyhä kuri riveissä ja arvoasteissa heijastaa keskusten roomalaisten kykenemättömyyttä pitää yhtymiä enää tiiveinä ja kurinalaisina sotayhtyminä. Veteraanien poikiin kohdistunut uusi painostus heijastaa myös muuttuneita olosuhteita. Nämä nuoret miehet ovat olleet kautta myöhäisantiikin miesvahvuuden pääasiallisin lähde; he tietävät roomalaisen sotilaan elämäntavan ja sen edut. He ovat kasvaneet, usein kirjaimellisesti, linnoitusten sisällä ja traditionaalisesti heitä ei ole tarvinnut pakottaa palvelukseen. Barbaariuhkien määrän kasvaessa ja taisteluiden lisääntyessä keisarikunta on nyt kohdannut rekrytontipanoksensa viimeisen pohjan. Kirkkoisille on käytössä jo myytit ”omia päämääriään toteuttavista goottiheimoista”, ”Balkanin goottien patriasta” ja romanttinen näkemys, ja samalla uskontonsta mukainen (jossa roomalaiset ovat turmeltuneita mutta barbaarit eivät), Alarikin ja hänen seuraajiensa ”jaloista ominaisuuksista”. Varsinkin Augustinuksen ja Orosiuksen tapaisilla kirkkoisillä viimeksi mainittu on jo läsnä olevana. Tämä on perinteisen roomalaisen identiteetin nöyryyttämistä puhtaimmillaan, ja klassisten roomalaisten mielestä se on tietysti pahimmanlaatuisinta defaitismia. Todellisuudessa Orosiuksen ja Augustinuksen esitykset eivät ole muuta kuin ”jalon villin” -käsitteen ajatonta vääristelyä näiden tapahtumien laajemmassa kristillisessä visiossa, jumalaisen suunnitelman silmänräpäyksen merkille panemista. Tällä on tekemistä taikauskon kanssa mutta ei mitään tosiasioiden. Rooman armeijan goottivoimat, jotka päätyvät Alarikin alaisuuteen, ovat sotilaskomentajuudessa vain siinä mielessä, että ne tunnistetaan sellaisiksi. Ensin idän keisari tekee tämän myönnytyksen ja vasta vuosia myöhemmin lännen keisari. Näin on alun perin tapahtunut pääasiassa siksi, että Konstantinopolilla ja Roomalla ei ole parempiakaan ratkaisuja miesvahvuuskriiseihin Balkanin alueella tai Italiassa, elleivät he halua hylätä kaikkea toivoa Balkanin alueen stabiilisuudesta, ja luovuttaa aluetta Kaaokselle. Rooman mahtia horjuttavista voimista yleisimmät ovat geograafisesti perifeerisia. Balkanin ongelma on keskeisin. Balkanin hylkääminen olisi tarkoittanut yhtenäisen keisarikunnan realiteetin hylkäämistä, koska Rooman ja Uuden Rooman, Konstantinopolin, yhteys on ensiarvoinen ja elintärkeä. Välimeri on arvaamaton, erityisesti talvella, tai jos joukkoja täytyy siirtää yhdestä osasta keisarikuntaa toiseen. Rooman itäinen ja läntinen osa kääntyvät Alarikin puoleen, koska heillä ei ole muita yksiköitä käytettävissään.73 Ja varsinkaan nyt, kristillisen dominaatin aikana, jolloin barbaarijoukkoja ei enää saada roomalaisten palvelukseen suorittamalla iskuja Reinin ja Tonavan yli, vaan houkuttelemalla barbaareja perheineen roomalaisten alueelle maan antamisen lupauksineen, kunhan ne vain kääntyvät kristinuskoon. Tällä periaatteella rajoilta häviää roomalainen kuri, koska barbaarit eivät usko pelkästään puheisiin vaan heidän vakuuttamisekseen tarvitaan myös voimaa. Nyt tuo uskottavuus on mennyt loputtomien kristillisten sanojen käännytystyön tulvassa. Barbaarit menevät kristittyinä rajojen yli, mutta heillä on omien aseidensa lisäksi käytettävissään myös roomalaisten vastaavat, eikä tämä tietystikään vähennä omaa merkitystään korostavien raakalaisten omanarvontunnetta. Näiden epäluotettavien barbaarien rinnalla Roomaan otettu länsigoottikansa on luotettavampi rekrytointikohde, koska sen aatelisto on osittain koulutettu Rooman alueella, sen miehet ovat olleet jo pitkään Rooman armeijassa aktiivi-ja liittolaspalveluksessa, gootit ovat suorittaneet Alarikin johdolla uskonsodan tehtäviä ennen kaikkea roomalais-helleenisen kulttuurin ydinalueella, Kreikassa. He ovat totisesti ansainneet uskonstrategisen luottamuksensa hävittämällä Kreikassa länsimaisen kulttuurin perustoja! 132 Alarikin gootit ovat Balkanin ja Rooman armeijan mullistuksen ”hylkiöitä ja pakolaisia”. He ovat ”uppiniskaisia”, koska he eivät hyväksy Rooman palveluksen rajoja ja ankaruutta. Suurin osa heistä puhuu goottikieliä, koska he polveutuvat Theodosiuksen aikana ”pirstotuista ja rekrutoiduista” gootti-ihmisistä. Alarik käyttää hänen roomalaiselle komentajuudelleen ja sen olosuhteille sopivaa siviili- ja sotilasvaltaa. Niin pitkään kun hänellä on se, hän harjoittaa sitä helpommin roomalaisten yli kuin goottien, joiden karkuruudet ovat lukuisia ja joiden johtajat hänen täytyy lepyttää. Hänen miehillään ei ole mitään ”yhteistä ja arkipäiväistä” patriaa. Heillä on muutamia jaettuja kokemuksia sotapalveluksensa takana. He seuraavat Alarikia ja hänen vanhempien miesten neuvostoaan. Veteraanit, joilla on Hadrianopolissa saavutettujen kunnioiden henkilökohtaisia muistoja, ovat jo senioreita vuosissa ja harvoja numeroiden valossa. Nämä erityyppiset seuraajat ovat Alarikin mukana, koska hänen kauttaan heidät ruokitaan ja majoitetaan, so. heidät ruokitaan roomalaisissa pakko-otoissa ja majoitetaan roomalaisiin kaupunkeihin. He uudelleenorganisoivat Alarikin roomalaisen komentajuuden omaksi hyvinvoinnikseen. Sitä kautta Alarik turvaa heidän määräämisensä provinsseihin, joissa ylläpitoperusta saattaa huolehtia heidän tarpeistaan. Alarik on sotaneuvostonsa primus inter pares. Hänen legendaarinen johtajamaineensa on hänen kuolemansa jälkeen syntynyt. Tämä maine on sekavasti linkitetty Rooman kaappaukseen vuonna 410, tapahtumaan, jolla ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa ilmiönä olevan vähän sotilaallista ja politiikantekemisen merkitystä ja seurausta, mutta joka olemukseltaan on täynnä tunneperäistä, älyllistä ja uskonnollista tärkeyttä. Illyricumin ja, ennen vuotta 400, muiden hänen komentajuudessaan olevien diokeesien ihmisille Alarik ei ole anateema.74 Näin voidaan väittää ainakin virallisesti ja uskonstrategian mukaisesti. Jos asiaa tarkastellaan näiden diokeesien ihmisten kannalta, niin Alarikin ja hänen sotilaidensa ja kansansa vaeltaminen näissä diokeeseissa merkitsee keskiajan alkamista ja siten henkistä, fyysistä, taloudellista ja kulttuurellista rappiota, sanan täydessä merkityksessä. Arkeologiset lähteet kertovat Alarikin ja hänen kansansa ”jalosta villiydestä-raakalaisuudesta ja villistä vapaudesta”. Kirkkoisät ylistävät näitä barbaareja, mutta elävässä elämässä Alarik ja muut raakalaiset ovat tämän määritteen arvoisia. Miksi kirkkoisät ylistävät näitä raakalaisia? Siksi että he itsekin ovat suvaitsemattoman ja fanaattisen mysteeriuskon villitsemiä. Heitä ja ketään heidänlaistaan ei pitäisi koskaan yliarvioida, tehdä heistä moraalisia ja henkisiä esikuvia, koska he eivät sitä ole. He ovat vain sitä mitä ovat, eli taikauskon sekoittamia ”langenneita sieluja”, sitä, mistä he jakomielitautisessa vihamielisyydessään syyttävät kunnollisia ihmisiä eli ”vihollisiaan”. Asia on näin yksinkertainen. No, joka tapauksessa Alarik, ei taistele tietään Rooman valtakunnassa esteiden läpi vaan, käyttää, kiitos kristillisen strategian, hyödykseen laillisia ja vakiintuneita teitä ja huoltosysteemejä. Siten hän ei kohtaa organisoitua vastarintaa, päinvastoin kuin Tribigild ja Gainas Vähässä-Aasiassa sekä Konstantinopolissa ja sen ympäristössä sekä Teoderik Suuri myöhemmin. Alarik ei kohtaa tätä vastarintaa vielä Rooman itäisessä osassa suoraan vaan välillisesti. Jouduttuaan Rooman läntiseen osaan ja nimitettyään itsensä ´ruhtinaaksi´ Alarikista tulee mies, joka kohtaa vastarintaa, minne sitten meneekin ja on valmistautunut tähän. Hän on todelllinen palkkasoturiruhtinas liittolaiskansoineen vieraalla maaperällä. Ei ole suinkaan kummallista, että gootit myöhemminkin lukevat niin mielellään Jumalan kansan vaelluksesta Egyptissä ja sen armeijan voittamisesta sekä asettumisesta Luvattuun maahan. Tribigildin, Gainaksen, Genserikin, Theoderikin tavoin Alarik on mitä suurimmassa määrin sotilashuollon ja -rekrytoinnin ongelmien vanki. Tällaisessa olotilassaan hän on ensimmäinen tyyppiesimerkki puhtaasta keskiaikaisesta ruhtinaasta (Tribigild ja Gainas tuhotaan, mutta 133 Alarik ja hänen jälkeensä muut hänenlaisensa saavat ”machiavellimaisen ruhtinaallisen luonteensa” koko synkäksi, ongelmia selvittämättömäksi keskiajaksi). Burns toteaa, että mitä kauemmaksi Alarik poikkeaa Illyricumin komentajuutensa perustalta, sitä suuremmiksi hänen ongelmansa tulevat.75 Mielestäni tämä väite on kuitenkin täysin väärä, paremminkin pitäisi sanoa: mitä pitemmäksi ajaksi Alarik jää Illyricumiin, sitä suuremmiksi hänen ongelmansa tulevat. Näin ollen rekrytointi- ja huollollisten ongelmien takia hänen on pakko lähteä liikkeelle Illyricumista (tässä tapauksessa Rooman läntisen osan alaisesta). Niin on lähtemisten laita koko keskiajan: ruhtinaiden on pakko lähteä aina ajoittain liikkeelle rekrytointi- ja huollollisten ongelmiensa takia, ja tätä kautta todistaa ruhtinaan arvonsa.Alarik on loppujen lopuksi raakalainen, jonka täytyy mutta joka ennen kaikkea kunnianhimossaan haluaa todistaa miekkallaan ja väkivallan teoillaan ”olevansa legenda jo eläessään”. Hyökätessään Italiaan hän tietää saavansa häviämättömän maineen, niin kuin kaikki Italiaan hyökkääjät ovat ennen häntä saaneet. Samalla hän on haluaa osoittaa voittoisalla tiellään, peribarbaariseen tapaan, pystyvänsä pitämään huolta sotureistaan. Hän on eittämättä rohkea, mutta mikään ”jalo villi” hän ei ole, sehän on vain mysteeriuskonnollinen sanonta, joka ei merkitse loppujen lopuksi mitään. Alarik sotaneuvostoineen, samoin kuin muut kansainvaellusten ajan barbaarihallitsijat, on sodankävijä. Samoin kuin uskonnollinen yläjärjestelmä on uskonsodan edelleekehittämistä ja voiton varmistamista. Siksi ei ole ihmeteltävää, että kun Rooman keisarikunnan läntinen osa on voitettu ja valloitettu ainoat kulttuuria ylläpivät rauhanvoimat alueella ovat vanhat roomalaiset virkamiehet, joiden, ”noiden pakanallisten satyyrien”, työpanokseen perustuu monen uuden kansallisen identiteetin perustan muokkaaminen. Ennen kuin siirrytään tarkastelemaan Stilichon armeijan ja Alarikin hordien välisiä taisteluja Italiassa esitettäköön vielä lyhyt katsaus taisteluja edeltäneistä Rooman vuoden 401 consistoriumien toiminnoista ja uskonstrategiaa toteuttavien piispojen ja heidän alaistensa toiminnasta. Tosin vuoden 401 lopun consistoriumien toiminnasta ei ole käytettävissä materiaalia. Rooman läntisen osan viimeinen säilynyt laki vuodelta 401 tulee ulos Milanossa 10.9. (niin kuin teossarjan edellisessä osassa tarkemmin esitetään), ja sen jälkeisestä saman vuoden consistoriumin toiminnasta ei ole merkintöjä. Ajalta, jolloin Alarik hordineen hyökkää Italiaan Alppien yli marraskuussa 401 ja etenee Aquileiaan, jonka sitten miehittää, ei ole minkäälaisia keisarillisia lakeja ja ediktejä. Jos tämä pitää paikkansa, niin se selittää sitä valtavaa shokkia, jota goottien invaasio Italiaan merkitsee. Kaikki on nyt Stilichon varassa, jonka saapumista armeijoineen odotetaan. Sillä välin Italia näyttää olevan puolustuskyvytön goottien ja heidän liittolaistensa vyöryn edessä. Kaikki siviilihallinnollinen toiminta näyttää halvaantuvan. Niin kuin muutamaa vuotta aikaisemmin Kreikassa sama toistuu Italiassa, toisella keskeisellä kulttuurialueella, jossa on luovuttu jo paljon aikaisemmin sotaväenotoista: alue alueen jälkeen, kauppakeskus kauppakeskuksen jälkeen, kaupunki kaupungin jälkeen joutuu kohtaamaan yksin barbaarisen haasteen. Niin kuin Arkadius edellisinä vuosina Rooman itäisessä osassa on kykenemätön kohtaamaan barbaari-invaasion tai -kapinan haastetta samoin Honorius lännessä on yhtä avuton, jos ei vielä pelkurimaisempi, kuin isoveljensä Arkadius idässä. Tällä Rooman läntisen osan yhteiskunnallisen paradoksin räjähdyksen aikakaudella Honorius on oleva ensimmäinen keskiaikainen keisari, jonka valta ja auktoriteetti on riisuttu kaikista vanhoista klassisen valtioihmisen vaatteistaan, ja hän on näkyvillä identiteetittömän kansansa surullisen hahmon pikkukeisarina, rappioyksilönä ilman perinteistä keisariuden vapautta, kunniaan ja hyvettä. Tämä hurskas kristitty mies on autistinen hahmo, jonka aikana keisarillinen henkinen perinne vajoaa kuolinkouristuksiinsa, joissa valtioihmisen sisältöä kuvaavat linjat 134 katoavat ja vapaampi liikkuminen estyy, järjestelmästä tulee pysyvästi epävireinen, luovat kontrastit ja jännitteet häipyvät, kaikenlainen teoreettinen vakaus poistuu, ja tilalle tulee kirkollinen hallintolaji, hallitustyömuodosta poistuu tehtävien juonta eteenpäin kuljettava dialogi ympäristön kanssa, kaikenlaiset alku-, väli- ja loppusoitot katoavat, kun päälaulaja, ensimmäinen vertaistensa joukossa, keisari, menettää kansanvallallisen äänensä ja kykynsä johtaa valtiomuodostumaa korkeimpien vapaiden taiteiden menetelmien aallonharjalla. Keisari ei sittenkään poistu valtionjohdon näyttämöltä, vaan samoin kuin tämä näyttämö palaa ja raunioituu, kristillisen palon ekpyrosiksessa, samoin tämä valtiomuodostuma-fokus joutuu kaaokseen mutta pysyy silti raunioidensa keskellä oudoksuttavana keisarillisena kummituksena, jolle luonto ei enää halua suoda aikaa eikä paikkaakaan. 135 Alarikin goottien ja heidän liittolaistensa hyökkäys Kuvaavia tälle kaaoksen kultaiselle ajalle ovat kirkonmiesten kääntyminen toisiaan vastaan, asettuminen barbaarien palvelukseen ja tässä yhteydessä, 400-luvun vaihteessa, syntyy, kuin sieniä sateella, suuri määrä apokryfisiä kirjoja (vuoden 380 tienoilla Paavalin Apokalypsis, Nikodemuksen evankeliumi, se tulee ainakin jälleen esille, Addain doktriini, Neitsyt Marian taivaaseenastuminen, Joosef Puusepän historia, myöhemmin niin sanottu Vale-Matteuksen evankeliumi, sitten on vielä monia muun muassa Apokalypsiksiä-Ilmestyskirjoja, joiden päivämäärä on tuntematon, Johanneksen, Mooseksen, Esdrasin, Neitsyen, Sedrachin) ja kaikenlaisia kirjoitelmia, korkeimmiksi laeiksi ja doktriineiksi (muun muassa Apostoliset konstituutiot, Apostoliset kaanonit, Apostolien opetukset, 13 pyhän isän kaanonit, ns. Väärät dekretaalit). Samaan aikaan, kun Rooman itäisessä osassa Konstantinopolin piispa ja Aleksandrian vastaava käyvät totaalista uskonsotaa keskenään, Egyptin ja Vähä-Aasian munkit ja munkkikunnat liikehtivät, lännessä ei tapahdu mitään mysteeriuskonnollisesti merkittävää, mikä on osoitus uskonnollisen aktiviteetin ylhäältäpäin ohjatusta luonteesta. Kun tämä ohjaus on nyt goottihyökkäyksen takia minimissään, myös kristillisen totalitarismin sananlevitys ja voittojen julistaminen on vähäistä. Ei mitään manifesteja, 136 ei mitään joukkotilaisuuksia damnatio memoriaen julkisine töineen, ei vääräuskoisten oikeudenkäyntejä ja vainoja. Etenkin kirkon johtoportaat näyttävät olevan kauhuissaan näistä ”jalojen villien jumalallisesta sanomasta”, kun tärkein katolinen ennustus on se, että Rooman valtakunta on viimeinen maanpäälinen valtakunta ennen Jumalan valtion laskeutumista maan päälle. Apokalypsisten näyt valtaavat hektiset kirkolliset mielet. Apokalyptikot, ilmestysten näkijät, ilmestyskirjojen selittäjät ja näkijät, korvaavat nyt perinteiset ”sotilasstrategiset nerot”. Samanaikaisesti, kun hunnien kasvava valta työntää yhä uusia barbaarikansoja Rooman rajaa vasten ja sen yli, roomalaisilla on käsissään ”lohduttavaa” mysteeriuskonnollista kirjallisuutta, joka kertoo paitsi nunna- ja munkkivakaumuksen ”ainoasta oikeasta valinnasta ja maailman hylkäämisestä”, erakkojen, pyhimysten ja marttyyrien ”yliluonnollisesta suurenmoisuudesta” myös seuraavista ”elämää suuremmista totuuksista”: Nikodemuksen evankeliumissa sen ”kirjoittaja”, Ananias, propreetorin henkivartija ja lainoppinut, esittää aluksi Pilatuksen toimia ja sitten hän siirtyy kertomaan Kristuksen laskeutumisesta Helvettiin. Tässä viimeksi mainitussa murheellisessa osassa paljastuu muun muassa, että Jeesus ei nouse kuolleista yksin, vaan tuo mukanaan monia muitakin, jotka ilmestyvät JerusalemissaXL. Esimerkiksi Simeonin poikien haudat ovat auki ja tyhjiä, ja nämä pojat asuvat nyt Arimathæssa. Pääpapit Annas ja Caiaphas, ja Joseph, Nikodemus ja Gamaliel ja monet muut menevät Arimathæaan ja löytävät kuolleista herätetyt sieltä. Ylösnousseet kertovat Haadeksen kokemuksistaan. Siellä he olivat kaikkien niiden kanssa, jotka olivat nukkuneet maailman alusta lähtien. Keskiyöllä siellä nousee valo, aivan auringon kaltainen, ja paistaa näille pimeille tienoille. Niin nämä ”nukkuneet” kirkastuvat, ja näkevät toinen toisensa. Valo on suuresta valonlähteestä. Paikalla ollut profeetta Hesaias (Hesaija) toteaa valon olevan Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Sitten siteerataan HesaijaaXLI ja tämän profetiaa, että ”pimeydessä istuvat ihmiset näkevät suuren valon”. Paikalle ilmestyy viimeinen profeetta, Johannes, ´askeetti erämaasta´, joka on tehnyt Jumalan pojan ”polut suoriksi”XLII. Kristus tulee tämän luokse ja sanoo ”kadotetuille” ihmisille: ”Pitäkää Jumalan lamppua, Hänen joka ottaa pois maailman synnit.”XLIII Tässä yhteydessä muistutetaan tyhjänpäiväisen ylemmän maailman idoleista. Joka tapauksessa Johannes opettaa Haadeksessa muun muassa siitä, kuinka Aatami neuvoo poikaansa Sethiä tiestä Paratiisiin. Seth esittää hartaan pyynnön Jumalalle Paratiisin portilla, että tämä neuvoisi tälle enkelin kautta väylän Säälin puulle ja että Seth voisi ottaa öljyn ja voidella isänsä Aatamin, ja näin tämä voisi parantua kuoleman sairaudestaan. Tämän Seth tekee. Enkeli kertoo Sethille, että 5 500 vuotta maailman luomisen jälkeen maan päälle tulee ainosyntyinen Jumalan poika. Hän voitelee sitten Aatamin, ja tämä nousee ylös, Kristus pesee ja puhdistaa Aatamin vedellä ja Pyhällä Hengellä, sekä Aatamin että hänestä syntyneet, ja sitten hän on paraneva kaikista sairauksista. Patriarkkojen ja profeettojen ylistäessä näitä sanoja pimeyden perijä, Saatana, tulee paikalle kertomaan HaadekselleXLIV Jeesuksesta, joka on pelastanut monta ihmistä kuolemalta. Haades on hämmästynyt, ja epäilee sitä, onko Saatana kykenevä pitämään puoliaan tällaisia tekoja tehnyttä olentoa vastaan. Haades esittää Lazaruksen vähemmän hyvän enteen. Haades on huolissaan siitä, että jos Jeesus tuodaan pimeyteen, kukaan kuolleista ei enää jää Haadeksen valtaan. Silloin mahtava ääni, kuin ukkonen, käskee näitä pimeyden hallitsijoita nostamaan iankaikkiset porttinsa, Autuuden Herra on tulossa sisään. Haades pyytää Saatanaa menemään Kristusta vastaan ja vastustamaan tätä. Saatana menee ulkopuolelle, ja Haades käskee demonejaan varmistamaan vaskiporttinsa ja rautaesteet, ja pitämään huolta Haadeksen salvoista. ”Sillä, jos hän tulee tänne, kärsimys ottaa meidät valtaansa.” Kun ääni käskee Haadesta toistamiseen nostamaan porttinsa, Haades kysyy: ”Kuka on tämä Autuuden Kuningas?” Ja Herran XL Matt 27:53 XLI 9:1-2 XLII Matteus 3:3 XLIII Johannes 1:29 XLIV Hai̕de͂s, Näkymätön 137 enkelit sanovat: ”Herra vahva ja mahtava, Herra, joka on suuri taistelussa.” Ja välittömästi näiden sanojen kanssa messinkiportit pirstoutuvat ja rautaportit menevät rikki, ja kaikki Manalan vangit, jotka ovat sidottuja, tulevat ulos, edellä mainitut Simeonin pojat muiden mukana. Ja Autuuden Kuningas ottaa ihmisen muodon, ja Haadeksen kaikki pimeät paikat valaistuvat. Välittömästi Haades huutaa: ”Meidät on valloitettu, onnettomuus on kohdannut meitä! Mutta kuka olet sinä, jolla on tuollainen voima ja mahti? Ja kuka olet sinä, joka tulet tänne ilman syntiä, joka on pieni ja suuri voima, vaatimaton ja ylevä, orja ja herra, sotilas ja kuningas, kenellä on valta kuolleisiin ja eläviin? - - Oletko sinä sitten Jeesus, josta pääsatraappi Saatana kertoi meille, että ristin ja kuoleman kautta sinä perit koko maailman?” Sitten Autuuden Kuningas tarttuu pääsatraappi Saatanaa päästä ja luovuttaa hänet enkeleilleen, ja sanoo: ”Rautakahlein sitokaa hänen kätensä ja jalkansa, ja hänen kaulansa ja suunsa. Sitten Jeesus luovuttaa Saatanan Haadekselle ja sanoo: ”Ota hänet, ja pidä hänet tallessa minun toista ilmestymistäni varten.” Haades moittii Saatanaa siitä, että tämä on antanut ristiinnaulita Autuuden Kuninkaan ja sallinut tämän tulla Manalaan riistämään heiltä heidän kaiken valtansa. ”Kaikki jotka sinä olet voittanut tiedon puun kautta, kaikki sinä olet menettänyt ristin puun kautta: ja kaikki sinun ilosi on muuttunut suruksi; ja toivosi laittaa kuolema Autuuden Kuninkaalle, joka on saattanut sinut itsesi kuolemaan.” Samaan aikaan kun Haades puhuttelee Saatanaa Autuuden Kuningas ojentaa oikean kätensä ja ottaa otteen meidän esi-isä Aatamistamme, ja nostaa hänet. Ja sitten kääntyen toisten puoleen Jeesus sanoo: ”Tulkaa kaikki kanssani, niin monet, jotka ovat kuolleet hänen koskettamansa puun kautta: sillä, katsokaa, nostan teidät kaikki ylös ristin puun kautta.” Sen jälkeen Hän tuo heidät kaikki ulos, ja kantaisämme, Aatamin, täyttää ilo, ja hän sanoo: Kiitos olkoon Teille majesteetti, Herra, Te olette tuonut minut ulos alimmasta Haadeksesta.” Samalla kaikki profeetat ja pyhimykset kiittävät Kristusta, joka on tuonut heidät ylös tuhosta. Vapahtaja siunaa Aatamia ristin merkillä tämän otsaan. Saman hän tekee patriarkoille, profeetoille ja marttyyreille ja esi-isille. Kristus lähtee kohti Paratiisia, ottaen Aatamia kädestä, ja luovuttaa hänet ja muut oikeutetut arkkienkeli Mikaelille. Pyhät isät tapaavat paratiisin ovella Eenokin ja Eliaan, joiden on elettävä maailman loppuun asti, sitten Jumala lähettää heidät vastustamaan antikristusta, joka on lyövä heidät, ja kolmen päivän päästä nämä vanhat miehet temmataan pilviin kohtaamaan Herraa. Myös toinen Jeesuksen kanssa ristillä kuollut odottaa arkkienkeli Mikaelin käskystä Aatamin saapumista Eedenin portilla. Myös Simeonin kuolleista nousseet pojat on lähetetty arkkienkelin luo. Heidän on käsketty julistaa Herran ylösnousemusta, mutta sitä ennen heidän on mentävä Jordaniaan kastettaviksi. ”Sinne myös me olemme menneet, ja meidät on kastettu muiden herätettyjen kuolleiden kanssa. Sen jälkeen myös me tulemme Jerusalemiin, ja juhlistamme ylösnousemuksen pääsiäistä. Mutta nyt me lähdemme pois, pystymättä enää olemaan täällä.” Vähän sen jälkeen nämä ylösnousseet katoavat.76 Paavalin ilmestyskirjassa, jota on ollut saatavilla 400-luvun alussa jo toistakymmentä vuotta, kerrotaan asioista, jotka ilmestyvät hänelle hänen mentyään kolmanteen taivaaseen, Paratiisissa, ja hän kuulee kuvaamattomia sanojaXLV. Tarsuksessa apostoli Paavalin talossa asuu tietty aatelismies Theodosiuksen hallinnon aikana. Tälle aatelismiehelle ilmestyy herran enkeli, joka kehottaa aatelismiestä kääntämää talon perustat ylös, ottamaan sieltä sen, mitä sieltä sitten löytyy. Kaivettuaan aatelismies löytää marmorilaatikon, joka sisältää Paavalin ilmestyskirjan. Aatelismies näyttää löytöään Tarsuksen hallitsijalle. Nähtyään kirjan olevan sinetöity lyijyllä Tarsuksen johtaja lähettää kirjan Theodosiukselle. Kun tämä on vastaanottanut kirjan ja jäljennyttänyt sen, alkuperäinen lähetetään Jerusalemiin. Kirjassa lukee seuraavaa: Herran sana tuli tyköni, käskien Paavalia sanomaan kansalle sen tekevän syntiä, lisäävän sitä. Tämä ärsyttää Luojaa, koska ihmiset ovat Aabrahamin lapsia, mutta tekevät Saatanan töitä. Koko luomakunta on Jumalan alainen, mutta vain ihmisrotu, syntiä tekemällä, provosoi Jumalaa vihaan. Aurinko on pyytänyt usein Jumalalta lupaa saada polttaa ihmisrotu syntiensä tähden. Jumala vakuuttaa ihmisten XLV 2. Korintt. 12:4 138 joutuvan tuomiolle hänen eteensä. Ja usein tähdet ja Kuu, jotka yön hallitsijoina ovat nähneet varkaat, avionrikkojat ja ihmisten verenvuodatuksen, pyytävät Jumalalta lupaa toimia näitä syntisiä vastaan. Jumalan vastaus on samantapainen kuin Auringollekin. Sitten on Meren vuoro, joka pyytää lupaa saada nousta ja pyyhkiä ihmisten pojat maan päältä. Enkelitkin esittelevät ihmisten hyviä ja huonoja töitä Jumalalle. Enkelten ihmistekojen näyttöjen jälkeen eräs enkeli haluaa esitellä Paavalille oikeuden paikan, johon ihmiset tuodaan heidän loppunsa jälkeen. Enkeli tuo Paavalin taivaisiin, taivaankannen alla. Paavali havaitsee ja näkee suuret ja kauhistuttavat vallat, täynnä vihaa, ja niiden suun kautta tulenlieska tulee ulos, ja pukeutuu tulen vaatekappaleisiin. Paavali kysyy enkeliltä: ”Keitä nämä ovat?” Ja enkeli sanoo Paavalille: ”Nämä ovat niitä, jotka on lähetetty synnintekijöiden sielujen luo välttämättömyyden hetkellä, sillä he eivät ole uskoneet, että on olemassa tuomio ja rangaistuskosto. Paavali katsoo taivaaseen ja näkee enkeleitä, joiden kasvot loistavat kuin aurinko. Enkelit on vyötettyinä kultaisen vöin ja pitävät käsissään palkintoja, joihin Herran nimi on kaiverrettu, täynnä kaikkea lempeyttä ja sääliä. Paavali kysyy: ”Keitä nämä ovat?” Enkeli vastaa: ”Ne ovat niitä, jotka on lähetetty eteenpäin tuomaan ylösnousemuksen päivänä vanhurskaiden sielut.” (Matteus 13:41) Paavali esittää pyynnnön enkelille siitä, että hän haluaisi nähdä vanhurskaiden ja syntisten sielut, miten ne menevät ulos maailmasta. Enkeli kehottaa Paavalia katsomaan maan päälle. Ja Paavali katsoo ja näkee koko maailman katoavan tyhjän lailla edestään. Ja Paavali kysyy enkeliltä: ”Onko tämä ihmisten ylevyys?” Enkeli myöntää näin olevan. Siten katoaa jokainen epäoikeudenmukainen ihminen. Ja Paavali katsoo jälleen, ja näkee tulipilven kietoutuvan maailman päälle. Paavali kysyy: ”Mitä tämä on, herrani”. Enkeli toteaa siinä ei-vanhurskaiden liittyvän yhteen synnintekijöiden tuhon kanssa. Paavali vuodattaa kyyneliä, mutta pyytää kuitenkin enkeliä näyttämään hänelle vanhurskaiden ja synnintekijöiden lähdön, millä tavoin he lähtevät maailmasta. Sitten Paavali näkee yhden ihmisten pojista kaatuvan lähellä kuolemaa. Enkeli vakuuttaa siinä olevan vanhurskaan ihmisen, ja ”katso, kaikki hänen työnsä seisovat hänen vieressään välttämättömyyden hetkellä.” (Ilmestyskirja 14:13) Ja hänen vieressään on hyviä enkeleitä, ja myös pahoja. Pahat enkelit eivät löydä mitään paikkaa hänessä, vaan hyvät enkelit ottavat haltuunsa vanhurskaan sielun, ja ne sanovat sille: ”Pane merkille ruumis, josta olet tulossa ulos; sinulle on välttämätöntä palata siihen ylösnousemuksen päivänä, jotta sinä voisit vastaanottaa sen, mitä Jumala on luvannut vanhurskaille.” Hyvät enkelit tervehtivät vastaanottamaansa vanhurskaan ihmisen sielua. Ja se menee niiden kanssa, ja Henki tulee esiin kohdatakseen heidät, sanoen: ”Tule, sielu, astu ylösnousemuksen paikkaan.” Sitten enkeli kehottaa Paavalia katsomaan maan päälle jumalattoman sielua, kuinka se tulee esiin liitonmajastaan, joka on synnyttänyt Jumalassa vihan sanomalla, että ”syökäämme ja juokaamme, kuka on se, joka on mennyt alas Haadekseen, ja tullut ylös ja julistanut, että on olemassa tuomio ja rangaistus?”. Hyvät enkelit eivät löydä paikkaan tällaisessa sielussa ja pahat enkelit ottavat siitä sijansa sanomalla: ”Oi kurja sielu, ota vaarin lihasi.” Sitten pahat enkelit toistavat muuten hyvien enkelien litanian vanhurskaalle sielulle, paitsi nyt palkintoa luvataan synneistä. Ja kun syntisäkin sielu on tullut esiin tabernaakkelistaan, enkeli, joka on elänyt sen kanssa, ottaa sen kiinni ja sanoo sille: ”Oi kurja sielu, minne olet menossa? Minä olen se, joka on joka päivän kirjoittanut ylös syntisi. Sinä olet tuhonnut parannuksen ja katumuksen ajan.” Sielu annetaan säälimättömälle enkeli Temeluchille, ja sielu heitetään uloimpaan pimeyteen, missä on parkua ja hammasten kiristelyä. Sielu, joka on tehnyt pahaa jollekin, pidetään tietyssä paikassa odottamassa väärintekonsa kohteen saapumista, sitten nämä kummatkin tuomitaan yhdessä, jokainen saa tekojensa mukaisen palkan. Tällainen sielu annetaan enkeli Tartaruchille, ja sitä vartioidaan tuomiopäivään asti. Seuraavaksi enkeli näyttää Paavalille vanhurskaiden paikan. Sitten lähestytään Jumalan kaupunkia. Paavali näkee kultaisen portin ja kaksi kultaista pilaria sen edessä. Portissa on kaksi kultaista laattaa, jotka ovat täynnä kaiverruttuja nimiä Jumalaa palvelleista ja vanhurskaista. Jumalan kaupungin portti avataan ja Paavalin ja enkelin edessä on ikivanha mies, joka toivottaa Paavalin tervetulleeksi. Enkeli kertoo miehen olevan Eenokki, viimeisen päivän todistaja. Enkeli korostaa, ettei Paavali saa ilmoittaa kaikkea, minkä näkee Jumalan kaupungissa, ainoastaan sen, minkä enkeli katsoo olevan kerrottavaksi avattavaa. Enkeli vie Paavalin joelle, jonka lähde saa alkunsa taivaan ympyrästä; tämä joki ympäröi 139 Maata. Enkeli kertoo joen olevan Valtameri. Ja siinä on suuri valo. Enkeli kertoo sen olevan nöyrien maa (niin kuin Matteus sanookin, 5:5). Vanhurskaat pidetään siinä paikassa. Tuomiopäivän tuomari tullessaan ylösnousemuksen päivänä paljastaa Maan, ja se tulee valaistuna ylös, ja pyhimykset ilmestyvät siinä. Joen rannalla on istutettuja puita, täynnään erilaisia hedelmiä. Maa on säihkyvämpi kuin hopea ja kulta. Taatelipalmuissa kasvaa viiniköynnöksiä ja vesojen myriadeja ja jokaisessa oksassa terttujen myriadeja. Paavalin kysyessä paikan nimeä enkeli sanoo sen olevan Acherusianjärvi, sen sisäpuolella on Jumalan kaupunki. Synneistään parannuksen tehnyt luovutetaan arkkienkeli Mikaelille, ja parannuksen tehnyt määrätään Acherusian-järveen, ja Mikael tuo parantuneen Jumalan kaupunkiin, lähelle vanhurskaita. Sitten enkeli vie Paavalin Jumalan kaupunkiin, ja sen valkeuteen. Ja sen valkeus on hienompi kuin maailman valkeus, erinomaisempi kuin kulta, ja muurit ympäröivät tätä kaupunkia. Sen pituus ja leveys ovat 100 stadiaa. Paavali näkee 12 porttia, tavattoman koristeltuja, ja neljä jokea ympäröi sitä, virraten maitoa ja hunajaa, öljyä ja viiniä. Paavalin kysyessä, mitä ovat nämä joet, enkeli toteaa niiden olevan vanhurskaita, jotka eivät käyttäneet näitä eineitä, vaan nöyryyttivät itsensä Jumalan takia. Tässä heille on kymmentuhatkertainen hyvitys. Ennen Jumalan kaupungin ovia Paavali näkee erittäin jalon puun, jossa ei ole hedelmiä ja sen alla on pari miestä nyyhkyttämässä, ja puut taipuivat heitä kohden. Paavalin kysyessä, keitä ovat nämä miehet, ja enkeli kertoo, että kaikkien pahojen juuri on turha kunnia. Nämä puut eivät kantaneet hedelmää, koska ne eivät olleet pidättäytyneet kerskailulta. Niinpä nämä puut ovat Jumalan kaupungin ulkopuolella siihen asti kunnes Kristus, joka tulee tätä tietä kaupunkiin, seuralaisineen saattaa seuralaistensa pyynnöstä vapauttaa ne. Enkeli opastaa Paavalia joella, ja sitten Paavali näkee siellä kaikki profeetat, jotka tulevat tervehtimään Paavalia. Enkeli kertoo Paavalille tervehtijöiden olevan profeettoja, ja siinä ovat kaikkien ennusteiden laulut, ja kaikki, jotka ovat olleet tekemästä sielunsa tahdon mukaan Jumalan kunniaksi, sellaiset tulevat tätä kautta ja profeetat tervehtivät heitä. Enkeli vie Paavalin Jumalan kaupungin eteläpuolelle, missä maitovirta on. Paavali näkee siellä Kuningas Herodeksen surmaamat imeväiset. Enkeli vie Paavalin kaupungin itäpuolelle, jälleen, ja Paavali näkee Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin. Tähän paikkaan pääsevät enkelin mukaan vieraanvaraiset ihmiset. Sitten enkeli vie kaupungin pohjoispuolelle, jossa on öljyvirta. Siellä on kansaa iloitsemassa ja laulamassa ylistystä. Enkeli kertoo näiden ihmisten olevan niitä, jotka ovat antaneet itsensä Jumalalle. Keskellä kaupunkia on alttari, suuri ja erittäin ylevä, ja tämän alttarin lähettyvillä seisoo olento, jonka kasvot hohtavat auringon tapaan, ja hänellä on kädessään harpun psalttari, ja hän laulaa ihastuttavasti Alleluiaa, ja hänen äänensä täyttää kaupungin. Ja kaikki myötäilevät häntä, niin että kaupunki värisee heidän huudostaan. Enkeli paljastaa laulajan olevan profeetta Daavid. Tämä on Taivaallinen Jerusalem. Kun Kristus on tuleva toiseen ilmestymiseensä, Daavid tulee vastaan pyhimysten kanssa. Niin kuin on taivaissa, niin on myös maan päällä: Daavidin ei sallita antavan uhria Kristuksen veren ja kallisarvoisen ruumiin uhrauksen päivänä, sen sijaan on välttämätöntä Daavidille laulaa hallelujaa. Hebreaksi se tarkoittaa thebel, Marematha – puhetta Jumalalle, joka on kaiken Luoja. Jumalan kaupungin näyttämisen jälkeen vuorossa on syntisten ja jumalattomien sielujen paikan esittely. Enkeli ja Paavali matkaavat laskevaan aurinkoon, sinne, missä taivaan alku on perustettu merelliseen jokeen. Joen takana ei ole valoa vaan pimeys, itku ja parku. Paavali näkee kuplivan joen, suuren paljouden miehiä ja naisia, jotka on heitetty siihen. Jotkut tulevat näkyviin polviaan myöten, toiset napaan asti ja joistakin näkyy vain päälaki. Nämä ovat aviorikkojia ja haureutta harjoittaneita. Joen luoteispuolella on toinen joki, tulijoki. Siinä joessa kärsivät varkaat, panettelijat ja imartelijat, ne, jotka eivät etsineet Jumalan apua, vaan asettivat toivonsa rikkauksiensa turhuuteen. Joella ei ollut syvyyttä, vaan sen oli mittaamaton. Kun Paavali valittaa ihmiskunnan puolesta, niin enkeli ihmettelee tämän käytöstä, onko Paavali armeliaampi kuin Jumala itse, nämä tulijärven ikuisen rangaistuksen kärsijät ovat pettäneet Luojansa omasta vapaasta tahdostaan. Paavali katsoo raivoisaan jokea, ja hän näkee kahden olennon vetävän vanhaa miestä, jonka he asettavat polvilleen. Enkeli Temeluch tulee, pitää rautaa kädessään, jonka avulla hän irrottaa vanhuksen sisälmykset tämän suun kautta. Rangaistu on presbyteeri, joka vasta syötyään ja juotuaan on suorittanut jumalanpalveluksen. Enkelit heittävät toisen vanhan miehen vyötäisiään myöten raivoisaan jokeen, niin että hän palaa hirvittävästi. Tämä rangaistu on piispa, joka piti arvonimestään, mutta joka ei kulkenut Jumalan hyvyydessä eikä tehnyt 140 vanhurskaita tuomioita, eikä säälinyt leskiä ja orpoja eikä hän ollut rakastava eikä vieraanvarainen (1 Timoteus 3:1-4). Keskellä jokea Paavali näkee miehen joessa napaansa asti, kädet veressä, matojen tullessa ulos hänen suustaan. Tämä mies on diakoni, joka on syönyt ja juonut, ja vasta sen jälkeen palvellut Jumalaa. Toisaalla Paavali näkee messinkimuurin liekkien vallassa, ja sen sisällä miehet ja naiset syövät omia kieliään. Nämä ovat kirkossa naapureitaan vastaan puhuneita, niitä, jotka eivät ole ottaneet vaarin Jumalan sanasta. Paavali näkee verisen kaivon. Sinne on heitetty noidat, velhot, portonkauppiaat, avionrikkojat ja ne, jotka ovat sortaneet leskiä ja orpoja. Toisaalla Paavali näkee naisten pitävän yllään mustaa asua, heitä kuljetetaan pimeään paikkaan. Nämä rangaistut ovat niitä, jotka eivät kuunnelleet vanhempiaan, vaan ennen avioliittoa tahrasivat neitsyytensä. Paavali näkee valkoviittaisia naisia, jotka ovat sokeita, ja jotka seisovat tulen obeliskeissa. Enkeli hakkaa heitä armottomasti sanoen: ”Nyt te tiedätte, missä olette, te ette olleet tarkkaavaisia, kun Pyhiä kirjoituksia luettiin teille.” Enkeli kertoo näiden olevan itsensä turmelleita imeväistensä tappajia. Nämä imeväiset huutavat: ”Kostakaa äideillemme!” Enkeli vie huutajat avaraan tilaan, mutta heidän vanhempansa pysyvät ikuisessa tulessa. Enkeli vie Paavalin kaivolle, joka on sinetöity seitsemällä sinetillä. Enkeli käskee toista enkeliä avaamaan kaivon, koska Paavalilla on lupa katsoa kaivon sisällä oleviin kidutuksiin. Avatusta kaivosta leviää löyhkä, jota on mahdotonta kestää. Kaivo on täytetty pimeydellä ja raskasmielisyydellä, siinä on erittäin kapea tila. Tämä paikka on heitetty pois Jumalan kunniasta. Kaivoon on viskattu kaikki ne, jotka ovat vakuuttaneet, ettei Pyhä Maria ole Jumalan äiti, Herra ei tullut ihmiseksi hänestä, etteivät kiitosrukouksen leipä ja siunauksen malja ole Herran lihaa ja verta. Paavali siirtää katseensa auringon laskuun, missä on valitusta ja hammasten kiristystä ja missä monia miehiä ja naisia kidutetaan. Nämä piinatut ovat niitä, jotka sanovat, ettei kuolemasta ole ylösnousemusta. Heihin ei armo koskaan yllä. Sitten arkkienkeli Gabriel laskeutuu alas enkeliparven kanssa. Kun piinatut sielut huutavat armoa, Gabriel antaa heille toivoa: ehkä Herra antaa anteeksiantamuksen (Ilmestyskirja 4:4). Sitten Jumalan poika saapuukin maan päälle kunniassaan (Matteus 24:30). Vapahtaja antaa osalle Herran päivän. Ja siunatut ylistävätkin armoa ja sellaista lepoa, koska se on parempaa kuin heidän maailmassaan viettämänsä elämä. Tämän jälkeen enkeli vie Paavalin paratiisiin. Siellä Paavali näkee uljaan, kauniin puun, siinä missä Pyhä Henki lepää. Sen juurista tulee mitä makeinta vettä, jakautuen neljään kanavaan. Enkeli kertoo, että ennen taivaan ja maan olemassa oloa Herra jakoi ne neljäksi kuningaskunnaksi ja pääksi, nimeltään Phison, Gehon, Tigris ja Euphrats. Enkeli vie Paavalin hyvän ja pahan tiedon puun lähelle. Enkeli kertoo, että tämän puun kautta kuolema on tullut maailmaan, Aatami otti sen hedelmän vaimoltaan, ja söi, sitten heidät heitettiin ulos Paratiisista. Enkeli näyttää Paavalille elämän puun ja sanoo: ”Tämä on cherubim ja liekehtivän miekan vartio.” Kun Paavali tarkastelee puuta, Pyhä Maria näkyy saapuvan kaukaisuudesta, ja hänen seuranaan on paljous ylistystä laulavia enkeleitä. Maria ylistää Paavalia siitä, että tämä on vapauttanut opetuksillaan ihmisiä idolien palvonnasta. Sitten Paavali kohtaa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin. Paavali keskustelee Joosefin ja Mooseksen kanssa. Viimeksi mainittu valittaa Israelin lasten pahoja tekoja, jotka huipentuvat ymmärryksen puutteessa Jumalan pojan ristiinnaulitsemiseen. Jumalattomille ja mielettömille juutalaisille on valmistettu ikuisesti palava tuli ja mato, joka ei kuole. Sitten Paavali keskustelee Iisakin, Jeremiaan ja Hesekielin kanssa. Sen jälkeen tulee vuoroon Nooa, lopulta Eenokki ja Elias. ”Olkaa kärsivällisiä kunnes rakastettumme Elias on rukoileva, ja Minä lähetän sateen Maahan.”77 Apokalypsisten määrän kasvaessa ihmisten katseet kääntyvät pois klassisesta rationaalisuudesta ja nämä ekpyrosiksen ilmestykset saavat ihmiset niiden ajattelemisen lisäksi valmistelemaankin niitä, louhoksien, ruskean maan, mustaviittojen turmelluksineen. Tämä on järjetöntä, koska nyt eletään ilmestysten aikaa. Roomalaisen turmelluksen kruununa on kristillinen itsevaltias, joka yrittää pakottaa koko luomakunnan käskynhaltijuutensa piiriin. Jumalan kaupungin utopian rakentaminen ei kuitenkaan takaa murtumatonta teologista linnoitusta itsevaltiaan jumalallisuuden ympärille, koska pian tämä ”elävien ja kuolleiden käskynhaltija” havaitsee pakenevansa aivan konkreettisia ”apokalyptisiä ratsastajia”, joita hän ei voi tuomita ja rankaista. 141 Claudius Claudianus kirjoittaa: ”Mitä suuremmiksi toiveet kasvoivat sydämissämme, sitä enemmän ne hylkäsivät getaet, jotka, koskettaen tähtiä päillään, ylitettyään Alpit pitivät kaikkea omanaan ja olivat sitä mieltä, ettei enempää ollut tehtävissä. Mutta kun he näkivät meidän loistavan nuorisomme, kaiken sotaväkeen nopeasti otetun jalkaväen, kaikki ratsuväenosastot, maaseudun, jota suojelivat niin monet joet ja linnoitukset, ja he olivat itse juuttuneet ansaan, levottomuus, jota he eivät uskaltaneet sanoa ääneen, valtasi heidän sydämensä ja sen lisäksi katumus siitä, että he olivat hyökänneet Italiaan liian varhaiskypsällä innostuksella. Rooma, johon he tahtoivat käydä käsiksi, näytti kaukaiselta. Väsymys valtavasta yrityksestä hiipi varkain heidän ylitseen. Kuitenkin Alarikin kasvot kätkevät hänen pelkonsa; hän kääntyy sotaneuvoston puoleen, niiden, joiden ikä tai taitavuus on antanut heille johtajuuden arvoaseman. Siellä istui pitkätukkaisten, vuotaan pukeutuneiden goottijohtajien senaatti. Moni taistelussa saatu arpi koristi heidän kasvojaan, keihäät opastivat heidän horjuvia askeliaan ja, kepin sijaan, korkea ikä, kieltäytyen riisumasta aseitaan, tuki itseään heidän kookkaissa varsissaan. Sitten ylös nousi muita vanhempi johtaja, joka oli luotettu neuvoissaan ja tiedotteissaan, joka, kiinnittäen katseensa maahan, ravistaen harmaantuneita kutrejaan ja nojaten norsunluiseen miekankahvaansa, puhui näin: ´Jos en laske väärin vuosia, tämä on melkein 30. talvi siitä lähtien, kun uimme yli vuolaan IsterinXLVI. Kaiken tämän ajan me olemme välttäneet tappion Rooman kädestä. Kuitenkaan koskaan, Alarik, Mars ei ole tuonut kohtaloitasi sellaiseen pulaan. Ota neuvo vanhalta mieheltä, joka on käynyt läpi lukemattomia taisteluja, siltä, jolla kuin isällä oli tapana antaa sinulle sinun varhaisessa nuoruudessasi nuoliviinejä kantosidottavaksi selkääsiXLVII ja sovittaa lyhyt jousi nuorille hartioillesi. Usein kehotin turhaan, että sinä olisit noudattanut sopimusta ja pysynyt turvassa kotona Emathiassa. Mutta jos kuuman nuoruuden tuli kiirehdityttää sinua sotaan, nyt ainakin, pyydän sinua, tee hyvä paostasi tästä ansasta, jos sinulla on mitään rakkautta jäljellä kansaansi kohtaan. Vihollisen joukot ovat kaukana poissa; sinulla on mahdollisuus; häivy päätä pahkaa Italian mailta, ettet, halussasihan on tuoretta ryöstösaalista, menetä sitä mitä jo omistat ja suden lailla maksa rangaistusta aikaisemmista ryöstämisistäsi paimenelle tulemalla tapetuksi lammastarhassa. Miksi huulillasi täytyy koskaan olla Toscanan viinitarhojen rikkkauksia, ja joitain Rooman tai muita Tiberillä? Meidän vanhempamme puhuvat rauhoittavasti, kukaan, joka on hyökännyt tuon Kaupungin kimppuun hullussa sodassa, ei ole koskaan palannut kerskailemaan, että hän on tehnyt sille väkivaltaa. Jumalat eivät hylkää omaa kotiaan; ukonnuolet, he sanovat, singotaan kaukaa Hänen vihollistensa päälle ja ylimaalliset tulet salamoivat Rooman muurien edessä, se on joko taivas tai Rooma joka jylisee. Jos et pelkää jumalia, varo Stilichon voimaa; onni on aina hänen puolellaan hyökkääviä vihollisia vastaan. Sinä itse tiedät, kuinka korkeat luiset hautajaisroviot hän kasasi Arkadiassa, ja millä valtavilla verenvuodatuksilla hän sai Kreikan joet juoksemaan lämpiminä; ja sinä olisit kuollut, ellei petos lain varjolla ja idän keisarin hyvä tahto olisi suojellut sinua.´ Samalla, kun vanhin puhui näin, Alarik, katsoen häntä karsaasti palavine otsineen, ei kestänyt tämän sanoja enempää, vaan hänen sytytetty ylpeytensä murtautui esiin vimmastuneessa puheessa: ´Eikö älytön ikä, joka on vienyt sinulta ymmärryksesi, suonut sinulle koskaan lempeyttä, minun elämässäni, pitäisikö Tonavan kuunnella kostamatta tuollaisia pelkurimaisia solvauksia. Onko minun, joka on lyönyt perin pohjin niin monta keisaria (Hebrus-joki on todistajani), kestettävä pakoa sinun neuvostasi – minun, jota koko luonto tottelee? Enkö ole muka nähnyt vuorien tasoittuvan jalkojeni juuressa, jokien kuivuvan? Eivät koskaan maani jumalat, esi-isieni henget, salli, että palaisin jalanjälkiäni takaperoista tietä. Tämä maa on olevan minun, joko pidän sitä palkkiona valloittajana tai kuolemassa voitettuna. Olen ollut niin monien kansojen ja kaupunkien vitsauksena, olen syöksähtänyt läpi Alppien ja juonut Eridanuksen vesiä voittajan kypärästä. Mitä minulle on enää jäljellä muuta kuin Rooma? Kansani oli vahva jopa silloin, kun sillä ei ollut liittolaisia aseita apunaan. Mutta nyt kun pidän ylivaltaa Illyriassa, nyt kun sen kansa on tehnyt minut heidän johtajakseen, olen pakottanut traakialaiset takomaan minulle keihäitä, XLVI Tonavan alajuoksu, josta roomalaiset käyttävät nimitystä Danubius, josta tuli myöhemmin koko joen nimi XLVII roomalaisilla nuolet laitetaan pitkin vyötäisiä 142 miekkoja ja kypäriä hiki otsallaan ja roomalaiset kaupungit (joiden laillinen valtaherra minä nyt olen) antamaan rautaa minun omiin käyttöihini. Näin ollen on kohtalo puolellani. Rooma, jonka alueita olen hävittänyt vuodesta toiseen, on tullut orjakseni. So. HänXLVIII on varustanut minua aseilla; hänen oma metallinsa on hehkunut sulatusuunissa, vastahakoisten seppien taidokkaasti sulattamina ja muotittamina Hänen omaksi tuhokseen. Jumalat, myös, kannustavat minua eteenpäin. Minua varten eivät ole unet tai linnut, vaan kirkas huuto pääsi ilmoille pyhästä lehdosta: `Pois hidastelu, Alarik; röyhkeästi Italian Alppien yli tänä vuonna ja sinä olet saavuttava kaupungin!` Näin pitkälle tie on minun. Kuka niin pelkurimaisesti kuluttaa aikaa tämän rohkaisun jälkeen tai epäröi noudattaa Taivaan kehotusta?´ Näin Alarik puhui ja laittoi armeijansa valmiiksi tien päälle, kehottaen joukkoja taisteluun. Ennustus palvelee hänen turhan ylpeytensä kasvattamisessa. Ah! vastahakoisesti suodut oraakkelit ovat aina mykkiä mystisistä ilmauksista; so. tapahtuma yksin liian myöhään saattaa ilmi tosi merkityksen, jota näkijät itse eivät kykene lukemaan. Alarik saavutti Ligurian kaukaisimmat rajat, missä virtaa joki, jolla on kaupungin kummallinen nimiXLIX. Siellä hän kärsii tappion, eikä edes silloin tuskin huomaa (vaikka tuo tappio teki sen selväksi), että Kohtalo oli petkuttanut häntä kaksiselitteisellä sanalla. Myöskään Stilicho ei petä: täydellä vauhdilla hän vie eteenpäin taisteluhaluista armeijaansa ja kannustaa joukkojensa marssia seuraavin sanoin: ´Rooman ystävät, aika on tullut teille vaatia kostoa loukatun Italian puolesta. Pyyhkikää pois häpeäpilkku, jonka teidän keisarinne investointi vihollisilleen on tuonut teille, ja sallikaa miekkojenne lopettaa häpeä, minkä Timavuksen tappioL ja vihollisen Alppien ylitys aiheuttivat Roomalle. Tämä on se vihollinen, jonka te niin usein laitoitte pakoon Kreikan tasangoilla, jonka, ei heidän oma rohkeutensa vaan, kansalaissodan maailmanraastaminen on pitänyt turvassa tähän asti, niin kuin he petollisesti pettävät sopimukset ja kaupankäynnin väärällä valalla, milloin lännen, milloin idän kanssa. Miettikää, että kaikki Britannian raivoisat kansat sekä Tonavan ja Reinin rannoilla asuvat heimot ovat katsomassa ja seisovat valmiina. Saavuttakaa nyt voitto ja olkaa siten voittajia monissa käymättömissä sodissa. Palauttakaa Roomalle hänen aikaisempi kunniansa; Rooman runko huojuu; antakaa olkapäidenne tukea sitä. Yksittäinen taistelu ja kaikki on oleva hyvin; vain yksi voitto ja maailman rauha on oleva varmistettu. Me emme taistele Traakian Haemuksen rinteillä emmekä odota vihollistamme siellä, missä MaenalusLI heittää varjonsa yli AlphaeuksenLII rantojen. Emme puolusta TegeaaLIII emmekä ArgostaLIV. Ei, niin kuin näette, sodan tapahtumapaikka ja näyttämö on aivan Italian keskipisteessä ja sydämessä. Suojelkaa isä-Tiberiä kilvillänne.´ Näin Stilicho puhui jalka- ja ratsuväelle. Käskyt oli samanaikaisesti lähetetty apujoukoille. Alaanit, nyt Rooman vallan alaisia, seurasivat trumpettiemme kutsua, heidän päällikkönsä opetti heitä uhraamaan henkensä Italian takia. Lyhyt oli hänen vartensa mutta suuri sielunsa ja tuima viha leimusi hänen silmistään. Haavojen peittämä hän oli ja hänen kasvonsa ilmaisivat jonkin keihäänheiton arven perustalla vielä kunniakkaampaa ja ylväämpää. Stilichon komennossa hän kiiruhti ratsuväkensä luokse, jonka kohtalona on purra Italian maaperää kuolemalla. Onnellinen soturi, Elysiumin kenttienLV ja palkintolauluni arvoinen, joka hävittää halukkaasti jopa henkensä hinnnalla puhdistaakseen sinun lojaalisuutesi häpeätahralta! Miekka, joka vuodattaa sinun aulista vertasi, oli tuomarisi, vapauttaen sinut tuosta kaikkein epäoikeudenmukaisimmista petoksen syytöksestä. Sankarinsa kuoleman sekaannukseen heittämä ratsuväki käänsi ohjaksiaan, sen kylki joutui näin vaaraan, koko sotajoukko olisi horjunut, ellei Stilicho olisi nopeasti koonnut legioonaa ja kiiruhtamalla tähän kohtaan järjestänyt ratsuväkeä uudelleen taisteluun jalkaväen tuella. XLVIII Rooma XLIX Joen rannalla on Pollentia, Sozomenus mainitsee oraakkelin [[ix,6]. L Taistelu on käyty marraskuussa 401 ja se liittyy Alarikin hyökkäykseen Aquileiassa (Jeremias, Contra Ruf. iii. 21). LI vuoristo Arkadiassa LII joki Elis-maakunnassa LIII kaupunki Arkadiassa LIV Argolis-maakunnan pääkaupunki LV autuaiden olinpaikka 143 Kuka runoilija, oli hän sitten muusien tai itsensä Apollonin innoittama, voisi kertoa Marsin ryöpyttämistä siunauksista kaupungille, jonka perustaja hän itse oli? Koskaan ei ollut Rooman miekka uponnut niin syvälle skyyttien kurkkuun; koskaan ei ollut Tanain ylpeyttä nöyryytetty sellaisella musertavalla tappiolla eikä Isterin torvet ja sarvet olleet olleet niin rikki. Janoten vihollisen vihattavan veren juomista sotilaamme menivät ohi loistavissa ja moninaisissa asuissa, rattaat lastattuina kullalla, hopeakasoilla; kukaan heistä ei olisi alentunut nostamaan omaisuutta, joka oli heidän jalkojensa juuressa, vaan he vetivät miekkansa esiin ja tyydyttivät hurjimman raivonsa. Viekas vihollinen heitti etenevien joukkojemme tielle helakanpunaisten värien viittoja ja muita sotasaaliita, jotka oli saatu Valensilta, joka kuoli liekkeihin,LVI raskaita sekoituskulhoja, jotka oli ryöstetty Argosista, ja palavasta Korintista pelastettuja luonnonmukaisia kuvapatsaita – kaikki turhaan, koska tämä huonostiennustettu ryöstösaalis, kaikkea muuta kuin viivästyttäen miehiämme, muistutti heitä menneistä vastoinkäymisistä ja niin heidän oikeutettu harminsa leimahti entisestään. Vankien väentungos on irrotettu jalkaraudoistaan, erikieliset ihmiset, jotka getaet ovat vieneet pois vankeina. Viimeinkin vangitsijoidensa teurastuksen vapauttamina he asettavat kiitollisia suudelmia vapauttajiensa verisille käsille ja kiiruhtavat takaisin kauan sitten menettämiinsä koteihin ja heidän rakkaiden lastensa luo. Jokaiselle heistä heidän taloutensa näyttää ihmeeltä, kun he kertovat tarinaa kärsimyksistään ja menetyksistään ja sitten selostavat perusteellisesti tervetulleen voiton ihmeestä. Mikä on silloin täytynyt olla sinun toivottomuutesi, Alarik, kun perikato hukutti alleen sinun yltäkylläisyytesi ja kaiken sen käyttöpyörästön, jota vuosien ryöstäminen oli voittanut sinulle, kun siellä sinun korviisi iski vaimosi huudot, vaimon, joka liian varmana pitkään voittamattomana olleesta miehestään vaati hulluudessaan italialaisten ylhäisten rouvien jalokivillä koristeltuja kaulakoruja ja roomalaisia tyttöjä seuranaisikseen! Kreikan Korintin ja Spartan kauniit tytöt eivät olleet, totta tosiaan, tarpeeksi hyviä niin suurenmoiselle hienostuneelle naiselle. Mutta Nemesis, Rhamnuksessa palvottu jumalatar, hän, jonka ilona on tarkistaa hillitön halu, oli julmistunut ja käänsi pyöräänsä; ankara köyhyys valtasi kokonaan kukistetut, ja yhdessä päivässä Rooman aselaji maksaa takaisin kaiken sen, minkä olemme menettäneet 30 vuodessa. Sinun kunniasi, Pollentia, on elävä ikuisesti; sinun nimesi on minun laulullani juhlistamisen arvoinen, sopiva teema ilolle ja triumfille. Kohtalo määräsi ennakolta sinua olemaan voiton näyttämönä ja barbaarien hautapaikkana. Varsin usein ovat sinun kenttäsi ja tasankosi nähneet laajan koston, jota on vaadittu Romuluksen jälkeläisten vastaisesta aggressiosta. Siellä, samalla maaseudulla, kimbriläiset hordat, suunnaten kohti Roomaa valtameren kaukaisimmalta rannalta ja ylittäen Alpit toista solaa pitkin, kärsivät lopullisen tappionsa. Tulevien sukupolvien tulisi sekoittaa näiden kahden rodun luut ja kaivertaa tämä kaiverrus monumenttiin, joka kertoo meidän kaksoisvoitostamme: ´Täällä Italian maaperän alapuolella lepäävät urheiden kimbrien ja goottien ruumiit: kuolemastaan he saavat kiittää kuuluisia kenraaleitamme Mariusta ja Stilichoa. Oppikaa, julkeat kansat, olemaan halveksimatta Roomaa.”78 Tässä esitään peräkkäin kaksi erilaista kaupunkia. Ensin on uuden kristillisen dominaatin mukainen apokalypsis jumalankaupunkeineen, sitten seuraa länsiroomalaisen hovin propagandistin kuvaus goottisodasta ratkaisutaisteluineen, ja taistelun keskipisteineen, Rooman kaupungin pisteineen. Kuinka erilaisia kertomukset ovatkaan: kristillinen ilmestys puhuu maallisen tappion ja tuhon kielellä ja nyt jo alempaan asemaan jäänyt suvaitsevainen, klassinen kieli perinteisellä roomalaiselle kielellä maallisine onnineen ja siihen sidottuine jumaluuksineen. Ne ovat esityksiä kahdesta eri maailmasta, joista ensin mainittu on hävittävä ja jälkimmäinen rakentava. Provosoiva kysymys kuuluu, miksi tämä hävittävä maailma näyttää työntävän perikatoon tuon rakentavan puolen, ja jättävän sen kaikkine voittoineen päivineen jäljelle vain häpeällisessä muistossa. Itse asiassa Claudius Claudianuksen goottisotaesityksen loppuosa jatkaa samalla LVI Hadrianopoli 9.8.387 jKr. 144 linjalla kuin alkuosakin: se kertoo niin hämmästyttävän avoimesti Rooman valtakunnan suurimmat ongelmat, että herää kaksi kysymystä: 1) onko Claudianus sittenkin tahallaan pyrkinyt vesittämään propagandistin tehtäviään, 2) kun esityksen ”sankarit”, Stilicho ja alaanisotapäällikkö, ovat sankaruudessaan niin suuria epäonnistujia, niin mitä he ovatkaan arkipäivässään. Todellakin Claudianus kertoo meille selkeät syyt Alarikin aseman vahvistumiseen: tämän petolliset sopimukset roomalaisten kanssa, Rooman itäisen osan keisarin hyvän tahdon häntä kohtaan, Illyrian kansan alistumisen hänen alleen, traakialaisten seppien takomat miekat, keihäät, kypärät gooteille, Illyrian kaupunkien luovuttamat raudat gooteille, Alarikin joukkojen vapaa ryöstely Balkanilla ja Kreikassa, Alarikin goottien tekemät liittosopimukset aseellisen tuen saamiseksi roomalaisia vastaan. Päinvastoin kuin goottisodan tekstin alussa, niin nyt Claudianus toteaa, että Britannian, Reinin ja Tonavan rajoilla olevat barbaarit odottavat vain ilmoitusta roomalaisten tappiosta lähteäkseen sotaan roomalaisia vastaan. Tämä on jotain aivan muuta kuin tekstin alussa ylistetyt Stilichon sopimukset rajabarbaarien kanssa, jotka muitta mutkitta alistuvat hänen komentoonsa. Tästä tulee mieleen, että kun Claudianuksen näkemys näin heilahtelee rajoilla olevien barbaarien luotettavuuden suhteen hänen käsityksensä roomalaisten armeijassa olevista barbaareista ei ole sen luotettavampi. Tätä vahvistaa Claudianuksen esitys hän toisesta laulun arvoisesta ”sankaristaan”, Sauluksesta, alaanipäälliköstä (taisteli liittolaisjoukkojen johdossa jo Theodosiuksen Eugeniuksen vastaisessa kampanjassa). Claudianuksen mukaan tämä uhraa henkensä Rooman puolesta, jonka seurauksena hänen joukkonsa joutuvat sekasortoon, ja roomalaisten sivusta tulee avonaiseksi, ja taistelu olisi menetetty ilman Stilichon paikalle tuomaa jalkaväen legioonaa, jonka avulla ratsuväki saadaan jälleen järjestykseen. Miten sankarillinen on sellainen sotapäällikkö, joka uhraamalla henkensä etulinjan kahakassa saattaa miehensä sekasorron tilaan ja koko armeijan lähelle tuhoa? Millainen sankari on Stilicho, joka jättää Alppien selustansa suojaamatta Alarikia vastaan mennessään ottamaan Raetiassa ja Noricumissa olevia ryöstäviä barbaareja sotaväkeensä ja irrottaessaan Reinin ja Britannian tärkeät rajajoukot yhden taistelun suorittamiseen ja jättäessään rajat barbaarien suojelun alaisiksi? Claudianus laittaa Stilichon toteamaan, että nyt ratkaistaan yhdessä taistelussa, jos se voitetaan, myös ne lukuisat käymättömät taistelut rajabarbaareja vastaan. Claudianus antaa selvästi ymmärtää, että Rooman läntisen osan molempien aselajien sotapäällikkö pyrkii yhdellä taistelulla ratkaisemaan kaikki ongelmat. Tämän voiton jälkeen Claudianus esittää banaalisti yhteisen voitonmerkin pystyttämistä kimbrien ja goottien voiton kunniaksi. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että Claudianuksen täytyy esittää satiiria, hän ei voi olla tosissaan kohottaessaan tällaisen yhden taistelun ratkaisun näin merkitykselliseksi. Toinen, ja valitettavasti todennäköisempi, vaihtoehto on se, että hänen osittain vandaalisukuinen isäntänsä, Stilicho, on näiden näkemysten takana ja ainakin niiden hyväksyjä: niissä esiintyy niin selkeästi barbaarisia elementtejä: nopean ratkaisun hakeminen, lyhytjännitteisyys ilman strategisia visioita tulevaisuuteen, omien saavutusten taivaisiin asti korottaminen, ilman objektiivisuuden häivääkään. Stilichon voitto ei ole ratkaiseva, koska kaikkia gootteja ja heidän liittolaisiaan ei ole suinkaan lyöty, goottijohtajat ovat edelleen vapaana ja heillä on kansansa tuki ja reservit takanaan. Claudianus korostaa, kuinka alaanitkin ovat valmiita uhraamaan henkensä Rooman puolesta ja kuinka hyökkäävät joukot eivät alennu ottamaan goottien tahallaan jälkeensä jättämää sotasaalista. Kuitenkin taistelun perusteella on selvää, etteivät alaanit ole valmiita uhraamaan henkeään, vaan he ovat valmiimpia lähtemään ratkaisevalla hetkellä pakoon. Toisaalta se, etteivät voittajat muserra gootteja liittolaisineen, 145 ei kerro Rooman armeijan herkeämättömästä vihollisten takaa-ajosta. Stilichon joukot näyttävät pysähtyvän vastustajan leiriin vapauttamaan vankeja – ja nauttimaan voiton hedelmistä. Juuri tämän voiton suuruuden maalaaminen kertoo voiton hedelmien nauttimisesta, eikä taistelun loppuun suorittamisesta. Ilmeisesti Stilicho saa Alarikin perhee vangiksi, ja tämän jälkeen Alarik on valmis aloittamaan evakuoinnin Italiasta. Sopimus tehdään. Tämä ei ole pelkästään vakava taktinen virhe, vaan se kasvaa strategiseksi. Alarik aloittaa paluumatkallaan uudelleen vihollisuudet, pyrkien saamaan hyvitystä menettämälleen saaliille. Aloitteen ja aktiivisuuden säilyttäminen roomalaisilla ei ole suinkaan itsestään selvää, kun vastustajalla on edelleen reservinsä, ja siten itävä yllätysmonentti, varsinkin kun roomalaiset kääntävät huomionsa nyt muualle. Tämä ei ole perinteistä roomalaista sotataitoa parhaimmillaan, vaan tyypillistä palkkasoturi- ja liittolaisjoukkojen sotimista rahansa ja etujensa eteen. Tällaisia päätelmiä voidaan vetää Stilichon propagandistin tekstistä, mutta tässä ei kuitenkaan ole vielä läheskään kaikki. Nyt päästään vasta valitettavasti arvioimaan sitä, mitä tarkoittaa rappioroomalaisuus. Claudianuksen todisaineisto on siinä mielessä erityisen merkityksellistä, että jälkimaailmalla on hallussaan aineisto, jonka hän kirjoitti jokaisen Stilichon ja Alarikin välisen neljän taistelun jälkeen, ennen kuin seuraava taistelu on tapahtunut. Siten Claudianus yksin käytettävissä olevien lähteiden joukossa ei kirjoita edes vuoden vääristelevällä jälkiviisaudella, ja hänen paljon aikaisempi kuolemansa (k. v. 404) antaa hänelle mahdollisuuden jättää rauhaan vuoden 410 tapahtumat. Henkilöt, jotka kirjoittavat vuoden 410 jälkeen, eivät epäonnistu sen tähdentämisessä, että jos Stilicho oli onnistunut siinä, mikä olisi saattanut näyttää hänen silminnähtävältä ja vaivattomalta velvollisuudeltaan jokaisessa näistä tilaisuuksista, vastustajan voittaminen ja tuhoaminen, Roomaa ei olisi saatettu koskaan ryöstää. Koska Claudianus jättää meidät tammikuun 404 jälkeen, Stilichon uutta politiikkaa Illyricumin suhteen voidaan vain arvailla, mutta vaikuttaa todennäköiseltä, että politiikan tärkein syy on aina kasvava tarve uuteen ja runsaampaan rekrytointialaan. Tämän on huomannut N. H. Baynes. Claudianushan on tietoinen Illyricumin arvosta ratsuväen lähteenä Carmina minorassaanLVII. Tämän tavoitteen saavuttamisessa yhteisymmärrys Alarikin kanssa on välttämätöntä. Vuosina 397˗401 Alarik on valvonut Illyricumin sotilasasioita Rooman itäosan alaisuudessa. Sitten hän hyökkää länteen. Stilichon tarve pestata Alarik, kun hän ei pysty tätä eliminoimaan, tai halua pystyä oman asemansa säilyttämisen takia, ennen kuin itä uudelleen listaa Alarikin armeijoineen, säilyy koko ajan taustalla yhtenä Stilichon ensisijaisista tavoitteista. Vuoden 402 kampanja on Claudianukselle suhteellisen ongelmaton verrattuna vuosien 395 ja 397 Stilichon kampanjoihin. Kun vuosien 395 ja 397 kampanjat ovat epäonnistumisia, Claudianus kiillottaa niitä tavallista enemmän retoriseen ja harhaanjohtavaan tapaan, ja siitä huolimatta näistäkin esityksistä havaitaan monia asioita, mitä Claudianus sanoaa tai ei sano, erittäin tärkeiksi. Pollentiaa ennen vanha gootti sanoo sotaneuvostossa Alarikille: ”Extinctusque fores ni te sub nomine legum | proditio regnique favor texisset Eoi.”LVIII Alan Cameron toteaa sarkastisesti: ”What extraordinarily bad luck that on three separate occasions StilicoLIX was robbed of certain victory over barbarians by the treacherous intervention of his enemies!” Sitten Cameron selittää pitkään ja tyylikkäästi, miten Claudianus peittelee nämä kaksi ensimmäistä epäonnistumista ´aikansa korkealaatuisimmalla retoriikalla´. LVII xxx.62 LVIII Get. 516-517 LIX käyttää tätä vandaalisempaa muotoa Stilichosta 146 Esityksessään Gildon sodasta Claudianus myöntää, että kahden armeijan välille oli vakavia erimielisyyksiä jonkin aikaa Frigiduksen jälkeen, mikä alleviivaa sen faktan merkitystä, että Rufinusta ja Stilichoa käsittelevissä kirjoituksissaan Claudianus kieltää erimielisyyksien olemassaolon. Vuoden 395 kampanjaa selittäessään hän esittelee aiheen kahdesti. Theodosius ja Stilicho sekoittavat vaarallisella tavalla suuren barbaariaineksen ja romanisoituneen läntisen armeijan keskenään. Theodosiuksen hautajaispuheessa Pyhä Ambrosiuskin vetoaa jopa kahdesti armeijan lojaalisuuteen. Claudianus peittelee idän sekaantumisilla, salaisilla sopimuksilla ja petoksilla Stilichon armeijoiden epälojaalisuuden. Voidaan väittää, että jos roomalaiset eivät voineet luottaa armeijaansa, niin he eivät voineet antaa taistelukäskyä ja riskeerata mahdollisen uuden Hadrianopolin todeksi tulemista. Paremmin voitaisiin sanoa, että Stilicho ei voinut riskeerata taistelukäskyllä uutta Hadrianopolia, ja toisaalta täydellinen voitto olisi myös tehnyt Stilichon sotilasasioista toissijaisia, ja läntisen hovin kristillinen ylärakenne, ideologian ja strategian muovauksineen, olisi syrjäyttänyt Stilichon. Stilicho haluaa henkilökohtaisesti suojella keisaria, ja pitää itsensä esillä maansa mutta ennen kaikkea keisarinsa suojelijana. Alarikin avulla, ja täysin hävittämättä gootti- tai muita barbaariuhkia, Stilicho varmistaa oman uudenlaisen, machiavellimaisen, palkkasoturilinjansa. Tässä näemme ensimmäisen kerran maallisen ruhtinaan (Alarikin), palkkasoturipäällikön (Stilichon), jumalaisen haltijan (keisarin jumalallinen käskynhaltijuus, josta kuoriutuu lännessä erilleen keisari ja paavi mutta idässä ne säilyvät yhdessä) ja tämän kardinaalit (tässä vaiheessa eksarktit, piispat). Vallitsee mielenkiintonen konsensus: Stilicho ei tuhoa Alarikia eikä Alarik Stilichoa. Tämä vallitseva tila alkaa laajeta Britannian, Reinin ja Tonavan roomalaisten ja barbaarien sopimusten myötä nopeasti rajan pohjoispuolelta rajalle ja sen linnoituksiin, sitten keisarillisen liikkuvan armeijan ja länsigoottikansan sijoituspaikkoihin. Claudianus ylistää Stilichon armeijan lojaalisuutta, ja peittää tämän vääristelyn petoksien, salaisten sopimusten ja toisen hallitsijan tekojan alle. Kysymys kuuluu, voidaanko barbaareihin luottaa heidän taistelussaan maanmiehiään vastaan. Roomalaiset itse ovat käyneet jatkuvia siviilisotia monen vuosisadan ajan, ja he tietävät vastauksen omakohtaisesti: roomalaisiin ei voida luottaa taistelussaan maanmiehiään vastaan, vielä vähemmän omalle puolelle otettuihin vastustajiin voidaan luottaa näiden taistelussa muita vihollisia vastaan. Tässä on itse asiassa vastaus myös kysymykseen, miten sodankäynti on voinut olla niin petollista, salaisia sopimuksia täynnä olevaa Machiavellin aikana. Kun soditaan omia vastaan ja vihollisten kanssa vihollisia vastaan, sodankäynnin vastustaja on tuhottava -perusperiaate ei varmasti toteudu. Asiat, jotka Claudianus mainitsee ensimmäisen kerran myöhemmissä runoissaan, ovat asioita, joita hän ei uskalla sanoa aikaisemmin: joko ne ovat räikeästi vääriä tai piinallisen tosia. Pollentian yhteydessä Claudianus viitttaa Kreikan suuntaan: Alarik, joka kerran yritti korruptoida Rooman armeijan kullalla (nostri quondam qui militis auro), on nyt tullut omien miestensä hylkäämäksi. Claudianus korostaa kahdesti Stilichon vuoden 397 armeijan uskollisuutta Honoriukselle, uskollisuutta, joka kestää, koska sitä ei voida ostaa (perdurat non empta fides). Vuonna 397 Kreikan rikkkaudet kerännyt Alarik on hyvissä asemissa lahjoakseen Stilichon äkkiä keräämät barbaaripalkkasoturit, kaikki eivät voineet olla lankeamatta kiusaukseen. Alarik tietää paitsi omasta kokemuksestaan myös sotaneuvostonsa vanhempien kokemuksesta (länsigootit lahjovat roomalaiset komentajat Tonavalla vuonna 376), että barbaaripalkkasoturien ja -liittolaisten lisäksi roomalaisetkin ovat osittain lahjottavissa. Sitä paitsi Stilichon armeijoiden suhteen lahjominen näyttää mahdolliselta, koska Eutropiuskin katsoo Gildon kriisin aikoihin, että on mahdollista tällaisen yrityksen 147 johtavan menestykseen. Pollentian jälkeen Claudianus vakuuttaa jälleen, että goottien yritykset antaa roomalaisjoukoille lahjatavaroita eivät johda tulokseen. Kun ajatellaan, että roomalaisten joukoissa on muun muassa hunneja, alaaneja ja vandaaleja, jotka ovat aikaisemmin jo esimerkiksi Noricumissa ja Raetiassa ryöstäneet ja tappaneet roomalaisia, niin ovatko he Claudianuksen väitteiden mukaisesti valmiita kuolemaan Italian puolesta ja jättävät lahjaesineet ajaakseen vain takaa gootteja. Tuskin Italian kimppuun hyökkääjät ovat takkinsa käännettyään valmiit kuolemaan Italian puolesta. Paras todiste sille, etteivät palkkasoturit jatkaneet goottien takaa-ajamista on se, että he ovat pysähtyvät viimeistään goottien leirin kohdalla. Tämä kertoo muustakin kuin Claudianuksen mainitsemasta vankien vapauttamisesta. Se kertoo joukkojen liikkeen hidastusmisesta. Liike ei hidastu sen takia, että palkkasoturijoukot pelkäisivät pakenevien vastustajan aikeita, eikä senkään takia, että takaa-ajavat joukot keräisivät ryöstösaalista. Se hidastuu ennen kaikkea siksi, että ryöstösaalista on niin paljon, että joukkojen liike on hidastunut ja pysähtyy kokonaan ryöstösaaliin pesäpaikkaan, goottien leiriin. Antaako Stilicho sitten Alarikille mahdollisuuden pelastua? Se on todennäköistä, koska kukaan ei kerro, että hän antaisi käskyn hyökkäyksen pysäyttämiseksi eikä hyökkäyksen jatkamiseksi, mutta ennen kaikkea se jää Claudianukselta kertomatta herransa tekosista, että tämä olisi ryhtynyt johonkin ratkaiseviin toimenpiteisiin saadakseen gootit lopullisesti lyödyksi. Päinvastoin hän on heti valmis sopimukseen, kun Alarik esittää sitä. Goottien lyömisyrityksestä ei ole mitään kerrottavaa, koska tästä ei ole mitään kerrottavaa: Stilicho ei aio tuhota gootteja. Sotaneuvoston vanhimman puhe on Claudianuksen kontekstisssa myöhästynyt myöntäminen siitä, että vuoden 397 Kreikan kampanja ei ollut voitto ollenkaan. Lahjooko Alarik roomalaiset joukot, jotta nämä päästävät gootit menemään ja pääsevät ryöstämään rikkaita lähiseutuja? Tällä lahjomisella selittyy ainakin se, etteivät ryöstelevät Stilichon joukot näytä olevan lainkaan huolissaan goottien selustahyökkäyksen uhasta. Kun Alarik on idässä magister militum per Illyricum ja Stilicho hostis publicus Eutropius suojelee viri illustreseja, ennen muuta itseään ja valtapiiriään sotilaiden, yksityishenkilöiden tai barbaarien salaliitolta.LX Alarik, Eutropiuksen vallan takaaja, jatkaa ongelmien aiheuttamisia itäisessä Illyricumissa, ellei hänen valtionapujaan makseta. Cameron toteaa, että niin kauan kuin Alarik on idän ja siis Eutropiuksen palveluksessa hän pysyy sotaneuvoston vanhimman mainitsemana henkilönä, tutus in Emathia tellure.79 Sitten Konstantinopoli antaa Illyricumin diokeesin, pannoniat ja Valerian, lännelle, eikä jatka Alarikin pestiä, joka on joukkoineen ja kansoineen uudessa Illyricumin diokeesissa. Kun Eunapius ei enää ole käytettävissä eikä Zosimus eikä Johannes Antiochus kerro mitään tapahtumista, jäljellä on Claudianuksen sekava kertomus Alarikin Alppien ylityksestä, goottien voitosta Timavus-joella, heidän Milanon piirityksestään, Stilichon Milanon vapauttamisesta, Pollentian taistelusta, goottien paosta, heidän sotasaaliinsa ja naistensa haltuunottamisesta. Claudianuksen alaanien, etenkin heidän päällikönsä, uskollisuuden ylistys antaa aiheen olettaa, että ennen taistelua on epäilyksiä sen suhteen, että alaanit olisivat petollisia ja jättäisivät taistelussa Stilichon pulaan. Claudianus kääntää nämä sanomattomat epäilykset Stilichon voitoksi, jalkaväen legioonan turvin, mutta sen enempää Claudianus ei sano taistelusta. Myöhempien aikojen lähteet muuttavat Claudianuksen esittämän roomalaisten Pollentian voiton katkeraksi taisteluksi, jossa on raskaat tappiot molemin puolin, ja seuraavan vuosisadan goottikirjoittajat väittävät taistelun lopputulosta goottien voitoksi. Tavallisen proemin jälkeen Claudianus kuvaa Alarikin vetäytymistä. Jumalatar Roomalta kysytään Alarikin säästämisen syytä. LX niin kuin edikti ix.14.3 toteaa Codex Theodosianuksessa 4.9.397 148 ”Tosiaankaan ei ole jaloa säästää heittiötä, ja rangaistuksen hyväntahtoisuutta nähdä hänet polvillaan. Mutta toinen motiivi inspiroi Stilichon lempeyttä: Rooman hienotunteisuus. Stilicho oli huoli huolissaan siitä, vetäytymisen tavan olessa avoin nurkaan ajetulle viholliselle, ettei, kohdatessaan varman kuoleman, goottimainen vimma kasvaisi raakalaisemmaksi nurkkaan ajettuna. Sen riskeeraaminen, että Alarik pääsisi vielä lähemmäs Roomaa, olisi ollut liian korkea palkinto maksettavaksi goottien tuhoamisesta. Estäköön Juppiter barbaarien pyhyyden loukkauksen vilkaisemalla Numan pyhäkköä ja Romuluksen temppeliä.” Tämä on murheellista tekstiä, kun ajatellaan, mitä näille temppeleille on jo tapahtunut uskonsodan etenisessä puhdistuksessa. Siten Claudianuksen esitys toimii metaforana, ja hyvin ontuvana sellaisena, koska Rooman uskonnolliselle johdolle, keisari mukaan lukien, Juppiter on demoni ja edellä mainitut temppelit ovat raunioituvia, saastuneita alueita. Klassisena runoilijana Claudianus jatkaa kuitenkin historiallista exemplaa todeten, että vanhoina aikoina, kun senaatti on ollut riippuvainen kansalaisten armeijoista, proprio late florerent milite patres, roomalaiset taistelevat aggressiivisia sotia ulkomailla. Italiassa he ovat aina liian huolissaan Rooman turvallisuudesta vaarantaakseen kaikken yhden taistelun varaan. Claudianus ottaa esimerkikseen Curiuksen, joka on heittänyt Pyrrhuksen Italiasta (Pyrrhushan, Pyrrhos, voittaa roomalaiset taistelussa!), saaden näin enemmän kunniaa kuin Decius ja Fabricius, jotka ovat pysättäneet Pyrrhuksen taistelussa. Jälleen, kun Fabius on hidastanut Hannibalia ja Marcellus lyönyt Hannibalin (joka on lyönyt roomalaiset useassa taistelussa), Scipio heittää Hannibalin pois Italiasta (Claudianuksen mukaan Stilicho yhdistää näiden kolmen saavutukset yhdeksi menestykseksi). Pyrrhuksen ajamiseen on kulunut 5 vuotta ja 17 Hannibalin karkotukseen, Stilicho ajaa Alarikin pois 1 vuodessa. Tässä Claudianus antaa propagandistin kynänsä vastata kritiikkiin. Stilichon vertaaminen Pyrrhukseen ja Hannibaliin on makaaberia, koska tällaiseen taiteelliseen tilatunnelmointiin sisältyy aivan karkea ristiriita elämän, taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen, ja kuoleman, sotilaallisen, välillä näiden kategorioiden syvimmässä merkityksessä. Makaaberius on valmis, kun seuraamme historiallisella katseellamme Alarikin vetäytymistä Polentiasta armeijansa kanssa, joka on vain vähän vahingoittunut. Noin 18 kuukauden kuluttua tästä Pollentian taistelun jälkeisestä goottisodan esityksestä (kirjoitettu 2-3 kuukautta Pollentian jälkeen) Claudianus on valmis myöntämään, uuden taistelun, Veronan, jälkeen, seuraavaa: ”Non me Pollentia tantum nec captae cruciastis opes - - non funditus armis concideram: stipatus adhuc equitumque catervis integer ad montesLXI reliquo cum robore cessi.”LXII Pollentian taistelun jälkeen Alarik hordineen on edelleen vaarallinen – ja vaarallisesti Italian sisällä. Kun Claudianus kirjoittaa Goottisotaansa, Stilicho ei vielä silloin vaaranna uutta hyökkäystä Alarikia vastaan. Tästä Stilichoa kritisoidaan, ja mielestäni tässä kohdassa on todellakin nähtävä, näin jälkikäteen, että Stilicho ei ole enää pakanallinen, klassinen roomalaisen sotapäällikkö, vaan hän on kristillinen roomalainen palkkasoturipäällikkö. Tässä on se ratkaiseva ero! Ilman tätä tosiasiaa voitaisiin pohtia loputtomasti Stilichon tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, mikä vain osoittaa, ettei ole löydetty hänen tekemisiään, niin kuin ei kaikkien muidenkaan, hallitsevaa yksinkertaista ydintä. Se ei ole koskaan monimutkainen todennäköisten liikkeiden historiallisena, jälkiäjättävänä todentumana. Voidaan tietysti nähdä, että Claudianus jättää sanomatta, että Stilicho välttää uuden taistelun riskeeraamista Alarikin kanssa, koska siitä olisi saattanut seurata ratkaiseva tappio. Tällaisen korostaminen on aivan samaa kuin uskoa Gainasta, kun LXI Apenniinit LXII VI Cons. 281 f. 149 hän väittää Tribigildin olevan liian hirveä vastustaja vastaan hyökättäväksi. Kysymyksessä ei ole pelkästään Gainaksen epäluottamus goottijoukkoihin, joiden pitäisi hyökätä gootteja vastaan, eikä kysymyksessä ole pelkästään Stilichon epäluottamus barbaarijoukkoihinsa, joiden pitäisi hyökätä Alarikin gootteja ja näiden liittolaisia vastaan, vaan kysymyksessä on niin Gainaksen kuin Stilichon (ja viimeksi mainitun kohdalla puhtaasti, koska Gainas kukistuu ja idän armeija uudistetaan) tapauksessakin palkkasoturipäälliköiden ja heidän joukkojensa toiminta sellaisena kuin niiden on määritelmiensä mukaisesti tapana toimia. Alarik ja hänen joukkonsa eivät ole ”jaloja villejä”, eikä Alarik ole sankarillinen barbaari, joka ”näki Kohtalon määränneen hänet ryöstämään Ikuisen kaupungin”. Alarik on roomalaisten kouluttama ja varustama mysteeriuskonnollinen raakalainen, joka itsensä kaltaisten joukkojensa etunenässä kaipaa ennen muuta ”kultaa ja kunniaa”, koska ne takaavat hänen kansansa ja seuraajiensa hyvinvoinnin sekä siten ennen kaikkea hänen valtansa ja auktoriteettinsä. Kesäkuussa 402 Claudianus kirjoittaa Goottisotaansa Stilichon nerokkaana sotapäällikkönä, Curiuksen, Deciuksen, Fabriuciuksen, Fabiuksen, Marcelluksen ja Scipion summa summarumina, joka ei riskeeraa Italiaa ja Roomaa yhden taistelun varaan. Tästä runoilusta jää paha maku suuhun, koska sen esittämä pääväittämä on vain tosiasioita vääristävä, retoriseksi arvokkuudeksi muotoiltu valhe. Kuitenkin, kiitos Claudianuksen, näin me tiedämme tapahtumien lisäksi, miten tekemiset vastaanotetaan ja oikeutetaan. Stilicholle seuraavat F. Lotin sanat ovat, palkkasoturin kiitollisuudella, oikeutetut: semble l´avoir ménagé dans l´arrière-pensée de l´utiliser un jour.LXIII 80 Claudius Claudianus kirjoittaa viimeiseksi jääneessä runossaan Panegyricus de sexto consulatu Honorii Augusti seuraavaa: ”Sittenkin Alarikin hänen Pollentian verinen tappionsa saattoi turmioon hänen toiveensa, vaikka valtioviisaus määräsi, että hänen elämänsä säästetään, kaikki liittolaiset hylkäsivät hänet ja häneltä otettiin kaikki hänen voimavaransa. Hän oli pakotettu jättämään Latium ja palaamaan samaa tietä turmioon ja häpeään; sellainen oli hänen onnensa täydellinen muutos. Niin kuin merirosvolaiva – jokaisen meren terrori, väkivallan ja ryöstösaaliin, joka on otettu monelta kaapatulta kauppaalukselta, painama, joka kohtaa suuren sodan tuntijan ja toivoo turvaavansa ryöstösaaliin yhtä hyvin kuin alukset perästä keulaan, sitten todellakin laivan soutajien teurastuksen lamaannuttamana ja kääntäen purjeensa, peräsimen menettäneenä ja raakapuiden rikkoutumisen hävittäminä, se on ajelehtimassa tällä ja tuolla tavoin tuulen ja aaltojen armoilla, ja lopulta se maksaa rangaistuksensa merirosvoudestaan – Alarik kääntyi myös taaksepäin hukkaan menneiden uhkauksien tiellä, paeten Italiasta, joka kerran oli hänelle ollut niin helppo edetä ja joka oli nyt niin vaikeakulkuinen hänen vetäytymiselleen. Hänen pelkonsa saa hänen uskomaan jokaisen tien teljetyksi, ja joet, jotka muinoin jätettiin taakse ylenkatseella, täyttivät hänen levottomuudella paluumatkallaan.” Claudianus kuvailee isä-EridanustaLXIV: vetisessä kodissaan, kristilliluolien alapuolella, tietämättömänä tapahtuneesta, Eridanus on huolien painamana. Tämä vetinen olento miettii, mikä olisi sodan tulos ja seuraus: vahvistaisiko Juppiter keisarikunnan ja lain ja Rooman rauhan päivät, vai tuomitsisiko Hän, järjestystä inhoten, tulevat ajat raakojen elukoiden ja ihmisten alkeellisiin tapoihin? Isä-Eridanuksen miettiessä levotomana tämäntapaisia asioita yksi najadeistaLXV tulee hiukset valtoimenaan isänsä luo ja syleilee tätä, sekä sanoo: ”Alarik on nyt aivan toinen kuin silloin, kun LXIII Fin du monde antique, 236 LXIV antiikin kirjailijoiden mukaan legendaarinen ”pohjoinen” [Itämeri]joki, myöhemmin samaistettiin Po-jokeen, runonimitys, jonka suulla sijaitsivat ”meripihkasaaret LXV nymfeistä, osa näistä Zeuksen tyttäristä, luonnottarista, oli puissa asuvia puiden haltiattaria [dryadit, Hamadryades], osa metsissä asuvia dryadeja [Dryades], osa vuorilla olevia vuorenneitoja [oreadit, Oreades] ja osa vedenneitoja [najadit, Naiades], jotka asuivat lähteissä ja muissa vesissä, sitten oli vielä nuo runottaret, nymphae Libethrides 150 näimme hänet triumfinsa tunnilla: Sinä olet ihmettelevä hänen kasvojensa kalpeutta. On oleva ilo laskea hänen armeijansa ja niin huomattavan sotajoukon jäännösten luku. Ällös rypistä enää otsaasi äläkä valita, salli sisko-nymfieni voivan jälleen kerran iloita tansseistaan.” Niin tytär-najadi puhuu. Eridanus nostaa suosiollisen päänsä, ja Claudianuksen tyylikäs, klassinen kuvaus, jumalineen, tähtitaivaineen on jollain mielenkiintoisella tavalla alati ajankohtainen.LXVI No, tunnelma tiivistyy. Eridanus, loistavana jumalaisessa hahmossaan, katsoo eteenpäin ja näkee goottien etenevän kumaraisin kauloin. Eridanus puhuu: ”Mitä, Alarik, oletko jälleen muuttanut suunnitelmiasi? Miksi kiiruhdat takaisin? Oletko kyllästynyt näin nopeasti Italian rannikoihin? Etkö laidunna hevosiasi Tiberin ruohoisilla törmäillä, niin kuin ajattelit tekeväsi? Etkö kuljeta auraa Etrurian kukkuloilla? Kaikkien Helvetin rangaistusten sopiva kohde, ajattelitko hyökätä jumalien kaupunkiinLXVII jättiläisen raivolla? Jos ei kukaan muu, niin eikö minun Phaëthoni ollut varoituksena sinulle, Phaëthon pudonneena taivaasta sammuttamassa liekkejään vesistöihini, minkä ajan hän etsi kuolevaisella kädellä taivaan palavien sateiden pitämistä ja toivoi levittävänsä päivän loisteen kuolevaisilta kasvoilta? Tämä on samanlainen hullu rikos, minä sanon sinulle, sille, joka tavoittelee Rooman tuhoamista tai Auringon sotavaunujen ajamista.” Niin Eridanus puhuu, ja nousten vielä ulommaksi joesta Hän kutsuu äänekkäästi luokseen Ligurian ja Venetian joet. Nämä kohottavat tihkuvat päänsä heidän lehtevien rantapenkeriensä keskeltä, vaalea Ticinus, sininen Addua, vuolas Athesis, verkkainen Mincius ja Timavus yhdeksine suineen. Kaikki pilkkaavat pakolaista ja kutsuvat takaisin onnelliset laumat nyt rauhallisille ja hiljaisille niityille; lycealaisen Panin käsketään palata, samoin kuin dryadien ja faunien, maaseudun jumalien. Claudianuksen mielestä Pollentia tai kostavan Hastan muurit eivät tehneet Italian pelastamisen hyväksi enempää kuin Verona. Siellä käydään Claudiuksen mukaan taistelu roomalaisten ja goottien välillä, taistelu, josta mikään muu lähde ei mainitse mitään. Veronassa Alarik rikkoo jälleen kerran sitoumuksensa. Tappion eteenpäin ajamana Alarik riskeeraa kaiken pyrimyksenään muuttaa käsillä olevaan onneaan, ja Alarik oppii, ettei hänen mieletön petoksensa hyödytä häntä yhtään, eikä pelkkä paikan vaihtaminen muuta kohtaloa. Haaskalinnut saavat ravintonsa hänen kaatuneiden miestensä lukemattomista ruumiista, ja Athesis (Adige-joki eli nykyinen Etsch), tuoden Rooman vihollisten ruumiit virrassaan, muuttaa Joonian meren vedet vereksi. Kun sopimus on loukattu, Stilicho tarttuu halukkaasti tarjottuun konfliktiin, siellä missä Rooma on nyt kaukana vaarasta ja Padun virtaa välissä todistamassa taistelua. Hän iloitsee, että nyt otollinen petos on murtautunut esiin kapinallisista nousuista ja, asettaen kestävyyden esimerkin, hän ei kaihda hehkuvaa aurinkoa eikä kärventävää pölyä. Hän itse on kaikkialla kauhistuttavan aseen kanssa. Hän sijoitaa joukkoja joka paikkaan, jopa sinne, minne vihollinen niitä vähiten odottaa, ja kiiruhtaen sisään jokaiselta suunnalta tullen auttamaan sitä, joka apua tarvitsee. Jos sotilaat riutuvat väsynein rivein, hän heittää apujoukkoja linjaan ajattelematta niiden menetystä. Siten hän heikentää ovelasti Tonavan raakalaisheimoja asettamalla yhden heimon toista vastaan ja kaksinkertaisella voitollaan liittää yhteen taisteluun, joka kääntää raakalaiset itseään vastaan ja tuhoaa heidät jommassakummassa armeijassa roomalaisten eduksi. ”Sinut myös, Alarik, hän olisi vanginnut ja luovuttanut kuolemalle, jos harkitsemattoman ja äkkipikaisen alaanipäällikön malttamaton into ei olisi tehnyt tyhjäksi hänenLXVIII huolellisesti laatimaa skeemaansa.” Alarik pakenee läähättävine sotaratsuineen, ”vaikka emme pahoittele tuota pakoa”. Parempi on Alarikin mennä, ”rotunsa viimeisen jäännöspalan”, ”niin monen tonavalaisen heimon eloonjääjän”. ”Mene menojasi, Rooman triumfin todistaja”. ”Nämä suuret vastoinkäymiset eivät kuitenkaan olleet lamaannuttaneet Alarikin hurjaa, tulista mieltä; hän yritti yhä löytää tuntemattoman tien vuorien yli, toivoen, että niiden kalliollisilta huipuilta hän saattaisi käydä Raetian ja Gallian kansojen kimppuun. Mutta Stilichon enemmän sotaväellinen valppaus teki lopun Alarikin suunnitelmasta. Kuka todellakin voisi toivoa pettävänsä LXVI Phaëton ajaessaan isänsä, Auringon, hevosia putoaa Padukseen [siis Po-jokeen], jonka seurauksena joen jumalasta Eridanuksesta tulee tähtikuviokin, joka ”kostuttaa” eteläisen taivaan. LXVII Rooma on jumalien kaupunki, Jumalan kaupunki laskeutuu taas kaikkialle kirkollisen tradition perustalle. LXVIII Stilichon 151 tuota lepäämätöntä älyä, noita jumalallisia silmiä, jotka tarkkailivat Italian yli? Vihollinen ei koskaan onnistunut löytämään Stilichon suunnitelmia tai vihollisella ei ollut kykyä kätkeä omiaan. Ennen kuin gootit itsekään tiesivät, heidän salaisuutensa olivat Stilichon tiedossa, jonka sotapäälliköntaito oli nopea kohtaamaan heidän kaikki sotajuonensa.” Kun Alarikin kaikki pyrkimykset on torjuttu, hän leiriytyy kauhun vallassa yhdelle kukkulalle. Vaikka hevoset, syöden karvaampia lehtiä, jäytävät jopa puiden kaarnaa, vaikka rutto raivoaa, jonka on tuonut pilaantunut ruoka ja jota vuodenajan helle on pahentanut, vaikka sotilaat kasaavat solvauksia piiritetyn johtajansa päälle ja muistuttavat häntä heidän vangituista lapsistaan, silti eivät taudin hävitykset eikä nälänhätä, joka opettaa ihmisiä kohtaamaan kaikki vaarat, eikä suru menetetystä ryöstösaaliista eikä häpeän ääni eikä karvaiden pistosanojen viha houkutelleet häntä kohtaamaan rohkeasti mies miestä vastaan taistelun vaaroja, joita on yritetty niin usein ennen tällaista huonoa menestystä ja sen kanssa. Mikä triumfi on täydellisempi kuin se, jossa voitetulta viholliselta kiristetään myönnytys siitä, että tämä on voitettu? Sotilaskarkurien joukot alkavat heikentää Alarikin jo vähentynyttä voimaa ja päivä päivältä hänen joukkonsa hupenevat. Antautuminen ei enää ole joidenkin harvojen salattua työtä, vaan se on kokonaisten jalka- ja ratsuväen osastojen luopumusta. Barbaarien kenraali ratsastaa heidän peräänsä ja koettaa vihaisin kirouksin ja hyödyttömin huudoin pysäyttää heitä, käyden nyt sotaa omia joukkojaan vastaan. Hän vuodattaa kyyneleitä, kutsuu miehiä nimeltä, kutsuu heitä takaisin rukoilemalla ja nöyrin polvirukouksin, hän muistuttaa heitä menneistä kampanjoista ja tarjoaa turhaan kurkkuaan heidän käsiinsä. ”Hänen mielensä vaipuessa melankolian saaliiksi hän näkee joukkojensa jättävän hänet, hänen armeijansa sulaa pois. Murheen vapauttaessa hänen pitkään sanattomana olleen kielensä kannat hän katsoi kyynelten sumentamin silmin tunnettuja Alppeja ja hän mietti käsillä olevaa vetäytymistään, jonka aikaansain aivan toisenlainen sallimus kuin se, joka oli ollut suosiollinen hänen etenemiselleen. Sitten yksittäisellä kuiskauksella hän aloitti sodan, hän kukisti kevyesti ojennetulla keihäällään seinät, pitäen jyrkänteitä pilkkanaan, nyt hylättynä ja epätoivoissaan hän tarjosi kohtuullista spektaakkelia vuorille, jotka hän oli niin ylenkatseellisesti ylittänyt. Sitten katsoen ylös Italian taivaalle hän sanoi: ´Goottien kuoleman maa, jota astelin sellaisilla tuhon enteillä, lepyttäköön niin monen syyllisen uhraus nyt vihasi; herättäköön kärsimykseni viimeinkin säälisi. Katso minua, sinä joka olit kerran maailman herra, onnen ystävä kunnes hyökkäsin kimppuusi; nyt, niin kuin maanpakolainen tai tuomittu rikollinen, tunnen selässäni takaa-ajajieni läheisin hengityksen. Voi! mitä onnettomuuksistani valitan ensimmäiseksi, mitä viimeiseksi? Et sinä, Pollentia, ettekä te, kaapatut aarteeni, ole sillä tavalla kiduttaneet minua; ollen se kohtalon kova arpa tai sodan onnenkauppa. En ollut silloin menettänyt kaikkia joukkojani; sotaväki yhä takanani, ratsuväkeni vahingoittamattomana, vetäydyin armeijan jäännökseni kanssa kukkuloilla, joita kutsutaan Apenniineiksi. Niiden asukkaat kertoivat minulle, että tämä vuori kurkottaa Ligurian rajoilta niin kauas kuin Sisilian Peroruksen niemelle ja syleilee kaikkia Italian kansoja, jakaen rikkomattomilla jonoillaan kaksi merta, jotka huuhtovat maan kahta rannikkoa. Jos olisin noudattanut suunnitelmaa, jonka suuttumus saneli minulle ja olisin epätoivoissani jatkanut marssiani pitkin sen harjaa, mitä jää yli? Antamalla kaiken liekeille olisin saattanut kuolla ylevämmässä maineessa. Ja minun kuolevat silmäni olisivat nähneet sinut, Rooma, ei enää niin kaukana, ja juuri minun kuolemani olisi maksanut voittajalle kalliisti, kun hän ajoi minua takaa yli hyvin viljeltyjen viljavainioiden. Mutta Roomalla oli minun lapseni, vaimoni, rikkauteni vankinaan – kuitenkin, vapautettuna moisista esteistä, etenemiseni olisi ollut nopeampaa. Millä viekkaudella, millä taidolla Stilicho, tuo aina kohtalokas viholliseni, sai minut satimeen! Hänen teeskennelty armeliaisuutensa ei tehnyt muuta kuin tylsytti sotaisan henkeni, ja hyödytti häntä siirtämään sotaa taaksepäin Po:n yli. Kirous tuolle aselevolle, joka on vahingollisempi kuin orjuuden ies. Silloin goottien asia oli hukassa, silloin kun allekirjoitin oman kuolemanvaltakirjani. Väkivaltaisemmin kuin mikään ase armo tuhosi meidän kansaamme, tuon rauhan muodon alapuolella oli sodan kuolettavin muoto, ja minä itse syöksyin alas paulaan, jonka olin laittanut muiden varalle. Olen väsynyt siitä kaikesta. Mistä olen löytävä lohdutusta tai neuvoa? Pelkään ystäviäni enemmän kuin vihollisiani. - Parempi kaiken oli tuhoutua miekkaan; vähemmän katkera olisi ollut minun suruni voittoisan vihollisen 152 aiheuttamat tappiot kuin ne, jotka tuotiin minun kannettavakseni petoksella. Eikö enää ole jäljellä yhtään uskollista seuraajaa? Minun toverini ovat kääntyneet minua vastaan, minun ystäväni vihaavat minua. Elämäni on taakka; miksi pitkittää sitä? Mihin kätkeytyvät haaksirikkoutuneiden rikkkauksieni tähteet? Mihin maahan minun on paettava, missä Stilichon ja aivan liian väkevän Italian nimet eivät ole aina kantautuvia korviini?´ Näin Alarik puhui, ja Stilichon painostaessa ankarasti Alarik pakeni kauhuissaan meidän kotkiemme edellä. Hänen mukanaan menee PallorLXIX, synkkä Nälkä, veretön Toivottomuus, haavoitettu Rohkeus ja kirkuvien Tautien helvetillinen seurue. Sitten oppinut pappi kieputtaa sairaan ruumiin ympärillä puhdistamisen soihtuaLXX sen sinisen rikin ja mustan maapihkan savuavine, tuoksuavine liekkeineen; hän pirskottaa jäsenet pyhällä vedellä ja yrteillä, jotka karkottavat pahan vaikutukset ja, rukoillen Juppiter Puhdistajaa ja Dianaa, hän heittää taakse käännetyin käsin päänsä yli etelää kohti soihdut, jotka ovat vievä mennessään loitsut, jotka oli heitetty sairaiden päälle.” Sillä välin senaatin ja kansan palava halu nähdä keisariaan vaatii tämän paluun, josta hän on usein kieltäytynyt. Claudianus kertoo kahden suuren keisarin, Trajanuksen ja Marcus Aureliuksen, paluusta voitokkaasta sodasta kotiin, Roomaan.LXXI Claudianus ylistää tietysti Stilichoa, joka tekee tämän keisarillisen paluun mahdolliseksi. Kun aatelisten, Rooman kaupungin kansalaisten vetoomukset eivät ole saaneet keisaria palaamaan Ikuiseen kaupunkiin, niin lopulta Rooma, maailman jumalatar ja keisarin jumalainen äiti, tulee ulos pyhättönsä syvyyksistä ja esittää keisarille hartaan pyynnön tämän paluusta takaisin luokseen. Jälleen kerran Claudianuksen historiallisten legendojen ja myytien reportoaari avautuu, hienostuneena ja runsaana. Rooma kyselee, kuinka kauan keisarin hallitusvalta on vielä oleva muukalainen todelliselle kodilleen ja hänen hallintonsa on harhaileva poissa lailliselta istuimeltaan. Kuinka kauan ”minunLXXII palatsini, joka on antanut nimen kaikille palatseille, on sureva laiminlyödyssä rappiossaan”? Miksei maailmaa voida hallita sieltä käsin? Phoebus ei koskaan hylkää keskitietään, vaikka hänen säteensä leviävät kaikkialle. Rooma muistelee vanhoja aikoja, menneitä keisareita, valottaa asioita Reiniltä, Tonavalta, Tigrisiltä ja Eufrat-joelta, meedialaiset ja intialaiset tulevat ”minun pääkaupunkiini”, Rooma luo lempeän silmäyksen kultaisiin Antoninuksiin. Rooman pyytäessä hartaasti keisari rauhoittaa Maailman kuningatarta ja Jumalaista äitiään seuraavasti: ”Koskaan ei sinun pidä valittaman, että olen kuuro pyynnöillesi, en voisi pettää sinua, Jumalatar, joka olet meidän lakiemme äiti. Älä tuo katkeria syytöksiä poikiasi vastaan.” Claudianus laittaa Honoriuksen kertomaan, kuinka hän lähetti Stilichon istumaan Roomaan paikalleen, konsulin keisarin sijaan, isän vävyn sijaan. Stilichon kautta Rooman kansalaiset näkivät keisarin itsensä, ”maineikkaat urotyöt voivat näyttää isän”. ”Tuhatkaa kieltä eivät voisi käsitellä kaikkia apuja, jotka Hän on lahjoittanut minulle ja keisarikunnalle.” Honorius kertoo jumalatar-Roomalle yhdestä urotyöstä, jossa keisari itse oli sivustaseuraaja tai syy. Claudianus antaa Honoriuksen kertoa Alarikin Kreikan ja Traakian rannikon hävityksistä sekä Alppien ylityksen jälkeisistä Ligurian kaupunkien piirityksistä. Alarikilla on talvi, kausi, joka suosii ankariin säihin tottuneita rotuja, liittolaisenaan. Alarik uhkaa murtaa Honoriuksen puolustukset ja piirittää hänet. Alarik laittaa toivonsa siihen, että hänen nimensä kauhu ja pelko jättävät keisarin yksin, joten tämän on alistuttava mihin tahansa Alarikin määräämiin ehtoihin. Stilicho tulee keisarin avuksi. Stilicho ei kuitenkaan voi murtautua vihollisen linjan läpi, koska hänen joukkonsa on liian pieni. Hän on jättänyt, kiiruhtaessaan keisarin luo, taakseen monet apujoukot ja legioonat. Kuitenkin Stilicho murtautuu miekka kädessään vihollisen keskeltä läpi, hän menee salaman tavoin barbaarien leirin halki. Claudianus paljastaa, että Alarikin asema joen rannalla on vahva, mutta ei jokieste eivätkä aseet voi pysäyttää Stilichoa. Claudianus vertaa Stilichon töitä Horatiuksen vastaaviin, kertoo niistä kertomatta LXIX Hätä, Pelko LXX Italian sairas ruumis täytyy puhdistaa Alarikin saastuttavan läsnäolon jälkeen. LXXI Mielenkiintoinen on varsinkin legenda Juppiterille omistetun legioonan ihmeelliseltä pelastumiselta sadekuuron avulla markomannisotien aikana. LXXII Rooman 153 Stilichon vastaavista itse asiassa mitään. Tähän tapaan Claudianus laittaa sanat todellisuudessa kovin autistisen ja kankean Honoriuksen ”kultasuuhun”. Näin Honorius puhuu, Claudianuksen mukaan, ja tulee esiin vanhan Ravennan muurin suojasta, vieden eteenpäin lippujaan.LXXIII Honorius ylittää Pon suut ja jättää taakseen jokisataman, missä laivat ankkuroituvat jatkuvassa eteen- ja taaksepäin suuntautuvassa virrassa. Seuraavaksi Honorius saapuu Fortunan temppelin vanhaan kaupunkiin, joka toivottaa hänet iloisesti tervetulleeksi, ja sen korkeuksista Honorius katsoo alas MetaurukseenLXXIV. Honoriukselle on nautinto vierailla ”Clitumnuksen aalloilla”LXXV, sieltä voittajat saavat valkoturkkisia eläimiä Rooman triumfeissa uhrattaviksi. Claudianus kuvaa alueen markkinoita ja hyvinvointia. Vedestä hänellä on vielä sen verran mainittavaa, että veden peilistä näkyy kehon täsmällinen kuva, merkillinen voima, joka ei jäljittele inhimilltä muotoa vaan inhimillistä luonnetta ja persoonallisuutta. Seuraavaksi keisarillinen holhokki astuu Narnian katuja. Claudianus ei jätä mainitsematta erikoisen väristä virtaa, joka antaa kaupungille nimensä ja jonka rikkivedet virtaavat kiemuraisia juoksuja vastakkaisten vuorien tiheiden rautatammimetsien läpi. Honorius vuodattaa juomauhrin isä-Tiberille ja Rooman riemukaaret toivottavat keisarin tervetulleeksi, ja niin tekevät myös jalon kaupungin esikaupunkien teitä reunustavat suurenmoiset rakennukset. Claudianus kuvailee vertauksella Rooman kaupungin asukkaiden keisarinsa vastaanottamista. Claudianus muistaa mainita uudet muurit, jotka on rakennettu goottien lähestyshuhujen alettua voimistua. ”Pelko oli tuon kauniin työn arkkitehti ja, kohtalon kummallisesta päähänpistosta, sota teki lopun rappiosta, jonka rauha oli tuonut.” Pelko aiheuttaa noiden tornien äkkinäisen pystyttämisen, ja se myös ”elvytti Rooman seitsemän kukkulan nuoruuden sulkemalla ne kaikki yhden pitkän muurin sisälle”. Pilvet väistyvät Auringon ja keisarin kunnian tieltä. Valtava väentungos täyttää rinteet Palatinus-kukkulan ja Mulviuksen sillanLXXVI välillä, ja niin LXXIII Hän eteni Ravennasta Narniaan, sitten Roomaan: ”perinteisiä valtiovälisyyden askelia”: Ravennasta Fortunan temppelille (Fanonum Fortunae, nykyisin Fano), tasanko kulkee päätietä pitkin Adrianmerelle, sieltä niin suorana kuin mahdollista Roomaan, seuraten via Flaminiaa. ”[Fano] katsoo korkeudestaan alas Metaurusta” on harhaanosuva käännös, tai, juuri ja juuri ehkä, Claudianuksen virhe. On selvää, että runoilija tai kääntäjä, ainakin toinen heistä, ei koskaan vieraillut kaupungissa, sillä Fano on täydellisesti alava maa ja meren tasalla, jossa ei ole missään kukkulaa, josta Honorius olisi saattanut katsoa alas Metauro-joelle. Maurice Platnaeur piti tätä esimerkkinä siitä, kuinka vaikeaa on kääntää latinan runouden poimuisia sanajärjestyksiä: sen kääntämiseksi oikein sinun on ensiksi tiedettävä kohdeasia. Sisämaan kukkuloilta voidaan ihastella Metauroa. Kun via Flaminia aloittaa luoteisen kulkunsa kohti Roomaa, tie nousee tasaisesti; joki taipuu pois tieltä heti kun lähdetään rannikolta, ja vasta 13 kilometrin päästä ”toinen voidaan erottaa toisesta”. Kallion läpi tehty holvikaaritunneli, Vespasianus puhkaisutti sen Metauron solan kapeimman pullonkaulan kautta, korvaa aikaisempaa tietä. Tunnelitien pohjoispuolella on näkymä, joka Honoriuksellakin on täytynyt olla Metauroon. Molemmat tunnelit leikattiin puhtaasti käsipeleillä. Nykyinen maantie SS3 on asfaltoitu suoraan muinaisen via Flaminian päälle. Apenniinien Juppiterin temppeliä ei ole vielä pystyttty paikantamaan, mutta se näyttää oleen jossain erittäin lähellä sitä, missä via Flaminia menee nykyisen Umbrian Chiáscion ylempään laaksoon, lähellä Scheggiaa. Narnia on nykyinen Narni, joka on kuuluisa suuresta roomalaisesta sillastaan, joka merkkaa rajan Umbrian ja Latiumin välille: niin kuin muutkin paikat tällä väylällä, se mainitaan, koska se rajoittaa Honoriuksen reitin alueen. Lähteissä mainitun Nar-joen, joka antaa nimensä kaupungille, nykyinen Nera, suhteen ei ole mitään epäselvyyksiä. LXXIV Tässä Claudianus kuvailee edellä mainittua tunnelia, Juppiterin termppeliä sekä myös Apenniinien paimenten pystyttämää ”päätä huimaavaa” alttaria. LXXV Plinuksella on hyvä kuvaus Clitumnuksesta (Epp. VIII.8). Lähteiden vedet ovat yhä kristallinkirkkaita ja ihmeellisesti heijastavia. Fonti del Clitunno on paikka, jossa kannattaa ehdottomasti käydä Italian vierailullaan. Antiikin ihmiset istuttivat alueelle poppeleita ja 1800-luvun romantiikka lisäsi sinne riipparaitoja. LXXVI Pons Milvius, Rooman pohjoisosassa oleva Tiberin yli johtava silta, nykyinen Ponte Molle 154 paljon kuin mahdollista talojen katot. Maa kiehuu miehistä, korkeat talot hehkuvat naisista. Ne, jotka ovat nuoria, iloitsevat ikäisestään keisarista. Vanhat lakkaavat pitämästä kiinni menneisyydestä ja iloitsevat siitä onnellisesta kohtalosta, että ovat eläneet sellaiseen päivään asti. He siunaavat lempeitä aikoja, jolloin on näin helposti lähestyttävä ruhtinas, niin erityinen kohteliaisuudessa. Honorius kieltää senaattia marssimasta hänen vaunujensa edessä, vaikkakin Eucherius, jonka suonissa virtasi isän ja äidin puolelta kuninkaallista verta, ja hänen oma sisarensa kunnioittavat triumfia tavallisten sotilaiden tapaan. Taipuvat ikäluokat ja nousevat polvet vertaillessaan nykyistä hallintoa antiikkiseen tunnustavat yhtälailla Honoriuksen todelliseksi kansalaiseksi ja tuomitsevat hänen edeltäjänsä tyranneiksi. Rooman naiset eivät kyllästy katsomasta noita kukoistavia poskia, noita kruunattuja kiharoita, noita jäseniä, jotka on verhottu konsulin jaspis-kivin koristelluin viitoin, noita voimakkaita olkapäitä ja tuota kaulaa, Bacchuksen oman vertaista, Punaisenmeren smaragdikaulanauhoineen. Neidot näkevät värien lohkikäärmeen, rengaspanssaroidut ritarit ja messinkihaarniskaiset hevoset. Huulille nousee kysymys Lemnoksen jumalasta ja taisteluun taotuista elävistä patsaista. Junon lintu koristaa monivärisiä kypärän töyhtöjä, hevosten selkien kultaisten haarniskojen alapuolella, punainen silkki liehuu ja väreilee. Siellä on Sticliho, joka ratsastaa samoissa vaunuissa vävynsä, keisarin, kanssa Rooman katuja. Claudianus yhdistää teemat: pojasta maailman haltijaksi, isän norsunluisen valtaistuimen, isien syyt ja hänen tekojensa seuraukset, antiikkisten ennakkotapausten seuraamisen, keisarikunnan urotöiden ohjaamisen senaatin tuomioistuimelle. Honorius ei anna ulos sanoja, koska luottamuksella ei ole mitään kätkettävää. Hänen mielensä, tietoinen todellisesta arvosta, kieltäytyy teennäisen puheen avusta. ”Senaattorit oppivat tuntemaan hänet. Senaatin johtajalla on gabine-puku, ja täynnä rauhanroolisia kenraaleita senaatti-talo valmistautuu antamaan palvelustaan sotaisen hovin suojeluksessa. Siivitetty Voitto itse, Rooman uskollinen suojelusenkeli, on omassa palatsissaan,LXXVII jumalattaren kultaiset siivet ovat levittäytyneet suojelemaan koko pyhää pyhättöä, siellä missä isät tapaavat toisiaan, ja Hän, jumlatar, itse, väsymättömänä palvelee Sinun armeijoitasi, ja nyt lopultakin jumalattaren toivo on täytetty, ja Hän voi luvata, että kaikkina tulevina aikoina Sinä olet Rooman suojelija ja Kultasiipijumalatar Sinun. Täältä Pyhitetty tie (nyt oikein nimetty) tuo Sinut takaisin kotiin. Halukkaasti puhkeaa esiin maailman yksiääninen tervetulotoivotus, jota Sinä et tavoittele sirotellun kullan houkuttimella, etkä yritä aarreaitalla etsiä hyvän uskon lahjusta, hovin ostettavissa olevaa kättentaputusta. Ostamattoman rakkauden arvo on tarjottu tahrattomalla sydämellä. Sillä elämä, joka on kalliimpi kuin mikään lahja, tekee kaikista Sinun velallisiasi. Pois kättentaputusten tavoittelu! Se, joka omistaa elämänsä rakkaudelle, ei voi pyytää maksua.” Oh, minkä mysteerisen voiman ihmisten yli keisarikunnan suojelija-nero tuokaan! Claudianus ylistää keisarillista helakanpunaa, sirkuksen istuinrivien kansoittamalta alueelta kaikuu tervehdys keisarille. Palvovan ja jumaloivan kansan huudot nousevat tuolta äärettömältä ympyrältä ukkosenpauhuna eli Milvio. Sen yli kulki pohjoiseen tie, via Flaminia. Tällä sillalla 28.10.312 käydyssä taistelussa Constantinus voitti Maxentinuksen, viimeksi mainitun pyrkiessä vättämään Rooman hävitystä, ja kääntyi, kirkkohistoriallisten esitysten propagandan mukaan, kristinuskoon. Kun Palatinuksen kukkulan ja Mulviuksen sillan välinen etäisyys on noin 3,5 kilometriä ja melko tiheä väkijoukko on noin 20 ihmistä per metri reitin kummallakin puolella – ylös Forumille tämä on jatke Honoriuksen suoralle kululle alhaalta via Flaminiaa – tai 140 000 ihmistä yksin kadulla. Tietenkin Claudianus haluaa esitää kansan ja keisarin suhteet mahdollisimman positiivisessa valossa myös väentungoksen suuruuden osalta. Honoriuksen reitti on tasainen aina Capitolinuksen juurelle asti, jota keisarin juhlakulkue sivusi, sitten keisari seurueineen eteni Forumille Clivus Argentariuksen viettävää rinnettä, ohittaen senaatin talon ja, vaikka Forum on myös tasainen, seuraten via Sacraa, vasta viimeiset 300 metriä, Tituksen riemukaarelle ja kääntyen sitten oikealle Palatinukselle, on ylöspäin viettävää rinnettä. LXXVII Ambrosiushan oli saanut Gratianuksen poistamaan patsaan vuonna 384, mutta Honorius oli palauttanut sen jälleen omalle paikalleen, ilmeisesti senaattorien ja Stilichon vaatimuksesta. 155 taivaalle, kun Rooman seitsemän kukkulan kaiut toistavat yhdellä soinnillansa tuota nimeä Honorius. Eikä sirkus pane näytille pelkästään hevoskilpailuja. Tuon sirkusmaisen maailmankaikkeuden lattia, jolla kilpa-ajajien on tapana ratsastaa, on ympäröity paaluvarustuksella, ja tällä uudella amfiteatterilla, niin kaukana, niin erilaisesti niiden kotoisiin laaksoihin verrattuna, Libyan leijonat vuodattavat vertaan. ”Tämä on sotilasnäytösten näyttämö; täällä me näemme usein aseistettuja joukkoja etenevän ja vetäytyvän labyrinttimaisissa liikkeissä, jotka ovat kaikesta huolimatta toteutettu ennalta sovitun suunnitelman mukaan. Katsomme heidän kääntyvän täydellisessä järjestyksessä, levittäytyvän kurinalaisella tarkkuudella, he suovat meille miimisen sodankäynnin miellyttävän spektaakkelin. Johtaja paukahduttaa ruoskaansa ja tuhat kehoa toteuttaa yhdessä tuumin uudet liikkeensä; nyt he paukuttavat kilpiään kylkiinsä, nyt he heiluttavat niitä päidensä yläpuolella; syvällisesti ääntyvät kalskahtavat kilvet; kirpeästi helisevät taistelun aloittavat miekat, ja, uupuneen puolustuksen rytmeissä, aseiden keskinäinen kalske keskeyttää miekan kaikuvan laulun. Äkkiä koko falangitaistelurintama laskeutuu polvilleen Sinun eteesi ja tuhat kypärää kumartuvat alas kunnioitukseen. Komppaniat lähtevät erilleen, tehden käännöksen ja vastakäännöksen järjestetyllä taidolla, noudattaen kiemurtelevampaa kurssia kuin Minotauruksen Kreetan palatsin käytävät tai Meanderin harhaileva virta. Kiertäen erilleen he muodostavat kaartavina joukkoina, ja Januksen kanssaLXXVIII, sitoutuvan taistelun ”hänen jokaisen avaamattoman ovensa taakse”. Taistelun onnistuneen jäljittelyn jälkeen suodaan rauhassa taistelun viattomat palkkiot. Ja nyt Janus, hänen kaksoispäänsä kruunattuna laakeriseppeleellä, avaa uuden vuoden hyväenteisellä kalenterilla; nyt Tiber näkee Honoriuksessa yhdistyneenä Brutuksen konsulin viitan ja Romuluksen kuninkaallisen valtikan. Palatinuksen kukkula riemuitsee monen sukupolven jälkeen jälleen konsulin katsomista; rostraLXXIX oppii tietämään neuvostotuolin, joka on maineikas kokeneimpien esi-isiemme joukossa, ja kuninkaalliset liktorit, pitkään harvinainen näky, ympäröivät Trajanuksen forumin kultaisia valtikoita; samalla kun Honorius, seppelöitynä goottien laakeriseppeleellä, kirveet kannettuna kuudetta kertaa hänen edellään,LXXX sijoittaa valloittajan jalan kukistetun Tonavan päälle. Kulkekoon tämä vuosi, pulpahtaessaan esiin puhtaasta lähteestään, kansojen joukossa kunniakkaampana kuin mikään muu – vuosi, jonka konsuli asettaa virkaansa, ei vieras vieraassa maassa, jonka kehtoa senaatin talo vartioi, jonka Rooman kansalaiset ensimmäiseksi näkevät, jonka Voitto, kaikkien sotien voittaja, hyväenteisesti sai syntymään. Vuodet, joissa pelkät muukalaiset pitivät konsuliutta, ja ne vuodet, kun Theodosius ja hänen edeltäjänsä kunnioittivat tuota virkaa Roomassa tai muualla, eivät vähennä kunniaasi. Siksi palvo tätä vuotta. Kyllä, sinä, Honoriuksen viisi aikaisempaa konsulinvirkaa, ja jopa sinä, keisarimme on pysyvä Roomassa tulossa olevat päivät, annat tilan tälle. Tulkoon sinusta, Honorius, konsuli joka vuosi, kumminkin on tämä kuudes oleva suurenmoisin kaikista konsulikausistasi, voitttaen kaikki menneet ja ollen esikuvana kaikille tuleville.”81 Tähän päättyvät Claudius Claudianuksen tekstit, ja, kansanomaisesti sanottuna, tähän loppuvat antiikin viimeiset suurentavat ja kaunistavat maalliset hengenpisarat. Luin jännittyneenä Claudianuksen loppukohotusta, niin lämpöä heijastavalta sen tuntui, ”sillä mikään ei ole parempi aikalaiskuvaus kuin aikalaiskuvaus”. LXXVIII symboloi uutta vuotta LXXIX puhujanlava LXXX Honorius on kuudetta kertaa konsulina. 156 Tabula Peutingerianan (tehty noin vuonna 250 jKr.) sininen viiva kertoo Alarikin nopeiden ratsujoukkojen etenemistiestöstä ja punainen viiva hänen hordiensa vetäytymistiestöstä. Niin kuin havaitaan tämän yksinkertaisimman viivoituksen vieressä on monia muitakin mahdollisia nopeita etenemisteitä. Presumptio on se, ettei vuoriston ja Po-joen ylityksiä ole hevosilla suoritettu kuin yhtä sotilastietä pitkin kerrallaan. 157 Esitettäköön vielä muutama sana Pollentian ja Veronan taisteluista. Goottisodan kuvauksessaan Claudianus vihjaa, pääasiassa käyttämällä taitavasti historiallista exemplaa, että Pollentian jälkeen Stilicho yritti vauhdittaa Alarikin lähtöä Italiasta. Sen sijaan Honoriuksen kuudennen konsulaatin esityksessään Claudianus ilmaisee, että Stilicho on tehnyt sopimuksen Alarikin kanssa. Verona tulee ajankohtaiseksi, koska Alarik ”rursus pacta movet” ja hän suoritti ”periurum - - furorem”. Sitten Stilicho kohtaa halukkaasti uudistetun taistelun, violato foedere, mahdollisuuden. Myöhemmin runossa Alarik valittaa Stilichon ovelaa tekosyytä säästää Alarik, kunnes hän on turvallisesti Po-joen toisella puolella (Claudianuksen goottisodan esityksessähän ei ole mitään siitä, että Stilichon laupeus olisi teeskenneltyä). Alain Cameron ei hyväksy sitä, että tämä sopimus olisi jälleen yksi niistä petollisista sopimuksista, joita Stilicho on tehnyt, tekee ja on tekevä Alarikin kanssa. Cameronilla on selvä käsitys asiasta:”But it is hardly conceivable that Stilico would have dared to play such a dangerous game.” Cameron ei usko, että Alarikin ja Stilichon välillä on ollut sopimuksia vuosina 395, 397, 399 eikä vuosina 401 ja 402. Hänen mukaansa sopimus tulee vasta sitten, kun Stilicholle on tullut lopulllisesti selväksi vuonna 405, että gootteja ei voida lyödä. Näin ollen Cameron pahoittelee sitä, ettei Claudianus ole enää kanssamme valaistakseen tuota todellista sopimusta.82 Tämä näkemys on liian mustavalkoinen: Sen lisäksi, että Claudianus ylistää isäntäänsä, Stilichoa, hänellä on myös kaksi muuta esityksiään kantavaa teemaa, Stilichon Rooman yhtenäisyyden puolustaminen ja Stilichon valmius Rooman suojelemisessa taistelun riskeeraamiseen. Näiden teemojen alta näkyy tosiasia, että Stilicho pitää sotavoimiaan ylivertaisina barbaarisiin vastustajiinsa, myös Alarikiin, nähden. Näin Stilicholle hänen asevoimansa ovat vastustajan pelote ja uhka jo sinänsä, ja näin ollen neuvotteluvaltti, taistelua ennen, sen aikana ja sen jälkeen. Aikaisemman isäntänsä, Theodosiuksen, tapaan, Stilicho on valmis opettamaan kovalla kädellä alkeellisille barbaareille ajatustensa perille menemistä. Näin Stilicho jatkaa siitä, mihin Theodosius on lopettanut: hän on opettaja, joka kouluttaa hyvistä ja uppiniskaisistakin oppilaistaan mallikelpoisia kansalaisia, kristillisessä yhteishyvässä ja kansanyhteisössä. Tässä on myös perustelu sille, miksi gootteja ja muita barbaareja ei voida enää lyödä: Rooman suvaitsevaisuuden aikana Rooma ei määrittänyt suinkaan pakkovaltaa ja riistoa, vaan lakia ja järjestystä. Rooman rauhan aikana Rooman laki levittäytyy kaikkialle ja luo hyvinvointia ja kansojen yhteisymmärrystä. Nyt uuden järjestyksen aikana Rooman rauha vaikenee uskonsodan edessä, ja samalla roomalaiset lait vaikenevat tämän totaalisen ideologisen sodan edessä. Tämä laittomuuden pystyttämisen pysyvä olotila tuo mukanaan nyrkkivallan, interregnumin, ja se tarkoittaa, ei perinteistä roomalaista sotimista rauhan puolesta vaan, sotimista sodan puolesta. Uskonsodalla ei ole todellista tavoitetta, koska sen utopiaa, Jumalan kaupunkia, ei ole olemassa todellisessa maailmassa. Siten se on sotimista tavoitteetta, sotimista tuossa machiavellimaisessa suossa, josta ei päästä pois niin kauan kuin sen arvoja kunnioitetaan ja taistellaan niiden puolesta. Siksi Stilicho sotii tuossa uskonsodan suossa, jossa tehdään aselepoja, rauhansopimuksia ja yhteistoimintapakteja, jotka eivät millään muotoa lopeta sotimista, koska näitä sopimuksia kehystävät arvot ja määreet eivät ole maallisesti mitattavissa ja välineellistettävissä, ne ovat vain taikauskon turhaa puhetta. Taikauskoinen ihminen voi vaikka kuinka toivoa ja uskoa, mutta maallisen rauhan lakeja hän ei ymmärrä eikä siksi näe niitä missään. Siksi tänä aikana Stilicho ja Alarik, ja muut, oppivat ymmärtämään, että sopimukset eivät sinänsä enää takaa mitään, eivätkä kumotun suvaitsevaisen maailman rauhanlaitkaan, nyt vain pysyvän sotatilan ylläpitäminen takaa jotain ja antaa uskottavuutta johonkin, siksi joukkoja pitää 158 olla aina reservissä, niitä pitää huoltaa, järjestää ja niitä täytyy pitää valmiudessa. Ilman tätä ymmärrystä stilichot ja alarikit kukistuvat nopeasti. Tällaisen jatkuvan sotatilan tärkeyden tajuavat parhaiten sen ylläpitämisen ammattilaiset, palkkasoturit ja vieraalla maalla, vieraan vallan palveluksessa olevat apujoukot, koska heidän identiteettinsä, olemassaolonsa, ja etunsa määriytyvät sen mukaan. Voidaan tietysti ihmetellä Alain Cameronin tapaan, onko meidän otaksuttava, että Stilicho vapaaehtoisesti kutsuu miehensä pois, ennen kuin Alarikin armeijalle annetaan kuolettava isku, vuosina 395, 397 ja 402. Samalla perusteella saatetaan nähdä, että Stilicholla on vain vähän tarjottavaa Alarikille, koska tämä on valmis rikkomaan sopimuksen heti pelkästään pienen ryöstämisen takia.83 Nämä pohdiskelut olisivatkin aiheellisia, jos Rooman nähtäisiin edelleen noudattavan pakanuuden ajan voimapoliittista strategiaansa, mutta nyt käytetään kristillistä strategiaa, ja juuri tämä ”ruhtinas” Alarikiin suhtautuminen ja lopullisen ratkaisun välttäminen hänen suhteensa kertovat kristillisen strategian käytöstä, ei voimapolitiikasta. Nyt etsitään liittolaiskansoja ja pyritään liittämään niitä omaan järjestelmään ottamalla näitä liittolaiskansoja omalle maaperälle, aivan samoin kuin hunnit tekevät Tonavan pohjoispuolella. Erona on vain se, että hunneilla on liittolaisten ottamisen perustana vahva hunnien sotilashierarkia mutta Rooman keisareilla epäsuoran strategian uskonnollinen totaalinen sota hierarkioineen. Tämä uskonnollinen sota on muuttumassa itse tarkoitukseksi, ja hävittämässä yhteyksiään epäsuoraan strategiaan, joka aina noudattaa suoran strategian vastustajan tuhoamista. Kristillinen strategia sen sijaan avaa ikkunoita ja portteja Roomaan, länteen, ja ottaa vihollisia sisäänsä, kunhan nämä noudattavat uskonsotaa. Ne noudattavatkin sitä, mutta se ei ole silloin enää epäsuoraa strategiaa Rooman klassisen voimapoliittisen vastustajan lyömiseksi ja suoraa strategiaa uskonnon vastustajien lyömiseksi. Näin Rooma saadaan katoliseksi, mutta se ei olekaan enää Rooma vaan katolisten valtakuntien tilkkutäkki, joka rakentaa machiavellimäistä sodan verkostoaan, ilman rauhaa ja hyvinvointia. Näin voimapoliittinen epäsuora strategia muuttuu suoraksi uskonsodaksi, joka samalla tiputtaa sodankäynnin tavoitteiden asettamisen strategiselta tasolta, ei operatiiviseksi vaan, taktiseksi. Jäljelle jää todellisuudessa päämäärätön uskonstrategia taikauskoisine sopimusten ratifiointeineen, jotka eivät elävässä elämässä tarkoita mitään, jolloin todellista strategiaa ei ole missään ja paikallisia, taktisia sotia on kaikkialla. Siksi Stilicho ei käytä voimaansa edellä mainittuina vuosina ratkaisun etsimiseksi Alaria vastaan, koska hän pyrkii vastustajiensa kanssa liittolaisuuteen näiden käännyttämiseksi ja uskonnollisen vastustajan voittamiseksi. Tai Stilicho ainakin näkee yhteisen Rooman uuden liittolaisstrategian ensisijaisuuden hallinnollisen järjestelmän auttamiseksi sen taistelussa suvaitsevaisia, ei-kristillisiä voimia vastaan. Kristitty, olkoon hän sitten tavallinen kyntömies tai sotapäällikkö, ei pyri kristillisen veljensä tuhoamiseen eikä etsi sotilaallisia voittoja sotilaallisten voittojen takia, vaan valtakunnan ja oman hurskautensa takia. Hän, Stilicho muiden roomalaisten sotapäälliköiden mukana, toimii kristillisen moraalin mukaan, joka ei enää ole pakanallista moraalia, jossa senaatin, kansan ja armeijan edut tulevat tasapuolisesti huomioon otetuiksi. Moraalisen kristityn, Stilichonkin, täytyy suorittaa tekonsa mahdollisimman synnittömästi, ikuisen elämän takia, ja olla armollinen viholliselle ja Herran nöyrä palvelija. Stilichossa yhdistyykin, niin kuin pakana Claudianus aivan oikein esittää, laupeus vihollista kohtaan herransa nöyrään palvelijaan. Stilicho on uskon vakaa puolustaja suorittaessaan nöyrästi uskon korkeimman suojelijan, Jumalan käskynhaltijan, hurskaita toiveita. Ennen kaikkea osoituksena herransa nöyrästä palvelimisesta Stilicho siirtää syrjään klassisen Rooman voimapoliittiset tavoitteet herransa, keisarin, suojelemisen tieltä. Nyt ja täst´edes Stilicho ja hänen seuraajansa ovat 159 ennen kaikkea valmiita suojelemaan sotavoimillaan herraansa, mikä on tärkein osoitus heidän hurskaasta uskovaisuudestaan. Näin sotavoimat ryhmittyvät keisarin ympärille tämän suojelemiseksi. Enää ei keisari lähetä joukkojaan ympäri valtakuntaa suojelemaan sen kansalaisia ja kaupunkeja, vaan uskonnollinen keisari suorittaa uskonsodan puhdistuksiaan ja hänen ympärilleen ryhmittynyt armeija suojelee keisaria ja takaa parhaan kykynsä mukaan, että nämä uskonsodan tavoitteet tulevat toteutetuiksi. Kun armeija ei suojele kansalaisia vaan tätä puolijumalaista olentoa, niin tämän olennon luottamus kansalliseen armeijaan ei ole enää niin suuri kuin palkkasotureita ja liittolaisista koostuvaan armeijaan, jotka suojaavat tätä olentoa, joka ei luota kansaansa vaan pelkää sitä ja sen ”tapainturmellusta”. Nämä vaikuttavat kenties käsittämättömiltä sanoilta, mutta valitettavasti ne ovat historian mukaisia: Stilicho vie joukkonsa pois rajoilta, pois muualta Italiasta sinne, missä on tuo ”puolijumalainen olento”, keisari. Vain keisarin suojelemisella näyttää olevan merkitystä. Nämä armeijat eivät ole täynnä roomalaisia rekrytoituja, vaan barbaariset liittolaiset ja palkkasoturit ovat täyttäneet ne. Alarikilla näyttää olevan tämän strategian mukainen tavoite: ottaa vangiksi keisari Honorius. Ja Stilichon strategiana on tämän jumalaisen olennon pelastaminen. Siinä koko uuden uskonsodan ydin: suojata puolijumalaista olentoa tai hyökätä tätä vastaan. Kummatkin lopputulokset, suuret lunnaat tai pelastus ihmeen avulla, kertovat saavutetusta jumalaisesta kunniasta taivaallisessa johdatuksessa. Tällä perusteella Pollentia ja Veronakin näkyvät tavanomaisesta poikkeavassa kronologiassa: Alarikia auttavat Pohjois-Italian harvinaisen kuiva sää ja keisarillisten joukkojen pääosan poissaolo Italiasta (normaalisti ne ovat Italiassa). Nämä olosuhteet saattavat Mediolanumin (Milano), keisarillisen pääkaupungin, ja nuoren keisarin sen sisällä suurelle vaaralle alttiiksi, kun Alarikin nopea ratsuväki etenee vauhdilla Pohjois-Italian läpi syksyllä 401 tavoitteenaan vangita keisari Honorius. Kun Alarikin shokkiratsuväki saavuttaa vuoden 402 alussa keisarillisen pääkaupungin laitaosat, Honorius päättää seurueineen paeta ja yrittää sijoittaa keisarillista hovia Gallian Arles´hen. (Tästä on myös viittaus Claudianuksella, joka osoittaa joidenkin roomalaisten haluun pystyttää keisarikunta Galliaan, Claudianuksen sankari, Stilicho, tekee tämän sitten tyhjäksi ”elvyttäessään periroomalaisen hengen, arvon ja kunnian” pelkällä läsnäolollaan.) Luovuttuaan pääkaupungistaan Honorius ei kuitenkaan pääsee Galliaan, koska goottien etenevä ratsuväki katkaisee keisarin alpillisen pakotien. Länsigoottien Mediolanumia piirittämään saapunut jalkaväki tekee keisarille mahdottomaksi paluun keisarilliseen pääkaupunkiin. Goottien takaa-ajama Honoriuksen epätoivoinen saattue etenee etelään hakien suojaa ”Astan” tai ”Hastan” (nyk. Asti) linnoitetusta kaupungista. Niin pian kun keisari saapuu tänne, länsigootit piirittävät kaupungin välittömästi, toivoen voivansa ottaa keisarin arvokkaaksi panttivangiksi. Helmikuusta 402 gootit piirittävät länsiroomalaista keisari Honoriusta Ligurian Hastassa. Tässä tilanteessa Hasta on siis piiritetyn keisarin pako- ja turvapaikka. Samaan aikaan Stilicho on kerännyt ympärilleen satatuhantisen armeijan kohdatakseen Alarikin, ja pelastaakseen piiritetyn keisarin. Stilicho kulkee armeijoineen Galliasta Raetian kautta (jossa ottaa em. tavalla maahanhyökkääjät armeijaansa) Pohjois-Italiaan ja vapauttaa Mediolanumin piirityksestä. Hän ylittää Po-joen ja saavuttaa Hastaa piirittävän länsigoottiarmeijan. Länsigootit vetäytyvät Pollentiaan (nyk. Bran kunnan osaan, Pollenzoon). Täällä Stilicho käy pääsiäisenä areiolaista pääsiäistä viettävien goottien kimppuun 6.4.402, mistä monet katoliset kirkkohistorioitsijat, muun muassa Orosius, moittivat Stilichoa, ja näkevät häntä odottavan Jumalan koston. Stilicho saa vangiksi Alarikin perheenjäsenet, kun alaanikenraali Saulus valloittaa Alarikin leirin. Alarik itse pakenee suurimmaksi osaksi koskemattoman ratsuväkensä kanssa. Stilicho tarjoaa vankien palauttamista sillä ehdolla, että länsigootit palaavat Illyricumiin. Alarik suostuu ja saa ilmeisesti perheensä takaisin. Hän lopettaa kuitenkin vetäytymisensä Veronan kohdalla ja koettaa valloittaa kaupungin. Silloin paikalliset voimat ja Stilicho piirittävät Alarikin joukot ja voittavat nämä Veronan taistelussa. Alarikin monet kenraalit hylkäävät johtajansa ja vannovat uskollisuutta ja alamaisuutta Stilicholle. Nyt myös Alarik näyttää 160 tekevän sopimuksen Stilichon kanssa, hyökkäyksestä Rooman itäistä osaa vastaan, ja vetäytyvän Dalmatiaan valmistelemaan hyökkäystä. Stilichon voiton kunniaksi hänen vaimonsa Serena maksaa Milanon Apostolien basilikan kultausta jäljittelevän musiivilattian. Tällä kaikella on hyvin vähän tekemistä rajojen suojaamisen ja Italian asukkaiden turvallisuuden lisäämisen kanssa. Sen sijaan nyt määritellään keskiaikaisen palkkasoturikäytännön mukaisesti aivan yksinkertaisesti seuraavaa: kenen maa, sen uskonto, pyhimykset, pyhitetyt lait ja hallitsijat, jonka kanssa muut solmivat erinäiset sotilaalliset, poliittiset ja taloudelliset pyhitetyt hyötysopimuksensa. Kun uskonto pysyy samana, niin maa vaihtaa alati omistajaa. Stilicho ja Alarik kiistelevät ensimmäisen kerran keisarin kautta tuosta uskonnollisen johtajan, ja siten hänen pääomansa ja maavarantojensa, omistusoikeudesta. Uskonnollisen arvonsa kautta nämä uudenlaiset johtajat määrittelevät oman liikearvonsa, ja kun maan hinta ”kohoaa nyt taivaisiin”, se merkitsee loputonta uskonsotaa. Nämä ruhtinaat kamppailevat nyt pyhästä maasta, ja kuka omistaa tätä maata eniten, se on lähimpänä Totuutta. Mitä tämä merkitsee? Se tarkoittaa sitä, että nyt keisariutta ei voidakaan yhtäkkiä enää määritellä konkreettisilla arvoilla ja määreillä. Idässä keisarin arvojen määrittelyn inflaatio saavuttaa pohjanoteerauksensa, ja hänestä tulee paikallinen ruhtinas muiden vastaavien joukkoon. Lännessä keisarius muuttuu uskonnolliseksi triviliateetiksi, keisariuden varjon eli uskonsodan hurjaksi tanssiksi. Codex Theodosianuksen kaltaiset lakikokoelmat kertovat sen, missä ovat myöhäisantiikin roomalaiset miehet: he ovat pääasiassa siviilitehtävissä, ja rakentamassa kaikkialla tuota kristillistä utopiaa, Jumalan kaupunkia maan päälle. Niinpä tässä uudessa strategiassa Stilicho ei pyri lyömään Alarikia, vaan Alarik näyttää asettuneen Pollentian ja Veronan jälkeen Stilichon, aikaisemman tai uudelleen tarjoaman, sopimuksen taakse, ja hän, perääntyessään takaisin raja- ja sisämaan linnoituksia lukuun ottamatta täydellisesti hallitsemaansa ”uuteen Illyricumiin”, ryöstää matkan varrella niin paljon kuin mahdollista, saadakseen ainakin osan takaisin siitä saaliista, jonka menetti Pollentiassa. Stilichoa ei pitäisi ylistää siitä, että hän estää Alarikia etenemästä Roomaan, vaan siitä, että tämä hurskas katolilainen, Stilicho, puolustaa herraansa, keisaria, ja estää, nöyrtymällä hurskaasti herransa edessä, kenenkään, roomalaisten tai Alarikinkaan, häpäisemästä tätä ”jumalaista olentoa”. Itse asiassa Claudianuksen esittämä Rooman voitto ei ole nyt enää voittoa senaatin ja kansan puolesta vaan voittoa hurskaan keisarin, tuon uskonsodan johtajan, ja voittamattoman uskonnon Sanan levittämisen puolesta. Siinä ei merkitse niinkään se, että alaanit osoittavat jälleen Veronassa epäluotettavuutensa taistelussaan gootteja vastaan, eikä se, ettei Alarikia miehineen täydellisesti voiteta, eikä sekään, että Rooma on jälleen voittanut. Sillä on merkitystä, että Alarikin on Rooman voiton todistaja, voiton, jolla ylistetään tuota totalitarisuuteen pyrkivää yksinvaltaa ja yksinvaltiasta, hengellistä ja ruumiillista. Veronan jälkeen Alarik on yhtäkkiä Galliassa ja Raetiassa, hävitystyössä, missä Stilicho hänet jälleen pysäyttää. Sen jälkeen alkavat Claudianuksen kuvailemat Honoriuksen triumfin juhlat. Voitto on saavutettu keisarin puolesta ja keisari voi tulla taistelujen jälkeen pitämään voitonjuhliaan, kun taas Alarik on paennut häpeässä ja joukkojensa hylkäämänä. Kuitenkin kun asiaa tarkastellaan historiallisen voiton kannalta, niin Stilicho on pedannut voiton vain keisarilleen, siirtäen syrjään tärkeysjärjestyksessä rajat, kansallisen armeijan, valtakeskukset ja niiden strategiset tiet, vastustajan tuhoamisen, roomalaisten turvallisuuden, ja tämän voiton seurauksena ylisuuri Stilichon barbaariarmeija on Italiassa majoittuneena kaupunkeihin tai niiden liepeille, rajat ovat Tonavalla, Reinillä, Pohjois-Britanniassa auki ja Rooman läntisen osan kansalaiset ovat enemmän kuin koskaan aikaisemmin täysin suojaamattomia barbaarihyökkäyksiä vastaan, ja Stilichon sopimuskumppani ja vaarallisin vastustaja, Alarik, on perääntynyt miehineen takaisin Pannoniaan. Hän on kiistaton goottien kuningas ja aivan yhtä pelottavan hyökkäysvoiman johtaja kuin aikaisemminkin.84 161 Stilicho pelastaa itse asiassa goottihordat. Alarikin joukkojen kärsiessä nälästä ja taudeista sekä näyttäessä olevan täysin Stilichon armoilla viimeksi mainittu toimii, Orosiuksen käsityksen mukaan, niin kuin hän on aikaisemmmin toiminut Thessaliassa, Peloponnesoksella ja Liguriassa. Stilicho ja Alarik saavuttavat keskinäisen yhteisymmärryksen, jonka seurauksena Stilicho sallii Alarikin joukkoineen majoittuvan Dalmatian ja Pannonian väliselle rajaalueelle. Zosimuksen mukaan (joka nyt ei enää siteeraa Eunapiusta vaan Olympiodorusta) Stilichon ja Alarikin välisen sopimuksen mukaan viimeksi mainitun on pidettävä joukkojaan valmiudessa tukeakseen Stilichon tulevaa suunnitelmaa itäisen Illyricumin anastamisesta Rooman itäiseltä osalta lännen valtapiiriin. Burnsin mukaan Alarik pysyy Dalmatian ja Pannonian välisellä raja-alueella vähän aikaan, ja siirtyy sitten takaisin Epirukseen.85 Tämä väite vaikuttaa kuitenkin epätodennäköiseltä, jos sitä ei ajatella esimerkiksi valmistautumisena toteuttamaan hänen osaansa Stilichon suunnitelmista. Ainakaan länsigootit ja Alarikin armeija eivät siirry (vähään aikaan) Epirukseen, vaan näyttävät, arkeologisten todisteiden perusteella, vahvistavan asemaansa idän lännelle antamassa Pannoniassa. Kun Claudius Claudianus vaikenee Honoriuksen triumfijuhlien jälkeen vuonna 404 jKr., sen jälkeen lännessä on jäljellä kristillisiksi tulleita tai kristillisiä runoilijoita. Kyvyiltään ja teknisiltä taidoiltaan Claudianus on verrattomasti etevämpi kuin ajan kristilliset runoilijat Prudentius ja Paulinus. Claudianus on keisarikunnan arvokkuuden ja majesteettisuuden väärentämättömissä myötätunnoissaan antiikin viimeinen suuri runoilija. Claudius Claudianus onnistuu luomaan loistetta Stilichon ja Alarikin ajan ylle. Prudentiuksen ja Paulinuksen tapaiset ajan airuet eivät pysty tonkimaan Claudianuksen maalaamia kaatopaikkoja, vaan he pysyvät uskonnollisissa pilvilinnoissaan. Näiden roomalaisille voittoisien taisteluiden aikana Rooman consistoriumit jatkavat uskonsodan strategian linjalla. Alarikin goottien ja hänen liittolaistensa joukkojen Italiaan hyökkäyksen seurauksena, vuoden 401 lopulla ja elokuuhun 402 mennessä, Stilicho alkaa toteuttaa uutta strategiasta ensisijaisuutta. Hän ei enää suojele niinkään suvaitsevaisen pax Romanan aikaiseen tapaan maallista Roomaa ja sen kansalaisia vaan hän suojelee Jumalan käskynhaltijaa ja tämän kristillistä hovia. Tämän tehtävän Stilicho kokee niin merkittäväksi, että tyhjentää edellä mainitulla tavalla Rooman läntisen osan rajat ja osittain rajojen takana olevat linnoituksetkin roomalaisista joukoista Pohjois-Britanniassa, Reinillä ja Tonavalla, sekä näiden jokien välisillä limes-linnoitusalueilla. Vuonna 402 Rooman läntisen osan keisarillinen hovi siirretään turvallisuussyistä Milanosta Ravennaan, kun kristillinen keisari Honorius ei koe oloaan turvalliseksi Milanon muurien suojassa. Samanaikaisesti, ja koko Honoriuksen loppukauden (vuodet 402˗423), Rooman läntisen osan lait koskevat hyvin paljon katolista kristillisyyttä. 60 Codex Theodosianuksessa esiintyvästä catholicus-sanasta, jotka viittaavat katoliseen kirkkoon ja sen pappeihin, uskoon, uskontoon, lakiin, doktriiniin, uskonnollisiin menoihin, omaisuuteen ja valtaan, 30 on peräisin Honoriuksen hallitusajalta. Yhtä lakia lukuun ottamatta kaikki lait ovat Ravennan periodilta. Tony Honoré toteaa seuraavaa: ”It is tempting to see in this turn to spiritual themes a reaction to military failure.”86 Tämä mielenkiintoinen väite on ymmärrettävä strategisen kokonaisuuden kannalta. Gratianus ja Theodosianus ovat laittaneet uskonnon ajamaan epäsuoran strategian asiaa, roomalaisten suurimman katastrofin, Hadrianopolin verilöylyn, jälkeen. Hengelliset teemat olivat reaktioita sotilaalliseen epäonnistumiseen. Kristillisen vallankaappauksen suorittaneet yksinvaltiaat ovat alusta lähtien pyrkineet turvaamaan olemassaoloaan kristillisellä oikeutuksella ja arvoarvostelmilla. Syntyvä teologinen linnoitus antaa heille ja heidän 162 dynastiasuunnitelmilleen etäisyyttä tavalliseen kansaan, armeijaan ja virkamiehistöön, samalla koko suvaitsevaiseen infrastruktuuriin. Tässä maallisen korvaaminen hengellisellä on avainoivallus sen ymmärtämisessä, että suuren katastrofin hetkellä Gratianus ja Theodosianus, ja heidän seuraajansa, kristillisen kauden augustukset ja caesarit, seniorit ja toissijaisemmat, turvaavat ennen kaikkea oman henkilönsä. Jos he turvaisivat valtioihmisen, he kääntyisivät perinteisesti kansan, armeijan ja virkamiehistön puolueen. Jos he turvaisivat kulttuurin, he kääntyisivät suvaitsevaisten ajatusrakennelmien ja niiden laatijoiden, filosofien ja matemaatikkojen, puolueen. Jos he turvaisivat sekä kulttuuria että valtioihmistä, he asettuisivat sotajoukkojen ylipäällikköinä suojelemaan valtakuntaa, sen kaupunkeja ja maakuntia. Kun he suojelevat kurjaa henkiriepuaan, he tulevat esiin papistonsa tukemina puolijumalallisina, taivaasta lähetettyinä Kolminaisuuden käskynhaltijoina. Heidän kristillinen dominaattinsa näkyy perusmuodossaan: yksinvaltiaan hengen suojelemisena taikauskolla. Tällainen keisarius on kaukana klassisen valtioihmisen vastuunkantamisesta: se on petosta ja huijausta vallassa olijan suojelemiseksi. Kansalaiset eivät voi luottaa hallitsijaan. Tämä todellisuus on kaoottinen. Perinteiset Rooman kansalaiset eivät ole sitä näkeviä. Alkaa petoksen ja huijauksen taivaalliselle jalustalle nostava aikakausi. Tämä on länsieurooppalaisen maallisuuden pimeintä aikaa, koska petoksesta ja huijauksesta versoaa aina nousukasmaisin ja pienäläjämäisin oman edun tavoittelu. Joka tapauksessa 11 tekstistä, jotka käyttävät orthodoxus-sanaa, kaikki ovat Rooman itäisestä osasta. Vaikka catholicus-sanaa käytetään vapaasti myös idässä, niin jakautuminen itäisen ja läntisen kristillisyyden välillä alkaa painaa leimansa lainsäädäntökieleen. Uskonnolliset (strategiset) ja sotilaalliset (operatiiviset ja taktiset) huomioon otettavat seikat törmäävät myös omistusoikeuksiin. Niin kuin idässä maanomistajat eivät ole pelkästään vaarassa nähdä oikeuksiaan rajoitettavan tai kumottavan harhaoppisuuden perusteella, vaan orjat saavuttavat tiettyjä oikeuksia omistajiaan vastaan. Orjat, joita donatistiomistajat ovat uudelleen kastaneet, voivat laillisesti paeta katoliseen kirkkoon ja saada vapautensa, koska kaikki ihmiset, ilman statuksen erotusta, ovat ”taivaallisen pyhyyden valvojia”, niin kuin Codex Theodosianuksessa oleva helmikuun 405 laki vahvistaa.LXXXI Vuotta myöhemmin (helmikuussa 406) orjia jopa rohkaistaan tarttumaan aseisiin, epätoivoisessa pyrkimyksessä pelastaa läntinen keisarikunnan osa.LXXXII Lukuisat lait vahvistavat tai määräävät uudelleen sen, mitä on usein määrätty menneisyydessä.LXXXIII Kristilliset puolijumalaiset keisarit eivät väsy toistamiseen, mikä auttaa niitä, joille etuoikeudet on myönnetty, mutta jotka ovat kadottaneet tai eivät löydä ratkaisevan dokumentin kopiota. Voidaan väittää, että keisari ei jätä reagoimatta ongelmaan ja että hän on aktiivisesti huolissaan. Tällaisen väittäminen peittää sen tosiasian, että keisarin barbaaripalkkasoturien tai -liittolaisten tai maita valloittavien raakalaisten talojen hävittämisten yhteydessä tuhoamat asiakirjat estävät keisarillista hallinnointia, esimerkiksi veronkeräystä, joka on ratkaisevan tärkeää ”taivaastakin alasastuneelle” keisarille. Näin ollen kristillinen valtias ei reagoi puhtaan aktiivisesti vaan korkeintaan aktiivisesti passiivisuutensa ylläpitämiseksi. Vastakohtana itäisille laeille ja Honoriuksen Milanossa julkaisemille Ravennan aikakaudelta on löydettävissä huomattava määrä osoittamattomia perustuslakeja, 199 laista 77. Tätä voidaan perustella sillä, että Ravennan aikakaudella on aikaisempaan nähden vähemmän lakeja vuotta kohdan, mutta nämä kaksi tosiasiaa yhdistämällä näkyy nyt se, että lakien noudattajia on tänä katastrofaalisena LXXXI CTh 16.6.4.2. LXXXII CTh 7.13.16. LXXXIII Esimerkiksi CTh:n seuraavat lait: 14.1.5, 16.10.19.2, 16.8.19, 16.8.20, 6.26.14. 163 aikana huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Aikana, jolloin hovi muuttaa Milanosta Ravennaan, Alarikin joukkojen hyökkäystä paetessaan, ei ole ylöskirjattu yhtään lakia keisarillisesta läntisestä consistoriumista. Muuton jälkeen ilmestyy sitten ensimmäinen laki vasta 6.12.402, mikä kertoo samalla myös siitä ajankohdasta, jolloin Alarikin joukot ovat poistuneet Italiasta, ja ”Hänen Jumalallinen Majesteettinsa” kokee jälleen olonsa riittävän turvatuksi uskonsodankäyntiä jatkaakseen. Aikana, jolloin valtion kirkon ja katolisen strategian mukaisesti etninen puhdistus on lähtenyt täyteen käyntiin kirkkojen rakentamisineen epämääräisesti sinne tänne klassiseen ruutukaavaan, hautuumaiden tuonteineen kaupunkiin, temppelialueiden louhoksineen, forumien sulkemisineen ja niin edelleen, läntinen kristillinen maailma on saanut uuden uskonsodan henkisen neuvonantajan kristilliselle keisarille. Tämä uusi suurmies on valittu paaviksi aikahaarukassa 401/402. Hän on syntynyt Albanumissa eikä hänen syntymäajastaan ole selvyyttä, samoin kuin tiedot hänen isästään ovat ristiriitaisia (Liber Pontificalis kertoo isän olleen Albanumin Innocentius, mutta Jeremiaan tietojen mukaan isä on edellinen paavi Anastasius). Hän kasvaa Rooman papiston parissa ja Rooman kirkon palveluksessa. Papisto ja kansa valitsevat hänet, Innocentiuksen, yksimielisesti paaviksi. Liber Pontificalis toteaa Innocentiuksen antaneen määräyksiä koko kirkolle, koskien muun muassa luostarien vallanpitäjiä, juutalaisia ja pakanoita. Hänen uutteruutensa katolisen kirkon puhtauden ja kirkkokurin hyväksi on useassa tapauksessa ristiriidattomasti todistettavissa. Innocentius ei hukkaa yhtään mahdollisuutta Rooman piispanistuimen auktoriteetin ylläpitämiseksi ja sen laajentamiseksi: se on kaikkien kiistojen ratkaiseva sovituspaikka. Paaviutensa alusta lähtien Innocentius toimii usein kuin olisi koko kirkon, lännessä ja idässä, pää. Uskonsodassaan hän on pelottava vastustaja ja keisarin läheinen työtoveri. Hän ”valloittaa” monta kirkkoa novatiaaneilta Roomassa. Fotinialaisen Marcuksen hän karkottaa Roomasta. Hän löytää Roomasta monia cataphrygialaisia ja ajaa heidätkin pois kaupungista. Kun hän on Jumalan käskynhaltijan avustaja kerettiläisten etsimiseksi ja rankaisemiksi, niin häneltä ei löydy suuria tekoja pakanoita vastaan. Hän vahvistaa paavinistuimen lisäksi seurakuntien sisäisiä ja ulkoisia siteitä, ja antaa keisarien lakeineen ja toimeenpanijoineen huolehtia virkamiehistöstä ja armeijasta puhdistettavista kansan suuren enemmistön, pakanoiden, kohderyhmistä. Hänen Roomaan perustamansa titulus, Pyhän Gervasiuksen basilika, on uskonnollisen etnisen puhdistuksen valovoimainen jäänne. Se on viimeinen Roomaan perustetuista 25 pariakirkosta. Sen tarkempi nimi on titulus Vestinae. Liber Pontificaliksessakaan ei ole muistiin merkitty kuin muutamia tituluksia, ja siksi tiedot tästä pariakirkosta ovat muitakin vastaavia valaisevia. Näemme toiminnassa kristillisen strategian erään perusmekaniikan: kirkon perustamisen testamentin jälkisäädöksellä. Vestina itse on illustris, tunnistamattoman keisarillisen seniorivirkamiehen leski. Mekaniikan toimeenpaneminen annetaan kahdelle papille ja yhdelle diakonille, joiden aktiviteetit on löydettävissä toisaalla Liber Pontificaliksessa. He muodostavat paavinsa aikakauden paavillisen rakennuskomitean. Kirkon omistuskirjoitus osoitetaan kahdelle milanolaiselle pyhimykselle. Nämä ovat ne pyhimykset, joiden reliikit Pyhä Ambrosius löytää väkijoukkojen piirittäessä häntä hänen milanolaisessa kirkossaan. Tästä ennakkotapauksesta versoaa reliikkien löytämisen buumi: piispat alkavat löytää pyhäinjäännöksiä alueiltaan, on vain osattava kaivaa ihmisruumiin jäännöksiä oikeista paikoista. Tästä ennakkotapauksesta on jäänyt jäljelle seuraava tulipalon lailla leviävä esimerkkitapaus: nämä reliikithän ovat Bolognasta löydetyn, Vitalikselle kuuluneen, maatuneen ihmisruumiin poikien jäännöksiä. Tästä selittyy nykyisin nähtävillä oleva kirkon omistuskirjoitus. (Nykyisin kirkko on restauroitu sen 400-luvun kuosiin.) 164 Kun kirkko saatetaan lopulliseen muotoonsa, maksettuna perustajattarensa jalokivillä, niin ylijäämärahoilla hankitaan liturgisia välineitä (kastevälineet todistavat, että tänä aikakautena ihmisiä kastetaan muuallakin kuin Lateraanissa, ja onhan titulus-kirkkojen papeilla nimenomaan kasteoikeus). Lahjoitettu maaomaisuus on valikoima Vestinan maaseutu- ja kaupunkiomaisuudesta. Erään tilan hän on saanut lahjana serkultaan. Urbaaniomaisuudesta suuri osa näyttää sijaineen lähellä tätä perustettavaa kirkkoa, joka on Vicus Longuksella. Yhdessä tapauksessa tulot, tai omistajuus, on kiistanalainen, arbitrata. Talot, leipomo ja kylpylä on liitetty tuloihin, jotka on kerätty Porta Nomentanan kautta Roomaan tuotujen tavaroiden veroista. Tullimaksujahan eivät keränneet keisarilliset viranomaiset, vaan näitä tullattavia alueita edelleen annettiin vuokralle yksityisille urakoitsijoille. Numerot osoittavat, että toimiluvallisen urakoitsijoiden vuotuinen voitto tällä portilla on lähes 90 solidia.87 Samalla voidaan todeta muutama mielenkiintoinen seikka uusien kirkkojen perustamisen yhteydessä: Yleensä luetellaan (niin kuin tämän teossarjan IV:ssa osassa) kirkon sisäänsä saamat liturgiset tavarat, mutta jätetään mainitsematta ratkaisevan tärkeät testamentatut omaisuudet (niin kuin edellä mainitun kirkon tapauksessa 6 urbaanitaloa, 2 urbaanikylpylää, tulliveron käyttöoikeus, 6 maaseututilaa). Näin kirkko pääsee käsiksi maaseutuun ja urbaanitilaan, ja alkaa sotkea strategisia ja kauppateiden verkostoja, omilla ”valloitussianpäillään”, sekä kaupunkien leveäkatuista ruutuasemakaavaa. Kirkon niin sanotut arkkitehdit, papit ja munkit, eivät ole useimmissa tapauksissa saaneet arkkitehdin tai edes rakennusmestarin koulutusta. Aikakauden asiakirjoista ilmenee se, kuinka näihin uusiin ”maallisesta hapatuksesta vapaisiin taivaallisiin talonsuunnittelijoihin” luotetaan enemmän kuin suvaitsevaisen ajan korkeakoulututkinnon suorittaneisiin edeltäjiinsä. Tästä ei ole pelkästään merkkinä se, että yleensä puukatot tulevat kivisten kupolien, kaari- ja muunlaisten kattojen tilalle, vaan myös se, että korkeimmat liberaalit taiteet (aritmetiikka, geografia, astronomia ja musiikki) tulevat teologian alatieteiksi, sitä tukeviksi kirkollisen voiton todistajiksi, ja arkkitehtuuri pudotetaan pois korkeiden tieteiden joukosta. Nykyajan maallistuneelle ihmiselle tämä on käsittämätöntä, mutta tuon ajan hurskaille mielille mitä ymmärrettävintä. Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että kun tarkastellaan kylpylöitä, joihin voidaan arkeologisesti todistaa tulleen hautoja sekä rikkaille että köyhille, naisille ja miehille, lapsille ja aikuisille, niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä tällaiset kylpylät ovat joutuneet kirkolliseen omistukseen. Sen jälkeen niistä on revitty ja hakattu pois ”pakanalliset jäljet” (patsaat, mosaiikit, marmorit, kasetit, seinämaalaukset) ja tilalle on ilmestynyt uskon voittoa todistamaan pieni rukousnurkka sekä ensimmäiset muistohaudat ja reliikit. Osa poistetusta materiaalista pannaan myyntiin. Yleensä kirkkoa ylistetään yhteiskunnan rauhoittavasta voitosta ja uskonvainojen lopettamisesta, mutta arkeologisten ja kirjallisten lähteiden perusteella pitäisi kertoa uskonsodan yhteiskunnan räjähdyttämisestä: pax Romanan asemakaavasta pursuaa ”uuden järjestyksen kaoottinen hökkelikuja-allikko, kaatopaikat ja hautuumaat”. Kirkko on nyt kahmimassa itselleen rikkaiden pakanoiden omaisuutta, toimenpide, jonka kirkollisen perustan mekanismilla syntyy tietämättömän toimeliaisuuden merkkitapaus: hautuu- ja kaatopaikkamainen sekasotku, joka ei voi tuottaa voittoa, ja samalla suurempia kulttuurellisia soluja ja hermostoja, julkisten palveluiden aivollisine alueineen. Joka tapauksessa Innocentius I:n toiminta on yksi selkeä mitoitus sille uskonsodan rajapyykille, joka tapahtuu, kun Honoriuksen hovi siirtyy Milanosta Ravennaan. Ravennan aika on jo etnistä puhdistusta parhaimmillaan. Alarikin Italiaan hyökkäyksen jälkeen toistuu yhä selkeämpänä se sääntö, että mitä suurempia voittoja barbaarit saavat sitä 165 uskonkiihkoisemmaksi muuttuu keisarillinen politiikka. Perinteisen strategian kannalta tämä lainalaisuus on järjenvastainen, koska suoran tai epäsuoran strategian epäonnistuessa se on aina aikaisemmin muutettu. Nyt toimitaan päinvastoin. Kuitenkin mielenkiintoinen tosiasia on näkyvissä: barbaarien voittokulku vahvistaa kristillistä strategiaa, aivan kuin tästä alun perin epäsuorasta keisarillisesta strategiasta kuoriutuisi esiin uljas barbaarinen suora strategia. Kuitenkaan tämäkään tosiasia ei muuta miksikään sitä perustaa, että keisarillisessa strategiassa jää ”vioittunut levy päälle”. Sitten se laulaa seireenistä perusteemaansa kristillisen henkisen vallanpidon, keskiajan, ajan. Sen lisäksi, että Innocentius I pitää uskonnollisten kiistojen ratkaisupaikkana Roomaa eikä esimerkiksi Aleksandriaa tai Konstantinopolia, hänellä on yhä laaja kanssakäyminen ja tiedonvälitys muun muassa Rouenin Victriciuksen, Toulousen Exuperiuksen, Antiokian Aleksanterin kanssa. Erityisen vahvasti hän reagoi myönteisesti Konstantinopolin piispan Johannes Chrysostomuksen vetoomuksiin Aleksandrian Teofilusta vastaan. Kaikki tämä osoittaa sitä, että tässä vaiheessa Rooma asetetaan kiistojen ratkaisupaikaksi. Rooman piispan kansainvälinen merkitys on suuri, hänellä on lukuisia ja vaihtelevia mahdollisuuksia vaikuttaa ihmismieliin. Tämän kanssakäymisen perusteella nähdään syy sille, miksi Rooman eri osat ajautuvat erilleen niin nopeasti ja selkeästi: Rooman idän ja lännen välillä olevien barbaarien sotilaalliset voitot roomalaisista vahvistavat huomattavasti kirkon asemaa ja kirkollisen kanssakäymisen vahvistuminen katkaisee lopullisesti Rooman osia yhdessä pitävät siteet toisistaan, koska tämä kirkollinen kanssakäyminen laajenee nopeasti katolisen kirkon ulkopuolella olevien kulttuuriosien vastaisesta taistelusta mahtipontiseksi etniseksi puhdistukseksi ja sitten uskonsodaksi Rooman vahvojen osien, idän ja lännen, välille. Tämän vihanpidon yhtenä pääarkkitehtina on nähtävä Pyhä Innocentius I, sillä hän on taikauskoisessa fanatismissaan kollegojensa tavoin kykenemätön näkemään Rooman yhtenäisyyttä vaalivia 500 vuotta vanhoja maallisia tosiasioita. Nyt kun Stilicho on jälleen tehnyt Alarikin kanssa klassisen sodankäynnin näkökannalta nähtynä petturimaisen palkkasoturisopimuksen, Innocentius I, joka ymmärtää itsensä kyseenalaistamattomaksi kirkon päämieheksi, saa Konstantinopolin piispalta, Johannes Chrysostomukselta, kirjeitä, joiden vastausten perusteella Innocentius asettuu idän uskonkiistoissa Chrysostomuksen puolelle. Sitten myöhemmin, kun Rooma on kuolemanvaarassa, Rooman läntisen osan Jumalan käskynhaltija, Honorius, ja tämän läntisen etnisen puhdistuksen ideologinen johtaja ja paavi, Innocentius I, yrittävät saada aikaan uutta ekumeenista kirkolliskokousta, mutta Rooman itäisessä osassa heidän legaattinsa vangitaan ja lähetetään kotiin. Idän ja lännen siteissä tapahtuu tämän jälkeen korvaamaton katkos, kun lännen ideologinen johtaja katkaisee yhteytensä Antiokian, Aleksandrian ja Kontantinopolin piispoihin. Lopuksi todettakoon vielä, että Alarikin Italian hyökkäyksen aikana Rooman itäisen osan consistorium julkaisee kaksi ediktiä maaliskuussa 402, ainakin ne ovat säilyneet, ja seuraavat säilyneet yhdeksän ediktiä ovatkin jo vuodelta 404. Marneionin, maineikkaan Gazan pakanatemppelin, tuhoamista koskevan määräyksen edikti on liitetty, osittain kuvitteellisen Gazan Porfyriuksen elämän selonteon mukaisesti, Theodosius II:n kastamisen yhteyteen, päivämäärältään 6.1.402. Terävä strategia ilmeisesti johti määräämään kvestorin tekemään määräyksen tästä täytäntöönpanosta. Teksti määräyksestä ei ole kuitenkaan säilynyt.88 Vuoden 402 säilyneet lait ovat seuraavia: 3.3.402 Arkadius ja Honorius määräävät Kaupungin prefekti Clerchusta (siis Arkadius määrää Konstantinopolin prefektiä), että tämän on pantava viralta kaikki harhaoppiset henkilöt Konstantinopolissa, 166 paikoissa, jotka ovat kirkkojen tai diakonilaitosten tai jopa diakonissalaitosten valvonnassa, tai paikoissa ja kodeissa, joissa näillä harhaoppisilla on mahdollisuus järjestää kokouksia. Nämä talot ja paikat on otettava keisarillisen rahaston haltuun. Kerettiläispapisto on karkotettava Konstantinopolista, jonka rajojen sisällä he eivät saa myöskään kokoontua. Kaikki edellä mainittuja henkilöitä kielletään sekä päivällä että yöllä kokoontumasta epäpyhiin kokouksiinsa litanioitaan suorittamaan. Jos kuitenkin tällaista kokoontumista ja rukoilemista tapahtuu julkisissa tai yksityisissä taloissa ”hänen ylhäisyytensä” Clerchuksen virastohenkilöstön on otettava 100 kultapunnan sakkoraha kokouksen järjestäjiltä.89 Heittämällä kerettiläiset pääkaupungista taataan heidän taloudellisen asemansa romahtaminen ja eristäminen yhteiskunnan verkostoista omaan irtolaisuuteensa. Toisaalta näin kova sakkoraha takaa sen, etteivät viranomaiset voi olla suvaitsevaisia näitä yhteiskunnan ulkopuolelle heitettäviä uusia parialuokkia kohtaan. Saman kuun 22. päivänä samat augustukset esittävät edelleen samalle prefektille, että elintarvikeannosten hinnat on otettava uudesta verosta. Arkadius on vihastunut siitä, että jotkut henkilöt ovat käyttäneet hyväkseen julkisia elintarvikeannnoksia, joten prefektin on pidettävä huoli siitä, etteivät nämä henkilöt saa elintarvikkeita kokonaissummasta, vaikka heillä olisi vaade niihin keisarillisen ”triumfaalisen oikean käden vahvistuksella”.90 Ylimääräisiä suita ei haluta jakamaan elintarvikeannoksia samalla kun sotilaiden annonat ovat lisääntymässä. Voidaan sanoa suoraan minkälaisia mahdollisuuksia kaupungeista yhteiskunnan ulkopuolelle karkotetuilla pakanoilla ja kerettiläisillä on saada jaettavia julkisia elintarvikkeita: ei minkäänlaisia. Tämä osoittaa alkuperäistä keisarillista näkemystä kerettiläisistä ja pakanoista: he eivät noudata keisarillista säädäntöä, he ovat uhka hänen majesteetilleen, he ovat yleistettynä samassa asemassa kuin kapinalliset, jotka merkitään yhteiskunnan ulkopuolelle julkisina ja yksityisinä henkilöinä, perheineen ja takavarikoitavine omaisuuksineen. Hänen majesteettinsa 167 Stilichon hyökkäysvalmistelut itään Ylhäällä vasemmalla Parens Augusti, Stilicho, vasemmalla Magister utriusque militae, Stilicho, karttapöydän ääressä upseeriensa kanssa ja alhaalla sama magister utriusque militae käyttämässä käskyvaltaansa (värit tietokonepurppuralla) Seuraavissa luvuissa esinäytöksestä. J.B. Bury kirjoittaa: kerrotaan maailman kuningattaren, Rooman, kuoleman ”The provinces of the Upper Danube, Raetia, Noricum, and Pannonia, were at this time still under the effective control of Roman governos, and the principal towns still flourishing centres of Roman civility. In Pannonia indeed considerable districts had been occupied by Ostrogoths, Huns, and Alans, whom Gratian and Theodosius had settled after their victories over the Gothic invaders of A.D. 380. Of these the Ostrogoths had perhaps been settled in the north-western of the four Pannonian provinces, Pannonia Prima,LXXXIV and it is probable that the notheastern, Valeria, was occupied by the Huns.LXXXV LXXXIV Alarikin vaimo kuuluu yhteen tämän kolonian itägoottiperheeseen. LXXXV Pannonia koostuu neljästä provinssista: 1) luoteisesta, Pannonia Prima, mukaan lukien Vindobonan (Vienna) ja Carnuntum (Petronell), Savaria (Stein-am-Anger), Scarpantia (Odenburg); 2) luoteisesta, Savia: pääkaupunkina Saven rannalla oleva Siscia; 3) koillisesta, Valeria, Tonavan rajoittaessa alueen pohjoisessa ja idässä, ja siihen sisältyy Sopianae, Aquincum (Alt-Ofen), Brigetio (O-Szöny) ja Intercisa (Dunapentele), 4) kaakossa, Pannonia Secunda, johon sisältyy alisen Draven alueet, siellä pääkaupunkeina ovat Sirmium, Mursa (Eszeg), Ciballae (Vinkovce). Noricum on jaettu 168 The line of division between Pannonia and Noricum ran from the neighbourhood of Tulln on the Danube to Pettau, while the course of the Aenus (Inn) formed the western boundary of Noricum, separating it from Raetia.LXXXVI The most northern point in the course of the Danube, which was the northern border of Raetia, was marked by Batava Castra (Ratisbon), and the province extended westward to the source of that river.LXXXVII The most important highway from Italy to Raetia was the Via Claudia Augusta, which led through the Tirol by Meran and Vintschgau to Augusta Vindelicorum (Augsburg); the Brenner road was less used. Aquileia was the great centre of roads leading from Italy into Noricum, Pannonia, and the Balkan lands. The traveller to Pannonia would proceed from Aquileia to Celeia (Cilly) and Poetovio (Pettau), whence the high road continued to Savaria (Steinam-Anger) where several roads met, one leading northward to Carnuntum (Petronell), a second notheastward, and a third south-eastward to Sopianae (Fünfkirchen). Three roads led from Aquileia over the Julian Alps: 1) to Aguntum (near Lienz); 2) to Virunum (Maria Saal near Klagenfurt), whence roads led to Juvavum (Salzburg) and to Lauriacum (Lorsch), and other places on the Danube, and 3) to Emona (Laibach), which belonged administratively to Venetia and was itself connected by a road over the mountains to Virunum. Here at Emona the two roads met of which one led into northern Pannonia, as we saw, by Celeia, and the other through southern Pannonia along the valley to the Save, by Sisicia (Siszek) to Sirmium (Mitrovica) and Singidunum (Belgrade), and thence to Constantinople. It should be observed that Pannonia was bounded on the south by the province of Dalmatia, for Dalmatia then included not only the coastlands of the Hadriatic as far south as Alessio, but also the lands which were afterwards to be known as Bosnia and Herzegovina, and a part of Istria, west of the river Arsia. During the early years of Honorius, the defence of the Pannonian frontier was almost abandoned, and the Pannonian provinces suffered both from the barbarians who were within,LXXXVIII and from those who where without. Of all this devastation we have no regular story; we have only the vague complaints and hints of contemporary writers.LXXXIX Korostaessaan Jeremiaan, Prudentiuksen ja Claudius Claudianuksen osuutta Bury jättää vailla huomiota keisarilliset asiakirjat ja niiden kokoelmat, esimerkiksi Notitia Dignitatumin ja Codex Theodosianuksen, ja ennen kaikkea arkeologiset jäljet, joita unkarilaiset tutkijat esittelevät niin mielellään. Tosin Buryn aikana nämä viimeksi mainitut jäljet eivät olleet vielä näkyvillä siinä monimuotoisessa kertovassa muodossaan kuin tänä päivänä. Nämä arkeologiset jäljet kertovat, roomalaisen sivistyksen kynän vaietessa, kainsainvaellusten ajan ratsuväen parvien hevosten ja miesten sekä vaeltavien kansojen telttojen ja vaunujen liikkeistä. Nämä liikkeet alkavat ja vahvistuvat, kun Alarik kansoineen tulee Pannoniaan vuonna 400, ja vuosi 401 on alueella jo suuren kansainvaellusten kaaoksen aikaa: Roomalaiset varuskunnat raja-alueilla alkavat olla eristettyjä ja solmia sopimuksia ympärillä olevien barbaarien kanssa, samalla kun kristillinen vaikutus tunkeutuu näihin varuskuntiin. Romanisoitu väestö siirtyy pois alueelta ja kahteen provinssiin: 1) Noricum Ripense: pääkaupuneina Tonavalla Lauriacum ja Commagenae (lähellä Tullnia), Juvavum ja Ovilava (Wels); 2) Noricum Mediterraneum: Teurnia (lähellä Spittalia), Virunum, Aguntum, Celeia ja Poetovio. Noricumien provinsseja johti praeses, Pannonia II:sta konsuli ja Saviaa corrector. LXXXVI Valerialla ei ole siviilikuvernööriä. Hunnit ovat keisarien luvalla Pannoniassa ainakin 45 vuotta (vuodesta 380 vuoteen 426 tai 427), sittenhän he ottavat Pannonian lopullisesti pois Roomalta, ja 450-luvun loppupuolella alue siirtyy sitten hunneilta muiden kansojen omistukseen. LXXXVII Raetian provinsseja on kaksi: 1) Prima, eteläinen: pääkaupunki Curia (Chur); 2) Secunda, pohjoinen: pääkaupunkina Aug. Vindelicorum. Kummallakin on sekä sotilas- että siviilikuvernööri, praeses ja dux (ruhtinas). LXXXVIII Jeremias kirjoittaa ((Epp. 123.15) sanat hostes Pannonii. LXXXIX Burns viittaa Jeremiakseen (Epp. ( 60.16, A.D. 396), Prudentiukseen (C. Symm. ii. 716 ja Claudianukseen (In Ruf. ii. 45; De cons. Stil. ii 191 sqq.). 169 ne, jotka jäävät, yrittävät rakentaa urbaaniperinteitään pienten varuskuntien sisään, samalla kun sinne tulee yhä lisää barbaarijoukkoja ja -väestöä. Sisämaassa on linnoitusketjuja, joihin lukuisat villatkin liittyvät. Suuret kaupungit ovat edelleen yhteydessä keisarilliseen hallintoon. Muutos on sielläkin alkanut: alueen pääuskonnoksi tulee areiolaisuus, mikä merkitsee goottilaista ylivaltaa. Tämä taas tarkoittaa sitä, että gootit alistavat roomalaiset ja romanisoituneen väestön sotilasvaltansa alle. Samalla siteet Alarikin länsigoottien ja alueen itägoottien välillä vahvistuvat, samoin kuin alueen hunnit ja alaanit alkavat mennä suurin joukoin Alarikin palvelukseen. He ovat nyt turvassa Rooman itäiseltä osalta: se on vasta alkanut tointua goottien Balkanilla aikaansaamasta kaaoksesta, eikä sillä ole valtapyyteitä Rooman läntisessä osassa, sehän joutuu antamaan Pannonian lännelle taatakseen Balkanin alueidensa turvallisuuden. Jos idän ja lännen kristitillisten kirkkoisien valtataistelu ja uskonnon romahduttaman koulutuksen paikallisuus katkovat luontaisesti henkisiä arvoja ja siten valtasiteitä, niin Pannonia on Rooman itäisen ja läntisen osan rajalla se alue, joka ensiksi repeää ja kokee yhteiskunnallisen paradoksin räjähdyksen. Alarikin palatessa joukkoineen alueelle tilanne alkaa ajallisesti ja paikallisesti voimakkaasti värähdellä, eli lopullinen yhteiskunnallinen kumous on alkamassa. Stilichon ja Alarikin sopimus Veronan taistelun jälkeen vuonna 402 kehittyy ennakoimattomien sotilaskriisien sarjan vanavedessä. Kummankaan Rooman puoliskon keisarit eivät ota osaa sotilaallisiin toteutuksiin, vaan pysyttelevät uskonsotansa puolella. Tilanne on kestämätön: Uskonsodassa keisarit alasajavat klassista kulttuuria infrastuktuureineen, hydrologistiikkoineen, ylemmän ja etenkin alemman tason massamarkkinoineen, koulutuksineen, arkkitehtuureineen, lääketieteineen. Sotilaallisen toiminnan puolella roomalainen kansanarmeija on muuttumassa palkkasoturiarmeijaksi, jossa barbaarisotapäälliköt ajavat omia ja Rooman alueelle ottamiensa maanmiestensä ja kasvavassa määrin koko kansansa etuja. Tehdessään sopimuksen Alarikin kanssa Stilicho katsoo sen suovan aikaa rekrytoida uusia joukkoja, kiristää vaikutusta komentajuuteen ja restauroida Italiaan järjestäytynyt hallitus. Stilicho taistelee kasvavassa uskonnollisen etnisen puhdistuksen sekasorrossa rekryyteistä sekä tarvikkeista, varusteista ja muonavaroista. Tämä on toivotonta kamppailua, koska etninen puhdistus ja uskonsota ottavat häneltä perustan pois rekrytoinnissa ja varusteiden hankinnassa. Roomalaiset ovat olleet mestareita rekrytoimaan ja hankkimaan varusteita, mutta nyt koulutuksen ja yhteiskunnallisen tiedostamisen romahtaessa roomalaiset ovat kuin suurimman mahdollisen sotilaallisen tappion kärsineitä, vaikka he eivät tätä tappiota sotilaallisesti kärsikään: heillä ei ole rekrytoitavia ja varusteita, on vain uskonnon lietsomaan defaitismia kaikkea maallista todellisuutta kohtaan, kirkko paasaa tapainturmelluksesta, vaikka muuta tapainturmellusta ei ole kuin kirkon aikaansaama klassisen luonnonlakien mukaisen yhteiskunnan alasajo, mikä on suurin kaikista mahdollisista tapainturmelemisista. Alarikin armeijan koon Italiassa Veronan taistelun jälkeen on täytynyt kutistua huomattavasti alkuperäisistä noin 80 000 – 100 000 miehestä. Vaikka monilla hänen miehistää näyttää olleen perheet mukanaan (kuinka monelle, sitä on mahdotonta sanoa) Italiassa, niin suurimmalla osalla on todennäköisesti perheet Illyricumissa. Tämä on tämän alueen normaalia sotilastoimintaa, ei goottirekryyttien erityispiirre. Sotilaan perhe asuu usein lähellä sijaitsevassa kaupungissa, ja pitkin rajoja, vaimot ja lapset siirtyvät myös sotilasparakkeihin. Kun Alarik miehineen on joka tapauksessa Rooman alueella, roomalaisten palveluksessa tai omillaan, niin nämä majoituskaupungit, parakit ja saadut tai otetut maaalueet villoineen ja kylineen toimivat goottisotilaiden perheiden ja sukulaisten luonnollisina 170 majoituskanavina. Gooteilla ei ole jotain omaa patriaa, vaan he käyttävät roomalaisen yhteiskunnan sotilaskanavia ja maaseutua hyväkseen. Kaupunkikulttuuri on suurelta osalta heidän tavoittamattomissaan, henkisesti ja fyysisesti, vaikka kristillinen etninen puhdistus alentaa kovaa vauhtia kynnystä maaseudun ja urbaaniseutujen välillä. Gootteja, alaaneja ja hunneja näkyy kaupunkien kirkoissa ja uskonnollisissa tilaisuuksissa. Kristilliset puitteet on se väylä, josta ”barbaarinorsu tömistelee roomalaiseen lasitaloon”. Koska barbaarit eivät ymmärrä suurinta osaa roomalaisesta kulttuurista sen kirjoitustaitoineen, tieteineen ja taiteineen, niin parhaana osoituksena heidän raakalaisuudestaan on se, että heiltä jää tämä suurin osa kokonaan omaksumatta. Tämä selittää sen, että kristillinen roomalaisen yhteiskunnan rakenne suojaa niin paljon kuin pystyy ja haluaa roomalaisen kulttuurin osia, ja kristillisestä ylärakenteesta löydetään sitten aikanaan varastoista pölyttymästä barbaarien roomalaisesta kulttuurista ymmärtämätön osa, poislukien kristillisessä etnisessä puhdistuksessa, uskonsodassa, kirjastojen ja varastojen hoitamattomuudessa hävinnyt osa, mikä puolestaan kertoo kristinuskon ”maallisuudelle vihamielisestä” kulttuurivallankumouksesta eli kulttuurinvastaisuudesta. Claudianuksen mukaan Stilicho jättää Italiaan viedäkseen suurella kiireellä monia joukkoja (Raetiasta, Britanniasta ja Reiniltä?) Alppien taakse.XC Sitä paitsi suuri osa hänen vetämistään raja- ja muista joukoista ei ehdi Pollentiaan, mutta Veronassa hänellä on näitä joukkoja jo käytössään. Reinillä hän luovuttaa germaanijohtajien valvontaan monta strategista rajakaupunkia ja -linnoitusta, mikä on ennenkuulumatonta, ja monilla sotilaista tyhjennetyillä alueilla vallitsee ”Rooman koston pelko”, koston, jota ei näytetä enää suoritetun Arkadiuksen Tonavan alueella eikä siitä näy itse asiassa merkkejä myöskään Honoriuksen lännessä. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä roomalaisissa armeijoissa olevat germaanit pohtivat tästä asiasta. Myöhempien tapahtumien perusteella on selvää, mikä näkemys heillä on: nyt alkaa saalistus. Rajoilta vedettyjen joukkojen lisäksi Stilicholla on Italiaan määrätyt roomalaiset sotilaat sekä Noricumin ja Raetian varuskunnat – ja suuret joukot rajojen takaa hankittuja ja ryöstöretkille tulleita barbaareja. Stilichon joukkopulassaan suorittaman rekrytointiohjelman käskyt menevät yksiköihin ja laukaisevat tapahtumien sarjan, joka näyttää kasvattavan seurausilmiöt valtavasti suurempiin mittakaavoihin kuin strategisilta kyvyiltään vaatimattomalla Stilicholla oli alun perin tarkoitus toteuttaa. Seuraukset eivät näy suoraan Pollentiassa ja Veronassa, mutta ne näkyvät Rooman läntisen osan rajoilla Britanniasta Reinin kautta Tonavalle. Stilicho siirrättää Seguntienses-joukkoja. Ne on listattu Notitia Dignitatumiin (noin 405˗406) Illyricumin comesin alaisena kenttäarmeijan yksikkönä (aux. pal.), Britannian Caernarvonista ja korotettuna limitanei-joukoista. Notitian koko lista Illyricumin comesia varten viittaa tuoreisiin uudelleen sijoittamisiin tai uusiin yksiköihin. Tarkoituksena on rakentaa uusi armeija Illyricumia varten johonkin aikaan Honoriuksen vallan alla. Tämä antaa uuden näkökulman myös Stilichon ja Alarikin joukkojen väliselle konfrontaatiolle Italiassa. Stilicholla ei ole tarkoitus pelkästään suojella Italiaa ja puolijumalaista keisaria sekä voittaa Alarikin joukot. Hänen katseensa on edelleen suuntautunut Rooman itäiseen osaan, nyt kolmannen kerran, mikä osoittaa hänen vähentymätöntä kiinostustaan Rooman valtaan ja auktoriteettiin, ja ainakin koko Illyricumia kohtaan. Häntä eivät kiinnosta ensisijaisesti Alarik ja muut barbaarikuninkaat, ei hunnikuningas Uldin eikä kasvavan uskonnollisen ryhmän taltuttaminen. Häntä kiinnostaa henkilökohtainen valta ja auktoriteetti, ja Illyricum on hänen päähänpinttymänsä ja umpisolmunsa, jonka avaamalla hän kuvittelee pääsevänsä Rooman itäisen osan vallan lähteille. XC VI cons. Hon., 456-462 171 Stilicho on siis rakentamassa armeijaa Illyricumiin ja sitä varten. Armeijaa on tuskin tarkoitettu Illyricumin diokeesiin siirtynyttä Alarikia varten. Viimeksi mainittu näkeekin sen uhkanaan ja päättää hyökkäyksellään Italiaan toimia ensin. Italian kampanjan lopussa Stilicho näyttää saaneen Alarikinkin tajuamaan ensisijaiset pyyteensä, ja nyt heidän yhteiset strategiset katseensa kääntyvät Rooman itäiseen osaan. Tässä vaiheessa Alarik näkee, kun pakkokin on, Stilichon kampanjat itseään vastaan Stilichon silmin, osana viimeksi mainitun vallan lisäämistä Rooman itäisessä osassa. Tässä tapahtuu mielenkiintoinen ilmiö: Stilichon rakentaessa jälleen armeijaansa itää vastaan suuntautuneita toimenpiteitä varten idän ja lännen yhtenäisyyden säikeet tulehtuvat ja alkavat katkeilla entistä suuremmissa mittakaavoissa, aluksi taktisissa, sitten operatiivisissa ja lopuksi strategisissa. Kun Stilichon idän vastainen kampanja surkastuu hänen kuolemaansa vuonna 408, niin Stilichon Illyricumiin itää vastaan suunnitellut joukot ovat edelleen Illyricumissa. Näiden joukkojen olemassaolo Pannoniassa selittää myös sen, että vuonna 409 Generidus pystyy restauroimaan roomalaisen kontrollin osiin Illyricumin diokeesia. Notitia mainitsee Raetian kolme Honoriani-yksikköä. Tämän lisäksi tulevat vielä alueelle hyökänneiden alaanien ja vandaalien rekrytoidut miesmassat. Näistä joukoista suurin osa menee, muun muassa alaanit, Alarikia vastaan Italiaan. Sitä paitsi muutokset limitaneiyksikköjen korkeampaan statukseen ja maksuasteeseen ovat välttämättömiä toimenpiteitä saataessa nämä joukot lähtemään kodeistaan täyttämään velvollisuuksia muualle. Näin ollen Stilicho ei käytä kaikkia joukkojaan Italiassa Alarikia vastaan, mikä selittää taisteluiden tasaväkisyyden ja eräällä tavalla ratkaisemattomuuden. Stilichon sopimus Alarikin kanssa on todiste siitä, että Alarik on ymmärtänyt Stilichon pääjoukkojen käyttötarkoituksen. Siinä Stilichon taisteluissa käyttämättömät joukot voittavat epäsuorasti Alarikin ja saavat hänet Stilichon puolelle. Nyt Pannoniassa näkyy mielenkiintoinen piirre: siellä ovat Stilichon omat hyökkäykseen valmistautuvat joukot ja Alarikin liittolaisjoukot, ja ilmeisesti sopimuksen mukaan kaikki nämä majoittuvat rauhalliseen rinnaiseloon Pannonian kaupunkeihin, varuskuntiin ja maaseudulle. Tätä tukevat arkeologiset todisteet, jotka kertovat Pannoniassa rajoillakin olevista varuskunnista, joihin on tullut uusia, suurelta osin barbaarisia, ei-goottijoukkoja. Näitä Stilichon joukkoja näytetään sijoitetun Pannonian ”sisämaan limesille”, joka saa elinvoimaisuutensa selityksen näistä joukoista. Näin ollen Pannoniassa on täytynyt olla satoja tuhansia miehiä tai sinne on ainakin saapumassa tämän luokan hyökkäysarmeijan osia, jotka on vedetty Britanniasta, Reiniltä ja Tonavalta, ehkä myös Galliasta ja Italiasta. Kun Stilichon ja Alarikin välisen sopimuksen jälkeen ensin mainittu nimittää viimeksi mainitun Illyricumin comesiksi, Stilicho ei koskaan siirrä taisteluvoimaansa Alarikille. Alarikia ei nähdä Stilichon taisteluvoimien yksiköiden komentajuudessa eikä edes comesin vastaavan. Stilicho ei riskeeraa itseään antamalla lähimmälle alaiselleen enemmän joukkoja kuin hänellä on itsellään, ja kun hän myöhemmin niin tekee, se maksaa hänelle hänen henkensä. Päävoima, jota Alarik komentaa Illyricumissa, on se armeija, joka hänellä oli jo silloin, kun itä lopetti hänen komentajuutensa, eli ydinryhmältään hänen omat miehensä, maanmiehensä.91 Sen lisäksi Pannonian alaaneilla, hunneilla, roomalaisilla, itägooteilla on nyt realistinen mahdollisuus liittyä roomalaisen armeijan sijaan roomalaisten liittolaisten armeijaan Rooman alueen sisällä. Tässä vaiheessa ei toteudu Stilichon rekrytoinneista se seurannaisvaikutus, jota hän on suunnitellut, eli retki Rooman itäiseen osaan, vaan Stilichon ja Alarikin luoma uusi kestävä suhde ja yhteistyö kohtaavat aivan toisen mittakaavan uudet kriisit. Ne alkavat rekrytointien seurannaisvaikutuksena yllättäen strategisessa mittakaavassa ja jatkavat tulemistaan nopeammin kuin Stilicho saattaa pestata ja loihtia esiin joukkoja niiden kohtaamiseksi. Ketjureaktio saa yhteiskunnallisen räjähdyksen selvimmän muodon, kaoottisen rakenteen. 172 Vuonna 402 Stilicholla ei ole haluja parantaa Alarikin statusta sen enempää kuin on välttämätöntä. Jokaisessa uudessa suhteessa Stilichon korkeampi arvo täytyy näkyä täysin selvästi. Koska Pannonian (Illyricumin diokeesin) antaminen vapauttaa Stilichon siitä huolesta, että Alarik saattaisi aloittaa hyökkäyksen Konstantinopolin tuella häntä vastaan, Stilichon on aika pyrkiä laittamaan poliittinen talonsa järjestykseen. Ei ole epäselvyyttä siitä, että Stilicho ja Alarik saavuttavat Veronan jälkeen jonkin sortin sopusoinnun. Ongelmana on vain se, että minkälaisen soinnun tarkalleen ottaen. Todisteet ovat kronologisesti epäselviä mutta pakottavat siihen johtopäätökseen, että ei myöhemmin kuin vuonna 407 ja mahdollisesti Veronan yhteisymmärryksen osana Alarikista tulee Illyricumin comes rei militaris. Mitään tapausta ei ole raportoitu, jossa nämä kaksi johtajaa kietoutuvat väliaikaisestikaan sopimuksen sitein. Vuonna 407 Alarik on edelleen seuraajilleen ”ruhtinas”, roomalaistuva kuningas, titteli, jota hän ei tähän aikaan painota tai vaadi, ainakaan niin pitkälle kuin Rooman lähteet siitä kertoisivat. Hän on myös roomalaisten comes, ja sellaisena hän pysyy Stilichon kukistumiseen asti, jolloin hän menettää tämänkin tittelinsä. Alarik ei ole magister (militum). Veronan jälkeen Stilicho, jonka joukot ovat estäneet itäänpäin suuntautuvan liikkeen, sallii Alarikin ylittää Alpit Illyricumin diokeesiin ja sijoittaa joukkonsa Pannonia II:n ja Dalmatian provinsseihin. Siellä Alarik toimittaa asioitaan, ennen kuin hänet määrätään Epirukseen vuonna 407. Tekemällä Alarikista Illyricumin comes rei militariksen ja rajoittaen pakko-ottonsa ja varuskuntiin sijoittamisensa diokeesin kahteen provinssiin, Stilicho ratkaisee ongelman, kuinka ankkuroida jonkin sortin sotilasvoima sinne. Alarikin neuvostollinen virka, vaikka se onkin voimassa vain kahdessa provinssissa, antaa hänelle välttämättömän minimin joukkojensa kontrollin ylläpitämiseksi. Näinä vuosina Alarik ei siis nimitä itseään goottien ruhtinaaksi-kuninkaaksi. Strategisesti Dalmatia ja Pannonia II estävät kaiken Italiaan lähestymisen idästä. Kun Stilicholla on vielä Pannoniassa oma yhäti vahvistuva hyökkäysarmeijansa, niin nähdään Rooman läntisen ja itäisen osan siteiden katkeamisen konkreettinen syy. Claudius Claudianus ylistää Stilichoa coninctissimun imperiumin puolestapuhujana, mutta Stilichon propagandisti valehtelee; Stilicho on ensisijaisesti kiinnostunut omasta vallastaan ja auktoriteetistaan. Joka tapauksessa Stilicho sitoo Alarikin paikoilleen. Alarikin vahvistuminen on epätodennäköistä, samoin kuin sekin, että tämä panostaisi sijoituksensa tai arvonsa muuttamiseksi. Jokainen sotilas, jonka Alarik on Italiaan hyökkäyksessään menettänyt, on tässä tilanteessa mahdotonta korvata. Stilichon suhteen tilanne ei ole sama, samassa suhteessa. Siihen asti, kun Constantinus III hyökkää Italiaan Galliasta käsin vuonna 408, tapahtuma joka haastaa Stilichon hänen transalpillisilla rekrytontialueillaan, Alarik tarvitsee Stilichoa enemmän kuin toisin päin. Stilicho hallitsee tilannetta ja hänellä on tarkoituksenaan jatkaa valvontaansa. Alarik seisoo joukkoineen Rooman itäisen ja läntisen osan välissä tehokkaasti estämässä invaasiota, tai paremminkin on valmistautumassa hyökkäämään itään Stilichon joukkojen kanssa. Alarikin joukko on nyt pieni, sopiva huollolliselta puoleltaan, mutta silti se on strategisesti tärkeä niitti idän ja lännen poliittisten ja sotilaallisten suhteiden arkussa. Vain välittömästi Veronan jälkeen Alarikin kenttäkomentajuudella on järkeä Stilichon näkökannalta. Ilman laillista oikeutta Alarik ei olisi kahdesti tappion kärsineen armeijansa kanssa niin vain voinut mennä Dalmatiaan ja Pannonia II:een. Hänellä on oltava Stilicholta saatu laillinen oikeus suorittaa pakko-ottoja, eikä hänellä ole kiinnostusta pysyvään, rajamaatyyppiseen siirtokuntaan, olemassa olevien puolustusten sisälle tai ympärille. Alarik ei olisi edes saavuttanut Illyricumia menemättä läpi Stilichon linjojen, mikä jo sellaisenaan osoittaa, kuinka heikoissa asemissa goottien raskas ratsuväki ja jalkaväki ovat roomalaisiin 173 nähden: säännöllisessä sodankäynnissä goottien hordista, joista osa on saanut roomalaisen peruskoulutuksen ja aseistuksen, ei ole vastusta roomalaiselle sotaväelle. Toisaalta se, että Stilicho pystyy saartamaan ja estämään Alarik liikkeet itäänpäin, osoittaa ensin mainitun strategisen ajattelun kykyä Alarikin taktiseen liikkeeseen nähden. Sitä paitsi Stilichon strateginen ajattelu kertoo roomalaisten joukkojen suuresta määrästä (on vaikea uskoa Burnsin väitteeseen siitä, että Stilicholla olisi ollut vain parikymmentä tuhatta sotilasta). Sitä paitsi roomalaisten tiet, strategiset paikat, varuskunnat ja joukkojen sijoituspisteet näyttävät olevan ylänkö- ja vuoristomaastossa liikkuville goottihordille ylikäymätön este. Roomalaisen klassisen sodankäynnin kartoilla, toimintaohjeilla, huoltosuunnitelmilla, joukkojen liikkeiden ajoituksella ja vauhdilla, yksiköiden yhteistyöllä ja annetuilla ajallisilla ja paikallisilla päämäärillä suuretkin barbaarihordat osoittautuvat pieneläjiä täynnä oleviksi ja yliegollisiksi massoiksi. Alarikin joukoissa näytää kuitenkin olleen vain harvoja miehiä, jotka ovat halukkaita vakiinnuttamaan itsensä maanviljelijä-sotilaiksi, joten maa ei ole tässä vaiheessa Alarikille kiistakysymys. Stilicholle jo neljättä kertaa sotilaallisessa mittelyssä toiseksi jäänyt Alarik ei ole kykenevä vaatimaan enempää kuin comes-nimityksen. Henkensä ja joukkonsa Stilichon armosta pelastaneelle Alarikille Illyricumin comes rei militaris on paras lännestä saatava hyvitys idän magister militum per Illyricumille. Itä jatkaa preafecti praetorio Illyrici -virkojen (siviiliparalleeli magisterille) nimityksiä. Mielenkiintoista on se, että ennen kuin Stilicho saattaa suorittaa uuden hyökkäyksen Rooman itäisen osan alueelle hänen on varmistettava poliittisen taustansa ja sen lisäksi hänen on rauhoitettava hyökkäyksen lähtöalue, Illyricumin diokeesi eli Pannoniansa (pannoniat ja Valeria). Stilichon on rauhoitettava alue pala palalta. Stilicho on jo vuonna 402 rajoittanut strategisesti Alarikin liikkeen alueen ja huollon Illyricumin diokeesin tärkeimmille alueille. Pääarmeijansa lisäksi Alarikin voiman on siis laajennettava lännen sotilaallista kontrollia Illyricumin rajan ulkopuolelle. Stilicho ei ole pelkästään rajoittanut Alarikin toimintamahdollisuuksia, vaan hän on sijoittanut tämän strategisiin hyökkäyslähtöasemiin, jotka ovat hyökkäyksen ensimmäisen vaiheen ehdottomassa painopistesuunnassa. Tässä mielessä Alarikia ei ole eliminoitu Pannonian tiettyyn eristettyyn osaan olemaan juuri ja juuri kykenevä varustamaan ja huoltamaan pienet voimansa. Ei, Stilicho varustaa ja vahvistaa kasvavia Alarikin joukkoja hyökkäysvalmiiksi painopistesuunnassa. Sen lisäksi ovat Stilichon omat joukot Pannoniassa, johon on kerätty miehiä alueen sotilaiden lisäksi Raetiasta, Italiasta, Galliasta, Reiniltä ja Britanniasta asti. Alarikin voimat eivät vielä todennäköisesti ole Italian hyökkäysvoiman suuruisia (80 000 – 100 000 miestä), mutta hänen voimansa ovat lähestymässä näitä lukuja. Kuinka suuria ovat sitten Pannoniassa olevat, Stilichon suorassa komennossa olevat voimat? Tästä kukaan ei kerro. On olemassa Alarikin ja Stilichon välinen salaisen sopimus vuodelta 402, mutta kukaan ei ole saanut sitä luettavakseen. On olemassa Stilichon voimat Pannoniassa, mutta vielä vähemmän näiden strategisten päävoimien sijainnista ja koosta on tihkunut tietoja ulkopuolisille. Näiden joukkojen suuruuden on täytynyt alun perin olla Alarikin joukkoja suurempi, koska tuskin ylipäällikkö, joka varoo antamasta Alarikille liian korkeaa asemaa, antaa tälle mahdollisuutta pitää itsellään suurinta osaa hyökkäysvoimasta. Sitä paitsi tämä Pannoniassa oleva voima on pelote myös Alarikille, pelote, joka pitää Alarikia velvollisuuksiensa täyttämisen tiellä. Pannoniassa täytyy olla huomattavasti yli 80 000 roomalaista sotilasta hyökkäyslähtöasemissa Balkanin operaatiota varten.XCI XCI Esimerkiksi Britannian Caernarvon priorissa sijainnut osasto on marssinut noin 400 mailia Lontoon kautta Doveriin. Jos keskimääräinen etenemisvauhti on 30 km:ää vuorokaudesta, niin matka olisi kestänyt jo Doveriin 20 päivää. Sitten osasto on ylittänyt Kanaalin, edennyt etelään ja ylittänyt Alpit, suurimmaksi osaksi talvella, tämän jälkeen se on saapunut Veronaan, josta se on siirtynyt Illyricumiin, eikä osasto koskaan enää palaa Britanniaan. Honoriani victores -, Mauri Honoriani seniores - ja Mattaiarii Honoriani Galliacani -joukot ovat magister peditum praesentalis -kenraali- 174 Stilichon ja hänen kanssaan yhteistoiminnassa olevien joukkojen (Alarik, Uldin) sijoittumiset ja hyökkäyssuunnat eivät ole kysymyksiä herättämättömiä. Jos Uldinin oli tarkoitus hyökätä Stilichon ja Alarikin kanssa, niin hänen hyökkäyksensä turvaisi mahdollisesti Kreikkaan etenevien pääjoukkojen avautuvan sivustan ja estäisi itäroomalaisten reservien muodostamista. Punainen katkoviiva näyttää Stilichon hyökkäysreservien keräämistä kaikkialta pohjoisilta rajoilta. Suurin osa näistä joukoista näyttää tulevan Alppien yli Po-joen laaksoon. Vain osia näistä Pohjois-Italiaan kerätyistä joukoista on vuoden 405 alussa etenemässä tai saapunut Saviaan ja Pannonia II:een. Vuoden 402 lopulla ja seuraavana vuonna Stilicholla on Pannoniassa ensisijaisempikin tehtävä: Pannonia näyttää olevan kaoottisessa tilassa, Alarikin ja Stilichon joukkojen ulkopuolella. Alarikin seuraajalla, Generiduksella, comes Illyricina on vuoden 409 jälkeen samanlainen (mutta ei identtinen) rajoittava komentajuus kuin Alarikilla: useat Illyrian provinssit ovat täydessä kaaoksen tilassa. Alarik ja Generidus yrittävät laajentaa Rooman kontrollin aluetta. He kohtaavat laittomia joukkioita, jotka ovat ryöstämässä ja saalistamassa kaikkea sitä, mikä on jäljellä kaupunkeihin ja pakopaikkoihin kerääntyneestä siviiliväestöstä. Ilmeisesti vuoden 402 lopulla, vuoden 403 aikana ja kesään 404 mennessä Alarik on saanut komentajuuden alaisina ja ne palvelevat useimmin avainsolien ja -kaupunkien varuskuntina. 175 Stilichon omien joukkojen komentajien kanssa tilanteen sen verran rauhoittumaan, että Honorius lähettää veljelleen Arkadiukselle vaativaan sävyyn kirjoitetun kirjeen kesällä 404. Kun tarkastellaan kirjeen asiaydintä, niin kirje on kaikkea muuta kuin varovainen ja hienotunteisesti tahdikas. Ensinnäkin kirjeessä nuorempi augustus kritisoi vanhempaa, ja samalla isoveljeään monessa tärkeässä asiassa. Honorius valittaa, ettei häntä oltu informoitu Arkadiuksen vaimon neljä vuotta aikaisemmin tapahtuneista kruunajaisista. Sen suhteenhan ei enää mitään ollut tehtävissä, mutta asian esilletuominen näin avoimesti on kaikkea muuta kuin tahdikasta. Esitys jättää vastaanottajalleen ikävän maun suuhun; hänen on joko seliteltävä tapahtunutta tai jatkettava asian kuoliaaksi vaikenemistaan. Kummassakin tapauksessa Honoriuksen asian esitys johtaa kielteiseen lopputulokseen, valtakunnan eri osien välisten sen aikaisten konfrontaatioiden noustessa selitettyinä tai selittämättöminä syinä ja seurauksina esiin myös kirjeen vastaanottajan mieleen. Arkadius ei voi välttyä ajatukselta, että hänen veljensä ei halua unohtaa vastakkainasetteluja ja ojentaa sovinnon kättä. Tätä näköalaa vahvistaa hovikaavan seremonioiden ulkopuolella olevan sotilaallisen strategian pohtiminen. Tässä kohdassa ei mainita Alarikia, eikä siihen ole mitään syytäkään, koska se Illyricumin osa, jossa Alarik oleskelee vuonna 404, on Rooman läntisen osan diokeesi ja on helppo saada vaikutelma, että tässä kohdassa Honoriuksen huolen aiheena on Arkadiuksen kykenemättömyys valvoa omaa Illyricumiaan.XCII Honoriuksen sanamuoto on kaikkea muuta kuin tahdikasta. Honorius nuhtelee vanhempaa veljeään jälleen siitä, ettei tämä ole informoinut häntä, nyt koskien ”kuolevan Illyricumin perikatoa” ja ”valtion tappioita”. Honoriuksen mielestä levottomuus alueella lisää ”kuolevan Illyricumin” kärsimyksiä. Honorius ei neuvo Arkadiusta alueen suhteen, mutta ´itsensä pitämiseksi tilanteen tasalla alueella´ -vaatimuksensa suhteen Honorius palauttaa vastaanottajan mieleen oikeutensa siellä. Illyricumin asia ei kuitenkaan ole kirjeen pääasia. Lopuksi Honorius siirtyy sotilaallisen strategian mittakaavasta uskonsodan strategian puitteisiin. Jos Honorius ei puutukaan Arkadiuksen sotilaallisiin tekemisiin Illyricumissa, niin hän puuttuu suoraan toisen augustuksen korkeimpaan kristilliseen strategiaan. Honorius kurittaa kirjeessään muitta mutkitta veljeään siitä tavasta, jolla tämä on kohdellut idän johtavaa kirkonmiestä, Konstantinopolin piispa Johannes Chrysostomusta. Tämä on jo sen luokan etikettivirhe ja suoranainen loukkaus vanhempaa augustusta kohtaan, että Arkadius katsoo parhaaksi jättää vastaamatta kirjeeseen, ainakaan mitään vastausta ei ole säilynyt.92 Konkreettiselta kannalta kirjeen tärkein sanoma on muiden asioiden kautta esittää jälleen vaade, joka on yhä olemassa, lopunkin Illyricumin suhteen. Ainakin näin asia on, jos ajatellaan asiaa Stilichon sotavoimien kokoamisen kannalta. Sitä paitsi nämä muut asiat eräällä tavalla provosoivat ”Illyricumin tilanteen vakavuutta”, koska niissäkin Arkadiuksen kyky toimia asetetaan eräällä tavalla kyseenalaiseksi: Arkadiuksen vaimo, Eudoxiahan, on Johannes Chrysostomuksen merkittävin vastustaja. Pahasuinen ja -sisuinen Konstantinopolin piispa on oivallinen Rooman itäisen osan hallinnon sen aikainen tulehtunut kohta, johon vedoten Honorius koettaa saada Arkadiusta provosoitumisen ansaan. Chrysostomuksen tekemisten suosta voitaisiin vaatimusten sarja saada helposti liikkeelle. Arkadiuksen reagoiminen johtaisi vastareagoimissarjaan, jossa Stilichon joukkojen liikuttamisen uhka Illyricumiin olisi yksi porras kohti Stilichon joukkojen etenemistä jälleen kerran Rooman itäisen osan alueelle. Honoriuksen kirje on nähtävä aikansa tapahtumien järjestyksessä ja logiikassa: se on Stilichon diplomatian huipulla tapahtunut siirto, ennen kuin sotilaalliset tekijät otettaisiin käyttöön. Tämä kirje ei ole pelkästään osoitus Stilichon aseman vahvuudesta Honoriuksen XCII sitä osaa, jota ei ollut luovutettu lännelle, tarkoittaa siis Daakian ja Makedonian diokeeseja 176 suhteen Alarikin pysäyttämisen jälkeen, vaan kirje on myös seurausta itäisen Rooman sekaannuksesta. Tähän sekaannukseen liittyy paitsi kristillinen skisma Teofiluksen ja Chrysostomuksen välillä myös Rooman itäisen osan sotilaallisen osaamisen heikkeneminen, kun Fravittan kukistuminen, Stilichon avustuksella?, jättää idän ilman kyvyiltään päteväksi todistettua sotilaskomentajaa, Stilichon tyydytykseksi. Tässä vaiheessa Stilicho kokee ajan olevan kypsä vaatia uudelleen Illyricumin itäisen prefektuurin jäljellä olevia diokeeseja. Tästä kypsyydestä on ensimmäisenä diplomaattisena merkkinä se, ettei länsi tunnustanut Aristaenetusta itäiseksi konsuliksi vuodeksi 404. Seuraavana Stilichon instrumenttina on sitten keisarillinen kirje, joka Honoriuksen käyttämän kritisismin ohessa epäsuorasti ja hienostuneesti johdattaa vastaanottajan mieleen, että Arkadiuksen vallassa olevat Illyricumin diokeesit olisivat paremmassa turvassa traditionaalisten läntisten vartioidensa suojassa.93 Tarkastellaan vielä lähemmin Rooman itäisen osan tilannetta, joka antaa Stilicholle mahdollisuuden ottaa nämä diplomaattiset askeleet. Ilmeisesti Stilichon poliittinen selusta on siksikin suojattu, että lännen kirkon pää, Innocentius I, on asettunut näkyvästi Johannes Chrysostomuksen puolelle tämän uskonnollisissa kiistoissa. Näin Milanon hovin uskonnollisen stragegian ideologinen siipi on samoilla linjoilla Stilichon kanssa: vaikka papilliset uskonsodanjohtajat eivät todennäköisesti hae sotilaallista konfrontaatiota, niin Innocentius I näkee itsensä Illyricumin kirkon päänä. Kun Innocentius on tuonut tämän julki ja tukee silti Konstantinopolin piispa Johannes Chrystostomusta, jolla on Jumalan käskynyhaltijan, augustuksen, kautta omat lailliset vaateensa Illyricumiin, niin loogisesti voidaan helposti päätyä siihen näkemykseen, että asettumalla Johannes Chrysostomuksen puolelle Innocentius on hyvin lähellä saada tahtonsa läpi Illyricumin valta-asemansa suhteen. Ongelmana on Rooman itäisen osan Jumalan käskynhaltija, Arkadius, joka ei hyväksy tätä näkemystä. Tässä mielessä Innocentius näkee Stilichon ainakin yhtä vahvana tukenaan kuin Stilicho diplomaattisessa prosessissaan Innocentiuksen ja hänen itäiset yhteytensä. Edward Gibbon on tutkinut Johannes Chrysostomusta, ”Kultasuuta”, seuraavasti: ”The sixth book of Socrates, the eighth of Sozomen, and the fifth of Theodoret, afford curious and authentic materials for the Life of John Chrysostom. Besides those general historians, I have taken for my guides the four principal biographers of the saint: - 1. The author of a partial and passionate Vindication of the Archbishop of Constantinople, composed in the form of a dialogue, and under the name of his zealous partisan. Palladius, bishop of Helenopolis (Tillemont, Mém. Ecclés. tom. xl. p. 500-533). It is inserted among the works of Chrysostom, tom. xiii. p. 1-90, edit. Montfaucon. 2. The moderate Erasmus (tom. iii. Epist. MCL. p. 1331-1347, edit. Lugd. Bat.). His vivacity and good sense were his own; his errors, in the uncultivated state of ecclesiastical antiquity, were almost inevitable. 3. The learned Tillemont (Mém. Ecclésiastiques, tom. xi. p. 1-405, 547˗626, etc. etc.), who compiles the Lives of the saints with incredible patience and religious accuracy. He has minutely searched the voluminous works of Chrysostom himself. 4. Father Montíaucon, who has perused those works with the curious diligence of an editor, discovered several new homilies, and again reviewed and composed the Life of Chrysostom (Opera Chrysostom. tom. xiii. p. 91-177). As I am almost a stranger to the voluminous sermons of Chrysostom, I have given my confidence to the two most judicious and moderate of the ecclesiastical critics, Erasmus (tom. iii. p. 1344) and Dupin (Bibliothéque Ecclésiastique, tom. iii. p. 38); yet the good taste of the former is sometimes vitiated by an excessive love of antiquity, and the good sense of the latter is always restrained by prudential considerations.”94 Gibbonin arvio tuosta kultasuusta on loppujen lopuksi uskovaisen mielen näkemys: 177 ”The monuments of that eloquence, which was admired near twenty years at Antioch and Constantinople, have been carefully preserved; and the possession of near one thousand sermons or homilies has authorised the critics of succeeding times to appreciate the genuine merit of Chrysostom. They unanimously attribute to the Christian orator the free command of an elegant and copious language; the judgment to conceal the advantages which he derived from the knowledge of rhetoric and philosophy; an inexhaustible fund of metaphors and similitudes, of ideas and images, to vary and illustrate the most familiar topics; the happy art of engaging the passions in the service of virtue, and of exposing the folly as well as the turpitude of vice almost with the truth and spirit of a dramatic representation.”95 Gibbonin tekstinpätkät kertovat hänen historioitsijan näkemyksestään: sitä rajoittaa uskonnollinen katsomus ja kyvyttömyys nähdä metaforien ja vertausten taakse, eikä hän siten ole suinkaan kirjoittanut kristinuskon vastaista teossarjaa, niin kuin useasti on väitetty, vaan hän on kristillisen tradition omaksuneen ihmisen tapaan niellyt olemukseltaan ”ei mitään merkitsevät” kristilliset ilmaisut. Chrysostomus, Augustinuksen tapaan, ei ole aikakautensa retorinen virtuoosi, joka liikkuu niin antiikissa kuin kristillisessä maailmassa kuin kala vedessä, vaan hän on klassisen koulutuksen saanut fanaattinen ja erityisesti asketismia puoltava mysteeripappi, joka irrottaa klassiset sanat, lauserakenteet ja kappaleet yhteyksistään ja merkityksistään, luonnon lainalaisuuksia kunnioittavasta traditiosta, ja upottaa ne taikauskon suohon. Sitä paitsi ihmeiden aikakautensa muiden kirkkoisien tapaan hän on taikurimestari, joka tempaisee reliikit ja pyhimykselliset selitykset ”hihasta ja hatusta”. Siksi olen usein ihmetellyt, miten tällaiset antiikin korkeakulttuurin vannoutuneet vihamiehet ovat voineet saada päänsä päälle sädekehän, joka on pystynyt läpäisemään monia järjen ja luonnon tutkimisen vuosisatoja tähän päivään asti taaten kantajansa puhdasmielisyyden ja ylittämättömän hyveen. Se, joka on lukenut Johannes Chrysostomuksen lukuisia saarnoja ja muita kirjeitä, ei voi yhtyä Gibbonin antamaan kuvaan Kultasuusta. Viimeksi mainitun teksti on täynnä viittauksia Raamattuun, jota siteeraamalla hän yrittää todistella kantansa oikeutusta. Miten tällaista mysteeriuskonnollista tekstiä siteeraamalla voidaan haukkua ja häväistä koko todellinen roomalainen maailma, kaupunkeineen, teattereineen, koulutettuine ihmisineen, tiedemiehineen, taiteilijoineen, armeijoineen, gladiaattoreineen, kauppiaineen, ylä- ja keskiluokkineen päivineen, se vaikuttaa nykyajasta käsin katsottuna käsittämättömältä. Kultasuun ”nerokkaat” lauseet täyttyvät profeetoista, sieluista, turmeltuneista ihmisistä, kunniasta, armosta, Hengestä, Taivaasta, hyveestä, pahasta, synnistä, rukoilemisesta, pelastuksesta, lihan kiduttamisen ilosta, pyhimyksistä, äärimmäisestä hulluudesta, ylpeyden uhraamisesta, hurskaasta kunniasta, almuista, ihmeistä, luopioista, pelosta, unista, marttyyrien glooriasta, omatunnosta, paheista, kuolemattomista ajoista, demoneista, sodista, suuttumuksesta ja vihasta, Ihmisenpojasta, enkeleistä, Helvetistä, ikuisesta elämästä, hurskaiden urotöistä, vaatimattomista naisista, nöyristä miehistä, hartaudesta, epäilystä, loputtomasta ilkivallasta, juopumuksesta, kapakoitsijoista ja portoista, kristillisestä filosofiasta, uskonnollisesta mietiskelystä, paastoamisesta, opetuslapsista, materiaalisesta yltäkylläisyydestä, marttyyriudesta, ihmisen luonteesta, aviorikoksesta, helvetillisistä tulista, Jumalasta. Hänen sanomisensa vaikuttaa ensi näkemältä runsaalta ja hänen ajatuksensa harkituilta. Kun niitä lukee lisää, niin silloin alkaa paljastua hänen tyhjä fanatisminsa, ajatusten rutiköyhyys ja sanomistensa ”täydellisyyttä lähestyvä tyhjänpäiväisyys”. Samoin kuin muut ylistetyt aikalaisensa Jeremias ja Augustinus hän on vain taikauskoinen ekstaasiin vaipuja, joka on saanut rappeutuneelta roomalaiselta vallalta itselleen auktoriteetin, joka 178 ei pohjaa mihinkään ansioihin: hän on lahjaton, kielteinen, suurisuinen, töykeä, tyylitön ja muiden kirkonmiesten tapaan haluton tietämään realiteeteista. Esitettäköön vielä joitain kohtia hänen kirjeenvaihdoistaan. Kahdessa kukistumisensa jälkeisessä kehotuksessa Theodorelle Kultasuu jaksaa valittaa kohtalonsa kurjuutta. Vertauksilla ja metaforilla hän yrittää nostaa itseään kurjasta asemastaan jonkinlaisen palvonnan patsaan jalustalle, mikä on mielenkiintoisella tavalla käänteistä toimintaa siihen nähden, miten hän on aikoinaan tuominnut kaikenlaiset pakanalliset patsaat ja niiden palvonnan. Kultasuulla on koko ajan mielessään asioita, joista hän katsoo voivansa ”itkeä ja marista” kirjeensä vastaanottojalle. Häntä kiehtoo edelleenkin kurjuuden ylistyksen kuvakieli köyhän maasta nostamisineen, kerjäläisen tunkiolta kohottamisineen ja hedelmättömän naisen kotona asumisineen. Hän tuo esille jumalaiset oraakkelit ja babylonialaiset kuninkaat sekä epäjumalanpalveluksen hulluudet. Kultasuu neuvoo runsain sanoin kirjeen vastaanottajaa, hän opettaa ja kaitsee, hän esittää viisasta ja avaramielistä, syvällistä ja kaikenkokenutta. Todellisuudessa hän ei sano mitään, hän vain pyörittelee taikauskonsa turhia sanoja. Teatterissa tämä olisi tragikomediaa, mutta todellisuudessa hänen ylpeä murheensa on pelkkää piinaa, hänelle ja muille. Ensimmäisessä kirjeessään Innocentiukselle Kultasuu kertoo kirkkoa kohdanneesta ”hirmuisesta myrskystä”. Hän kertoo hurskaiden piispojen Demetriuksen, Pansophiuksen, Pappuksen ja Eugeniuksen jättäneen kirkkonsa ja lähteneen tapaamaan kirjeen vastaanottajaa kertoakseen tälle tarkasti kaikesta. Heidän mukanaan on lähetetty diakonit Paulus ja Cyriacus täydentämään esitystä. Kultasuu katsoo vielä tämän henkilökohtaisen kirjeen olevan paikallaan valaisemaan tapahtumia. Sitten Kultasuu alkaa kertoa Theofiluksesta, kuinka tätä on määrätty tulemaan yksin Konstantinopoliin, koska häntä vastaan on esitetty keisarille syytteitä. Theofilus tuo kuitenkin mukanaan suuren joukon egyptiläisiä piispoja, toivoen näyttävänsä alusta pitäen, että hän on tullut sotaan ja antagonismiin. Konstantinopoliin saavuttuaan Theofilus ei yleisen tavan ja lain mukaan astu kirkkoon ja pidä yhteyttä Chrysostomukseen, jonka kanssa ensin mainittu ei jaa keskusteluja, rukouksia tai seuraelämäänsä. Niin pian kun Theofilus on noussut laivasta suurenmoiseen ja jumalaisesti rakastettuun Konstantinopoliin, kiirehdittyään ohi kirkon eteishallin, hän lähtee ja sijoittautuu asumaan pääkaupungin ulkopuolelle, ja vaikka Kultasuu vakavissaan pyytämällä pyytä tätä, ja tämän mukana tulleita, olemaan hänen vieraanaan,XCIII he eivät suostu. Tästä pulmallisesta tilanteesta hämillään,XCIV Kultasuu ei itse tee ratkaisevaa siirtoa, vaan mitä hurskain keisari kutsuttaa Kultasuun luokseen ja määrää tätä menemään muurien ulkopuolelle paikkaan, missä Theofilus oleskelee, ja esittämään häntä vastaan esitettävät argumentit. Tätä syytetään rynnäköistä ja verilöylystä, lukumattomista muista rikoksista. Kun Kultasuu noudattaa kirkkoisien lakeja,XCV Kultasuu, ei ota vastaan tuomarin virkaa vaan, luopuu halukkaasti tehtävästä. Theofilus sen sijaan ponnistelee pahentaakseen aikaisempia loukkauksiaan Kultasuuta kohtaan: hän kutsuu luokseen Kultasuun arkkidiakonin, mielivaltaisen vallan kurkottelulla, aivan kuin kirkko olisi jo ”jäänyt leskeksi”, eikä sillä olisi XCIII kaikki oli tehty valmiiksi, asunnot hankittu ja kaikki mikä oli sopivaa XCIV koska Kultasuu ei löytänyt syytä tälle kohtuuttomalle vihanpidolle, koska hänen kosketuksenottoihinsa ei tullut vastauksia, koska kaupunki vaipui hämminkiin, koska Theofilus ei suostunut ottamaan vaihtoehtojensa joukkoon syyn ilmoittamista ja koska Theofilusta syyttävät tajut olivat itsepintaisia CV ottaa huomioon ja osoittaa kunnioitusta Theofi Theofilustakin lustakin kohtaan, tietää, ettei kirkollista oikeusjuttua voida suorittaa syytetyn oman tuomiokunnan rajojen ulkopuolella, vaan useiden provinssien asiat on hoidettava provinssien rajoissa 179 piispaa. Keinoillaan Theofilus viettelee kaiken papiston puolelleen, ja kirkot tulevat ”perin köyhiksi”, kun jokaisen kirkon papisto vetäytyy asteittain, antaaksen Kultasuun vastaisia ohjeita ja valmistautuu tekemään häntä vastustavia syytöksiä. Tämän tehtyään Theofilus lähettää Kultasuulle haasteen ja kutsuu tämän oikeuteen kuultavaksi, vaikka hän ei ole vielä puhdistanut itseään häntä vastaan nostetuista syytteistä. Italian goottihyökkäyksen aikana idässä ollaan omistauduttu tällaisten pulmien ratkaisemiseen eikä reagoida mitenkään Italian uskomattomilta vaikuttaviin uutisiin! No, annetaan Kultasuun kuitenkin jatkaa. Tässä vaiheessa Kultasuu tiedostaa, ettei häntä haasteta oikeuteen vaan kutsutaan vihollisen ja vastustajan luokse. Kultasuu lähettää Theofiluksen luo piispoja, Pesinuksen Demetriuksen, Apamean Eulysiuksen, Appiarian Lupicinuksen, ja presbyteereistä Germanuksen ja Severuksen, jotka Kultasuun antamalla maltillisuudella valaisevat Theofilusta, ettei Konstantinopolin piispa saavu paikalle, koska silloin hän tulisi tuomittavaksi, joutuessaan vihollisen eteen. Kultasuu jatkaa tuohtuneena: ”Kuinka voisi joku, joka ei olisi vielä vastaanottanut minkäänlaisia kanteen lakiesityksiä minua vastaan ja joka oli toiminut alussa kuvattuun tapaan, ja erotettuna itse kirkosta, kirkollisesta yhteydestä, ja rukouksesta, ja joka oli valmentamassa syyttäjiä, viettelemässä papistoa, ja hävittämässä kirkkoa, kuinka, kysyn minä, hän voisi oikeudenmukaisesti nousta tuomarin valtaistuimelle, joka ei ollut missään mielessä sopiva hänelle?” Egyptiin kuuluvan ei ole sopivaa tuomita niitä, jotka ovat Traakiassa, ja egyptiläinen on vielä itse syytteessä, vastaajaksi väitetyn vihollinen ja vastustaja. Theofilus ei tässä tilanteessa kuitenkaan vähääkään häkelly, vaan kiiruhtaa saattaakseen loppuun suunnitelmiaan, vaikka Kultasuu on julistanut valmiutensa puhdistaa itsensä syytöksistä ”sadan äänen ja tuhannen piispan läsnä ollessa”. Kultasuun poissa ollessa, kun tämä Konstantinopolin piispa vetoaa uuteen synodiin, Theofilus vaatii kavahtamatta oikeudenkäyntiä, ei kuultuaan Kultasuun perusteluista vaan avoimesta vihollisuudesta, ja Theofilus vastaanottaa Kultasuun syyttäjät ja julistaa ne vapaiksi, jotka Kultasuu on julistanut kirkonkiroukseen. Niiltä, jotka eivät vielä puhdistaneet itseään heitä vastaan asetetuilta syytöksiltä, Theofilus kuulee valituksia Kultasuuta vastaan ja tekee pöytäkirjoja menettelytavoista ja toimenpiteistä, jotka kaikki ovat lain- ja kaanonien vastaisia. Mielivaltaisen vallan ja auktoriteetin näytteillepanolla Theofilus, Kultasuun mukaan, häätää viimeksi mainitun kirkosta, ”kun ilta oli pitkälle edennyt ja ihmiset virtasivat peräämme”. Julkinen ilmiantaja vetää Kultasuuta pitkin kaupungin keskustaa, ja tämä raahataan merenrannalle, työnnetään laivaan ja suoritetaan yömatka, koska Kultasuu on vedonnut synodiin hänen tapauksensa oikeutettua kuulemista varten.96 Niin, nyt oikeudenkäynnit alkavat lähestyä sitä pysyvän interregnumin tilaa, missä ne ovat koko keskiajan. Ja tästä ”eräästä lähtökohdasta” tälle laittomuuden tielle kertoo itse kirkon Uuden Rooman piispa, ja idän kirkon johtohahmo, kokijana ja näkijänä. Tämä tapaus on mielenkiintoisella tavalla yksi ennakko- ja perustapauksista sille lailliselle toiminnalle, joka toistuu koko valtion ja kirkon yhdessäoloajan. Tämä uusi uljas lainsäädäntö on kaukana roomalaisesta vastaavasta, jossa kuullaan kumpaakin osapuolta, todistajia objektiivisesti, ja jossa oikeudenkäyntiä voidaan julkisesti seurata. Mysteeriuskonnon tulessa valtion yhteyteen ei riitä, että kirkollinen tuomioistuin toimii suljettujen ovien takana, jossa ei-uskovaisella syytetyllä ei voi olla ei-uskovaisia todistajia, jossa vallitsee papillinen hierarkia ja kristillisen suvaitsemattomuuden suvaitsevaisuus, nyt syytetystä saattaa hämmästyttävän nopeasti tulla syyttäjä, kun hän vain varmistaa aseellisen voiman ja runsaan papiston taustatuen. Laissa tapahtuu samantapainen ylitsevuotavaisuus kuin herjaus- ja ylistyskirjoituksissa, proosassa ja runoudessa, kaikki alkaa vaikuttaa samanaikaisesti kaikkeen, tapahtumien dialektiikka 180 saa ajasta riippumattomia, mysteeriuskonnollisen ajattomuuden sillisalaattisia piirteitä, kun alusta voidaan saman tien hypätä loppuun ja päinvastoin, tuomari voi muuttua syytetyksi ja päinvastoin. Kaikki alkaa olla mahdollista, kun vain puheiden takana on voimaa. Väkivallan tie on kovin kapea ja loputon avarakatseiselle mielelle. Tosin Chrysostomuksen tapauksessa ei ole kysymys pelkästään kunnon miehestä, Kultasuu, kontra langennut sielu, Theofilus, vaan tyypillisestä uskonnollisen suvaitsemattomuuden uljaasta taistelusta. Johannes Chrysostomus on jo saanut vihollisensa, Theofiluksen, Uuteen Roomaan, mutta Kultasuu tekee virheen ja haluaa antaa tekemiselleen hurskauden ja oikeudenmukaisuuden silauksen korostamalla, ettei asetu tuomariksi, koska Theofilus ei kuulu hänen tuomiopiiriinsä. Tässä Kultasuu on oman pateettisuutensa vankina, koska hänen vihollisensa ei tietenkään näitä retorisesti lausuttuja rajoja kunnioita, vaan pelin voittaa se, joka jatkaa suoraviivaisimmin kohti päämääräänsä. Tosin tässäkin kirkollisessa pelissä tätäkään osakamppailua ei ratkaise toinen uskonnollinen kiistakumppani, vaan sen ratkaisee, niin kuin aina, maallinen todellisuus, ja, niin kuin hyvin usein, sen valta ja auktoriteetti. Zosimus, joka on Eunapiuksen Universaalin historian katketessa 400-luvun alkuun siirtynyt käyttämään päälähteenään pakana Olympiodorusta (joka näkee kristillisyyden jo paljon pehmeämmissä väreissä kuin klassinen Eunapius), ymmärtää Johannes Chrysostomuksen kukistumisen syyn olevan aivan muualla kuin mitä uskonkiihoinen Kultasuu itse väittää. Zosimuksen mukaan Rooman itäisen osan keisarinna Eudoxia on jo aikaisemminkin ollut tyytymätön Kultasuuhun tämän tavasta pilkata häntä, keisarinnaa, kansalle pitämissään saarnoissa. Marcus Diaconin mukaan Kultasuu hyökkää Bauton tyttären saaliinhimoa vastaan jo vuonna 401. Zosimus viittaa kuitenkin Kultasuun kuuluisaan naisten, varsinkin hovin jalosukuisten, julkiseen paheksumiseen. Alluusiossaan Kultasuu esittää keisarinnan Jezebelinä. Seremonia ei ole enää jäljellä, mutta siitä kertovat myös PalladiusXCVI ja SocratesXCVII. Keisarinnaa vastaan saarnaaminen johtuu siitä, että Eudoxia on tekemisissä Johanneksen vihollisen, Kyproksen Epifaniuksen, kanssa. Synodi, joka on kutsuttu kokoon kuulustelemaan Aleksandrian Theofilusta hänen Origenesia kannattavien pappien kohtelusta, kääntyy kuulemaan henkilökohtaisten syytösten kokoelmaa Kultasuuta vastaan kesäheinäkuussa 403. Chrysostomus kieltäytyy olemasta läsnä syytöstilaisuudessa, ja poissaoleva Konstantinopolin piispa pannaa viralta ylenkatseen takia ja häntä rangaistaan. Kolmen päivän ajan hän kieltäytyy poistumasta kaupungista, hänen puolestaan on kapinointia, mutta lopulta hänet pakotetaan lähtemään. (Sitten ajalle kuvaavasti hänet kutsutaan välittömästi takaisin, kristillisten ennusmerkkien, ihmeolentojen ilmestymisen takia.) Zosimus kirjoitaa: ”Keisarinnasta tulee Kultasuun julkinen vihollinen. Keisarinna tekee kaikkensa vallassaan olevan taivuttaakseen kaikki piispat Kultasuun siirtämiseksi pois virastaan. Kultasuun päävihollinen on Aleksandrian Theofilus, ”ensimmäinen petturi ikivanhoja esi-isiltä perittyjä riittejä vastaan”. Vaikka oikeudenkäyntiä ehdotettiin Kultasuuta vastaan, Johannes Chrysostomus katsoo, että ratkaisu olisi oleva epäoikeudenmukainen (niin kuin Innocentiuskin esittää papistolle), ja Kultasuu lähtee omasta vapaasta tahdostaan Konstantinopolista. Pääkaupungin väestöXCVIII tulee tästä levottomaksi, koska Kultasuu on taitava irrationaalisen, meluavan väkijoukon valvontaansa ottamisessa. Konstantinopoli on täydessä sekasorrossa, samalla kun niin kutsutut munkit valtaavat kristillisen kirkon.XCIX Nämä XCVI Dial. 8 XCVII 6.15 XCVIII jota Kultasuu on ruokkinut ylhäisön herjauskirjoituksilla XCIX Zosimus seuraa tässä tosin vielä Eunapiusta. Esitettyjen tapahtumien kanssa on samanaikaisesti kristillisiä hyökkäyksiä, esimerkiksi Kultasuu arvostelee ankarasti papiston korruptiota ja Va- 181 munkit ovat miehiä, jotka ovat hylänneet laillisen avioliiton ja he täyttävät kaupungeissa ja kylissä poikamiesten taajaväkiset korkeammat oppilaitokset. He ovat hyödyttömiä sotaan tai muihinkaan valtion palveluksiin ja virkatoimituksiin. Zosimuksen mukaan noista Arkadiuksen ajoista lähtien hänen omiin päiviinsä asti (500-luvun alussa) nämä munkit ovat ottaneet itselleen suurimman osan maasta, ja sen verukkeen varjolla, että antavat kaiken köyhille, he ovat alentaneet melkein kaikki muutkin äärimmäiseen puutteeseen ja kurjuuteen, kerjäläisyyteen asti. Joka tapauksessa kesällä 403 nämä munkit ottavat kirkot haltuunsa ja estävät kansaa tulemasta niihin tavanomaisiin hartaushetkiinsä. Tämä raivostuttaa aateliston ja sotilaat, jotka, innokkaina nöyryyttämään munkkien julkeutta, menevät ulos signaalin saatuaan, ja tappavat väkivaltaisesti ja erotuksetta kaikki munkit, niin että ”kirkko on täynnä ruumiita”. Pakoon yrittäviä munkkeja ajetaan takaa, ja jokainen, jolla on harmaat vaatteet päällään, ammutaan, niin että useat sivullisetkin kuolevat munkkien mukana harmaissa asuissaan, suriessaan tai jonkin muun traagisen sattuman takia. Sen jälkeen Kultasuu palaa Konstantinopoliin toistamaan aikaisempaa käytöstään ja panemaan liikkeelle vanhat levottomuudet ja häiriöt. Vallassa ovat nyt enemmän kuin koskaan ilmiantajat, palvellen aina hovin eunukkeja. Jos joku rikas kuolee, he paljastavat hänen omaisuutensa, aivan kuin kuolleella ei olisi lapsia tai sukulaisia, ja keisarin käskyt määräävät, että se ja se maatila on siirrettävä niin ja niin. Maatilat annetaan niille, jotka pyytävät niitä, jopa silloinkin kun kuolleen lapset seisovat surevina kutsuen kuolleita vanhempiaan. Kaikki ongelmat liittyvät yhteen täyttämään kaupungit surulla ja aiheuttavat vakavaa tuhoa niiden asukkaille. Keisari on äärettömän typerä ja hänen vaimonsa, joka on erityisen itsepäinen naiseksikin ja on kiintynyt niihin, jotka häntä hallitsevat, nimittäin kyltymättömiin ja kaikkialla läsnä oleviin eunukkeihin ja hänen naispalvelijoihinsaC, tekee elämän sietämättömäksi kaikille, niin että tavalliselle ihmiselle ”mikään ei ole kuolemaa parempaa”. Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki, sillä Konstantinopolia uhkasi vaara, jota ei voida liioitella. Kun Kultasuu palaa karkotuksesta, hän kiihottaa kansaa keisarinnaa vastaan tavanomaisella lorullaan ja hölynpölyllään, kunnes hänet karkotetaan uudestaan piispanistuimeltaan ja pääkaupungista 20.6.404. Ja kansankiihottaja-Kultasuu viedään laivalla pois.CI Mutta tämän uskonnollisen fanaatikon tukijat päättävät, ettei ketään seuraajaa olisi nimitettävä täyttämään Kultasuun tyhjäksi jättämää piispanistuinta. He päättävät tuhota pääkaupungin tulella. Kun nämä fanaatikot ovat yöllä salaa sytyttäneet kirkon tuleen, he pakenevat pääkaupungista aamunkoittaessa, ja siten he pujahtavat pois rikoksen selittämisen ulottuvilta. Uuden päivän koittaessa kaupungille koituva vaara on ilmeistä kaikille: kirkko on palanut runkoa myöten ja tuli kalvaa kirkon lähellä olevat talot, varsinkin ne, joihin tuli pääsee käsiksi tuulenpuuskan avulla. Tuli käy käsiksi myös palatsin edessä olevaan senaatin taloon. Kyseessä on kaunis ja ylenmääräisesti tyylitelty rakennus, joka on koristeltu näkemisen arvoisilla kuvapatsailla ja värimarmorilla. Patsaat on alun perin pyhitetty Helicon vuoren muusille, joiden patsaat, Constantinuksen aikaisen pyhyyden loukkauksen vaiheissa, on asetettu Konstantinopoliin, nyt ne tuhoutuvat kiihkouskovaisten sytyttämässä kaupunkipalossa. Siten ne paljastavat ”erittäin selvästi universaalin muusista piittaamattomuuden”. Senaatin rakenuksessa ovat Zeuksen ja Athenan kuvapatsaat, jotka seisovat kivijalustoilla rakennuksen ovien edessä. Zeuksen patsas on Dodonan Zeuksen kuvapatsas ja Athenan patsas on pyhitty Linduksessa. Kun tuli on kalvanut koko rakennuksen, lyijykatto sulaa ja valuu alas patsaiden päälle, ja kivityö, joka ei pysty välttämään tulta, putoaa niiden päälle. Kun talo on muuttunut kasaksi ja kivimurskaksi, kaikki otaksuvat, että patsaat ovat myös tuhkana, mutta aluetta puhdistettaessa ja valmisteltaessa uudelleen rakentamista varten lensin, Valentianuksen ja Theodosiuksen kristillisiä lakeja (kahdella ensin mainitulla CTh 12.1.63, 370 ja viimeksi mainitulla CTh 16.3.1., 390), joita keisarillinen valtakoneisto laittaa käytäntöön. C Zosimus viittaa Amantiukseen, casterensis sacri pal., Marsaan, Procopiuksen leskeen, Castriciaan, Saturninuksen vaimoon, ja Eugraphiaan. CI Kultasuu oli herjannut Eudoxiaa hänen lähelle St. Sophian kirkkoa pystytyn patsaan juhlistamisesta. Synodi, jonka oli ollut tarkoituksena puhdistaa hänet syytteistä mutta joka oli johtanut Kultasuun ensimmäiseen karkotukseensa, kääntyi nyt vahvistamaan sen. Johannes Chrysostomus pantiin viralta, mutta hän kieltäytyi lähtemästä. Lopulta Arkadius ajoi piispan maanpakoon ja Kultasuu lähti siis pääkaupungista edellä mainitulla päivämäärällä. 182 nämä edellä mainitut kuvapatsaat ovat ainoita säilyneitä osia koko kauniista rakennuksesta. Tämä elähdyttää enemmän kultivoituneita ihmisiä olemaan optimistisia kaupungin tulevaisuuteen nähden. ”Nämä jumaluudet ovat aina pitävä siitä huolen. Kääntyköön kaikki sellaiseksi kuin jumalat katsovat sopivaksi. ”97 Zosimuksen esitys, jossa on hienostunut pakanallisen pronoian avartaminen kuvauksen loppuhuipentumana, ei ole kiinnostanut kovin monia tutkijoita. Kuitenkin tämä esitys jatkaa samalla paljastavalla linjalla kuin aikaisempi Zosimuksen uskonnollisen oikeudenkäynti lainkäytön suhteen: Arkadiuksen aikakaudesta ei alkanut pelkästään munkkien kulttuurituholaisuus, vaan yhtämittainen sekasorto keisarin ja keisarinnan, hovin, munkkien, piispojen, armeijan, virkamiesten ja kansan suhteissa. Mielestäni huomiota herättävinä koko keskiajan vallitsevina piirteinä ovat ilmiantajat ja kristillisten fanaatikkojen rankaisematta jätetyt hävitystyöt kaikilla kulttuurin saroilla. Chrysostomuksen toinen kirje Innocentiukselle jatkaa samalla linjalla kuin ensimmäinenkin. Hän valittaa heidän välistä suurta etäisyyttä, mutta vakuuttaa, ettei ole laiminlyönyt yhteyttään Rooman piispaan. Kultasuun mukaan seurakuntia on nöyryytetty maahan, kansaa on hajotettu, papiston kimppuun on käyty, piispoja karkotettu ja esi-isiltä perittyjä lakeja loukattu. Kultasuu kertoo olevansa kolmatta vuotta karkotuksessaan alttiina nälälle, rutolle, sodille, alinomaiselle piiritykselle, sanoin kuvamaattomalle yksinäisyydelle, päivittäiselle kuolemalle ja issaurialaisten miekalle.98 Ensimmäisessä vastauskirjeessään Kultasuulle Innocentius lohduttaa tätä sillä, että niiden monien ihmisten opettajat ja sielunpaimenet, pastorit, pysyvät lujina kärsivällisyyden täydellisyydessään, koska heidät on pantu koetukselle. On luotettava Jumalaan, annettava Pyhien kirjoitusten vartioida mieltä. Innocentius palauttaa mieliin, että pyhimykset ovat saaneet kärsivällisyyden kruunun. Mestari Kristuksen silmien alla omatunto on saavuttava rauhan taivaassa.99 Toisessa kirjeessään Innocentius on laittanut vaikutusvaltansa peliin osoittaen paimenkirjeensä Konstantinopolin kirkon papistolle ja kansalle, presbyteereille ja diakoneille. Hän on saanut selonteon tapahtumista diakoni Cassianukselta ja presbyteeri Germanukselta Konstantinopolin levoottomuuksien näkymästä.CII Innocentius puhuu jälleen (kirjureilleen) kärsivällisyyden lohdutuksesta. Innocentius kertoo tuntevansa sympatiaa Konstantinopolin seurakuntalaisia kohtaan. Innocentius korostaa ”pääveljienne, pappistoverienne ja piispojenne” kärsineen epäoikeudenmukaisesti. Häntä ei ole päästetty kuultavaksi. Mitään rikosta häntä vastaan ei ole nostettu, mistään sellaisesta ei ole kuultu. Toiset miehet on asetettu elävien pappien tilalle. ”Sellaisia rikoksia tekoja isämme eivät ole tehneet.” Heitä on estänyt se tosiasia, ettei kenelläkään ole auktoriteettia vihkiä jotakuta papiksi yhä elävän henkilön tilalle. Valheellinen pappisvihkiminen ei voi riistää papilta hänen virka-arvoaan. Eikä piispaksi voi tulla henkilö, joka on asetettu vääryydellä jonkun tilalle. Nikean kaanoneita on noudatettava. Vain näille katolisen kirkon kaanoneille on oltava kuuliaisia ja niitä on tunnustettava. Kerettiläisten sepitelmiä ei ole lisättävä katolisiin kaanoneihin. Kerettiläisten vihamieliset ja laittomat säädökset heikentävät aina Nikean kaanoneita. Kerettiläisiä esityksiä ei pidä pelkästään olla seuraamatta, vaan ne on tuomittava kerettiläisiksi ja skismaattisiksi sepitelmiksi, niin kuin on aikaisemmin tehty Sardican kirkolliskokouksen, ”meitä ennen olleiden” piispojen toimesta. CII Selvityksen antajat ovatkin Kultasuun ja Innocentiuksen luotettavia yhdyssiteitä, he ovat lähtöisin Rooman läntisestä osasta, ovat viettäneet suuren osan aikaansa Egyptin erämaissa ja luostareissa, ovat tuomassa Kultasuun niin ihailemaan asketismin ja luostarikulttuurin rappiosanomaa Rooman läntiseen osaan. 183 Mitä ”meidän on tehtävä” nykyajan vastaavien ongelmien suhteen? Synodinen päätös niistä on välttämätöntä, ja ”me olemme pitkään julistaneet”, että synodi on kutsuttava kokoon, jotta tämänlaisten rajuilmojen agitaatiota voitaisiin hillitä. Tällä tavoin ”Paholaisen kateuden aiheuttamat häiriöt voidaan huojentaa”. Uskon lujuudessa ”meidän ei ole pidettävä mitään mahdottomana Herralle”. Yhteiskirkollinen synodi vahvistaa sen, että Jumalan tahdolla nämä häiriöliikkeet tulevat päätepisteeseensä. Innocentius korostaa saaneensa kuulla paljon pakopaikan Roomasta saaneilta piispoilta, Demetriukselta, Cyricukselta, Eylysiukselta ja Palladiukselta, konstantinopolilaisten kokemista uskonnollisista koettelemuksista.100 Esitettäköön tässä vielä loppukaneettina Kultasuusta Gibbonin mieleenpainuva kuvaus, joka maalailee suurin sanoin henkisen pieneläjyyden: ”Chrysostom was naturally of a choleric disposition. Although he struggled, according to the precepts of the Gospel, to love his private enemies, he indulged himself in the privilege of hating the enemies of God and of the church; and his sentimentes were sometimes delivered with too much energy of countenance and expression. He still maintained, from some considerations of health or abstinence, his former habits of taking his repasts alone; and this inhospitable custom, which his enemies imputed to pride, contributed at least to nourish the infirmity of a morose and unsocial humour. Separated from that familiar intercourse which facilitates the knowledge and the despatch of business, he reposed an unsuspecting confidence in his deacon Serapion; and seldom applied his speculative knowledge of human nature to the particular characters either of his dependants or of his equals. Conscious of the purity of his intentions, and perhaps of the superiority of his genius, the archbishop of Constantinople extended the jurisdiction of the Imperial city, that he might enlarge the sphere of his pastoral labours; and the conduct which the profane imputed to an ambitious motive, appeared to Chrysostom himself in the light of a sacred and indispensable duty.”101 Ne seikat, että Honoriuksen kirje Arkadiukselle ei saa mitään vastausta ja Innocentiuksen paimenkirjeet virkaveljensä Konstantinopoliin eivät tuota myöskään ekumeenista kirkolliskokousta vaan Honoriuksen ja Innocentiuksen lähettämän lähetystön vangitsemisen, kertovat Innocentiuksen vaikutuspyrkimysten epäonnistumisen lisäksi Stilichon diplomaattisen tien loppuunkäymisestä. Sekä Innocentiuksella että Stilicholla on kuitenkin vielä syytä toiveikkuuteen, koska idän vahva mies, Fravitta, on joutunut uskonstrategian hyökkäyksen kohteeksi. Keisarinna Eudoxian suosikki Hierax syyttää FravittaaCIII rikoksesta ja hänet teloitetaan. Jo Gainaksen kapinan aikoihin Fravittaa syytetään siitä, että ”hän osaa ottaa voiton, mutta ei tiedä miten sitä käsitellään”. Konstantinopolilaiset, jotka jo usean vuosikymmenen kristillistämisen perusteella ovat yhä enemmän ”tottumattomia voittoon ja ruumiilliseen taitavuuteen ja miehuullisuuteen”, katsovat voiton saavuttanutta Fravittaa pikemminkin ”jumalana kuin ihmisenä”. Ja silloinhan Fravitta nostaen ääntää puhui kovaa ja avoimesti keisarille, ja samalla monen mielestä vihamielisesti Rooman valtiota kohtaan. Kun keisari kysyy, mitä tämä haluaa palkinnoksi, Fravitta vastaa toivomuksenaan, että hänen sallittaisiin palvella jumalaa esi-isien tapaan. Arkadius myöntyy tähän, ja antaa Fravittalle sitten vielä konsulin virankin.102 Fravittan murhan takana on siis Hierax-niminen mies, jonka Eunapius on nähnyt ja jonka kanssa hän on kiistellyt, ja siksi Eunapiuksella on vaikutelma tämän miehen ”sielusta tämän puheen kautta”. Eunapiuksen mukaan Hierax on aleksandrialainen. Mies on ”kuin varis, kyltymätön ahneudessaan, ja irstaudessaan kuin kukko, pahimmankaltainen CIII Eunapiuksen mukaan, 69,72 184 aleksandrialainen ja pahempikin, jos se on mahdollista”. Eunapius on argumenteillaan saanut miehen häpeämään häpeämättömyyttään ja julkeuttaan, ja sitten Eunapius on kävellyt ulos, ja kaikki läsnä olijat ovat hämmästelleet, että aleksandrialainen on pitänyt kielensä kurissa, lopettanut jaarittelunsa ja ”punastunut karmosiininpunaiseksi”. Joka tapauksessa Hierax ei muuta käyttäytymistään, ainakaan Eunapiuksen mukaan: ”HänCIV osoitti sanansa JohannekselleCV, sanoen: ´Sinä olet näiden kaikkien ongelmien syy, sinä olet tuhoamassa keisareiden sopusoinnun, kaivat perustuksiltaan vehkeilyilläsi jumalallisinta ja ihmeellisintä (yhteiskunnallista – T.T.) sopimusta ja järjestelyä, ja lasket sen alas tuhoisaan luhistumiseen. Se on huomattava asia, pysyvin ja puheeksiottamaton suoja meille, se, että kaksi erillistä keisaria hallitsee yhtenäistä keisarikuntaa.´ Kun tämä oli sanottu, läsnäolijat nyökkäsivät erimielisyydestä hiljaa ja pelosta. Vaikka he olivat samaa mieltä täydestä sydämestään noiden sanojen kanssa, he pelkäsivät Johannesta ja oman hyötynsä takia (- - tämä erimielisyyden ajanjakso toi kunniaan jopa kunniattomille miehille) ja ottamatta lukuun valtion hyvinvointia he tekivät Johanneksesta HaukanCVI viekkaan suojelijan, heidän johtajansa, ja he tappoivat Fravittan.”103 Myöhemmin Eunpius kertoo, kuinka Haukaksi kutsuttu mies, Hierax, saadaan kiinni, niin kuin kotkan toimesta, miehen toimesta, joka on maksanut ja siten hänestä on tullut kuin Hesiodotuksen satakieli, kykenemätön kilpailemaan vahvempaa vastaan. Ja kotka itse ei poikennut satakielestä muuten kuin että hän oli kuin tarinan naakka, koska hänet oli kuorittu paljaaksi omista sulistaan ja höyhenistään, aivan kuin ne olisivat jonkun muun.104 Fravitta rikkoo huolimattomasti hoviseremoniaa, ja Fravitan osuutta romantisoivalta Eunapiukselta jää näkemättä, ettei Fravitta puolla kreikkalais-roomalaista pakanuutta vaan omaa germaanis-goottilaista vastaavaa. Joka tapauksessa Eunapius näkee Fravittan kuin Scipio Aemilianuksen ja hänen vastustajansa Gainaksen kuin karthagolaisen ratsuväen komentaja Phameaksen kolmannessa puunilaissodassa. Pahasti fragmentoituneessa kopion kopiossa tulee kuitenkin esille Eunapiuksen historiallinen kuva siitä, kuinka eunukki Hierax, tarkoittaa siis haukkaa, ja hänen liittolaisensa, keisarinnan tuella, liittoutuvat Johannes Chrysostomuksen kanssa, joka jo aikaisemmin uskonsotaisessa vihassaan Eutropiusta kohtaan on leppymätön tämän anellessa armoa alttarilla ja Kultasuu pitää kuolemaantuomitun Eutropiuksen edessä häväistyspuheen tätä vastaan. Nyt Kultasuu, joka on jo poistanut viroistaan ainakin 12 Vähän-Aasian piispaa, käy halukkaasti pakana Fravittan kimppuun. Kun Kultasuulla on keisarinnan tuki takanaan, nämä entiset ja myöhemmät viholliset yhdistävät voimansa Fravittan tuhoamiseksi. Eunapiuksen esityksessä Fravittan eristäminen korostuu, ja siten hänen loppunsa tulee entistä pateettisemmaksi. Fanaatikko Kultasuun raivo suvaitsevaista pakanaa kohtaan, joka on vieläpä konsulina, ei ole ihmeellistä, mutta miten keisarinna Eudoxia kääntyy toista syntyperäistä germaania vastaan, ja vielä valtion pelastajaa vastaan. Vastaukseksi tulee se, että Hierax on alun alkuaan Kultasuun apuri, josta tulee comes sacrarum largitionum vuonna 404, ja joka on jo aikaisemmin keisarinnan rakastaja. Eunapius liittää Fravittan murhan ja hänen vihollistensa keskittymisen Stilichon kaiken musertavaan valtaan.105 Tämä näyttää mielenkiintoiselta vaihtoehdolta jo senkin takia, että Stilicho on valmistelemassa hyökkäystään itää vastaan, ja toisaalta Innocentiuksella ja Kultasuulla on läheiset suhteet toisiinsa (jo munkkiaatteidensa ja valtapelinsä samanlaisuuden takia), ja Eudoxiahan on Stilichon tuttavaupseerin, Bauton, tytär ja Hieraxin kautta yhteydessä epäsuorasti Kultasuuhun. Mielestäni avainsyy Fravittan CIV Hierax CV Kultasuulle CVI Hierax 185 syrjäyttämiselle on tämän loukkaava käytös keisaria kohtaan. Fravitta ilmoittaa palvovansa perinteistä jumalaa triumfissaan ja tällainen käytös on sen hetkisen uskollisuudenvalan rikkomista: keisarin uskonnon omaksuminen on perusta uskollisuuden osoittamiseksi keisarille, toisaalta armeijassa vannotaan nyt aluksi vala keisarille ja Jumalalle. Arkadius on siis käännettävissä Konstantinopolin ja Vähän-Aasian pelastajaa vastaan, ja se selittää, miksi Fravittasta tulee filosofittomassa ja munkkeja kuhisevassa hovissa niin eristetty. Tässä vaiheessa Eudoxian ja Chrysostomuksen ja Stilichon ja Innocentiuksen intressit ovat yhteneviä, ja tämän asian yllä lepää julkisen ja yksityisen vaikenemisen verho. Jos Aurelianuksen ja Synesiuksen tapaisilla klassillisilla roomalaisilla on ollut jotain toiveita pakana Fravittan suhteen, niin nyt nämä toiveet ovat kerralla haihtuneet ilmaan. Kysymyksessä on kaikkiaan ristiriitainen asia: toisaalta itäroomalaiset puhdistavat armeijaansa gooteista ja muista barbaareista, toisaalta uskolliset barbaarit ovat silloisen armeijan perustana. Kristillisen vallan takia perinteisen tapaista armeijaa ei olla enää muodostamassakaan, ja roomalaiset eristäytyvät yhä enemmän sodankäynnistä uskontoonsa, samalla kun syntyneen uskonnollisen skisman kamppailut kristillisen strategian eri tasoilla alkavat lopullisesti eriyttää länttä ja itää toisistaan. Johannes Chrysostomus, Fravitta ovat saaneet mennä, ja Innocentiuksen ja Stilichon näkemykset ovat Rooman itäisen osan keisaria loukkaavia, asettaessaan tämän kristillisen strategian kyseenalaiseksi, samoin kuin kyvyn ylläpitää sotilaallisessa strategiassaan Illyricumin prefektuuriaan. Nämä syytökset eivät pelkästään loukkaa Arkadiusta, vaan ne asettavat kyseenalaiseksi Rooman itäisen hallitsijan kyvykkyyden. Ne ovat lopullisia siksi, että niiden johtava esittäjä, Stilicho, lopettaa nyt diplomatian käytön itään vastaan, valmistautuu kolmannen kerran sotilaallisen voiman käytöön Arkadiuksen hallinnoimalla alueella, ja onhan Stilicho julistettu jo idässä valtion viholliseksi. Tarkastellaan vielä ennen kansainvaellusten suurta alkua idän ja lännen consistoriumien toimintaa vuosina 403˗404. Rooman itäisessä osassa vuoden 402 kvestori ei ole virassaan enää vuonna 404. Molempina vuosina kvestorin edikteissä esiintyy sama termi, sacratissima urbs (Konstantinopoli),CVII kaupunkia nimitetään vuonna 402 myös termein urbs augustissimi nominis,CVIII muutoin näitä termejä ei ilmene tällä hallituskaudella. Yksi teksti vuonna 402 ja kaksi vuonna 404 alkavat sanalla cunctiCIX tai cunctaCX. Nämä niukat yhtäläisyydet eivät kuitenkaan riitä identifioimaan kvestoria samaksi henkilöksi. Toisaalta 9 lakia vuodelta 404 ovat tyyliltään yhteneviä ja ne voidaan nähdä Arkadiuksen kvestorina aikavälillä 29.1.404 – 24.11.404 olleen Eustathius I:n tekemiksi. 3 niistä on osoitettu pretoriaanien prefekti Eutychianukselle ja 3 virastojen päällikkö Anthemiukselle. Ne on laadittu jyrkän tylyyn, purevaan tapaan. Paikallisten neuvosmiesten, joista on tullut senaattoreita ennen tiettyä päivämäärää, on tehtävä ”heti, mitä heiltä on käsketty” (omnia incunctanter quae sunt iussa custodiant).CXI Teksteillä on tapana alkaa universalismeilla (kaikki,CXII ei mikään, kukaan,CXIII CVII CTh 16.5.30 (3.3.402); 16.2.37 (29.8.404); 16.4.5 (11.9.404). CVIII CTh 14.17.14 (22.3.402). CIX CTh 16.5.30 (3.3.402). CX CTh 16.4.4 (29.1.404); 16.8.15 (3.2.404). CXI CTh 12.1.160 (24.11.404). CXII CTh 16.4.4 (29.1.404); 16.8.15 (3.2.404), molemissa tapauksissa on cuncta-termi. CXIII CTh 6.27.14 (30.6.), käytössä nullus-termi. 186 joku, kuka tahansaCXIV) ja loppua rangaistusta ilmaisevilla sanoilla: multentur,CXV feriatur,CXVI pellantur,CXVIIadstringatur,CXVIIIrepellendisCXIX. Kolme kertaa esiintyy termi mellastavista uskonnollisista kokouksista (tumultuosa conventicula),CXX joka on 402 teksteissä muodossa profani conventusCXXI. Aikana, jolloin Kultasuun kannattajat ovat kuulusteltavina, EustahiusCXXII on todistajana kirkon omaisuuden tavara- ja kalustoluetteloista. Palladius kutsuu Eustahiusta kvestoriksi ja notaariksi, joka on mahdoton yhdistelmä, mutta kirkon omaisuuden luetteloiden tarkistuksessa kutsutaan todennäköiseksi kuultaviksi vanhempi virkamies ja yksi tai useampia notaareja, tai kvestori, joka on ollut notaari.106 Joka tapauksessa vuoden 404 kvestori Eustathius I täyttää nyt jälleen, Fravittan ongelman saatua Kultasuun haukka-operaatiolla ratkaisunsa, selkeitä uskonsodallisia käskyjä, joiden takana täytyy olla osaltaan ennen kaikkea tuon myöhemmin niin kaunopuheiseksi yleistetyn kirkkoylimys Kultasuun organisaation. Allekirjoittaneelle alkaa tulla yhä enemmän sellainen vaikutelma, että mitä ylistetympi ja suuremmalle liikanimellä varustettu kirkonmies, niin sen suurempia rötöksiä tällä on takanaan maallisen hyvinvoinnin ja kulttuurin romuttamisessa. Maallisesti sanottuna nämä miehet saavat suuremman kultaisen silauksensa sen mukaan mitä suuremmasta suoritetusta rikoksesta on kysymys! Keisarit Augustus, Honorius ja Theodosius esittävät virastojen päällikkö Anthemiukselle 29.1.404 seuraavaa: Virastojen henkilöstöä määrätään pidättäytymään osallistumasta myrskyisiin konventikkeleihin. Jos jotkut henkilöt uskaltavat pyhää häpäisevällä aikomuksellaan loukata ”Meidän Keisarillisen Jumaluutemme auktoriteettia”, heidät on pantava viralta ”virkansa vyöstä” ja heitä on rankaistava tavaroidensa lainsuojattomuudella.107 Tähän loppuu Fravittan vaatimuksesta alkanut suvaitsevaisempi kausi Gainaksen tappion jälkeen, kun pakanallisia triumfeja, kulkueita ja yleensä suvaitsevaisten uskontojen palvontamenoja järjestetään, eikä niihin puututa. Tämä on fanaatikko Kultasuulle uskonnollisen agitaation paikka, ja hänen tällä aikakaudella olevat murheelliset saarnansa vahvistavat omalla jäljittelemättömällä tavallaan tämän väitteen paikkansapitävyyttä. Tämä laki palauttaa klassiset virkamiehet suvaitsemattomuuden tukahduttavaan ruotuun. Näin haukka-operaationsa jälkeen Kultasuu saa kaksinkertaisen aiheen iloita rikoksestaan. Kvestorin kirkollisen suvaitsemattoman hyökkäyksen töykeä sävy jatkuu seuraavan kuun 3. päivänä augustusten, Arkadius ja Honorius, esityksellä pretoriaanien prefekti Eutychianukselle: Keisarit määräävät, että kaikki etuoikeudet, joita ”Meidän isämme pyhitetty muisto” ja aikaisemmat keisarit ovat suoneet kunnioitetuille patriarkoille tai henkilöille, jotka patriarkat ovat sijoittaneet ”toisten yli auktoriteettiin”, on säilytettävä täysvoimaisina.108 Konstantinopolin patriarkka saa lainvoimaisuutta Kultasuun kaudella, aivan CXIV CTh 10.22.5 (30.7.404); 16.4.5 (11.9.404; 12.1.160 (24.11.404), käytetty termi on si quis. CXV CTh 16.4.4 (29.1.404). CXVI CTh 10.22.5 (30.7.404). CXVII CTh 16.2.37 (29.8.404). CXVIII CTh CTh 16.4.5 (11.9.404). CXIX CTh 16.4.6 (17.11.404). CXX CTh 16.4.4 (29.1.404); 16.2.37 (29.8.404); 16.4.5 (11.9.404). CXXI CTh 16.5.30.2 (3.3.402). CXXII samannimisen kvestori-lakimies-prefektin sukulainen, joka tulee myöhemmin konsuliksi 187 samoin kuin lännessä tapahtuu samanaikaisesti toisen vahvan kirkon suurmiehen, Innocentiuksen, kaudella. Nämä lainvoimaisuudet ovat nauloja klassisen suuruuden arkkuun ja toivottavat todellisuudessa tervetulleeksi taikauskoiset pieneläjät, henkisessä sumussaan, herkkänahkaisuudessaan ja käsittämättömässä tietämättömässä toimeliaisuudessaan. Kesäkuun 30. päivän ediktissään Arkadius, Honorius määräävät virastojen päällikkä Anthemniusta, ettei kukaan salaisen palvelun ministeriössä oleva henkilö saa tästä eteenpäin pyrkiä anastamaan kuolleen jäsenen paikkaa, vaan niin nopeasti kuin ”kohtalottaret ovat kantaneet pois sellaisen jäsenen” häntä arvossa seuraava henkilö, työnsä ansioiden ja keisarillisen palvelun termien säännöllisellä järjestyksellä, on seuraava häntä ja on saava hänen palkkionsa, ja kaikkien luvattomien toimien on loputtava.CXXIII109 Heinäkuun 30. päivän ediktissään Anthemiukselle Arkadius ja Honorius määräävät, että, jos kuka tahansa henkilö tästä edespäin sallii asesepän asiamiehekeen ja valtuutetukseen tai pitää tätä maatilansa viljelijänä tai hyväksyy tämän päätilanvuokraajakseen, tällaiselta henkilöltä on riistettävä omaisuus, jonka, vastoin ”Meidän kieltoamme”, hän on luovuttanut sanotulle asesepälle, ja sellainen omaisuus, tietysti, on liitettävä verotileihin. Mutta aseseppää, joka on tehnyt tällaisen rikkomuksen lakia vastaan, on sakotettava kahden kultapunnan sakkorahalla.110 Tänä myrskyisänä aikana, jolloin pax Romana on lakannut toimimasta, rosvojen ja palkkasoturien ryöstöretket ovat saaneet luonnollisia vastareaktioita maaseudulla. Kristilliset keisarit toimivat Jumalan rauhan, pax Dein, aikana aivan kuin roomalainen rauha ei olisi muuttunut uskonsodan etniseksi puhdistukseksi ja barbaariväestöjen maahanottamisiksi, ja mellakoita ei olisi ollenkaan. Tällaiset säädökset estävät ihmisiä ryhtymästä omatoimisiksi, aivan samoin kuin aseiden kannon kielto, ja takaavat interegnumin säilymisen. Seuraavassa laissa ollaan syvällä uskonsodan melskeissä. Arkadius ja Honorius määräävät Konstantinopolin prefekti Studiusta (eli Arkadius määrää) 29.8. (11.9.) seuraavasti: Koska tutkimusten mukaan henkilöitä, jotka suorittivat tuhopolton,CXXIV ei löydetä, niin kuin ”Teidän Ylhäisyytenne” viralliset raportit ovat paljastaneet, ”Me vapautamme” papilliset henkilöt vankilasta. Heidät laitetaan laivaan ja he ovat palaavia omiin laareihinsa. Edelleen, talot, joiden voidaan todistaa vastaanottaneen vierasmaalaisia piispojaCXXV ja vierasmaalainen papillinen henkilöstö, ediktien julkaisun ja ”Meidän Rauhamme” julistamisen jälkeen, eivät ole pakenevia ”lainsuojattomuuden vaaralta”. Saman yleissäännön mukaisesti on toimittava, jos mikä tahansa talo vastaanottaa kaupungin papillista henkilöstöä, joka suorittaa kummallisia ja rajuja konvintikkeleitä kirkon ulkopuolella. Kapinanlietsonnan alun estämiseksi ”Meidän päätöksellämme” on päätetty, että kaikki vierasmaalaiset piispat ja papilliset henkilöt on karkoitettava ”mitä pyhitetyimmästä pääkaupungistamme”.111 Aikakirjoihin on jäänyt pysyvästi niin sanottu Neron Rooman polttaminen, hänhän kaiken lisäksi rakennutti kaupungin entistä ehommaksi. Ne lukuisat tuhopoltot, joita kristilliset mellakoitsijat sytyttävät keskiajalla ympäri kristillisen valtapiirin kaupunkeja, eivät ole saanut huomiota osakseen. Konstantinopolin sytyttäminen palamaan on ennakkotapaus sille, mitä tuleman pitää, mysteeriuskonnolliset fanaatikot eivät todellakaan välitä ”maallisesta mammonasta”. Nero on saanut ”ikuisen tuomion moraaliselta oikeudelta”, mutta nyt tässä CXXIII Salainen palvelu oli tunnetusti korruptoitunut. CXXIV kapina on syntynyt Kultasuun saaraamisen perustalta ja kapinoitsijat ovat polttaneet laajoja osia kaupungista CXXV ei siis residenssiä Konstantinopolissa 188 kristillisessä ennakkotapauksessa parin viikon tutkinnan jälkeen tutkimukset keskeytetään sekä papisto että papilliset henkilöt (pääasiassa villiintyneet munkit) päästetään lähtemään kotiseuduilleen. Heidät ”karkotetaan” Konstantinopolista, mutta käytännössä keisari suojaa ympäristönsä karkotetun Kultasuun kannattajista. Näin tuhopolttajat ja muut hurjistuneet, villiintyneet munkit lähtevät ”laareihinsa” jatkamaan uskonsotaa, niin kuin uskonsota jatkuu pääkaupungissakin. Osasta tulee luostarilaitoksen maahanviejiä Rooman läntiseen osaan. Mielenkiintoista olisi saada tietoja siitä, miten eri asteiden oppilaitokset ja koulut ovat muuttuneet munkkien pesäpaikoiksi, miten klassisen kulttuurin oppilaat ovat muuntautuneet harmaa- ja mustaviittaisiksi munkeiksi. Miten klassiset opettajat ovat näiden uusien oppilaidensa armoilla? Valitettavasti kukaan ei kerro tästä ratkaisevan tärkeästä klassisen kulttuurin alasajamisen puolesta. Yhtä vähän kuin tämä uusi ”ihmeiden aika” kokee merkittäväksi ja historiallisesti ylöskirjattavaksi näiden villiintyneiden koululaisten ja opiskelijoiden, munkkien, tuhopoltot, murhat ja muut rikokset. Eittämättä tulee mieleen Kiinan kulttuurivallankumous, mikä ei ole niin kaukaa haettua, kun ajatellaan entisen kulttuurin kehdon, Aleksandrian, muuttumista näiden villiintyneiden opiskelija-munkkien pesäpaikaksi, jossa he ovat jo hyökänneet opettajiaan vastaan, ja alkavat tappaa näitä ”sielunsyöjiä”, huippuesimerkkinään johtavan matemaatikko-filosofi Hypatian tapaus, jossa munkit repivät ”noidan” kappaleiksi. 11.9. Arkadius ja Honorius määrävät Konstantinopolin prefekti Studiusta pitämään huolta siitä, että, jos joku henkilö omistaa kaupungissa orjia, hänen on pakotettava heitä pidättäytymään hurjiin konvintikkeleihin osallistumisesta. Jokaisesta orjasta, joka otetaan kiinni näistä kielletyistä kokouksista, hänen on maksettava kolmen kultapunnan sakko.112 18.11. Arkadius ja Honorius jatkavat samoilla linjoilla määrätessään pretoriaanien prefekti Eutychianusta pitämään huolen siitä, että provinssien kuvernöörejä, rectores, varoitetaan siitä, että sellaiset kokoukset on kiellettävä laittomina, joissa nojataan ortodoksisten kirkkojen uskontoon mutta jotka hylkäävät luotaan pyhät ja loukkaamattomat kirkot ja yrittävät kokoontua jossain muualla. Henkilöt, jotka poikkeavat pyhitetyn lain mitä kunnioitetuimpien piispojen, Arsacius, Theophilus ja Porphyrius, yhteydestäCXXVI, on epäilemättä karkotettava kirkosta.113 Konstantinopolin mellakointia on vaikea saada hillityksi. Mielenkiintoista tässä on se, että orjat ovat näin merkittävällä tavalla nyt mukana, isännistään välittämättä, uskonnollisissa liikkeissä ja niiden kiihkoiluissa. Tosin Kultasuuhan nimenomaan saarnaa Konstantinopolin ”rikkaita ja ylpeitä” vastaan, mikä on herättänyt vastakaikua koululaisissa, opiskelijoissa, alempisäätyisissä ja orjissa. Tämä, jos mikä, on merkki pahimmanlaatuisesta kansankiihotuksesta, eikä tällä ole tekemistä kaunopuheisuuden kanssa, josta Kultasuuta on ylistetty ja aikakirjoihin merkitty. Asketismia ja sen puhtaimpia noudattajia, munkkeja, ihaileva Kultasuu on vastuussa villin munkkeuden leviämisestä hänen Antiokian ja Konstantinopolin aikoinaan ympäri näitä valtakeskuksia ja niiden ympäristöjä. Joka tapauksessa Arkadius vetoaa nyt Kultasuun pahimpiin vastustajiin puhdasoppisuuden kirkkojen uudelleen löytämiseksi, paikkojen, joista asketismin innostuksen valtaamat, opiskelunsa ja työnsä hylänneet munkit ja nunnat, erakot ja niin edelleen ovat kaikonneet. Arkadiuksen edikti kertoo kuitenkin laajalle levinneestä fanatismista, yhteiskuntarauhan päähävittäjästä, jota on enää niin vaikea saada kahlehdituksi. Klassisen opiskelun loppuessa ja ihmisten villiintyessä ”peto on jo päästetty luolastaan”, olkoot hallitsijat vaikka vieläkin jumalallisempia mieleltään, ja juuri siksi. Asketismin ensiaskelista länteen todistavat Innocentiuksen ja Kultasuun välittäjinä olevat munkit, kuten Johannes Cassianus ja Germanus, jotka avaavat perustat läntiselle CXXVI praedammare, ennalta tuomittu, aikaisemmin tuomita 189 luostarilaitokselle. Heidän kaikkien toimia tukevat myöhemmin Rooman läntisessä ja itäisessä yhteisymmärryksessä Honorius ja Theodosius II. Seuraavana vuonna idässä on uusi kvestori. Tämä kvestori on selvästi maltillisempi kuin fanaatikko Kultasuun aikakauden vastaava. Uusi kvestori joutuu korjaamaan Kultasuun aiheuttamia yhteiskunnallisia ongelmia. Uudelta kvestorilta on säilynyt 11 tekstiä, joista 6 on osoitettu pretoriaanien prefekti Anthemiukselle ja 3 virastojen päällikkö Aemilianukselle. Kvestorin teksteissä ei ole edeltäjän ´suppeita kutistamisia´. Niiden tilalle tulee duplikaatioita: ´laiminlyödä´, neglegentia vel senio (CTh 7.10.1. pr), ´kaukaiset provinssit´, in ongioribus ac remotis provinciis (CTh 11.30.63). Tällä ajanjaksolla 22.1.405 – 19.12.405 toimineella anonymuksella kvestorilla on maltillinen sävy. Provisio, josta senaattorit ovat kiinnostuneita 1 prosentin verran, on moderata nostri numinis definitio (Cth 2.33.4). Uusi kvestori on todennäköisesti asianajaja. Muutokset antiikkiseen lakiin (priscum ius,CXXVIIlex antiquaCXXVIII), joka koskee avioliittoa ensimmäisten serkkujen kesken, on huolellisesti ilmaistu, niin että se peittää mahdolliset satunnaisuudet.CXXIX Sitten on uudistava teksti, joka antaa isälle oikeuden saattaa aviottomat lapsensa osaperillisiksi laillisten jälkeläisten puuttuessa.CXXX Viittaukset käsitteeseen contractus creditae pecuniaeliure stipularilusuraeCXXXI osoittavat samaan suuntaan. Fraasi ´analogiassa´, ad instar, mikä on merkkinä lakimiesmäisestä päättelystä, ja jota ei löydy Arkadius aikakauden muista teksteistä, esiintyy kahdessa tekstissä.CXXXII Sanonta, että on ´tarpeetonta´, supervacuum iudicamus, kieltää hevosia, jotka eivät ole keisarien omaisuutta, non nostros, keisarillisten palatsien talleihin majoittumasta,CXXXIII on kaikkea muuta kuin rentouttavan suurpiirteinen.114 Arkadius ja Honorius esittävät 22.1.405 virastojen päällikkö Aemilianukselle (Anthemius oli virastojen päällikkö vielä 404) määräyksen, että pakollisen majoituksen taakka otetaan pois asesepiltä. Arkadius on lähettänyt keisarilliset kirjeet vastaavasta asiasta ”Maineikkaalle kreiville” ja sotilaiden päällikölle Orientiin. Antiokian asesepille annetaan etuoikeus vapautua pakollisesta majoituksesta, keisarillisen seurueen poissa ollessa, comitatus.CXXXIV Sama vapautus annetaan Antiokian aseseppien verstaille ja kaikille muille kaupunginhallituksille.115 Tällaiset lait ovat hyvinä esimerkkeinä siitä, mitä merkitsee kansainvaellusten levottomien aikojen valtava sotaväenotto tavallisille ihmisille. Sotaväen ylläpito ja majoitus ovat kaupungeille ja niiden asukkaille suurenevana taakkana. Arkadius, Honorius ja Theodosius esittävät 10.7. pretoriaanien prefekti Anthemiukselle, ettei kukaan henkilö saa majoittua keisarillisiin palatseihin, ei missään kunnan- tai kaupunginhallituksen alueella tai pysähdyspaikan, mansio (postiasema), luona. Provinssien kuvernöörien, rectores, ja illustriaalisen prefektuurin vicaarien (kutsutaan yleensä vain vicaareiksi, jotka ovat pretoriaanien prefektien edustajia) kautta diokeesien on pidettävä keisarilliset residenssit vapaina niiden matkustajien CXXVII CJ 5.4.19 (11.6.405) CXXVIII CTh 11.30.63 CXXIX CJ 5.4.19 (martrimonium inter consobrinos habeatur legitimum sive ex duobus fratribus sive ex duabus sororibus sive ex duabus sororibus sive ex fratre et sorore nati sunt, et ex eo matrimonio editi legitimi et suis patribus successors habeantur) CXXX CTh 4.6.6 CXXXI CTh 2.33.4 CXXXII CTh 6.34.1; 11.30.63 CXXXIII CTh 7.10.1.3 CXXXIV Kun keisarillinen seurue on kaupungissa, aseseppien taloilla ei ole tätä vapautusta. 190 anastukselta, jotka ovat tottuneet asettumaan niihin. Näitä residenssejä ei saa myöskään hävittää huolehtimisen laiminlyönnillä tai huonontamisella. Jos vicaarit jättävät tämän määräyksen huomioon ottamatta heitä on sakotettava 30 punnalla ja kuvernöörejä, sekä konsulin että praeses-arvoisia (praesides) rangaistaan 20 punnan sakolla, ja heidän virastohenkilökuntaansa samalla määrällä. Decurionitkaan eivät vältä sakkoa. Korkea-arvoiset ja rikkaat majoittujat maksavat 20 punnan sakon ja vaatimattoman omaisuuden hallussapitäjät on vangittava. Sitten on vielä tuo edellä mainittu pedanttinen esitys, jossa määrätään hevosten majoittamisesta keisarillisten palatsien talleihin.116 Nyt kun goottisotapäälliköt joukkoineen on joko saatettu pois korkeista viroistaan tai heidät on voitettu, tällaiset määräykset näyttävät ilmiöllisesti palauttavan jotakin menetetystä kurista. Kuitenkin kun tarkastellaan arkeologisesti näiden palatsien kohtaloa, niin näistä ajoista lähtien nämä loisteliaat keisarilliset residenssit näyttävät alkavan rappeutua, eivätkä säädökset pysäytä tätä kielteistä rappiota. Kirkot, munkkiluostarit ja niin edelleen imevät rahaa. Kirkko valloittaa maaomaisuutta, ja se tietää keisarillisten palatsien rappiota domusten, villojen ja maatilojen mukana. Kaiken kaikkiaan tämän kvestorin lait pyrkivät parantamaan provinssien ja diokeesien hallinnoimista sekä ottavat huomioon keskushallinnon ja sen alaisten alueiden toimivuuksia, mikä on merkki levottomuuksien vähenemisestä. Idän consistoriumin ediktien kertoessa aluksi Kultasuun aikakauden vaikeuksista ja sitten rauhallisen ajan perushallinnoimisesta lännen consistoriumin ediktit ovat selkeästi Stilichon määräysvallan ja suunnitelmien vaikutusten alaisia. Kvestori, joka vaikuttaa aikavälillä 30.1.403 – 2.10.403, on tuntematon, 5 laista on osoitettu pretoriaanien prefekti Hadrianukselle ja 3 Afrikan prokonsulille ja vicaarille. Ne koskevat sotilaskarkureita ja hallinnollisten ongelmien ”sekalaista säkkiä”. Laajentamalla armeijoitaan ja ottamalla sinne ensisijaisesti barbaareja Stilicho on nyt tuonut samat ongelmat länteen, jotka Theodosius ”Suuri” on vienyt itään: kummassakin tapauksessa seurauksena on majoitusongelmia, rähinöitä sijoituspaikoilla, sotilaskarkuruutta, kapinointia rajoilla, provinsseissa ja diokeeseissa, ryöstöretkiä tiettyihin talous- ja kulttuurikeskuksiin huippunaan Uuden Rooman ja Rooman valloitusyritykset. Tämä kehitys on näkynyt selvästi idän lainsäädännössä ja nyt se alkaa myös näkyä lännen vastaavassa. Itä on köyhtyneenä ja suurin ponnistuksin onnistunut torjumaan palkkasoturien ja heidän maanmiestensä aiheuttaman vaaran. Lännestä on tullut armeijoita heidän avukseen, mutta he ovat torjuneet sen avun. Nyt länsi on kohtaamassa entistä suuremman barbaarivyöryn, ja ilman idän apua. Vuodet 403˗405 ovat vielä tuon suuren kansainvaelluksen esinäytöstä, mutta näiden vuosien consistoriumin toiminnassa on samoja piirteitä kuin itäisen vastaavan toiminnassa ennen suurta Gainaksen avoimen kapinan loppuratkaisua. Sitä paitsi alueelliset vaikutuksetkin ovat samanlaisia: aluksi Alarik on omalla alueellaan Traakiassa tai Pannoniassa, sitten hän hyökkää Kreikkaan tai Italiaan, sitten levottomuudet leviävät merkittäviin maakuntiin Vähässä-Aasiassa tai Galliassa, Britanniassa, sitten tulee loppuratkaisun paikka Konstantinopolissa tai Roomassa. Tähän tosin yhtäläisyydet loppuvat, koska lännessä voiton korjaavat hyökkääjät ja siellä alkavat suuret kansainvaellukset. Mutta palataan nyt lännen consistoriumin toimintaan kansainvaelluksen esinäytöksen vuosina. Lännen vuoden 403 kvestori on yksi paikkaa täyttäneistä ”kirjallisista piirtäjistä”. Hän käyttää useita sanoja, jotka esiintyvät vain kerran (tironatus, oberrare, inceptum, dilaceratio) tai kahdesti (refuga, profuga), tai kahdesti neljässä tapauksessa (rebellis) – sanojen liittyessä karkuruuteen tai kapinaan. Hän voi sepittää osuvan fraasin, velox supplicium. 191 Tämän hän yhdistää toistuvien sointujen kiintymykseensä,CXXXV lauserakenteisiin,CXXXVI perifraaseihinCXXXVII ja allitteraatioihinCXXXVIII. Tähän otteeseen voidaan lisätä vielä byrokraattinen luonteenpiirre, jossa perusmuotoon laitetaan määrittävät olosuhteet.CXXXIX Teksteissä on liikkeellä riittävästi kurtistavia vihjeitä puolustamaan sitä, että liikkeellä on yksittäinen työskentelevä käsi. Seuraavan kvestorin (aikavälillä 27.2.404 – 7.12.406) laeilta puuttuvat edellisen vuoden vastaavien erikoisuudet. Lyhyt muoto ilmaisee keisarillisen tahdon: volumus collacari, scire volumus, volumus, servari, firmamus, firma servari decernimus, privandos esse censemus. Laeista neljä on jälleen osoitettu Hadrianukselle, ja viimeistä lukuun ottamatta ne kaikki on säädetty Roomassa. Ne kattavat rutiinihallinnoimista, kesäkuun 25. päivän lakia lukuun ottamatta, joka on puhtaasti uskonsodallinen. Lait ovat yhdenmukaisia tyyliltään. Seuraavan vuoden Ravennan lait ovat vastakkaisia edellisvuoden vastaavin nähden: ne ovat nyt venyviä, suurisanaisen mahtipontisia. Vuoden 404 laissa keisari sanoo, ettei hän usko kenenkään rikkovan sääntöjä armeijan korppujen hankkimisesta, quod non opinamur. Seuraavan vuoden ediktissä keisari uskottelee ajattelevansa, ettei kukaan tee anomusta julkisesta omaisuudesta, koska olisi tuhoava hänen kotikaupunkinsa palvelukset, et quamquam nullum opinemur existere, qui … Rooma, joka on muille aeterna urbs, on nyt ravennalaiselle yksin aeternabilis urbs. Lauseet ovat pitkiä; niissä on 63CXL, 64CXLI ja 86CXLII sanaa yksittäisessä, maallisessa laissa. Tämä antaa aiheen olettaa, että sama käsi on työskennellyt molempina vuosina, vaikka kirkon lait ovat huomiota herättävämpiä retorisilta käänteiltään. Muuten vuoden 405 laeilta puuttuvat selvästi erottuvat, tunnusomaiset fraasit, ja ne ovat empien jätetty allekirjoittamatta. Joka tapauksessa lakien alkaessa käyttää kristillisiä ilmaisuja niiden ilmaisut venyvät ja tulevat ”virusmaisemmiksi”, aggregoituviksi ja kaoottisen haarautuviksi. Tekisi melkein mieli sanoa, että tästä alkaa kaaoksen ajan bifurgaatio-lainsaadäntö. Termeistä ja kategorioista tulee kummallisia, tyyli alkaa nousta ohi Kultasuunkin ilmaisujen, ylös Augustinuksen ”jumalalliseen/kiirastulelliseen” sanojen loputtomuuteen. Ravennassa julkaistuista konstituutiosta 7 on osoitettu Hadrianukselle, ensimmäiset 6 ja viimeinen laki koskevat uskontoa ja ne yrittävät erityisesti poistaa donatismia juurineen. Tässä kohtaa lakikokoelmaa keisari Julianus ei olekaan divus tai divae memoriae, hän on Iulianus tunc princeps, jonka on sanottu tehneen reskriptin donatistien eduksi. Tämä kirjaltava kvestori ei ole vain kristitty, vaan hän on kristitty, joka tietää ekstaasihakuisuuden ja kontemplaation räjäyttävän voiman. Hänelle kristinusko on oikea usko, vera fides, myös recta credulitas.CXLIII Laki, joka sanattomasti tunnustaa keisarillisen vallan rajat, myöntää armahduksen maastakarkotetuille, paitsi niille, jotka, arvottomina inhimilliselle kohtelulle, ovat kieltäytyneet menemästä karkotuspaikkoihinsa.CXLIV Tämän kvestorin laeissa laitetaan nyt ensimmäistä CXXXV eruendum/ usurpandum, comrehensi…comprehendi, deduci…auditi, resistendum...obtinendum CXXXVI ne…ne, etiamsi…etiamsi CXXXVII ihmiset, jotka ajattelevat kilpa-ajajista seuraavasti: aurigandi studio detinentur CXXXVIII cum de crimine desertionis suae confessi fuerint, carceris custodiae deputentur, comperimus provinciales et pabula et pecuniam pro equorum cursualium… CXXXIX ea dumtaxat condicione servata, ea dumtaxat condicione, hac tamen condicione servata CXL Sirm 2 (4.2.404) CXLI CTh 16.6.4 pr CXLII CTh 16.6.4.2. CXLIII CTh 16.6.4.3.; 16.11.2 CXLIV 9.38.10 192 kertaa uskonnollisen moralismin usvaa sinne, minne kristillisen keisarin pakottava käsi ei enää ulotu. 30.1.403 Honorius, Arkadius ja Theodosius esittävät pretoriaanien prefekti Hadrianukselle, että jos prokuraattorit olettaisivat, että heidän olisi majoitettava karkulaisia näiden väräyksen aikana eikä heidän tarvitsisi tahdonalaisesti tuottaa heitä, heidät on tuotava oikeuden eteen ja rangaistava samoilla rangaistuksilla kuin kapinallisia ja keisarillisten määräysten loukkaajia.117 Karkuruus ja rekrytontiongelmat alkavat olla jokapäiväisiä ongelmia lännessä. 24.2. Honorius ja Arkadius määräävät seuraavasti Hadrianusta: Jos sotilaskarkureita otetaan kiinni näiden vaeltaessa provinssissa, heidät on vietävä heti tuomioistuimen eteen. Kun heitä on kuultu ja he ovat tunnustaneet karkuruusrikoksensa, heidät on lähetettävä vankilaan. Heidän nimensä jätetään Hadrianukselle, niin että sotilaiden päälliköt saavat tiedon näistä henkilöistä ja päättävät siitä, mitä näille sotilaskarkureille on tehtävä. Jos sotilaskarkurit löydettäessä vastustavat ja käyttävät aseitaan, heidät on murskattava kapinallisina. Provinssien tuomareiden on suoritettava heidän tutkimuksensa tarkasti, niin etteivät sotilaskarkurit yritä puolustaa itseään karkuruuden syytteitä vastaan väärennettyjä virkavaltakirjoja elatuksineen, tractoriae, näyttäen, ja he eivät siten pääse karkuun väärennettyjen kirjeiden avulla. Sotilaskarkureiden majoittajaa on myös rangaistava erittäin ankarasti julistettujen lakien perusteella.118 On sotilaskarkureita ja heidän majoittajiaan, ja on sotilaskarkureiden väärennettyjä asiapapereita, mikä viittaa roomalaisiin sotilaskarkureihin. Kun kahdessa saman kuun laissa käsitellään sotilaskarkureita ja heidän majoittajiaan, se ei kerro hyvää Stilichon propagandisti Claudius Claudianuksen ylistämästä herransa armeijasta. 25.7. Honorius ja Arkadius määräävät Hadrianusta seuraavasti: Jos joku henkilö vastaanottaa maatilalleen sotilaan, joka on sotilaskarkuri leiristä, ja jos hän ei raportoi tästä sotilaskarkurista ja tuo tätä laillisen (tai gubernatoriaalisen) vallan ankaruuden ulottuville, hän tulkoon tietämään, että hänet tuomitaan syylliseksi leväperäisyyteen. Maatila, josta edellä mainittu sotilaskarkuri myöhemmin löydetään, otetaan valtion rahastolle. Jos sotilaskarkuri asuu maatilalla omistajan, dominus, tietämättä, niin tila on vapaa tämän lain velvoitukselta. Silloin sotilaskarkurin rikoskumppanina oleva työnjohtaja tuomitaan ankaraan rangaistukseen. Tämä määräys koskee myös keisarillisten tilojen työnjohtajia.119 Sotilaskarkureita etsitään pitkin provinssin maaseudun tiloja. Entä jos sotilaskarkurit majoittuvat metsiin, vuorille, kaupunkeihin, kyliin, luostareihin, kirkkoihin, miten silloin menetellään? Tästä laki vaikenee, ja tässä kohdassa onkin laissa suuri aukko: vuorilla, metsissä ja maanteillä alkaa olla yhä suurempia rosvolaumoja, joihin sotilaskarkurit ovat liittyneet tai joita he ovat perustaneet. Kaupunkien köyhälistökorttelit ja luostarit ovat mitä parhaimpia piilopaikkoja näille karkureille. Yhä uudestaan viranomaiset pyytävät kirkkoja ja luostareita luovuttamaan näitä karkureita viranomaisten rangaistaviksi, mikä kertoo osaltaan siitä, minkälaista väkeä piileskelee luostarin muurien suojassa. 2.10. keisarit esittävät Hadrianukselle, että sotilaskarkurit on pidätettävä kaikin mahdollisin keinoin. Provinssien asukkailla on oikeus musertaa sotilaskarkurit. Rangaistuksen on oltava pikainen kaikkialla. Kaupunkien, kylien, linnoitusten priimasten (päädekuronien) on saatava tietoonsa, että näiden sotilaskarkureiden majoittajat ovat rangaistuksen alaisia, asia, joka on julkaistu Theodosiuksen laeissa.120 193 Samana päivänä annetussa toisessa ediktissään Hadrianukselle samat keisarit toteavat, että sotilaskarkureita on siis oikeus musertaa ja jos sotilaskarkurit julkenevat vastustaa, keisarit vaativat nopeaa rangaistusta kaikkialla. Kaikkien henkilöiden tiettäväksi esitetään, että yleisen rauhan puolustamiseksi jokaisella henkilöllä on tämä kansan koston toimittamisen oikeus näitä julkisia maantierosvoja ja sotilaspalvelun karkureita vastaan. Rangaistusta ei kuitenkaan määrätä niiden rekrytoitujen tapauksissa, jotka on juuri kerätty viimeistä syytettä varten. Maanomistajat eivät täten kärsi näiden rekrytoitavien korvaamisesta, niiden, jotka ovat karanneet, kun heidät on tuskin otettu palvelukseen. Mutta kaikki ne, jotka ovat karanneet ennen viimeksi mainittua indikaatiota (syyskyyn ensimmäinen päivä, vuosina 402 ja 403), ovat rangaistuksen alaisia. Laki toistaa edellisen lain kohdan, joka koskee sotilaskarkureiden majoittajia.121 Lait ovat selvillä ongelmista kaupungeissa, kylissä, linnoituksissa jne., mutta joka tapauksessa sotilaskarkurit ovat tulleet jäädäkseen sekä maaseudulle että kaupunkeihin. Miten tämä on mahdollista? Barbaarikansojen liikkeet alkavat aivan näihin aikoihin valtavina kansanvaelluksina Rooman läntiseen osaan, joten yhtäkkiä näistä roomalaisen yhteiskunnan sisäisistä ongelmista tulee pieniä ”ulkoisia” ongelmia, mikä kertoo barbaarivaellusten roomalaisen yhteiskunnan perustan tuhoamisista. Mielenkiintoinen kohta viimeisessä laissa on viimeksi rekrytoitujen jättäminen sotilaskarkuruuden ulkopuolelle. Tässä on ilmeisesti kysymys miehistä, jotka kuuluvat Stilichon hyökkäysarmeijaan itää vastaan. Tässä armeijassa tilanne onkin varsin arkaluontoinen: länsiroomalaisten on osoitettava varsin pitkälle menevää juostavuutta Alarikin goottien ja heidän tapaistensa sotilaiden suhteen, samoin kuin niiden miesten suhteen, jotka luovat Alarikin armeijaa suuremmalla joukkojen keskittymisellään jonkinasteisesti toimivan pelon tasapainon Pannoniassa. Näitä uusia sotilaskarkureita ei ole aikaa pistää vankilaan, mikä osoittaa Stilichon hyökkäyssuunnitelmien toteuttamisen päivämäärän lähestymistä. 27.2.404 Honorius ja Arkadius määräävät Hadrianusta seuraavasti: Ketään henkilöä ei ole vapautettava bucellatumien leipomisesta lojaaleille sotilaille ja tarvikkeiden kuljettamisesta heille, eivät edes keisarilliset tilat ole vapaita tästä velvollisuudesta. Jos joku henkilö jättää näitä määräyksiä täyttämättä, niin hänen asiamiestään rankaistaa ankarasti. Jos ”herra” on rikoskumppanina tässä niskottelussa, niin hänen on maksettava ilman viivytyksiä nelinkertainen henkirahansa.122 Stilicho on järjestämässä armeijansa huoltoa, ja etenkin hyökkäyksen lähtöasemiin sijoitettavat miehet tarvitsevat toimivan ruoka- ja varushuollon, ilman viivytyksiä. 23.4. annettu laki on jo uskonsotaisempi, ja osoittaa, että Ravenna on paljon turvallisempi paikka kuin Rooma tai Milano antaa keisarin ideologista valtaa vahvistavia määräyksiä suurta enemmistöä vastaan. Honorius ja Arkadius määräävät pretoriaanien prefekti Romulianusta, että juutalaiset ja samaritaanit, jotka mairittelevat itselleen salaisen palvelun jäsenten privilegioita, ovat erotettava kaikesta keisarillisesta palveluksesta.123 Tällaista etnista puhdistusta allekirjoittaneen on vaikea käsittää: aikana, jolloin tarvitaan pätevää henkilökuntaa, tämä pätevän henkilökunnan vaatimus osoitetaan erottamalla pätevää henkilökuntaa viroistaan. Silloin täytyy olla jotain vikaa ideologiassa. Koska puhdistus on tehty ideologisen puhtauden nimissä, niin se osoittaa, että vika on ollut olemassa ennen tehtyä tekoa. Tämä on valhe, joka määrittelee teon hurskauden. Jos ajatellaan realistisesti, 194 tällaisella hurskaudella on pelkästään kielteistä arvoa. Käyttämällä tällaista klassista logiikkaa uskonsodan aikana käyttäjä allekirjoittaa oman syrjäyttämisensä. 4.2.405 Honorius ja Arkadius määräävät Hadrianusta, että ensimmäisen paastonaikaisen sunnuntain jälkeisten 7 päivän ja seitsemänä pääsiäispäivänä, kun uskonnollisten menojen ja paaston kautta ihmisten synnit ovat puhdistettu, Herran syntymäpäivänä ja loppiaisena, spektaakkeleita ei saa järjestää.124 Uskonnolliset juhlat alkavat syrjäyttää perinteisiä juhlia ja traditioita. Kun teatterit ja amfiteatterit alkavat olla monissa osissa valtakuntaa rappiolla ja louhoksina, on aivan ymmärrettävää että paikat, joihin klassisista rakennuksista saadaan materiaali, siis kirkot, alkavat olla luonnollisia juhlien keskuksia. Samalla päivämäärällä edellisen lain kanssa Honorius ja Arkadius esittävät Hadrianukselle, että jos papit, sacerdotes, jotka istuvat kokouksessa, panevat jonkin piispan viralta ja jos viralta pannun henkilön pelätään tekevän pyrkimyksiä joko yleistä turvallisuutta tai rauhaa vastaan tai hakevat uudelleen menettämäänsä pappeutta, hänen on, Gratianuksen lain mukaisesti, vietettävä elämänsä 100 mailia sen kaupungin ulkopuolella, jota hän on turmellut. Hänet on erotettava niiden henkilöiden joukosta, joiden seurasta hänet on karkotettu. Tämän lain perusajatuksen mukaisesti näille henkilöille on myös lainvastaista lähestyä keisarillisia luottamuksellisia toimistoja ja pyytää käskykirjeitä. Jos reskriptejä pyydetään henkilöille, jotka oman virheensä takia on karkotettu pappeudestaan, näillä käskykirjeillä ei oleva lainvoimaa. Ne henkilöt, joiden puolustuksesta edellä mainitut rikoksentekijät ovat riippuvaisia, tietäkööt, että he eivät ole olevia vapaita arvostelusta, jos he lupaavat suojelusta henkilöille, jotka eivät ole ansainneet jumalaista hyväksyntää.CXLV125 Kun ajatellaan esimerkiksi Theofiluksen ja Kultasuun tapausta, niin tällainen edikti jättää puolitiehen kirkonmiesten tai viralta pantujen sellaisten toimien kontrollin. He voivat vedota kirkolliskokoukseen, he saattavat kutsua sen koolle, he voivat vaatia uutta oikeudenkäyntiä, kirkollista tai maallista, vedoten oikeudenkäynnin yksipuolisuuteen, laittomuuteen, todistajien kuulemattomuuteen, tekaistuun oikeudenkäyntiin jne. Tällaista menettelyä näkyy kautta koko keskiajan. Sitä paitsi uskonnolliset fanaatikot, jotka on karkotettu tietyistä kaupungeista, alueilta saavat usein suuria ihmisjoukkoja ympärilleen, ja heidän taltuttamisekseen tarvitaan usein suuria armeijanosastoja. Näistä ajoista lähtien, kun rangaistut papit vetoavat jumalaiseen lakiin, he saattavat asettua yhteiskuntarauhan suureksi häiriöksi lain yläpuolella, mikä tarkoittaa käytännössä lain ulkopuolista, rikollista toimintaa. 12.2. Honorius, Arkadius ja Theodosius antavat ediktin, jossa he toteavat lakonisesti: ”Me emme suvaitse uudelleen kastamisen mutkittelevaa, väärää doktriinia.”126 Samalla päivämäärällä samat keisarit esittävät tarkentavasti seuraavaa: Kukaan ei saa palauttaa mieleen manikealaisen, donatistin, sellaisen, joka ei lopeta hulluuttaan, muistoa (in memoriam revocare). On oltava yksi katolinen jumalanpalvonta, yksi pelastus, yhtäläinen pyhyys ja loukkaamattomuus Kolminaisuuden sisässä, harmoninen itsessään, sitä pitää etsiä. Mutta jos joku henkilö julkeaa ottaa osaa (uskonnon)harjoittamisiin, jotka ovat julistettu kirkonkiroukseen ja laittomiksi, niin hän ei ole pakeneva lukuisien aikaisempien lakien raadannan tuloksilta ja äskettäin ”Meidän Laupeutemme” julkaisemalta lailta.CXLVI Jos kapinallinen meluava väkijoukko kokoontuu, niin ”tämä väärää jumalanpalvelusta johtava henkilö” älköön epäilkö sitä, etteikö häneen sovellettaisi vielä ankaramman rangaistuksen ”terävää piikkisauvaa”.127 CXLV Termi divinum judicium viittaa joko piispojen tai keisarin tuomioon. CXLVI Tämä laki ei ole säilynyt. 195 Samalla päivämäärällä on vielä kaksi samojen augustusten antamaa lakia Hadrianukselle donatisteja vastaan, ne tarkentavat uudelleenkastamisen vastaista lakia. Ensimmäinen niistä alkaa etnisen puhdistuksen termistöllä: katolisen uskon vastustajat on poistettava juurineen. Keisarit määräävät donatismin tuhoamisesta, lahkon, jota ei kutsuta kerettiläisyydeksi, vaan joka viittaa skisman nimitykseen. Näiden niin kutsuttujen donatistien on sanottu edenneen niin pitkälle pahuuteen ja turmellukseen, että rikollisella laittomuudellaan he toistavat pyhän ja loukkaamattoman kastamisen, polkien jalkoihinsa mysteerit, ja he ovat tartuttaneet epäpyhän toiston tartunnalla ihmiset, jotka on pudistettu lopullisesti jumalaisuuden lahjalla, uskonnollisen tradition mukaisesti. Siten harhaoppi on syntynyt skismasta. Siten houkutteleva väärä doktriini viekottelee liian herkkäuskoisia mieliä toisen anteeksiannon toivoon. On helppoa saada synnintekijät vakuuttuneiksi, että kerran suotu anteeksiantamus voidaan suoda uudelleen. Jos tällainen armo voidaan antaa toistamiseen, keisarit eivät ymmärrä, miksei sitä voitaisi suoda vielä kolmannenkin kerran.CXLVII Edellä mainitut henkilöt saastuttavat toisen kastamisen pyhyyden loukkauksellaan orjat ja heidän vallassaan olevat ihmiset. Tällaiset uudelleen kastajat on tuotava tuomarin, provinssin kuvernöörin, eteen. Rikoksentekijöiltä on takavarikoitava heidän kaikki omaisuutensa, ja he ovat kärsivä köyhyyden rangaistuksen, joka on vaivaava heitä ikuisesti. Mutta jos heidän lapsensa poikkevat isänpuolisen seurustelun turmelluksesta, he eivät menetä isänpuolista perintöään. Samoin jos he ovat sattumalta olleet mukana ”isänpuolisen turmelluksen pervessiydessä” ja pitävät parempana palaamista katoliseen uskoon, silloin omaisuuden omistusoikeutta ei ole heiltä kiellettävä. Paikat tai maatilat, jotka ovat ”varustaneet sellaisen pahansuovan pyhyydenloukkauksen piilopaikkoja”, on otettava valtion rahaston haltuun. On voitava todistaa, että omistaja tai omistajatar on ehkä läsnä tai suostuu tällaisen tilaisuuden järjestämiseen. Silloin talon omistaja tai valtiatar on myös polttomerkittävä häpeällisellä tuomiolla. Jos omistajan tietämättä tällainen rikos on suoritettu heidän kotonaan, tilanvuokraajan, prokuraattorin, praejudicium, avulla, tilaa ei ole silloin takavarikoitava. Silloin rikoksentekijät on piestävä lyijyisillä piiskoilla ja heidät on karkotettava maanpakoon loppuelämäkseen. Kenenkään henkilön ei sallita peittävän salailulla ja hiljaisuudella synnillisen häpeän rikollista tietoa, jota tehdään kotoisten muurien suojassa. Jos joku orja on pakotettu uudelleen kastautumaan, heillä on oikeus saada turvapaikka katolisesta kirkosta, niin että he voivat tällä suojelulla puolustautua tämän rikoksen auktoriteettejä ja seuroja vastaan. Näissä olosuhteissa heillä on oikeus puolustaa uskoaan, jota heidän herransa yrittävät vääristää heiltä vastoin heidän tahtoaan. Katolisen dogman puolustajia ei ole pakotettava lailla rikoksen kommission eteen, niin kuin kaikki muut ihmiset on asetettu , toisen vallan alla. On sopivaa, että ihmiset, ilman olosuhteiden ja statuksen erotusta ovat taivaallisesti annetun pyhyyden ja loukkaamattomuuden valvojia ja vartioita. Jos edellä mainittujen lahkojen henkilöt eivät ole pelänneet toimittaa kastamista toista kertaa tai jos ketkään henkilöt, suostuen ja liittyen tähän seuraan, eivät ole tuominneet rikosta, tätä ominaista rikosta, he tulkoot tietäviksi, että heiltä ei pelkästään kielletä testamentin tekoa (testari, merkityksellä testamenti factio), vaan heitä estetään hankkimasta mitään lahjoituksen kautta tai sopimuksella, elleivät he korjaa käsityksiään ja palaa oikean uskon pariin ”korjaamalla perverssin mielen väärää doktriinia”. Ihmiset, jotka ovat ummistaneet silmänsä kielletyiltä seuroilta tai edellä mainittujen henkilöiden papinviroilta, eivät ole vapaita rangaistukselta. Jos provinssien kuvernöörit, moderatores (vakinaiset tuomarit), ylenkatseesta tätä pakotetta kohtaan, olettavat, että heidän suostumuksensa on annettava, he tulkoot tietäviksi, että heitä rangaistaan 20 kultapunnan sakolla, ja heidän virastohenkilöstönsä on saman tuomion alainen. Päädekurionit sekä kaupungin- ja kunnanhallitusten puolustajat tulkoot tietäviksi, että he ovat saman sakon alaisia, elleivät he pane täytäntöön keisarilllisia määräyksiä tai jos heidän läsnä ollessaan katolliselle kirkolle tehdään väkivaltaa. Saman päivämäärän viimeisesä laissa samat augustukset esittävät vielä Hadrianukselle seuraavanlaisen laajennuksen edellä mainittuihin lakeihin: Donatistien ja monatistien saastuneet lahkot eivät saa rikkoa CXLVII Reductio ad absurdum 196 kastamisen toistamisella jumalaista armoa. ”Me otamme pois tämän ohjesäännön ankaruudella pois mahdollisuuden petokseen, ja Me määräämme, että tietty rankaistus on seuraava sellaisia ihmisiä ja, jos kuka tahansa henkilö suorittaa rikoksen perverssillä dogmalla katolista kirkkoa vastaan, hän on kokeva lain kostavan tuomion.” Jos kuka tahansa henkilö tästä edespäin havaitaan uudelleenkastamassa, hänet on tuotava sen tuomarin, judex (siis vakinainen tuomari, provinssin kuvernööri), joka johtaa provinssia, eteen, jotta rikoksentekijää voidaan rangaista hänen kaiken omaisuutensa takavarikoimisella ja hän on maksava köyhyyden rangaistuksen (jne.).128 Nyt kun keisari on päässyt vähemmän turvallisesta Milanosta Ravennaa ympäröivien rämeikköjen suojaan, hänen uskonnollinen vakaumuksensa saa uutta kaikupohjaa. Hän, Honorius, ja hänen veljensä, Arkadius, ovat hyvän kristillisen kasvatuksen ja huonon klassisen vastaavan saaneita taikauskoisia fanaatikkoja ja pilvilinnoja maalaavan utopian rakentajia. Keisarin uskon vaaliminen kertoo ennen kaikkea keisarin, tuon uudenmallisen totalitaristisen itsevaltiaan, puolelle asettumisesta. Ne, jotka eivät kuulu tälle puolelle, saavat laillisesti laittoman asemansa: he menettävät omaisuutensa, saamansa lahjoitukset, tiluksensa, he ovat saastuneita, ikuisesti köyhyydellä rangaistavia, näiden aatelisten alaisten osa on vielä rankempi, heitä piestää lyijypiiskalla ja heitetään vankeuteen. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että onko valtiolla, joka on mitä erilaisimmista ihmisistä kokoonpantu, varaa tällaiseen samanlaistavaan itsevaltiuteen. Itse asiassa tässä toimii yksi luonnon peruslaeista: missään ei ole täydellistä tyhjiötä, ei edes itsevaltiuden ympärillä; mitä puhtaammaksi yritetään jotain tilaa saada, sitä varmemmin siitä seuraa tämän tilan tapahtumilla täyttävä räjähdys. Tässä mielessä Raamatun yksi peruslause, ”Jumala loi maailman tyhjästä”, on yksi kaikista luonnonlakeja rikkovimmista tai vastaavasti mitä sotaisin. Miksi on näin? Siksi, että nyt nämä niin sanotut suuret kirkkoisät ja keisarit pyrkivät imitoimaan ennen kaikkea tätä raamatullista ilmoitusta. He yrittävät saada aikaan luonnottomia tyhjiöitä, rakentamalla katolisella traditiolla utopiaansa. He ovat puhdasoppisuudessaan kaaoksen kylväjiä. He eivät tätä tiedä. Mysteeriuskossaan he eivät ymmärrä paljon muutakaan luonnonlaista, koska rikkovat sen aikaisen ”tietoyhteiskunnan” kaikki logistiikat ja struktuurit, vipulaitteet, kaasua, vettä, tulta ja ilmaa hyväkseen käyttävät koneistot, estävät niitä ymmärtävän koulutuksen. He eivät tätä ymmärrä. He väittävät rakentavansa ”tietoyhteiskuntaakin” korkeampaa arvoyhteiskuntaa, joka rakentuu kuitenkin historiallisessa todellisuudessa tietoyhteiskunnan jalustalta. Tähän palataan seuraavan kerran, kun Rooma palaa sekä gootti- ja hunnilaumat hävittävät kaupunkia. Edellä esitytyistä laeista, 12.2., kaksi ensimmäistä ovat ediktejä, joille ei ole osoitettu ketään tiettyä vastaanottajaa, joten niiden täytyy tarkoittaa kaikkia Rooman läntisen osan provinsseja. Kysymyksessä on etnisen puhdistuksen muiston hävittämisen, damnatio memoriae, puhtain muoto. Samalla näissä esityksissä, varsinkin toisessa laissa, näkyy se, että uskonnolliset asetukset ovat alun perin tarkoitettu rajaamaan itsevaltiaan vastaista toimintaa ja estämään kapinointia. Kun sinulla on sama uskonto, ideologia, kuin keisarillasi, niin keisari suojelee sinua. Jos näin ei ole, niin ensimmäiseksi itsevaltius näyttää käyvän vääräoppisten taloudellisten oikeuksien kimppuun. Siinä samassa kun joku näkyy ei-katolilaisena, hän on kapinallinen, ja samalla niin tuomittava rikollinen, että häneltä voidaan ottaa kaikki omaisuus pois ja hänet julistaa ikuisesti köyhyyteen. Nämä ovat epäilemättä viimeisiä askelia näköalattomaan ja suvaitsemattomaan itsevaltiuteen johtavalla tiellä. Keisari julistautuu ihmisten yläpuolella olevaksi, tavallisten ja luonnon lakien saavuttamattomiin, ja toivoo näin vetävänsä muurin itsensä ja valtaansa mahdollisesti uhkaavien ihmisten väliin. Mielestäni tämä jos mikä on suurin loukkaus ”pyhyyttä ja loukkaamattomuutta” vastaan. 197 Näistä ajoista lähtien aina seuraavan vuosisadan alkuun asti voidaan lukea kirkkoisien esityksiä ”valtavasta tapainturmelluksesta”. Nämä esitykset on tavallisesti tulkittu osoitukseksi roomalaisesta tapainturmelluksesta, josta otetaan sitten muita esimerkkejä aina Neron, tuon kristittyjä vainoavan keisarin, ajoilta lähtien. Todellisuudessa kirkkoisien käyttämä termi ”turmellus” on yleinen oksymoroni, joka osoittaa ei-katolilaisia henkilöitä tai ei-uskovaisten kollektiivista syyllisyyttä siitä, että ”perverssiydessään ja hulluudessaan” he eivät ymmärrä kääntyä katolilaisuuteen. Siksi, historiallisesti ajatellen, nämä ”turmeltuneet ihmiset” ovat usein mitä suurimmalla todennäköisyydellä klassisen koulutuksen saaneita, sivistyneitä roomalaisia. ”Valtava tapainturmellus” osoittaa, että näitä sivistyneitä roomalaisia on vielä sata vuotta ainoan oikean uskon valtaantulojen jälkeen jäljellä aivan liian paljon. No, johdattelun tie on suora, mutta sanottakoon kuitenkin seuraavaa: turmeltuneita ovat turmeltuneisuus-oksymoronin käyttäjät ja heidän kannattajansa. Marraskuun 5. päivänä Honorius, Arkadius ja Theodosius määräävät, koskien uskontoa, Afrikan prokonsuli Diotimusta seuraavasti: ”On Meidän Tahtomme”, että edikti koskien yhtenäisyyttä, jonka ”Meidän Laupeutemme” lähetti matkaan kautta Afrikan alueiden, ilmoitetaan kautta erilaisten seutujen. Kaikkien ihmisten on tiedettävä, että yhtä ja oikeaa katolista uskoa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, niin kuin oikea usko tunnustaa, varjellaan ja säilytetään.129 Tämä on mielenkiintoinen uskonnollisen strategian toimi hetkellä, jolloin Stilicho on jälleen liittoutunut Alarikin kanssa, ja Rooman läntinen osa näyttää olevan keisarillisen vallan alla. Tämä hetki on kuitenkin jäävä kovin lyhyeksi, joten tämän etnisen puhdistuksen ediktin voimaa ei olla koskaan todellisuudessa mittaavia. 12.8. Honorius ja Arkadius tervehtivät ”rakasta ystäväänsä” Diotimusta, ja palaavat jälleen donatismin tuomitsemiseen: Donatistisen taikauskon kerettiläisten on missä tahansa (tai missä tahansa asemassa) maksettava täysimääräisesti asianmukainen rangaistus viivytyksittä, tunnustavat he sitten rikoksensa tai heidät tuomitaan syyllisiksi lain määräysten asianmukaisilla noudattamisilla.130 Tässä kohdassa ei ole muuta huomautettavaa kuin seuraavat seikat: 1) siinä, niin kuin useassa muussa ediktissä, keisarit joutuvat toistamalla toistamaan uskonnollisia, monesti lopullisia määräyksiään, mikä kertoo siitä, etteivät heidän ediktinsä ole saavuttaneet toivottua tulosta; 2) aina kun valtakunnassa koittaa rauhallisempia aikoja tai edellinen vallanpitäjä on kuollut tai saatu syrjäytettyä ensimmäiseksi nousevat esille uskonnolliset kysymykset ja niitä seuraavat lait, mikä varmistaa sen, ettei ”kerettiläinen ja pakanallinen pax Romana koskaan enää palaa”. Tämä näkyy myös pääkaupungin siirtämisessä. Äskettäinen gootti-invaasion vaara, johon keisarin persoona on saatettu alttiiksi Milanon suojattomassa ja puolustuskyvyttömässä palatsissa, saa keisarin kiirehtimään perääntymistä johonkin Italian luoksepääsemättömään linnoitukseen, johon hän saattaisi turvallisesti jäädä suojaan, samalla kun barbaarien vedenpaisumus peittäisi avoimen maan. Adrianmeren rannalta, noin 10 tai 12 mailia Po:n seitsemän suuhaaran eteläisimmästä haarasta, thessalialaiset olivat perustaneet, Strabon mukaan, Ravennan muinaisen kolonian, jonka he myöhemmin luovuttivat Umbrian alkuperäisasukkaille. Augustus, joka on tarkkaillut paikan mahdollisuuksia, varustaa, kolmen mailin päähän vanhasta kaupungista, tilavan sataman vastaanottaakseen 250 sotalaivaa. Tämä laivastollinen vahvistus, joka sisälsi varikkoja ja varastoja, joukkojen barakkeja ja työmiesten taloja, sai alkuperänsä ja nimensä Rooman laivaston pysyvästä 198 sijoituspaikasta. Entisen kaupungin ja laivastotukikohdan välissä oleva tyhjä tila oli pian täytetty rakennuksilla ja asukkailla, ja Ravenna, joka koostui kolmesta kauasulottuvasta ja väkirikkaasta kaupunginosasta, muodostui panoksellaan yhdeksi Italian tärkeimmistä kaupungeista. Augustuksen merkittävin kanaali vuodattaa lävitseen kaupungin keskustan läpi satamaan Po:n vesien runsaan virran. Samat vedet vietiin muureja ympäröiviin syviin kaivantoihin. Vedet jaettiin tuhannen alikanaalin kautta kaupungin jokaiseen osaan. Näin kaupunki jakautui pienten saarien moninaisuudeksi. Osien liikeyhteyttä ylläpidettiin veneillä ja pienillä silloilla. Ravennan talot, jotka ovat verrattavissa myöhemmän Venetsian vastaaviin, pystytettiin puisten peruspaalujensa varaan. Kaupungin viereinen maaseutu, monen mailin etäisyydeltä, on syvä räme, joka on mahdoton kulkea. Keinotekoista, suoalueen läpi kulkevaa pengertietä, joka yhdistää Ravennan mannermaahan, voidaan helposti vartioida tai se voidaan tuhota vihamielisen armeijan lähestyessä. Soiden väliin on saatu istutetuksi viinitarhoja. Vaikka maaperää kulutetaan neljällä tai viidellä sadolla, kaupunki nauttii paljon runsaammasta viinihuollosta kuin raikkaan veden saannista. Martialiksen mukaan vesisäiliöt ovat Ravennassa arvokkaampia kuin viinitarhat.CXLVIII Sidoniuksesta kaupunkista puuttuu lähteitä ja akvedukteja, ja hän listaa tuoreen veden saannin muiden paikallisten välttämättömien kurjuuksien, kurnuttavien sammakoiden ja löyhkäävien mäkäräisten, joukkoon. Ilman, sen sijaan että se olisi vastaanottanut matalan ja soisen maan turmiollista höyryn huokumista, tekee huomatuksi, samoin kuin Aleksandrian ympäristön, sen epätavallinen puhtaus ja terveellisyys. Tämä taas johtuu Adrianmeren säännöllisistä vuorovesistä, jotka pyyhkäisevät kanaaleja, keskeyttävät vesien epäterveellisen seisahtumisen ja uittavat, joka päivä, läheisen maaseudun alukset Ravennan sydämeen. 400- tai 500-luvulla meri on kuitenkin pakenemassa niin, että Augustuksen satama muutetaan miellyttäviksi hedelmätarhoiksi, ja honkien syrjäinen metsikkö peittää maaperän, jossa Rooman laivasto kerran keinui ankkurissa. Theodoren ja Honorian tarussa Dryden käyttää Chiassi-metsääCXLIX tapahtumapaikkana, josta välissä olevan tien tai esikaupungin kanssa, Via Cæsaris, muodostuu Ravennan kolminkertainen kaupunki. Jopa tämä muutos myötävaikuttaa paikan luonnolliseen vahvuuteen, ja veden mataluus on riittävä este vihollisen suuria laivoja vastaan. Tämä edullinen asema linnoitetaan työllä ja taidolla. 20vuotiaana lännen keisari, huolestuneena vain omasta henkilökohtaisesta turvallisuudestaan, vetäytyy Ravennan muurien ikuisen vankeuden ja rämeikköjen suojaan. Vuodesta 404 Codex Theodosianuksen päiväykset tulevat paikallaan istuviksi Konstantinopolista ja Ravennasta. Tätä Honoriuksen esimerkkiä jäljittelevät hänen voimattomat seuraajansa, goottikuninkaat ja myöhemmin eksarkit, jotka ovat viransijaisina keisarien valtaistuimella ja palatsissa, ja aina 700-luvulle asti Ravenna käsitetään hallituksen tyyssijaksi ja Italian pääkaupungiksi – ja sittenhän Kaarle ”Suuri” tulee isännöimään jumalanvaltakuntaansa.131 Kristillisen pääkaupungin alkaessa vahvistua vanhan Rooman, maailman kuningattaren, ulkonainen esiintymisen muodonmuutos antiikkisesta keskiaikaiseksi Roomaksi on alkamassa. Kristillisiä basilikoja on rakennettu kaikkialle kaupunkiin. Suurin osa suurista kirkoista, jotka yhä ovat olemassa, uudelleen rakennettuina, laajennettuina tai entisöityinä, ovat perustettu 300-luvulla. Honorius, viettäessään lännen viimeistä triumfia Roomassa vuonna 404, vierailee Lateraanin St. Johanneksen kirkossa, Esquilinuksen Liberiuksen basilikassa, josta tulee pian Sta. Maria Maggiore, ja muurien ulkopuolella, Tiberin toisella puolella, Pyhän Pietarin kirkossa ja Pyhän Paavalin kirkossa, Ostian tien varrella. Aikakauden CXLVIII Epigram iii, 56, 57 CXLIX korruptoitunut muoto laivastotukikohdasta, Classis 199 kristitty runoilija, Prudentius, kuvailee Peristephanonissaan Pyhän Paavalin kirkkoa ja Pyhän Pietarin kastekirkkoa.CL Suurin osa pakanajumalien temppeleistä seisoo vielä vahingoittumattomina mutta hylättyinä.132 Nämä jättimäiset loistorakennukset ovat saaneet sisäänsä uudenlaisia rakennusmiehiä: nämä irrottelevat kasetteja katoista, repiä seiniltä jalometalleja ja lattioista marmoria. Uusi valtionuskonto julistaa voittoaan suvaitsevaisista uskonnoista: antiikin temppelit ja loistorakennukset, joiden sadan parhaimman joukkoon arkkitehdit eivät ole kelpuuttaneet edes Pyhän Paavalin kirkkoa, Sta Maria Maggiorea tai Pyhän Pietarin kirkkoa, ovat nyt täynnä spoliaa, ”taistelukentältä saatua sotasaalista, kaatuneelta viholliselta riisuttuja varustuksia ja aseita”. Tällä alkumerkityksellä papisto on käymässä hyökkäykseen ”pakanallisten jumalien ja demonien asuinsijoja” vastaan. Spolia nimitys kadottaa vähitellen alkuperäismerkityksensä ja tilalle tulevat kirkolliset louhokset, joista papisto repii kaiken irti, ennemmin kuin käyttää perinteisiä louhoksia ja kaivoksia, ja pystyttää pieniä tilkkutäkkikirkkojaan ja myy osan ”voitonsaalistaan” ulkomaille. Jotkut kuuluisat senaattisuvut ovat jo ”kääntyneet erehdyksistään”, niin kuin perheet Anicii ja Bassi, Paullini ja Gracchi. Prudentius luettelee mielellään näitä kääntyneitä sukuja, näkemättä, että listan lyhyys osoittaa näiden käännynnäisten olevan pienenä vähemmistönä. Honoriuksen Rooman vierailun yhteydessä Prudentius käyttää tilaisuuden hyväkseen sepittääkseen runon, jossa yritetään kumota Rooman sen hetken kuuluisimman asukkaan, Symmachuksen, argumentit ja pyritään ”riemuitsemaan Symmachuksen perusteiden hämmingistä”. Prudentiuksen teksti on niin murheellista, että jos Claudianus on lukenut Prudentiuksen säkeet hän on todennäköisesti naureskellut Prudentiuksen kreikkalaisten sanojen kvantiteeteista ottamille vapauksille (esim. idŏla, hĕresis, cᾰtholicus). Prudentius teesketelee uskovansa, että senaattorit ovat vapaaehtoisesti ja riemukkaasti julistaneet laittomiksi pakanaidolit. Hänen mukaansa vain muutama pakana on jäljellä – ingenia abtritos aegre retinentia cultus. ”Isät, maailman tähdet, catojen kunnianarvoisa kokous, olivat kärsimättömiä riisuakseen itsensä papillisista vaatekappaleista, luodakseen nahan vanhalta käärmeeltä, ottaakseen kasteellisen viattomuuden lumivalkoisen viitan ja nöyryyttääkseen konsulivoimien ylpeyden marttyyrien hautaholvien edessä.”CLI Nämä voivat asiaan perehtymättömästä vaikuttaa kristillisen runoilijan onnen ilmaisuilta, mutta silloin täytyy huomauttaa, että ”ilmaisussa” on kysymys konkreettisesta asiasta, uskonsodan käymisestä. Kun senaattorit luopuvat papillisista oikeuksistaan, he samalla luopuvat silloisen suvaitsevaisten uskontojen hallitseman korkeamman koulutuksen käytännöstä ja teoriasta. Näin senaattorit menettävät pappisoikeutensa, eli moraalisen määräysvaltansa katoliselle papistolle, tuolle vähemmistönä olevalle ryhmälle, joka pyrkii siirtämään koulutuksen käytännön ja teorian omaan valtaansa. Tässä näkyy roomalaisen koulutuksen ja teknologian romahduksen tärkeimmät perustekijät: papisto ottaa senaattorien aseman koulutuksen ja käytännön hallinnoijina, eli he laittavat kaiken koulutuksen ja ajattelun lähtökohdaksi Raamatun selittämisen. Prudentius ylistää senaattia, kun se tekee tämän yksimielisen päätöksen, mikä varmistaa sen aseman kutistumisen pois ideologiselta puolelta papilliseen valvontaan. Sitten kun senaatti on saatu kirkon valvontaan ja sitten kun kirkko valtaa maaomistuksen riittävästi haltuunsa, senaatti on aika lopettaa. Prudentius päättää säkeensä vetoamalla keisariin gladiaattorinäytösten lakkauttamiseksi: ”Tu mortes miserorum hominum prohibeto litari, nullus in urbe cadat cuius sit poena voluptas.” CL xii CLI Prudentius, vol. iii. chap. xxviii. 200 Gibbonin käsityksen mukaan gladiaattorinäytännöt lakkautetaan seuraavista syistä: “In these games on Honorius, the inhuman combats of gladiators polluted for the last time the amphitheatre of Rome. The first Christian emperor may claim the honour of the first edict which condemned the art and amusement of shedding human blood;CLII but this benevolent law expressed the wishes of the prince, without reforming an inveterate abuse which degraded a civilised nation below the condition of savage cannibals. Several hundred, perhaps several thousand, victims were annually slaughtered in the great cities of empire; and the month of December, more peculiarly devoted to the combats of gladiators, still exhibited to the eyes of the Roman people a grateful spectacle of blood and cruelty. Amidst the general joy of the victory of Pollentia, a Christian poet exhorted the emperor to extirpate, by his authority, the horrid custom which had so long resisted the voice of humanity and religion. The pathetic representations of Prudentius were less effectual than the generous boldness of Telemachus, an Asiatic monk, whose death was more useful to mankind than his life.CLIII The Romans were provoked by the interruption of their pleasures; and the rash monk, who had descended into the arena, to separate the gladiators, was overwhelmed under a shower of stones. But the madness of the people soon subsided: they respected the memory of Telemachus, who had deserved the honours of martyrdom; and they submitted, without a murmur, to the laws of Honorius, which abolished for ever the human sacrifices of the amphitheatre. The citizens, who adhered to the manners of their ancestors, might perhaps insinuate that the last remains of a martial spirit were preserved in this school of fortitude, which accustomed the Romans to the sight of blood, and to the contempt of death: a vain and cruel prejudige, so nobly confuted by the valour of ancient Greece and of modern Europe.”133 Buryn mielipide asiasta on hieman erilainen: ”This appeal (Prudentiuksen – T.T.) probably expressed a considerable volume of public opinion, and if it was not in this year that exhibitions of gladiators were finally forbidden, it must have been soon afterwards. Possibly it is not a mere legend that the immediate occasion of the abolition of these spectacles was the act of an aged monk named Telemachus, who rusched into the the arena of the Colosseum to separate two combatants and was killed by the indignant populace with showers of stones.”134 Gibbon vetoaa yksityisen henkilön panokseen ja Bury yleiseen mielipiteeseen gladiaattorinäytösten lopettamisessa. Gibbonista ihmisten hulluus tyyntyy ja he kunnioittavat munkin muistoa. Burystä huomattava osa julkisesta mielipiteestä on jo kääntynyt näytöksiä vastaan. Historia ei tue kummankaan väitettä. Se tukee seuraavaa: Useita tuhansia gladiaattoreita kuolee vuosittain ympäri keisarikuntaa eikä varmasti yhden tuntemattoman aasialaisen munkin provokaatio amfiteatterien amfiteatterissakaan olisi saanut ihmisiä luopumaan näytöksistä kaikkialla valtakunnassa, vaikka he olisivatkin hetkellisesti katuneet vaikka kuinka paljon tämän munkin tappamistaan Roomassa, mikä on epätodennäköistä, eiväthän he säälineet näytösten sankareitakaan, gladiaattoreita. Suvaitsemattoman vähemmistöuskon edustaja ei ole moraalinen viimeinen pisara tässä rikollisia puhdistavassa veritöiden näytösten valtakunnassa. Amfiteatterinäytökset loppuvat, koska keisari antaa siitä määräyksiä. Hän ei anna yhtä, vaan hän antaa monia, lännessä ja idässä. Nyt aletaan tulla pääasiaan: Näytökset loppuvat, koska gladiaattorien koulutus lakkaa. Antiikin koulutusjärjestelmän romahtaessa sekä kirkon ja keisarinvallan haaliessa rahaa spoliallaan Honorius saa kunnian olla se ensimmäinen kristillinen keisari, joka CLII CTh 15.12.1 CLIII Gibbon toteaa osuvasti seuraavaa: ”Yet no church has been dedicated, no altar has been erected, to the only monk who died a martyr in the cause of humanity.” 201 lakkauttaa gladiaattorinäytökset, mutta hän lakkauttaa samalla paljon muutakin: antiikin koulutusjärjestelmän, julkisten palveluiden verkoston, valtion turvallisuusjärjestelmän ja perinteisen tuen klassiselle kulttuurille ja virkakoneistolle. Amfiteatterinäytösten loppuminen on osa tätä kokonaisuutta ja silläkin on heti kielteiset vaikutuksensa: kun amfiteattereita aletaan repiä tai täyttää asuntohökkeleillä, niin suorana seurauksena tästä on rikollisten ja petojen laumojen lisääntyminen kaupunkien lähistöllä. Tämä ei ole humanistin puhetta, mutta ´gladiaattorileikkien´ lakkauttamisellakin on ehdottomasti yhteiskuntarauhan rikkoutumista lisäävä vaikutus. Mitä tapahtuu miehille, jotka orjina, köyhinä tai rikollisina saattoivat valita gladiaattorien riskialttiin rikastumismahdollisuuden? Rikollisina vahvistumisen lisäksi on nähtävissä useita muita vaihtoehtoa: he menevät sotapalvelukseen barbaareille tai kenties jonkin asteisen armahduksen saatuaan Rooman armeijaan, he ovat sitä pohjasakkaa, joka suorittaa nyt insuloiden puhdistamisen, julkisten rakennusten, teiden, akveduktien korjaamisen sijasta palveluksia spolialle, heistä tulee kirkollisen maatilakollektiivin jäseniä, he pääsevät Herran sotureiksi, munkeiksi, tai muuten kirkon hierarkiaan, valtio saattaa ottaa heidät mahdollisesti vakoilijoiksi, agenteiksi tai heistä tehdään eunukkeja. Stilicho ja kirkko tarvitsevat heti miehiä palvelukseensa, olkoot he keitä tahansa, ja tämä jos mikä on tietämätöntä, kielteistä toimintaa, sillä sama kontrolli, joka gladiaattoreista on aikaisemmin ollut, puuttuu näistä ”uuden järjestelmän gladiaattoreista”. Honoriuksen suorittama vierailu Roomassa vuonna 404 kertoo siitä uudesta persoonasta, joka on tullut antiikin valtioihmisen tilalle. Honorius on esimerkki huipulta kristillisen fundamentalismin henkilöstä, jolta puuttuvat klassinen kulttuuri ja koulutus. Claudianus ylistää Honoriuksen vierailua ja kuvaa sen klassiselle tyylilleen uskollisesti klassisena vierailuna. Todellisuudessa tämä syntymästään lähtien ensimmäinen Rooman läntisen osan kristillinen keisari on täydellinen atyyppinen esimerkki klassisesta triumfin viettäjästä. Nyt kun keisarius on siirtynyt diokletiaanisesta absolutismista perustuslailliseen kristilliseen monarkiaan, Claudianus uskaltaa vahvistaa hyväksyvänsä adoptointiperiaatteen, niin kuin Trajanuksen, Markus Aureliuksen ja Piuksen tapauksissa, mutta hän ei hyväksy esimerkiksi julio-claudiaanista perinnöllistä dynastiaa. Ja sitten hovin panegyyrikkona Honoriuksen panegyriikassaCLIV Claudianus ylistää tätä siitä, että seuratessaan isäänsä Honoriuksen ei tarvitse koskaan kärsiä yksityisen kansalaisen häpeää. Claudianus käyttää kumpaakin hallitustapaa ylistäessään näistä hallitustavoista niitä kliseitä, joiden kautta ne hänen aikanaan ymmärretään. Claudianus on kuitenkin hovin panegyyrikko, ja hänen on vakuutettava, ettei ”jalo prinsseys ole orjuutta, vapaus näytä koskaan oikeudenmukaisemmalta muualla kuin hyvän kuninkaan alapuolella”. Tällaisen jalon kuninkaan nimittämät hallitsijat tuodaan kansan ja senaatin oikeusistuimen eteen, joka kyllä osaa sekä palkita että rankaista. Mutta onko ”purppura todellakin siirtänyt syrjään ylpeytensä eikä siirrä tuomiovaltaa täysin itselleen”? Kristillinen dominaatti on kahmaissut itselleen kaiken mahdollisen maallisen vallan ja vähän enemmänkin, ottamalla itselleen taikauskon pilvilinnojen maalarin taivasosuuden. Claudianus yrittää Synesiuksen tavoin todistella todistamatonta, että keisarin valta ei ole absoluuttinen. Keisarin tehdessä nimitykset senaatti ja kansa ratifioivat nämä nimitykset. Tässä Claudianus viittaa Stilichon senaatille ja kansalle todellisuudessa suuttumusta herättävään ja loukkaavaan tehtävään rangaista Gildon päälliköitä.CLV Claudianus käyttää säännöllistä περὶ βασιλείαϛta, CLIV IV Cons. CLV Orosiushan kertoo sen, minkä päättelemälläkin voidaan vahvistaa: aluksi Afrikan taistelussa lähtevät pois Gildon roomalaiset joukot, ja sitten liittolaiset seuraavat heidän esimerkkiään. Tässä mielessä Gildon hylänneiden joukkojen komentajien rankaiseminen saa lieventäviä asianhaaroja, mutta se ei muuta miksikään sitä tosiasiaa, että valtaapitävä sotapäällikkö pesee kätensä ja antaa 202 taiteellisita syistä, Theodosiuksen Honoriusta neuvovassa muodossa, jossa isä neuvoo poikaa ”innokkaana maailman oikeasta hallinnasta”. Honoriuksen ”on tultava kuninkaaksi itse, ennen kuin hänestä tulee miestensä kuningas”. Miten Synesiuksen esityksen tapainen tämä Claudianuksen ilmaus onkaan! Honoriuksen on oltava filantrooppi, niin kuin Synesius neuvoo Arkadiustakin olemaan. Synesius ja Claudianus, kumpikin, kehottavat keisareitaan harjoittamaan sotilaansa kunnolla. Claudianus antaa tarkemmat ohjeet: leirit on pystytettävä terveellisiin paikkoihin, niihin on asetettava vartiat, keisarin on opiskeltava taistelumuodostelmia, reittejä, piirityssotaa, tarkistettava, ettei ole väijytyksiä, pidettävä hyvää kuria yllä ja jaettava vaikeudet miestensä kanssa. Idän ja lännen propagandistit neuvovat hallitsijoitaan noista perinteisistä sotapäällikkö-keisarin asioista, mutta nämä ensimmäiset syntymästään lähtien kristilliset miehet, nuo huonosti koulutetut, kasvatetut ja harjoitetut tylsimykset, eivät ole edes perinteisen sotamiehen eivätkä talonpojankaan tasolla. He ovat laiskoja ja hemmoteltuja tyhjäntoimittajia. Claudianus ei ivaa suuren ja vapaan kansakunnan tulevaisuuden prinssiä, vaan yrittää samaistaa Honoriuksen Trajanukseen, koska Claudianus ei voi olla näkemättä, että päättäväinen sotilaallinen ponnistus pelastaa valtakunnan. Claudianuksen tehtävänä hovissa on kuitenkin viihdyttää ja propagoida herrojensa puolesta eikä neuvoa näitä. Aivan samoin kuin Synesius Claudianus näyttää ilmaisevan itseään vapaasti tässä vaikeassa asiassa keisarinsa edessä. Mutta samoin kuin unelias Arkadius Synesiuksen suhteen, samoin letarginen Honorius hovimiehineen ei ajattele hetkeäkään, että hänen yksi vähäisempi alamaisensa yrittäisi antaa hänelle oppituntia hänen velvollisuuksistaan. Claudianus on tuollainen alamainen, johon voidaan parhaassa tapauksessa suhtautua armollisesti ja suopeasti. Arkadius ja Honorius ovat monikollisesti itsestään puhuvia puolijumalaisia olentoja, jotka on lähetetty ihmisten pariin Taivaasta. Maallisten alamaisten ja sotajoukkojen lisäksi näillä olennoilla on takanaan Maailmanhallitsijan voima ja enkelten sotajoukot, profeetat, marttyyrit, pyhimykset ja muistohaudoissa lepäävä kuolematon kansa! Claudianuksen esitystä ei ole, niin kuin ei Synesiuksenkaan, arvostettava poliittisen filosofian saarnaksi. Näitä antavat toiset miehet, vakavasti otettavat taikauskon levittäjät, piispat! Claudianuksella ja Synesiuksella ei ole mahdollisuutta astua heidän varpeillaan, nyt kun valtakunnan aristokratia on luovuttanut papilliset virkansa ja koulutukselliset tehtävänsä ´mysteeriuskonnon senaattoreille´, ja piispahan on kaanonisesti hallitsijan luokkaa. Claudianus ei julista keisaria optimus princepseksi, joka tekee yhteistyötä senaatin kanssa. Claudianukselle Honorius on yksin ylin lainlaatija ja tuomari, hän ei ole sitä senaatin kanssa. Jo Milanossa Honorius on tyypillinen bysanttilainen keisari, jota kannetaan korkealla, niin kuin on sopivaa, kultaisella valtaistuimellaan hovimiesten olkapäillä, niin kuin jumalaa. Claudianus antaa parelleelin, missä Honoriusta verrataan jumalkuningas-lapseen, joka on syntynyt pappiensa olkapäillä Memfiksessä. Tältä itämaiselta kannalta ajateltuna Honoriuksen saapuminen Roomaan ja siellä oleskelu on jumalaiselle olennolle alentavaa. Roomassa jumalaisen keisarin on myönnyttävä popularis princepsen paikalle, hänen on kiellettävä senaattoreita kävelemästä edellään. Tuskastussissaan hänen on sanottava kansalle Forumilla: ”Veterumque exempla secutus digerit imperii sub iudice facta senatu.” Katsoessaan kisoja Circus Maximuksessa hän palaa tervehtimään kansaa. Kaikki tämä johtaa siihen, mitä rikostaan pakeneva Constantinus ”Suuri” on koettanut välttää.CLVI Keisari nähdään ensimmäisenä kaltaistensa joukossa, mutta pyykinpesun ryvettymisen ennen niin arvokkaille ryhmille kuin senaatille ja kansalle. CLVI Tapettuaan poikansa ja vaimonsa Constantinus saa synninpäästön egyptiläiseltä kristilliseltä papilta, mutta hän pelkää edelleen Rooman senaattia, kansaa ja armeijaa niin, että perustaa Uuden Rooman, Konstantinopolin, itselleen. 203 kuitenkin kaltaistensa joukossa. Tämä on ollut suuri ongelma jo Constantinukselle, joka pakenee Roomasta ja sen klassisen princepsin seremonioista välttääkseen perinteistä kansan, armeijan ja senaatin vihaa. Hänenlaisensa seuraajat eivät mielellään tule Roomaan, koska heidän rikoksensa armeijaa, senaattia ja kansaa vastaan on ja pysyy. He ovat ensimmäisinä kaltaistensa joukossa, eivät vain pieniä vaan suorastaan, valtion vihollisia. He eivät aja yhteishyvää, Rooman rauhaa ja kulttuuria, suojele kaupunkeja ja rajoja henkilökohtaisella vastuullaan. Ensimmäinen kansalainen, joka on samalla Taivaasta alas laskettu puolijumalainen olento, ei ole Synesiuksen ja Claudianuksen ylistämä hyvä kuningas, vaan laillinen, sotilaallinen, taloudellinen, kulttuurinen, ideologinen, historiallinen ja kansallinen anomalia. Kun tuo letarginen ja autistinen olento, Honorius, esiintyy periroomalaisena kansansa edessä, siitä seuraa ´häpeää ja kirousta´. Kun Pliniuksen Trajanus lähestyy Roomaa, hän muuttuu provinssien jumalasta Rooman kansalaiseksi. Tämän häpeänhän Honorius on välttänyt tullessaan dynastisesti isänsä seuraajaksi. Nyt Honorius on Roomassa, mutta ei edes maaseudun jumalana, vaan häntä kohtaa suuri häpeä. Miten tämä on mahdollista? Constantius II:n vieraillessa Roomassa vuonna 357 hän saapuu keisarilliselle tervehdyskäynnilleen syntymältään korkena, välinpitämättömänä ja jumalallisena, qualis in provinciis suis visebatur. Hän on suvaitsevainen ja suostuu näyttelemään kansanomaista princepsiä, senaatille ja kansalle. Lopputulos ei ole kovin hyvä. Theodosiuksen vieraillessa Roomassa vuonna 389 Pacatus kertoo Theodosiuksen senatoraalisesta, kansanomaisesta ja sotilaallisesta arvovallasta, mutta Pacatus liioittelee. Theodosius on kaupungissa valloittajana ja voittajana, joka antaa armeijansa tuella yllättävän lieviä tuomioita voitetuille. Hänen barbaarijoukkonsa ja hänen suvaitsemattoman itsevaltiaan määräyksensä vahvistuvat hänen sotapäälliköidensä kautta. Yksi näistä on Stilicho. Vaikka Claudianus kuinka ylistää tätä ”puolibarbaarista suurmiestä”, Stilicho on ja pysyy roomalaisille etäisenä ja vihattuna. Joka tapauksessa kun Claudianus ylistää Honoriuksen Rooman vierailua, hän ottaa sisältöään suoraan Pacatukselta, ja Ammianus Marcellianukselta, myös Constantius on ”dicacitae plebis oblectabatur”. Tietysti Honoriuksen panegyyrikko on lukenut Theodosiuksen panegyriikan. Claudianus osaa saada keisarinsa laskemaan leikkiä tavallisten ihmisten kanssa ja vierailemaan yksityisissä taloissa. Sellaista kuvaa ei saanut antaa, että keisari olisi menettämässä suosiotaan. Claudianukselle Honorius on Roomassa civis, hän ei ole dominus. Keisarillinen vierailu on vahva propaganda-ase Stilicholle, jolle tämä vierailu saattaa osoittautua hyväksi tai kohtalokkaaksi. Lähteiden puuttuessa Claudianusta lukuun ottamatta, seuraava Honoriuksen vierailu Roomassa vuosina 407 ̵ 408 kertoo paljon edellisestä Jumalan käskynhaltijan käynnistä. Jumalainen keisari, Honorius, menettää, Malalaksen ja Theofaneksen mukaan, malttinsa, loukkaantuu kansalle ja vetäytyy Ravennaan. Honorius ei ole ensimmäinen keisari, joka ei sulata Rooman ”roskaväen tuttavallisuutta”. Kristillisten keisarien suhteen tämä on ollut selvää alusta lähtien, mutta myös absolutisti Diocletianus, jonka oli määrä juhlistaa 9. konsulikauttaan Roomassa, oli vaikeuksissa kansanjoukkojen kanssa ja hän lähti kaupungista varhain viettääkseen juhliaan muualla. Constantinus ”Suuri” tunsi itsensä liian pieneksi Roomassa sekä vältti sen väkijoukkoja ja senaattia. Hän perusti periferiaan Uuden Rooman omine, itselleen suosiollisine väkijoukkoineen ja senaatteineen. Cameron esittää kysymyksen: “Could it be that, in 404 as well, the poor boy, accustomed since the cradle to the adulation of a Byzantine court, did not in fact behave himself in every respect as the popular prince was supposed to in Rome?” Claudianus kertoo Honoriuksen vierailun Roomaan olleen suuri menestys. Sitä se olisi ollutkin klassiselle ruhtinaalle, joksi klassinen kirjailija Claudianus kuvailee Honoriuksen. Historiallisesti ajatellen Claudianus valehtelee. Cameronin mukaan Claudianuksen lisäksi Honorius ja Stilicho tuntevat tradition. Tässä on pieni nyanssipitoinen etikettivirhe, joka on ratkaisevaa laatua: Stilicho tuntee tradition, mutta toimii kuin kristillinen sotapäällikkö; Honoriukselle 204 on kerrottu traditiosta, mutta hänen kykynsä samaistua tähän traditioon on vaikeaa kahdesta syytä, hän on legarkinen-autistinen, hän on omasta mielestään jumalainen kristitty keisari. Kyllä Stilicho ja Honorius ”tervehtivät Traditiota mutta eivät seurustele sen kanssa”. Claudianus yrittää peittää Honoriuksen puutteita.CLVII Propagandisti selittää hartaasti, miksi Rooman läntisen osan ensimmäinen dynastinen kristillinen keisari ei petä keisarien anteliaisuutta kansaa kohtaa. Roomalaiset ottavat hänet avosylin vastaan, vaikka hän ei osta heidän kiintymystään kullalla. Claudianuksen mukaan Honoriuksen ei tarvitse ”lahjoa applodeita ilmoille”. Tämä keisari on muka sitä mieltä, että sille, joka ansaitsee rakkauden, tarjotaan rakkaus, ei ostamisen seurauksena vaan, puhtaalla sydämellä. Caesarista lähtien valtioihmiset ovat jakaneet lahjansa Rooman kansalle. Nykyisin sanottaisiin, että tällä tavalla kansa ostetaan hallitsijan puolelle, mutta silloin todettiin, että keisari palkitsee uskollisen ja luotettavan kansansa. Nämä lahjat ovat side kansan ja keisarin välillä: niiden suuruus on osoitus valtioihmisen kyvystä antaa kansalleen hyvinvointia ja menestystä. Keisarin ele ei ole vain symbolinen, se on hänen menestystään hallitsijana mittaava konkreettinen jälki. Sellaisena tämä ele on korvaamaton. Theodosius on Claudianukselle vielä largitor opum. Claudianus muistaa mainita sen, että Stilicho konsulivuonnaan, neljä vuotta aikaisemmin, suorittaa triumfisaapumisen Roomaan ja jakaa lahjojaan. Claudianuksesta Stilichon anteliaisuus vei voiton Hermuksen vesistä, Midaksen kosketuksesta ja Juppiterin kuurosta. Jos hopea, jonka Stilicho antaa pois, olisi sulatettu epäjalon metallin tapaan, se olisi muuttunut järviksi ja joiksi.CLVIII Yleensä konsulin odotetaan antavan lahjoituksia vihkimisensä, ὑπατείαν ῥίπτειν,CLIX yhteydessä. 500-luvun diptyykeissä konsulien lahjat näkyvät. Siinä, missä yksityinen kansalainen antaa hopeaa, keisarin odotetaan jakavan kultaa. 300-luvun maalauksen kopiossa Constantius II täydessä konsulaarisessa regaliassa, virallisessa muotokuvassa, kaataa avautuneesta oikeasta kädestään kultarahoja kansalle. Siten Honoriuksen suorittaessa sisääntulonsa Roomaan kansa odottaa hänen lahjojaan. Honorius jättää antamatta lahjat, ja häntä kritisoidaan tästä. Honorius osoittaa traditionaalisesti, ettei hän ole hyvä valtioihminen. Claudianus yrittää kääntää Honoriuksen hallinnon jatkuvia talousvaikeuksia keisarin hyveeksi, mutta tämä on aikalaisille vain kiilottamalla piilotettu kielteinen totuus. Laiminlyönnillään ”jumalallisen oikeauskoinen” Honorius leimautuu epäonnistujaksi. Hänen hallintonsa on epäonnistunut siihen mennessä: armeijan syöttäessä valtavia rahamääriä barbaaripalkkasotureille ympäri Rooman läntistä osaa sotilaskarkurit tekevät tuhojaan, barbaarien suorittama rajapuolustus on täytetty roomalaisten seppien tekemillä ja aseistamilla varusteille ja aseilla, tilat joutuvat antamaan yhä uusia rekryyttejä, vähemmistöuskonnon papisto ja munkit hävittävät gladiaattorien ja rakennusmiehiksi gladiaatoreista muuttuneiden alakastin miesten kanssa kaupunkien keskustojen julkisia rakennuksia. Keisarin hallinto on epäonnistunut välittämästä urbaanin ytimen ideaalia universaalikuvaa, joka heijastuu kansalaisten mieliin hyveellisinä arvoarvostelmina. Tämän seurauksena syntyy lakeja, jotka vaativat kansalaisilta rahaa. Ja mikä on vielä vaarallisempaa: nämä vaatimukset pahenevat, koska keisari ei käytä saamiaan rahoja kansansa hyvinvoinnin ja turvallisuuden eteen, vaan rakennuttaa kirkkoarmadaa pystyttäessään jumalankaupunkiaan ja nostattaessaan Ravennassa olevan valtansa suojaksi teologista linnoitusta. On syntymässä epäpyhä alianssi: köyhtynyt puolijumalallinen olento hamuaa itselleen rikkauksia, turvallisuutta ja taikauskon kunniaa. Honorius ei ole kansalaisilleen täydellinen hallitsija. Hän ei ole menestyjä senaatillekaan. Hänen puheensa senaatin talossa ”putoaa pannukakuksi”. Aikalaisille kuulijoille Claudianuksen Honoriuksen ylistys tämän tulemisesta toimeen ilman retoriikan taiteita on ”läpinäkyvä neronleimaus”. Sormenpäitään myöten retorisen Claudinuksen ylistys Honoriuksen ”kunniallisesta tylsyydestä” CLVII VI Cons. CLVIII Stil. iii CLIX tekninen termi 500-luvulta 205 ohittaa pitkän matkan päästä uskottavuuden. Honoriuksen epäonnistumisen merkitystä ei pidä väheksyä. Senatoraalisten kirjoittajien silmin keisarit arvioidaan, ylistetään tai tuomitaan, heidän kulttuuristen saavutustensa ansiosta, heidän kaunopuheisuutensa kautta. Kaunopuheisuus on tässä tapauksessa sitä ciceromaista valtioihmisen universaalin suunnitelman heijastamista hyvinvoinnin, rauhan ja onnellisuuden konkretiana vastaanottaviin mieliin. Aikalainen kirjoittaja, Aurelius Victor, tekee tärkeän huomautuksen: samalla, kun ideaalin keisarin pitää olla kaunopuheinen ja hyveellinen, hänen tulee olla ainakin kaunopuheinen. Julianus kuvailee ihastuksella, kuinka Constantius II kapuaa puhujalavalle puhuakseen armeijalleen, yksin, paljain päin, tavallisissa vaatteissaan, luottaen vaikuttavaan puheeseensa. Ammianus Marcellinus vahvistaa tekstinsä käänteissä sen, kuinka tärkeää on puheen pitäminen joukoille, tuo allocutio. Claudianus esittää Gildon vastaisessa sodassaan, miten sodan lopussa 13-vuotias Honorius tervehtii sodan lähettiläitä. Todellisuudessa tuo lapsi ei esitä allocutiota. Todellisuudessa tuo myöhemmin 20-vuotias aikuinen ei esitä kaunopuheisuutta, allocutiota. Aikaisemmin on todettu, kuinka tuo heikko pelkuri Arkadius on poissa tolaltaan joutuessaan barbaarisoturiensa keskelle. Honorius on kaikkea muuta kuin peloton veljensä kaunopuheisuuden ylittäjä. Lännen Honorius ei voi olla idän Arkadiuksen tapaan Taivaan jumalan maallinen vastine. Tätä läntinen perinne ja tavat, mielenlaatu, eivät omaksu. Vaikka Honorius kokee itsensä Milanossa ja Ravennassa autokraattisemmaksi kuin Roomassa, hän ei saata missään paikassa lännessä, hovissaan, kantotuolissaan ja kultaisella istuimellaan, olla taivaallinen olento. Läntinen realismi ei moista usko. Itämaisen mysteeriuskonnon ja bysanttilaisen tradition omaava keisari ei tätä usko. Lopputuloksena ei ole itämaisen pappiskuninkuuden voitto, vaan mahalasku aikaisempien uskonnollisten käsityksen assmimilaatioon ja loputtomaan uskonnolliseen interregnumiin ja poliittiseen interrexiin, Jumalaisen käskynhaltijuuden allikkoon. Honoriuksen ollessa keisarina Roomassa, Milanossa tai Ravennassa Claudianuksen hänestä maalaamastaan muotokuvasta ei löydy Honoriuksen hallitusvallan jumalaista hyväksymistä. Tämä doktriini, joka jäljitetään Homerokseen asti, kehitetään poliittisella tasolla oikeuttamaan hellenististen monarkkien vallanpito, joka nähdään Jumalan itsensä vallan imitaationa, μίμησιϛ. Prinsipaatin ajan panegyyrikot ja filosofit käyttävät termiä. Claudianuksen aikana se on ollut 75 vuotta peruselementtinä kristillisen keisarin virallisessa näkemyksessä. Fundamentalistiselta näkökannalta suurten vainojen aikainen keisari on antikristus, mutta poikansa ja vaimonsa murhannutta Constantinusta Eusebius kunnioittaa maanpäällä olevana Jumalan käskynhaltijana, jonka vallanpito on maallinen vastine Taivaassa olevalle Jumalan hallinnolle. Siitä lähtien tämä doktriini on sekä kristittyjen että pakanoiden tuntema. Siksi esimerkiksi Nazianzuksen Gregorius menee pitemmälle ”itämaisissa kieseissä” kuin pakana Themistius. Gregorius oikeuttaa keisarin edessä maahan makaamaan menemisen käytännön, προσκὑνησιϛ, ja tämä ei tarkoita pelkästään makaamaan menemistä keisarin vaan myös hänen muotokuviensa ja patsaiden edessä.CLX Hoviseremonioiden tiettyihin osiin kriittisesti suhtautuva Synesius näkee maallisen basileian Jumalan kuninkuuden imitaatioksi. Claudianukselle Honorius on hallitseva keisari ja ideaali kuningas. Hän, aleksandrialainen oppinut, hunnuttaa tasavaltalaisuudella absolutismin poliittisen filosofian moraaliset ja intellektuaaliset järkeilyt, läntiselle yleisölle. Toisaalta idästä on vaikea löytää esityksiä, joissa keisari kunnioittaa senaattia niin kuin Claudianus kertoo Honoriuksen tekevän Rooman senaatille. Viimeinen pakanakeisari Julianus yrittää tehdä tätä Konstantinopolissa, mutta ihmiset pitävät tällaista käyttäytymistä kummallisena, tarpeettomana ja arvottomana. Julianuksen pitäessä puhetta itäiselle senaatille Socrates näkee tämän ensimmäisenä näin tekevänä keisarina sitten Julius Caesarin. Roomassa keisarin on pidettävä puhe senaatille. Constantinus tekee niin, samoin Theodosius ja jopa Honoriuskin täytyy yrittää tehdä niin. Idässä Synesius ei esitä keisarin esittävän kunnioitustaan senaatille, mutta lännessä Claudianus kertoo Stilichon ja Honoriuksen esittävän niin.135 CLX Or. xviii.80. PG xxxv.605 f. 206 Bysanttilaiselle Honoriukselle ja hänen kristillisille hoviseremonioilleen senatoraalisen järjestyksen ideaalin kunnioittaminen on vielä välttämätöntä, Roomassa. Tämä ideaali ei enää toimi keisarillisessa uskonstrategiassa ja voimakasta vauhtia barbarisoituvan armeijansa sotapäälliköiden diplomatiassa. Siellä ollaan ”villillä ei-kenenkään-maalla”, jossa valta on sillä, joka katsoo palkkansa olevan oikean ja miekkansa voiman muiden alistamiseen riittävän. Perinteisessä vallassa uudenlaisen vallan itselleen ottaneen keisarin sekä hänen pappiensa ja hovinsa asema on rotkon reunalla vaappumista. Heiltä puutuvat kulttuurin uskonto ja koulutuksen vapahtaja. Heillä on perinteinen asemansa ja arvonsa, mutta he eivät ole koulutettuja näihin tehtäviinsä. Antiikin kaunopuheisuutta ja hyveitä omaamaton keisari on malliesimerkki kristillisestä kasvatuksen romahduttamisesta. Samalla, kun hän on tehnyt itsestään Jumalan käskynhaltijan, hän varmistaa asemansa, tekemällä alamaisistaan kristillisen koulutuksen luonnon havainnoinnin puutteen uhreja, ja itämaisen mysteeriuskon tuella heidän kritiikittömän kunnioituksensa. Tai näin hän ainakin luulee. Historiallinen totuus ei ole tällainen. Se on yksinkertaisempi: lännellä ei ole mahdollisuutta idän tapaiseen kuninkuuteen, koska jos realiteetit, millä tasolla tahansa, jätetään lännessä ottamatta huomioon, niin vihollinen on heti rajoja ylittämällä todistamassa realiteettien hylkäämisen virheellisyyden. Idässä rajojen molemmin puolin on enemmän mysteeriuskonnollista usvaa, joka peittää tieteen ja teknologian merkityksen ja henkilökohtaisen vastuun kantamisen. Kun länsi romahtaa, se romahtaa roomalaisen sepän, tai hänen barbaarioppilaansa, takomaan miekkaan. Rooman läntisen osan Comes Illyricumin 19 yksikön kilpikuvioitukset. Käsikirjoituksista puuttuu kolmen yksikön, Sagittarii Tungri, Valentinianenses ja Catarienses, kuvioitukset. 207 Rooman läntisen osan rajat murtuvat Mors misera non est, aditus ad mortem est miser 208 Lähestytään Rooman lopullisen mullistuksen hetkeä. Vuonna 404 Hispaniassa on jonkinasteinen siviilikapina, mutta muuten Rooman läntisessä osassa ei ole merkittäviä sotilaskriisejä.136 Zosimuksesta Stilichon ja Alarikin välillä on voimassa σύνθημα, jonkin asteinen sopu, mikä ei tarkoita virallistettua sopimusta, koska sellainen ei tule kysymykseen vanhemman komentajan ja hänen alaisensa kesken. Vuoden 405 sopu suuntautuu hyökkäyksen koodinoimiseksi Daakian ja Makedonian itäisiin diokeeseihin. Alarikin joukot näyttävät olevan hyökkäysvalmiudessa, ja Stilichon päävoimat ovat korkeassa valmiustilassa. Diplomaattinen tie on loppuunkäytetty. Silloin tapahtuu jotain odottamatonta. Gibbonin mestarillista esitystä on pakko siteerata: ”The fears of Honorius were not without foundation, nor were his precautions without effect. While Italy rejoiced in her deliverance from the Goths, a furious tempest was exiced among the nations of Germany, who yielded to the irrestible impulse that appears to have been gradually communicated from the eastern extremity of the continent of Asia. The Chinese annals, as they have been interpreted by the learned industry of the present age, may be usefully applied to reveal the secret and remote causes of the fall of the Roman empire. The extensive territory to the north of the great wall was possesed after the flight of the Huns by the victorious Sienpi; who were sometimes broken into independent tribes, and sometimes re-united under a supreme chief; till at length, styling themselves Topa, or masters of the earth, they acquired a more solid consistence and a more formidable power. The Topa soon compelled the pastoral nations of the eastern desert to acknowledge the superiority of their arms; they invaded China in a period of weakness and intestine discord; and these fortunate Tartars, adopting the laws and manners of the vanquished people, founded an Imperial dynasty, which reigned near one hundred and sixty years over the northern provinces of the monarchy. Some generations before they ascended the throne of China, one of the Topa princes had enlisted in his cavalry a slave of the name of Moko, renowned for his valour, but who was tempted, by the fear of punishment, to desert his standard, and to range the desert at the head of an hundred followers. This gang of robbers and outlaws swelled into a camp, a tribe, a numerous people, distinguished by the apellation of Geougen; and their hereditary chieftains, the posterity of Moko the slave, assumed their rank among the Scythian monarchs. The youth of Toulun, the greates of his descendants, was exercised by those misfortunes which are the school of heroes. He bravely struggled with adversity, broke the imperious yoke of the Topa, and became the legislator of his nation and the conqueror of Tartary. His troops were distributed into regular bands of an hundred and of a thousand men; cowards were stoned to death; the most splendid honours were proposed as the reward of valour; and Toulun, who had knowledge enough to despise the learning of China, adopted only such arts and institutions as were favourable to the military spirit of his government. His tents, which he removed in the winter season to a more southern latitude, were pitched during the summer on the fruitful banks of the Selinga. His conquests stretched from Corea far beyond the river Irtish. He vanquished, in the country to the north of Caspian sea, the nation on the Huns; and the new title of Khan, or Cagan, expressed the fame and power which he derived from this memorably victory. The chain of events is interrupted, or rather in concealed, as it passes from the Volga to the Vistula, through the dark interval which separates the extreme limits of the Chinese and of the Roman geography. Yet the temper of the barbarians, and the experience of successive emigrations, sufficiently declare that the Huns, who were oppressed the arms of the Geougen, soon withdrew from the presenceof an insulting victor. The countries towards the Euxine were already occupied by their kindred tribes; and their hasty flight, which they soon converted into an bold attack, would more naturally be directed towards the rich and level plains through which the Vistula gently flows into the Baltic sea. The North must again have been alarmed and agitated by the invasion of the Huns; and the nations who retreated before them must have been pressed with incumbent weight on the confines of Germany. (Procopius had observed an emigration from the Palus Mæotis to the north of Germany, which he ascribes to famine.) The inhabitants of those regions which the ancients have assigned to 209 the Suevi, the Vandals, and the Burgundians, might embrace the resolution of abandoning to the fugitives of Sarmatia their woods and morasses, or at least of discharging their superfluous numbers on the provinces of the Roman empire. About four years after the victorious Toulon had assumed the title of Khan of the Geougen, another barbarian, the haughty Rhodogast, or Radagaisus,CLXI marched from the northern extremities of Germany almost to the gates of Rome, and left the remains of his army to achieve the destruction of the West.”137 Usein ihmetellään sitä, miksi hunnien valtakunta katoaa suurimmasta laajuudestaan yhtäkkiä näkymättömiin. Tällöin ei kyetä näkemään hunnien tilannetta ”puun ja kuoren välissä”. Toisella puolella on Rooman valtakunta ja toisella puolella avaarien valtava valtakunta, joka antaa jatkuvia voitokkaita iskuja hunnien Rooman puoleisen mahdin selustaan. Niinpä sitten aikanaan, kun hunnit katoavat ikään kuin jäljettömiin, heidän takaansa rynnistää esiin slaavien lisäksi hunnit lyöneet avaarit. On kulunut melkein neljä vuotta siitä, kun hunnikuningas Uldin on lähettänyt Konstantinopoliin goottikenraali Gainaksen pään (tapahtui 3.1.401) ja muutama vuosi on vierähtänyt siitäkin, kun Stilicho on voittanut Alarikin Pannonian hunnien ja alaanien, vähemmässä määrin vandaalien, avulla. Samaan aikaan Tonavan pohjoispuolisten hunnien alaiset itägootit ahdistavat vandaaleja, sveebejä-quadeja ja gepidejä. Tonavan ja Reinin pohjoispuolisilla suurilla alueilla vallitsee paniikki. Alaanit, vähäisemmät gepidiryhmät, sveebi-quadit ja vandaalit liikehtivät Reinin ja Tovanan pohjoispuolisilla alueilla, Pannonian ja Noricumin välillä, vuosina 401-405. 400-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajanjakso on ratkaiseva Euroopan historian kannalta. Silloin alkavat kansainvaellukset. Avaarit, juan juan, työntävät kansoja edellään. Hunnit perääntyvät ja etenevät lähemmäs Rooman rajajokia ja Germaniaa. Näistä tapahtumista ei ole säilynyt kirjoitettua tietoa, paitsi Orosiuksella, joka teoksessaan Historiae Adversum Paganos toteaa seuraavaa: ”En sano mitään barbaarien välisistä, kummaltakin puolelta tuhoisista selkkauksista, kun kahdessa goottien erimielisyydessä ja sitten alaanien ja hunnien välisessä he tuhosivat toisiaan molemminpuolisessa verilöylyssä.”138 Gootti-Radagaisuksen ryhmä näyttää olevan häviölle jäänyt osapuoli, samoin kuin hänen vaelluksiensa mukana tulleet alaanit ovat hunneja pakeneva kansanryhmä. Historiankirjoitus ei ole tasapuolista. Se joutuu, lähteiden puuttuessa, jättämään pois kansainvaellusten alun tärkeimmät syyt ja tapahtumat. Kuitenkin näyttää siltä, että Panonian vastaiselle rajalle on tullut siellä olevien kansojen yhteyteen hävinneiden goottien ja alaanien kansojen suuria osia. Rooman alueelle suuntautuneiden satojen tuhansien barbaarisoturien hordien hyökkäysten perusteella voidaan sanoa, että Tonavan ja Reinin pohjoispuolella, kansat ovat liikkeellä. Mitä tämä tarkoittaa? Miljoonien avaarien ja heidän liittolaistensa liike etelään saa miljoonat hunnit ja heidän liittolaisena liikkeelle. Jos tarkastellaan Tonavan pohjoispuolella olevia hunneja ja heidän alistamiaan kansoja, niin heidän liikkeensä etenee Tonavalta Reinille päin. Tämä saa alueella olevat sveevit, quadit, gepidit, riippumattomat itägootit, hunnit ja alaanit sekä vandaalit liikkeelle. Tässä on jo puhe seitsemästä, lukuisia heimoja sisältävästä kansanliitosta. Kysymyksessä on oltava monien miljoonien barbaarien, naisten, lasten, vanhusten ja miesten, liike Tonavalta Reinille päin. Tähän liikkeeseen tarttuu mukaan pohjoisempana olevia elbengermaaneja, mikä lisää liikettä. Kun tämä miljoonainen kansainvaellus on käynnissä Rooman läntisen osan rajajokien pohjoispuolella, roomalaiset eivät kirjaa sitä ylös. Heistä CLXI The name Rhadagast was that of a local deity of the Obotrites (in Mecklenburg). A hero might naturally assume the appellation of his tutelary god; but it is not probable that the barbarians should worship an unsuccessful hero. 210 mitään erikoista ei tapahdu. Tämä, jos mikä, on itsekeskeisyyttä. Kiinnittämättä huomiota Rooman perinteisen ydinosan ulkopuolella tapahtuvaan suurimpaan kansainvaelluksen liikkeeseen siihenastisen Euroopan historiassa Rooman läntisen osan ”paras” sotapäällikkö Stilicho valmistautuu hyökkäämään länsigoottien hallitsijan liittolaistuella valtakunnan itäisen osan Balkanin alueelle. Sotilasstrategisesti sanottuna Stilicho on tyhjentämässä valtavan kansainvaelluksen sivuliikkeen viereisen selustan ja kääntänyt selkänsä tälle tapahtumalle. Hänen selustansa ei ole vain suojaton vaan sitä uhkaa ennen kokemattoman suuren kansainvaellusten liikkeen kääntymisen mahdollisuus Rooman valtakuntaa vastaan. Miljoonien ihmisten kotiensa jättämisen ja hädän aikaansaama massaliike ei saa huomiota osakseen johtavilta kenraaleilta, heidän rajavartiostoiltaan, eivätkä asiamiesten raportit tuo uhkaavia viestejä pohjoisesta. Tähän on olemassa yksinkertainen selitys. Se, että tämä selitys paljastaa Rooman vallan ja auktoriteetin sisältä yhden Euroopan historian typerimmistä kokonaisvaltaisista päättelyistä, on eri asia. Aikalainen, joka tästä ongelmasta kirjoittaa, on – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – kirkkoisä ja munkki Jeremias. Hän, alkuperältään länsiroomalainen, kirjoittaa Bethlehemissä asioista, jotka muut ovat kertoneet hänelle. Tiedot ovat joskus toisenkäden, joskus jopa kolmannenkäden tietoja, mutta niiden arvoa lisää se, että niistä useimmat hän saa asioita kokeneilta ja nähneiltä länsiroomalaisilta maanmiehiltään. Hän ei syytä mitä hurskaimpia keisareitaan, vaan ”puolibarbaaria, joka on pettänyt Rooman aseistamalla meidän vihollisemme meitä vastaan meidän omilla rikkauksillamme”. Jeremiaasta Stilicho ansaitsee syyllisyyden. Kaukana Bethlehemin kammiossaan tuo munkki tuomitsee Theodosiuksen ja hänen dynastiansa perusrekrytointistrategian, jota johtaa silloin Stilicho. Jeremias pilkkaa Adrianopolin tappion jälkeistä, viimeisten kolmenkymmen vuoden aikaista, per annos triginta, barbaarien rauhoittamispolitiikkaa. Poliittinen menettelytapa ja toimintaperiaate ovat tuoneet Rooman siihen pisteeseen asti, ettei edes voitto barbaareista palauttaisi takaisin Rooman suuruutta. Parasta, mitä voidaan tehdä, on vallata takaisin Roomalta otettu saalis.139 Jos käännetään tämä näkemys historiallisen reaaliajan kielelle ja lisätään siihen vielä aikaisemmin todetut seikat, niin nähdään se valtava kuilu, mikä sen aikaisen asiaa koskevan selkeimmänkin tekstin ja totuuden välillä on: Kolmenkymmenen vuoden ajan kristillinen strategia, hyökkäämällä omia kansalaisiaan ja heidän koulutustaan ja oikeuksiaan vastaan, kristillisen etnisen puhdistuksen kautta, ja varmistamalla liitoillaan ja sopimuksillaan barbaarien kanssa sen, että nämä ovat kahtena kansana (markomannit ja länsigootit) ja useina kansan osina (hunnit, alaanit, itägootit, vandaalit) asettuneet Rooman alueelle, Theodosiuksen päätöksistä alkaen, on repinyt alas strategisen puolustuksen Italiassa, saanut pysyvän rajakiistaongelman Rooman osien välille Illyricumissa. Nyt Stilicho suorittaa loppuun tämän strategian oman puolustuksen eliminoimisen työn. Hän lakkauttaa rajoilla olevan puolustusjärjestelmän roomalaisten ja barbaarien väliltä. Enää ei ole barbaricumia, jonka kautta barbaarien toiminta muuttuu kaupankäynnillä, tie- ja kauppakeskusverkostoinnilla, roomalaisen kulttuurin sillanpäiden luomisella yhteistyöksi roomalaisten kanssa. Tämä alue on toiminut raakalaisuuden suodattamina, patona, kontrolloijana ja tarkkailijana. Samalla tämän verkoston takana olevat roomalaisten hallussa olevat linnoitukset, sotilasleirit, strategiset pisteet ja asutuskeskukset ovat taanneet raakalaisten hyökkäysten ennaltaehkäisyn, vastaiskut hyökkäyksiä vastaan, barbaariryhmien eliminoimisen ja piirittämisen, ja näillä keskuksilla on ollut toimivat yhteydet Rooman sisämaahan, josta ne ovat saaneet tarvikkeita, varusteita ja muuta huoltoa tietyn yleisen Rooman sisäisesti valvotun järjestelmän puitteissa. Nyt barbaricum on luovutettu barbaareille. Stilichon vedettyä joukkojaan pois pitkin Tonavan 211 ja Reinin sekä niiden limesten puolustuslinjoja tilalle ovat tulleet roomalaisten aseistamat liittolaisjoukot barbaarien puolelta. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että rauhanomaiset barbaricumin asukkaat on otettu Rooman rajojen puolustajiksi, vaan pääasiassa sitä, että vahvimmat barbaarijoukot omaavat heimosotapäälliköt (kuten frankkien ja alamannien) on laitettu puolustamaan, ei ainoastaan rajalinjaa vaan, tärkeimpiä strategisia rajakaupunkeja. Barbaarien puolelta asiaa katsoen he pitävät hallussaan Rooman tärkeimpiä rajoja ja niiden linnoituksia täydessä aseistuksessa, ja heidän edessään on suojelematon roomalainen maaseutu, kauempana sisämaassa on sitten kaupungeissa keisarillisia liikkuvia joukkoja tai kaupunkien varusväkeä, joista osa on barbaarien maanmiehiä, samoin kuin varikkojen ja tehtaiden, niitä ympäröivien maaseutujen väestökin. Tämän lisäksi heidän maanmiehiään on kummankin Rooman johtavien virkamiesten ja sotapäälliköiden, keisarien henkivartiostossa, työtovereina, liittolaisina ja alaisina. Stilichon syyttämisessä Jeremias on täysin oikeassa. Stilicho on pääsyyllinen. Annettuaan barbaareille lopullisen mandaatin roomalaisesta rajapuolustuksesta hän kääntää selkänsä barbaricum-järjestelmän lopettamiselle, miljoonien barbaarien liikkuessa Reinin ja Tonavan rajoilla hänen luomaansa puolustusta kohti. Hän keskittää roomalaiset joukot kauaksi pois näiltä rajoilta. Vasemman puoleinen kuva kertoo Sarmatian barbaricumin roomalaisen läsnäolon arkeologisista todisteista. Oikeassa kuvassa näkyy sama, punaisella merkitty, barbaricum roomalaisessa 300-luvun koossaan, länsiroomalaisen Illyrian vieressä. 405 jKr. tämä valtava alue on täynnään sveevi-quadeja, vandaaleja, alaaneja, itägootteja, sarmatialaisia. Valerian rajalinnoitukset on suureksi osaksi miehitetty heidän maanmiehillään. 212 Näissä kahdessa viimeisessä kuvassa näkyy kiistaton muutos mikä tapahtuu 400-luvun alussa länsiroomalaisessa Illyriassa ja Sarmatian barbaricumissa. Ensimmäisessä roomalaiskauden kuvassa havaitaan barbaricumissa olevan monia eri kansallisia elementtejä. Toisessa kuvassa, kansainvaellusten aikaa määrittelevässä, esitetyt löydöt ovat pääasiassa ei-roomalaisia. Roomalaisen vallan katoaminen alueelta 400-luvulla on kiistattomasti vahvisettavissa arkeologisin todistein. 213 Claudianus ylistää Stilichoa hänen suorittamastaan teosta: Stilicho on rauhoittanut Germanian, mihin kukaan parhaimmistakaan keisareista ei olisi edes kuvitellut koskaan pystyvänsä. Mielestäni tämä ei ole vain Claudianuksen propagandaa, sillä ennen kuolemaansa vuonna 404 Claudianus on varma asiastaan. Luotettavimmat tiedot hän saa herraltaan molempien aselajien komentaja Stilicholta. Joten johtopäätös on selvä: Stilicho on ylpeä teostaan, tästä ”uudenlaisen strategian riemuvoitosta”. Isäntä ja renki iloitsevat siitä, kuinka barbaarit, jotka ennen vaativat suuria lunnaita rauhastaan ja rikkoivat sen kuitenkin, nyt voitettuina, ilman yhtään taistelua, kunnioittavat Stilichon läsnäolon kaukaisinta varjoakin. Allekirjoittaneella on yksi kysymys: miten Stilicho voi olla näin naiivi. Vastaus on yhtä yksinkertainen: hän ei ole strategi, tuollainen mies ei sopisi vanhan legioonan komentajaksi, tuskin edes tribuuniksi, mies, joka ei tiedä, että loppujen lopuksi sota on voitettava, ei muutama ratkaisevalta tuntuva taistelu, sillä silloin puuttuu se niin mitättömältä ja turhalta tuntuva niittitaistelu sodan ratkaisun avaamiseksi. Stilichon tapaiset sotapäälliköt käyvät näitä pieniä taisteluja. Suuret ja maailmoja syleilevät ratkaisutaistelut ja suuret strategiat suunnitellaan uskonsodan pöydällä. Siellä liikutellaan enkeliarmeijoita ja ymmärretään Jumalan merkkeistä luettavia määräyksiä. Arkeologiset löydöt Illyricumin diokeesin alueelta ilmaisevat urbaani-asutuksissa jatkuvuutta useimmissa paikoissa aina 400-luvun puoliväliin asti. Niin kuin edellä on todettu, kaupunkikulttuurin rappio on nopeaa, selkeää ja helposti todistettavissa, varsinkin 400-luvun alusta lähtien. Jo jonkin aikaa ihmiset ovat asuneet puolustettavissa olevalla alueella, joko muureilla varustetuissa kaupungeissa tai linnoitetuissa turvapaikoissa, keskusvuoristossa. Yleinen urbaanijatkuvuus tulee esiin uskonnollisissa perustamisissa ja arkeologisten materiaalien typologisen järjestelynCLXII monenlaisissa jakautumisissa. Ainakin 400-luvun toiselle puoliskolle asti sekoittuneet germaanis-roomalaiset hautajoukot pysyvät todistusaneistona näkyvillä. Ne on yhdistettävä meneillään olevaan muutokseen rajaprovinsseissa, pikemminkin kuin tietyn yhden uuden etnisen ryhmän asettumiseen sinne. Yleinen malli on samanlainen kuin kaivauksissa pitkin ylisen Tonavan seutuja esiin tuotu vastaava. Esimerkiksi henkilökohtaiset roomalaiset sotilaskoristeet ovat kontekstiltään huomattavan samanlaisia myöhäisen 300-luvun ja aikaisen 400-luvun paikkojen kanssa Raetia Secundassa ja elbengermaanisissa – itägermaanisissa hautakentissä. Kummatkin kontekstit linkittyvät typologisesti samanlaisiin yksityisiin kohtiin Sinta de Mures – Chernjachov -kulttuurissa.140 Aikavälillä 405−408 neljä valtavaa maahanhyökkäystä kaataa kumoon rajaturvallisuuden Reiniltä Karpaateille. Karpaatit muodostavat osan keskieurooppalaisesta vuoristoketjusta, joka sisältää myös Alpit. Karpaatit alkavat ja loppuvat Tonavalla, käsittäen 1 300 kilometrin matkan nykyisestä Slovakian pääkaupunki Bratislavasta lännessä Orsovaan idässä, piirtäen suunnattoman itäetusivuisen kaaren. Ne ovat yleensä matalampia kuin Alpit, Karpaattien huipuista vain muutamat ulottuvat 2 500 metrin korkeuteen, eikä niillä ole pysyviä jäätiköitä tai lumikenttiä. Niiden leveys vaihtelee dramaattisesti 10 kilometristä 350:een, ja niiden läntinen, kapeampi loppu käsittää enemmän solia kuin itäiset rinteet, jotka kulkevat kohti suurta euraasialaista aroa. Karpaatit ovat aina toimineet Euroopan geografian rajoittavana luonteenpiirteenä, erottaen toisaalta itäisen ja keskisen Euroopan, toisaalta pohjoisen ja etelän. Karpaattien merkitys on myös historiallinen, ja myöhäisen Rooman keisarikunnan organisaatio heijastaa tätä. Itään Orsasta oleva Tonavan alue, alinen Tonava, kuuluu CLXII järjestelmällinen työmenetelmä, joka esinemuotojen kehitysilmiöitä tutkimalla yrittää selvittää esinehistoriaa 214 Traakialle, ja sitä hallinnoidaan idästä. Sitä vastoin keskinen Tonava, vuorista länteen ja etelään, suojelee Italiaan johtavia solia ja on aina osa länttä. Aikaisen 400-luvun invaasioiden ymmärtämiseksi toimet ja tapahtumat on sijoitettava tätä Karpaattien taustaverhoa vasten. Kaksi geografisesti laajaa aineellista kulttuurisysteemiä hallitsee keskisen ja itäisen Euroopan eteläisiä alueita 200- ja 300-luvuilla: Cernjachov ja Przeworsk. Viimeksi mainittu on yksi Keski-Euroopan vanhoista germaanisista tai germaanien hallitsemista kulttuureista. Sillä on jatkuva kehityshistoria, joka vuonna 400 ulottuu menneisyydessään puolen vuosituhannen päähän. 300-luvulla se on alue, joka käsittää nyt keskistä ja eteläistä Puolaa, Slovakian osia ja Tsekin tasavallan. Sitä vastoin 400-luvun vaihteessa Cernjachov-systeemi on paljon tuoreempi ilmiö, ajoittuen taaksepäin 200-luvulle jKr. Myöhäisellä 300-luvulla systeemi on levinnyt läpi nykyisen Wallachian, Moldavian ja eteläisen Ukrainan, Karpaateilta Donille. Vanhantyylisellä arkeologialla oli tapana panna yhtäläisyysmerkit tämäntapaisten kulttuurien ja yksilöllisten ihmisten välille, mutta nämä kulttuurit ovat paljon paremmin ymmärrettyjä systeemeinä, jotka liittävät kokonaisuuksiksi monta erillistä populaatio-ryhmää ja poliittista yksikköä. Ne tekijät, mitkä luovat rajoja näiden kulttuurialueiden välille, eivät ole tiettyjen ihmisten poliittiset rajat, vaan geograafiset rajoitukset, joiden sisällä populaatio-ryhmät vaikuttavat toisiinsa riittävällä voimakkuudella tehdäkseen joitain tai kaikki fyysisen kulttuurinsa jäännökset, keramiikat, metallityöt, rakennustyylit, hautaustavarat – saaden ne näyttämään hyvin samanlaisilta. Cernjachov-systeemiä isännöi goottien sotilasvalta, mutta se sisältää myös muita germaanisia maahanmuuttajia pohjoiselle Mustanmeren alueelle, yhdessä Karpaattien alueen syntyperäisten daakialaisten ja iraania puhuvien sarmatialaisten kanssa. Alue, jonka se käsittää, jakautuu lukuisten erillisten kuningaskuntien alaosastoihin. Pitemmästä historiastaan johtuen Przeworsk-alue on kulttuurellisesti yhteensulautuneempi, germaanisia kieliä puhuvien ihmisten suuremmalla läsnäololla, mutta he eivät ole sen enempää poliittinen kokonaisuus kuin on Cernjachov-alueetkaan. Vandaalit on löydettävissä Przeworsk-rajojen sisältä. Sieltä on löydettävissä myös suuri määrä muita ryhmiä, joiden asukkaat vaikuttivat Cernjachov-systeemin asukkaiden kanssa. Monessa materiaalisen kulttuurin aspektissa, esimerkiksi lasityyleiltään ne ovat samanlaisia. Pääeroavaisuus näiden kahden kulttuurin välillä on se, että Cernjachovin populaatiot hautaavat harvemmin aseita kuolleidensa mukaan, kun taas Przeworskin populaatiot tekevät niin säännöllisesti. Kumpikin näistä systeemeistä katoaa myöhäisroomalaisella aikakaudella. Cernjachov häviää viimeistään vuoden 450 tienoilla. Kulttuurin suuri romahdus alkaa 400-luvun alussa. Etelä-Puolan Przeworsk-kulttuuri, vaikka se jatkaa olemassaoloaan pitempään pohjoisessa, katoaa vuoteen 420 mennessä. Ukrainasta idässä Unkariin lännessä materiaalisten jäämistöjen traditionaaliset, Przeworskin tapauksessa hyvin pitkään vakiintuneet mallit ja kaavat katoavat tutkimusten arkeologisista tunnisteista kronologisella välillä 375-430. Tämä on hyvin mielenkiintoista. Kun kulttuurien ja ihmisten väliin laitettiin yhtäläisyysmerkit, oli luonnollista nähdä ´kulttuurikollapsi´, niin kuin fenomeeni on tullut tunnetuksi, heijastamassa massamuuttoa, kansainvaellusta: annettu kulttuuri katoaa ihmisten mukana, jotka tuottivat sen. Vandaalit ja gootit, joiden ja Przeworskin ja Cernjachovin kulttuurien välille laitetaan yhtäläisyysmerkit, ovat katoamassa maahanmuuttajina Rooman maailmaan samaan aikaan kun kulttuurit katoavat. Koska kulttuurit heijastavat itse asiassa sekoittuneiden asutusten vuorovaikutusta, kulttuurikollapsia ei voida aivan niin helposti selittää. Rautakautiset germaaniset kulttuurit, niin kuin Przeworsk ja Cernjachov, on identifioitavissa jatkuvan kehityksen perustoilla, eri kohtien ajassa: erityisesti keramiikkatyypeissä, varsinkin hienoissa myyntitavaroissa, 215 ja erilaisissa metallituotteissa, kuten aseissa ja henkilökohtaisissa ornamenteissa. Kun sanomme, että kulttuuri on loppunut, tarkoitamme todistettavissa olevaa kehityksen jatkumisen lakkaamista näissä kohdissa arkeologisissa ylöskirjaamisissa ja luetteloissa. Sen väittäminen, että näiden yksityiskohtien katoamisen mukana alueen koko väestö katoaa, on kiistanalaista. On esitetty, että luonteenomaiset yksityiskohdat, jotka identifioivat Przeworskin ja Cernjachovin systeemejä, ovat kaikki aika kalliita, jotka tuotetaan vain suhteellisen pienelle sotilaseliitille. Siten näiden yksityiskohtien katoamisen ei tarvitse tarkoittaa enempää kuin näiden tarvikkeiden käyttäjien siirtymistä muualle, he jättävät huomattavan talonpoikaisväestön taakseen. Koska tämä oletetty talonpoikaisto käyttää karkeita saviastioita, jota on mahdotonta ajoittaa, eikä sillä ollut metalliornamentteja, sen jatkuva olemassaolo on arkeologisesti näkymätöntä. Tällaiset väitteet liittyvät niihin käsityksiin, jotka korostavat Rooman valtakunnan suhteellisen tasaista muuttumista keskiaikaiseksi valtiopalapeliksi, ja edelleen niiden mukaisesti esitetään, että samalla migraatio Rooman valtakunnan alueelle myöhäisellä 300-luvulla ja aikaisella 400-luvulla käsittää suhteellisen pienimittakaavaisen ilmiön. Samalla tämä selitys sulkee ulkopuolelleen kristillisen totalitarismin aiheuttaman täydellisen kulttuurikatastrofin. Jos tarkastellaan ajan barbaarijoukkojen, -kansojen Reinin ja Tonavan ylityksiä, ja asetetaan ne reaaliajassa historialliseen asiaankuuluvaan kronologiseen ja geografiseen yhteyteensä, esiin tulee ainutlaatuinen näkymä vuosista 405−410, ajasta joka todistaa valtavaa Karpaatien länsipuolisen Germanian väestön paikaltaan muuttamista. Kun alueella on jo Tacituksen aikana ollut miljoonia ihmisiä, niin nyt puhutaan siis vähintään useiden miljoonien ihmisten liikkeestä. Kun länsigoottikansa muuttaa Valensin aikana Rooman alueelle, se käsittää yli miljoona ihmistä. Kun nyt rajan ylittävät sveevit, osa alaaneista ja itägooteista, vandaalit, myöhemmin myös muun muassa burgundit, frankit, alamannit, niin miten näiden kansainliittojen määrä olisi voinut olla suhteellisen pienimittakaavainen ilmiö? Se ei selitä Rooman valtakunnan länsiosan tuhoa, mikä ei ole pienen mittakaavan ilmiö. Sen paljastaa kirjallisen kulttuurin romahduksen lisäksi arkeologia. Jos haluamme nähdä kristinuskon kehityksen myönteisenä ilmiönä, emme pysty ymmärtämään kirjallisen kulttuurin romahdusta ja arkeologisia tosiasioita. Tuhottuja kaupunkeja, kyliä, villoja on vaikea laittaa suhteellisen pienimittakaavaisen ilmiön, pienen sotilaseliittisen ihmisjoukon aiheuttamaksi. Tällaisen väittäminen on yksinkertaisesti naurettavan teennäistä ja ennakkoluuloista selittelyä, jossa ei viitsitä vaivautua tarkastelmaan ihmisten jättämiä jälkiä ja jäänteitä. Kulttuurikollapsi näyttää, että nämä väestöliikkeet ovat riittävän merkittäviä muuttamaan keskisen Euroopan materiaalisen kulttuurin, mistä ne ovat peräisin. Kirjalliset lähteet vahvistavat omasta puolestaan, että näitä kansainvaelluksia ei suorittanut vähäinen sosiaalinen eliitti, päinvaston kuin vuonna 1066, jolloin normannivalloituksessa noin 2 000 maahanmuuttavaa sukua ottaa kontrolliinsa angosaksien kuningaskunnan maavarat. Kansainvaellusten alun germaanisia yhteiskuntia, vaikka ne olivatkin hierarkisia, ei dominoinut pieni feodaalieliitti, niin kuin se hallitsi jälkikarolingista yhteiskuntaa. Ei tarvitse kuin lukea Olympiodorusta ja hänen esityksestään löytyy kahdentyyppisiä Radagaisuksen sotilaita, eliittitaistelijoita ja tavallisia. Ja saman Olympiodorus esittää goottien suhteen: taistelemassa ovat parhaat (vapaat miehet) ja loput (vapautetut). 141 Eunapiukselta voidaan puolestaan lukea siitä, kuinka tuhoamalla yhden goottileirin roomalaiset saavat saaliikseen tuhansia vaunuja, naisineen, lapsineen ja vanhuksineen. Toisaalla taas Eunapius kertoo Tonavan ylittäneistä goottikuninkaan joukkojen tuhosta, jonka seurauksena roomalaiset ottavat saaliikseen hyökkäävien hordien takana olleen muun väestön. 216 Parhaana esimerkkinä on länsigoottikansan tuominen Tonavan yli. Ylityksen yhteydessä roomalaiset kirjaavat asekuntoisten sotilaiden lisäksi muut miehet, ja tämä osa ylittäneistä muodostaa vain neljäsosan koko ylittäneestä väestöstä. Kun Reinin ylittäneet vandaalit, sveevit ja alaanit muodostavat sitten muutaman vuoden kuluttua Hispaniaan kuningaskuntia, samoin kuin länsigootit Etelä-Ranskaan ja Hispaniaan, niin olisi naurettavaa väittää, ettei näissäkään tapauksissa ole kysymys kovin suuresta kansan osasta eliitin lisäksi. Siksi ainakin allekirjoittaneesta ovat aina vaikuttaneet oudoksuttavilta ne yleisiksi tulleet väitteet, joiden mukaan aikakauden kirjoittajat, olkoot he sitten pakanoita tai kristittyjä, liioittelevat suuresti hyökkäävien barbaarien määriä. Ilman sen kummempia todistuksia näiden väitteiden esittäjät pudottavat hyökkääjien määrät omien ”varmojen arvioidensa perusteella” usein puoleen, monesti vähintää 1/8-osaan esitetyistä määristä. Sitä paitsi kannattaa muistaa Germanian kulttuureista yksi perusasia: ne ovat yleensä voimakkaan hierarkisia siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä hierarkia osoittaa niiden väestöjen voimaa ja kestävyyttä. Nämä väestöt, heimot, kansat, kansojen liitot, taistelevat elintilasta keskenään ja ulkoisia hyökkääjiä vastaan. Voimakkaalla väestöllä on vahva hierarkia suojelemassa ja hyökkäämässä. Tämän hierarkian on oltava sotilasvaltainen, koska ase määrittelee siellä ”puheiden merkityksen”. Siksi roomalaisten on helppoa ottaa näitä germaaneja asevoimiinsa, koska nämä omaavat sotilaiden perusolemuksen, sotilaallisen käsityksen voiton ja tappion merkityksestä. Tämä hierarkia määrää ihmisten liikkeistä, suojatessaan ja lisätessään sekä muuttaessaan kansan elintilaa. Koko kansa on tässä hierarkiassa tietysti osallisena, ei jokin pieni sotilaseliitti. Se muodostaa hierarkisen solmuviivan solmukohdat, ja siksi se on kansansa todellinen helmi, ylpeys ja siunaus. Kun puhutaan Przeworskin ja Cernjachovin systeemeistä, niin niissä olevilla ihmisillä ei tarkoiteta vain vandaaleja ja gootteja, tai edes heidän alistamiaan muita väestöaineksia. Mitä ovat näiden systeemien alueilta tulevat alaanit, sveebi-quadit jne.? He ovat pääasiassa germaaneja mutta myös muita hierarkiassa johtoasemassa olevia, joiden alaisuudessa on muita germaaneja ja barbaareja. Tällä alueella on maataviljeleviä germaaneja, mutta siellä on myös muita puolimaanviljelyskulttuurien jäseniä, puolipaimentolaisia ja paimentolaisiakin. Näillä ryhmillä on yksi yhteinen ominaisuus: ne kuuluvat johonkin hierarkiaan, joka turvaa niiden olemassaolon. Tästä hierarkian olemassaolosta on merkkinä identiteettiä määrittelevä hierarkia-kulttuuri. Siihen asti ja jatkossakin sen olemassaolon määrittelee hierarkia, joka vahvistaa tietyn yhteen nivoutuneen populaation olemassaolon ja identiteetin, jonka näkymättömän talonpoikaispohjan voimaa heijastavat muita paremmat kulttuuriartefaktit. Siellä, missä on tämä hierarkia, on myös tämä arkeologisesti näkymätön vankka talonpoikaispohja, tai paimentolaispohja, tai ne ovat sekoittuneina keskenään. Kun tämä hierarkia lähtee liikkeelle, niin sen solmukohdittama kansanryhmä lähtee myös. Siitä ovat todisteena Rooman alueelle muodostuvat barbaaripopulaatiot, joilla on oma hierarkiansa. Tässä tullaan nyt siihen Claudianus Claudianuksen ylistämään Stilichon Germanian rauhoittamiseen. Noricumissa, Raetiassa, Pannoniassa, Reinillä, Britanniassa tämä ”suuri sotapäällikkö” antaa näille barbaarisille hierarkioille, kulttuureineen ja identiteetteineen, mahdollisuuden huomattavaan edelleen kehittymiseen ja kukoistukseen. Miksi on näin? Hän kutsuu nämä barbaarit tai on pakotettu näiden maahanhyökkäysten yhteydessä kutsumaan nämä barbaarit roomalaiseen barbaricumiin, roomalaisiin rajalinnoituksiin ja -kaupunkeihin. Tässä vaiheessa näyttää siltä, että hierarkian sotilaselementti on siirtynyt roomalaisiin rajalinnoituksiin ja kaupunkeihin, maaseudullekin ja sotilasleireihin, näkymätön talonpoikaisväestö on yhä suuremmassa määrin tulossa barbaricumiin. Tästä 217 on osoituksena roomalaisen puolustusjärjestelmän muuttunut luonne: se on saanut yhä hallitsevammaksi tulevaksi elementikseen barbaarien hierarkian kulttuuria ja identiteettiä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sopimusten solmimisten jälkeen barbaricumit ja roomalaiset rajavyöhykkeet alkavat täyttyä erilaisista ihmisistä, kulttuurit sekoittuvat ja ennen kaikkea roomalaisilla raja-alueilla alkaa olla tungosta Przeworskin ja Cernjachovin kulttuurien, puolipaimentolaisten ja paimentolaisten vastaavien jätettyä aikaisemmat paikkansa. Nyt tarvitaan vain samanlainen kipinä, joka aikoinaan sytytti keskitysalueilleen sijoitetut länsigootit kapinaan ja sotaan roomalaisia vastaan. Silloin sodan syttymisen pääsyynä oli yksinkertaisesti nälkä: roomalaiset eivät kyenneet ruokkimaan ja pitämään huolta näiden keskityspaikkojen valtavista ihmismassoista, nämä katsoivat joutuneensa roomalaisten pettämiksi ja purkivat sopimukset, sopimukset, joihin länsigoottien puolelta ei ollut samanlaista lainkäytön ja sivistyksen pohjaa kuin roomalaisilla. Nyt tilanne on lähes identtinen. Tarvitaan kipinä ja se tulee avaarien painostaessa hunneja kaukana Volgan takana. Volgan yli tulee yhä lisää hunneja. Hunnit alkavat laajentaa elintilaansa lännessä. Jornandes kertoo kuinka viimeisen itsenäisen itägoottikuninkaan pojat ja sukulaiset, jotka ovat hunnien alaisia, hyökkäävät sveevien ja gepidien kimppuun. Orosius puhuu goottien keskeisistä, alaanien ja hunnien välisistä verisistä taisteluista. Nämä alaanit ovat ilmeisesti niitä, jotka eivät ole alistuneet hunneille. Ei ole mahdotonta, että hunnien alistamat alaanit hyökkäävät riippumattomien alaanien kimppuun, samoin kuin hunnien alistamat gootit hyökkäävät riippumattomien goottien kimppuun. Sinne, minne hunnit ja heidän alistamansa kansat hyökkäävät, jää jäljelle hävitetty maan, joten kansan on lähdettävä eteenpäin tai alistuttava hunnien valtaan. Ilmeisesti tilanne ennen suuria kansainvaelluksia on kaoottinen: monien barbaarikulttuurien ryhmät ovat jättäneet kotiseutujaan ja tulleet barbaricumeihin. Alueet alkavat täyttyä ihmisistä niin, että ruuan puute kasvattaa tyytymättömyyttä hunnien ja heidän liittolaistensa synnyttämän silmittömän pelon kanssa. Sota tuo hävitystä ja kuolemaa, ja sota yhdessä nälän kanssa aikaansaa tartuntatauteja. Hunnien mukanahan ovat Kiinan aroilta tulleet ruttoa kantavien rottien, rattus rattusten, parvet. Mielestäni Przeworskin ja Cernjachovin kulttuureiden katoaminen todistaa vuosien 405-410 kansainvaelluksista, joiden liikkeet, jotka ovat peräisin yleisesti ottaen samoilta alueilta, lisäävät Rooman Euroopan rajojen massiivista kouristusta. Lähteiden kertomien satojen tuhansien soturien lisäksi miljoonat ihmiset ovat liikkeellä. Vuosien 405-408 kriisit ovat paluuta vuoden 376 tapahtumiin sillä erolla, että nyt hunnien painostus on paljon voimakkaampaa. Hunniryhmiä liikkuu Tonavalla jo vuonna 376, mutta heidän valtakeskuksensa on paljon kauempana idässä. Vielä 395, 20 vuotta goottien Tonavan ylityksen jälkeen, suurin osa hunneista on edelleen kauempana idässä. Tuona vuonna hunnit tekevät suuren ryöstöretken, via Kaukasus, Rooman alueelle. Hyökkäyksen suunta viittaa siihen, että vuonna 395 hunnit ovat keskittyneet paljon kauemmaksi itään, Volgan aroille. Mutta avaarien hyökkäyksen jälkeen, vuonna 401, hunneja alkaa tulla suuremmissa määrin Volgan yli, niin että Tonavan pohjoispuolella olevien itsenäisten alaanien, sveebiquadien, vandaalien ja itägoottien heimot saavat kimppuunsa vuonna 405 suuria, alueelle härkävaunuilla perheineen 1700 kilometrin päästä saapuneita, hunnivahvistuksia. Kaukasuksen hunneja kerääntyy aikaisemmin aliselle Tonavalle saapuneiden hunnien kanssa suurille Unkarin tasangoille. Egyptin Thebesistä kotoisin oleva runoilija ja historioitsija Olympiodorus (ja hänen papukaijansa) vierailee vuonna 412/413 hunnien luona lähetystön mukana. Osa matkasta käsittää hirvittävän merimatkan, jonka aikana lähetystön laiva on 218 suojassa Ateenassa. Koska Olympiodorus työskentelee Rooman itäisen osan virkamiehenä, hänen matkansa on täytynyt alkaa Konstantinopolista. Ja koska hänen matkareittinsä hunnien luo kulkee yleistä reittiä, via Ateena, hänen on täytynyt ajatella purjehtivansa Aigeian meren kautta Adrianmerelle, todennäköisesti sen pääsatamaan, Aquileiaan. Tämä osoittaa keskisen Tonavan tasankoja Olympiodoruksen lähetystön tavoitepaikaksi. Olympiodorus lähetystöineen pyrkii tätä kautta hunnien luo varhaisella 410-luvulla, hunnien, jotka ovat asettuneet asumaan Unkarin suurille tasangoille, koska Aquileian satamakaupunki on jo kauan ollut olemassa palvelemassa tätä aluetta. Sitä paitsi vuonna 409 keisari Honorius odottaa 10 000 hunnien välitöntä saapumista. Tämä tapahtuu Uldinin tappion jälkeen, joten roomalaiset ovat ottaneet kontaktin sillä välin toisiin Unkarin tasangoilla oleviin hunneihin. Mahdollisesti tähän uuteen liittoon liittyy myös myöhemmän kenraali Aetiuksen panttivankina oleminen vuonna 410 Unkarin tasangoilla hunnien luona. Jotain merkittävää näihin aikoihin on tekeillä Keski-Euroopassa vuoden 410 aikavyöhykkeellä, koska silloin Konstantinopolin keisarilliset auktoriteetit havaitsevat lisääntyvän painavan uhan kohtaavan heidän Balkanin alueitaan. Tammikuussa 412 aletaan toteuttaa ohjelmaa, jonka tarkoituksena on vahvistaa huomattavasti Tonavan jokilaivastoa.CLXIII Vuotta myöhemmin Konstantinopolille, joka näyttää olevan haavoittuvainen Balkanilta tuleville hyökkäyksille, saa uusia puolustuksia. Tässä vaiheessa kaupunki hankkii kuuluisat länsimuurinsa, linnoitusten kolminkertaisen vyönsä. Idän kansojen hyökkäyksiä vastaan nämä muurit kestävätkin aina vuoteen 1453, jolloin unkarilainen tykinvalmistaja antaa suurimman tykkinsä rahaa vastaan turkkilaisten käyttöön. Nämä puolustuksen vahvistamiset kertovat hunnien pääuhan läheisyydestä. Siten 401 jälkeen hunneja on alkanut palata Kaukasukselta Vähään Aasiaan suuntautuneen retken jälkeen Kaukasukselle. Tässä mielessä on mahdollista, että hunnien ryöstöretki, ei lopu siihen, että Eutropius maksaa heidät ulos vaan, saa päätöksensä, kun avaarit ovat hyökänneet hunnien selustaan ja he vetävät miehensä nopeasti puolustukseen ja taisteluun. Suuren tappion jälkeen hunneja alkaa virrata loputtomine härkävankkurikulkueineen Kaukasukselta ja Volgalta Mustanmeren ympäristöön ja sitä kautta pääasiassa Unkarin suurille tasangoille. Hunnien kaikki heimot eivät tietenkään tule yhdellä kerralla, vaan asteittain. Vuoteen 410 mennessä hunnit näyttävät suurimmilta osiltaan muuttaneen Kaukasukselta Unkarin tasangoille, mutta muuttoliike jatkuu edelleen vuoteen 420 asti. Tätä hunnien toista aaltoa Euroopan sydämeen, Unkarin kansainvaellusten risteyskohtaan, seuraavat dramaattiset seurausvaikutukset. Vuonna 376 usean miljoonan länsi- ja itägoottien hylätessä Mustanmeren pohjoispuoliset kotinsa hunneilta kestää muutamia vuosia saavuttaa alisen Tonavan roomalaiset rajat. Hunnien saapumisella Mustanmeren pohjoispuolella on valtava demografinen kouristusvaikutus. Mutta huomattavasti suurempi mullistus on hunnien kokonaisvaltainen tungeutuminen vuosina 401-402 Unkarin suurille tasangoille, Karpaateista länteen. Se saa liikkeelle vielä hunnien vaellusta useamman miljoonan ihmisen kansanvaellukset. Nyt yhä uudet kansojen aallot vyöryttävät maahanhyökkäyksensä Roomaa vastaan. Hyökkäysaallot eivät riipu keisarillisesta voimasta tai keisarillisen politiikan muuttuneista huomioon ottamisista ja havainnoista. Ne ovat perusteltavissa muutoksilla kaukana Rooman rajan takana barbaarien alueella. Kaksiaaltoisessa invaasiossaan Eurooppaan hunnit ovat nyt viimeisessä kohdassaan, Unkarin suurten tasankojen haltuunottamisessa. He työntävät itägootti- ja alaaniliittolaisineen alueelta pois riippumattomia itägootteja, alaaneja, vandaaleja, sveevejä, quadeja, hunneja ja burgundeja. Kaikki nämä ryhmät tulevat alueelta, joka on hunnien vallan sydänmaata ainakin seuraavien 50 vuoden ajan. Germanian CLXIII CTh 7.17.1 219 asukkaat todistavat jättämillään jäljillä Karpaateista länteen vuosien 405 ja 408 välillä saman kuin gootit vuonna 376 jättämillään jäljillä Karpaateista itään: haluavansa ennemmin pyrkiä asumaan Rooman maaperällä kuin alistua hunnien vallan alle.142 Tällä ei siis ole mitään tekemistä Rooman voiman ja politiikan kanssa, joten ”ainutkertainen Germanian rauhoittaja” Stilicho on ymmärtänyt täydellisesti väärin suurten historiallisten liikkeiden ja muutosten kehityspyörät: suuretkin miehet ovat vain pieniä säteitä luonnonvoimien luodessa kansojen liikkeiden heijastusvaikutuksia. Mitä objektiivisemmin asioita katsoo, sitä vähemmän sotkeutuu laajan mittakaavan ymmärtämistään hidastaviin henkilökohtaisiin näkemyksiin. Joka tapauksessa väestöjen paikaltaan muuttamisen välittömät vaikutukset ovat juuri sitä, mitä niiltä voidaan odottaa: kukaan pakolaisista ei tule keisarikuntaan sopimuksella, yhteisymmärryksellä ja sovulla. Tulijat käyttäytyvät kuin viholliset, minkä perusteella voitaisiin pikaisesti väittää, että tässä suhteessa tapahtumat ovat toisenlaisia kuin vuonna 376, jolloin länsigoottit tulevat Balkanille reductio-sopimuksella. Kun tarkastellaan vuosia 405 ja 406, tulijat ovat maahanhyökkääjiä. Toisaalta kun tarkastellaan edellisiä vuosia, jolloin Stilicho luovuttaa laajat barbaricumit ja rajalinnoitusalueet liittolaisten käyttöön, niin tulijat suorittavat muuttonsa nimenomaan sopimuspohjaisesti. Sitä paitsi monet näistä liittolaisalueista puolustautuvat perinteiseen tapaan uusia tulokkaita vastaan eivätkä päästä hyökkääjiä alueilleen tai niiden läpi. Tässä mielessä Stilichon voidaan katsoa onnistuneen roomalais-barbaarisessa yhdentymispolitiikassaan. Valitettavasti tämä onnistuminen ei ole ratkaisevaa, vaan tietysti merkittävämpää on se, että miljoonat maahanhyökkääjät pääsevät nyt roomalaisten puolusten läpi sellaisessa mittakaavassa, jota ei ole koskaan ennen tapahtunut Rooman keisarikunnan eikä tasavallankaan historiassa. Orosius toteaa Pakanoiden vastaisessa historiassaan, ettei ”sano mitään noista onnettomista tekemisistä Pollentiassa, kun pääkomentajuus uskotaan barbaari- ja pakanakenraali Saulukselle, joka syntisesti rienasi kaikkein juhlallisimpia päiviä ja pyhän Pääsiäisen kulkua, ja joka pakotti vihollisen, joka silloin oli vetäytynyt taistelusta uskonnollisen epäilyn johdosta, yhteenottoon”. Orosiuksen mukaan vaikka roomalaiset voittivatkin taistelemalla, heidät lyötiin voittamisessaan, mikä oli Jumalan kosto pyhäinpäivien rienaajalle. Sitten äkkiä Saulus siirtyy Radagaisuksen puolelle.143 Jos tämä pitää paikkansa, niin Radagaisus, joka Burnsin mukaan on jo kerran aikaisemmin hyökännyt Raetiaan ja Noricumiin mutta joka on ilmeisesti tehnyt sopimuksen Stilichon kanssa ja antanut miehiään Rooman armeijaan, saa tästä sotapäälliköstä hyvän neuvojan roomalaiseen strategiaan ja taktiikkaan, joukkojen sijoittumiseen. Muut lähteet kertovat alaanipäällikön kaatuneen Veronassa. Mutta onko tämä alaanijohtaja Saulus, siitä ei ole aivan täyttä varmuutta. Joka tapauksessa Radagaisuksella on sotilaskarkureiden ja roomalaisessa armeijassa olevien maanmiestensä kautta yhteytensä roomalaiseen oranisaatioon ja suunnitteluun. Näin hyökkääjällä on viimeiset tiedot rajapuolustuksen vahvoista ja heikoista kohdista. Zosimuksen mukaan Radagaisus kerää 400 000 gallialaista (tarkoittanee kelttejä) ja germaania Reinin ja Tonavan takaisilta barbaarialueilta.144 Tämän perusteella voidaan todeta, että kysymyksessä on monikansallinen voima, joka on kerätty eteläisestä Germaniasta, nykyisen Itävallan seuduilta ja Bohemiasta. Heatherista muiden lähteiden mukaan Radagaisus on ensisijassa goottien johtaja.145 Burnsista Radagaisuksen ”keltit ja germaanit” ovat saattaneet olla myös alamanneja ja muita pitkin rajaa rekrytoituja (reiningermaaneja, elbengermaanejakin). He ovat saattaneet olla ketä tahansa sotureita, jotka ovat eläneet Rooman rajojen toisella puolella ja jotka ovat vastanneet Radagaisuksen kutsuun. Etniset nimikkeet tällä osalla rajaseutua ovat arkeologisten tutkimusten mukaan kovin sekoittuneita. Kelttejä asukkaat eivät olleet, tämä nimityksen perinteisessä muodossa 220 (jos ei tarkoiteta barbaricumissa jo pitkään asuneita tiettyjä sekoittuneita kelttiryhmiä). Radagaisus ottaa joukkoihinsa sotureita, pitkin rajaa, jotka eivät ole roomalaisia (kenties harvempia poikkeuksia lukuun ottamatta) ja hyökkää heidän kanssaan.146 Tämä väite tukisi sitäkin näkemystä, että nyt käytetään hyödyksi ”Sauluksen” tietoja ja värvätään joukkoihin myös roomalaisissa rajalinnoituksissa ja -seuduilla olevia joukkoja ja miehiä. Mielestäni tätä väitettä tukee hyvin se, kuinka esteettömästi valtavat barbaarijoukot ylittävät rajajoen. Heitä vastassa ei ole laivastoa, rannikkojoukkoja tai sisämaan vastaavia. Orosius, Chronica Gallica ad CCCCLII (50 XI), Prosper Tiro ja Marcellinus Comes näkevät Radagaisuksen goottien kuninkaana, rex Gothorum. Lisäksi Orosius toteaa Radagaisuksella olleen vuoden 406 elokuun ratkaisutaistelun lähestyessä 200 000 miestä.147 Mielestäni nämä tiedot eivät kumoa toisiaan, niin että voitaisiin todeta kummankin heistä suuresti liioittelevan maahanhyökkääjien miesmäärää ja alkaa epäillä Augustinuksenkin väitteitä yli 100 000 maahanhyökkääjästä täysin epäluotettaviksi. Ensiksikin Zosimuksella ja Orosiuksella eivät kyseessä ole samat kokonaisuudet, koska hyökkääjät ovat hyökkäyksen alussa jakautuneet kolmeen ryhmään, eikä Stilicho taistele näitä kaikkia vastaan, vaan ilmeisesti Radagaisuksen pääryhmää vastaan. Toiseksi kysymyksessä ovat soturit, sen lisäksi ovat vielä naiset, lapset jne. Hyökkäävien eri kansallisuuksista koostuvien joukkojen perässä tulevat siviilien vaunukaravaanit. Tässä mielessä 400 000 ihmisen luku vaikuttaa maahantunkeutujia laskettaessa liian pieneltä. Sitä paitsi moneen osaa jakautuneissa hyökkääjissäkin on lisäksi ratsastavat eliittisoturit ja sitten tavallisten sotilaiden kävelevä massa. Vaikka Radagaisus onkin heimoveljiensä, itägoottien, latinaksi sanottuna rex, se ei sulje pois sitä, että hänellä on mukanaan muitakin barbaareja kuin itägootteja. Hänhän rekrytoi joukkoihinsa, joiden herra hän oli kuningastittelillä, pitkin rajaseutuja sotureita. Kronologisesti ajatellen tilanne vaikuttaa seuraavalta: Hunnien painostaessa hunneista riippumattomat itägootit joutuvat hunnien käskystä (niin kuin Jornandes kertoo tapahtuneen jo aikaisemmin) riippuvaisten itägoottien hyökkäyksen alaiseksi (Orosiuksen mukaan). Vuonna 376 tervingit ja greuthungit ovat ylittäneet alisen Tonavan Karpaattien vuoristosta itään, Traakiaan. Nyt, 30 vuotta myöhemmin, Radagaisuksen valtava ihmismassa ei kulje Balkanin läpi, vaan hän hyökkää keisarikuntaan Karpaatien länsipuolella Unkarin suurilta tasangoilta, koska siellä alkaa olla hunnikeskittymien painopisteitä, ja Radagaisus käyttää ympärilleen liittoutuvaa ihmismassaa ja ”Sauluksen” tietoja hyväkseen, sekä hyökkää Italiaan armeijan johdolla, jossa on eliittijohtajia, κεφαλαιϖται ὁπτίμαται, ainakin 12 000 miestä.148 Tässä tilanteessa, alinen Tonavahan oli tyhjentynyt jo 30 vuotta sitten, keskisen Tonavan alueet tyhjenevät ei-paimentolaisvaikutteisesta kulttuurista, ja siten riippumattomista itägooteista ja heidän mukanaan heidän liittolaisistaan. Tämä valtava väkijoukko ylittää Tonavan Volgan mutkan alueilla, tunkeutuen läntisen Pannonian kautta kohti Alppeja. Tämä ihmispaljous vaeltaa kohti Italiaa vuoden 405 lopulla, kiertäen hyökkäykseen valmistautuvien Stilichon ja Alarikin joukkojen (goottien ollessa kaukana Dalmatiassa) takaa niiden selustaan. Maahantunkeutuminen tapahtuu syyskauden loputtua talvikaudella, jollloin roomalaiset joukot ovat talvileireissään. Invaasion Tonavan ylityspaikka näyttää hyvin valitulta: Siinä on nyt Stilichon rajalinnoituspolitiikan tulos: Tonavan mutkan tienoilla on rajoja puolustamassa runsaasti itägootteja, jotka avaavat väylät maanmiehilleen ja näiden liittolaisille kohti koko Aquilasta käsin hoidettua huoltoteiden ja strategisten vastaavien verkostoa. Radagaisuksen joukot ja niitä seuraava siviili-ihmisten massa etenevät nopeasti teitä pitkin kohti Brennerin solaa (Flavia Solviaa pitkin pystytään vielä kulkemaan).149 Jos tarkastellaan puhtaasti geograafista karttaa, niin itägoottien kanssa vaikuttaisi olevan ennemmin ja ainakin enemmän taifaleita, iazygesejä, basternaeita, bavareita, 221 gepidejä, quadeja, jopa paikalle jääneitä markomannejakin kuin elbergermaaneja tai kaukaa Reiniltä tulevia alamanneja. Tarkastellaan näitä ryhmiä vähän tarkemmin. Bastarnae-ihmiset kuuluvat PoienestiLukashevka -kulttuuriin, joka alkaa 100-luvulla jKr. Tämän kulttuurin alkuperäinen keskus on Jastorfin alueella, erityisesti Elben ja Oderin välisellä alueella. Tacituksen mukaan peucini-kansaa kutsutaan toisinaan bastarnae-ihmisiksi, jonka alaheimoja ovat peucini, atmonen, sidonen. Tämä ryhmä etenee kansainvaelluksiin mennessä Vistulan juurilta Karpaateille, aliselta Tonavalta sen suulle, Podoliaan, Galiciaan ja Ukrainaan. Jo 200-luvulla eKr. bastarnae-kansa on edennyt Mustanmeren luoteiselle rannikolle. Bavarii-kansa on elbengermaaninen heimo nykyisen Tsekin tasavallan alueeta (Bohemia), joka levittäytyivät etelään Itävaltaan ja Bavariaan, thuringialaisen ja lombardialaisen vaikutuksen johdosta. Bavarii-kansa on germaanisten heimollisten sirpaleryhmien etninen konglomeraatti, joka on liittynyt yhteen viimeistään noin vuoden 476 tienoilta eteenpäin. Sen asuma-alue sijaitsee tällöin Tonavan ja Alppien välissä, lännessä joista Lech/Iller Ennsiin idässä. Theoderikin aikana bavareista on tullut selkeä osa itägootteja. Silloin Italian prefektuurin puolustuksessa ydinkansat ovat Bohemiasta, niiden lisäksi on alamanneja, juthungian-kansaa, elbengermaaneja, markomanneja, Tonavan sveebejä, skirejä, rugiaaneja, thuringianlaisia ja vuoden 556 jälkeen lombardeja ja muitakin kuten gootteja, muita itägermaaneja ja roomalaisia. Mielenkiintoista tässä on se, että nämä kansanryhmät jatkuvat oman olemassaolonsa toistamista Rooman valtakunnan alueella nimenomaan Radagaisuksen hyökkäyksestä lähtien. Bavarian alueen itägoottiset fibulaet osoittavat siis itägoottivoimien läsnäoloa alueen kulttuurissa. Sitä paitsi monet Bavarian hallitsijat ovat pikemmin frankkiperäisiä kuin bavarii-heimon jäseniä. Jornandes mainitsee Geticassaan ensimmäisen kerran bavarii-kansan Baioras-nimellä vuonna 557. Joka tapauksessa bavariit ovat assimiloituneet 500-luvulla jo muihin ryhmiin. Kuuluisa ja laajin Bavarian hautavainio on Straugingissa, jossa on yli 800 hautaa. Siinä on ornamentteja frankkilais-alamannilaisesta lännestä, Thuringiasta ja Pohjois-Germaniasta, itäiseltä Tonavalta, itägoottisesta ja italialaisesta etelästä. Toisessa paikassa – Muenichin lähellä olevassa Altenerdingissä – on yli 2 000 hautaa, mikä kertoo 200 vuotisesta kansojen synteesistä, joka alkaa aikaisella 400-luvulla, viimeistään myöhäisellä 400-luvulla. Tästä hautakentästä löytyy myös joitain hunninaisten deformatisoituja pääkalloja. Hautuumaan ensimmäiset hautatavarat käsittävät thuringialaisia-yläelbeläisiä, itägoottisia ja aikaisia langobardivälineitä. (Langobardien perässä on ja osittain tulee alueille seuraavia heimoja: reudigni, aviones, anglii, varini, eudoses, suarines ja nuitones.) Vaikka suurin osa gepidae-kansasta on jo aikaisemmin joutunut itägoottien ja sitten näiden voittajien, hunnien, alistamiksi, niin on mahdollista, että 400-luvun alussa osa tästä kansasta kulkee riippumattomien itägoottien ja Radagaisuksen mukana kohti Tonavan mutkan ylityspaikkaa. Edelleen alueelta löytyy hermunduri-heimo, edelläkävijä, antiikkinen heimo, joka auttaa Thuringii-heimoliittoa 300- ja 400-luvulla. Siihen liittyy myös markomanneja ja semnoneseja. Näistä koostuu sitten sveebi-liitto. Siihen on lisättävä myös quadeja. Hermundurien ruhtinashauta on löydetty Gommernista. Hauta, joka itse on 200-luvun keskivaiheilta, on itään 450-luvulle ajoitettavasta Magdeburgkulttuurista. Haudan päällä on hautakumpu, ja välineet, aseet ja ornamentit ovat KeskiEuroopan esikaroliinisesta germaanisesta materiaalikulttuurista. Hasslebenista on löydetty ylhäisönaisen hauta, joka sekin on tosin jo 200-luvulta, ja siinä on roomalaisia esineitä ja ruokaa. Herulien kuningas tuki herulien kansainvaellusta Bohemiasta Bavariaan. Herulit ovat osana Bavarii-liittoa. Ja vasta 508 lombardit murskaavat keskiselle Tonavalle asettuneet 222 herulit. Herulit ovat ylittäneet goottien kanssa limesin jo vuonna 267, jonka jälkeen herulit ja gootit ryöstävät yhdessä vuonna 276 Mustanmeren aluetta ja tunkeutuvat ensimmäisen kerran Bosporukselle ja Kilikiaan. Tosin heidät lyödään, mutta kaikille on tuttua se, että herulit yhdessä kuninkaansa Odovakarin kanssa ottavat vallan Italiassa vuonna 476, oltuaan sitä ennen hunnien Eurooppaan hyökkäyksen alusta lähtien hunneille alisteisia 450-luvun puoliväliin asti. 400-luvun alussa langobardit, tai heidän tärkein heimoliittonsa, Winnili, näyttävät vielä olevan Elben alisella varrella, Schleswig-Holsteinista etelään olevassa alisessa Saxoniassa. Mutta heidän kainvainvaelluksensa Bohemiaan näyttää alkaneen tai olevan ainakin aluillaan. Milloin heistä tulee hunneille alisteisia? Se on varmaa, että vasta Bohemian jälkeen he vaeltavat Pannoniaan, ja vasta sitten vuonna 569 Italiaan. Theodosiuksen aikana markomanneja otetaan (kuninkaallisineen) Rooman valtakunnan alueelle. Osa markomanneista näyttää tosin jääneen Tonavan taakse ja liittyneen taisteluliitoiksi vanhojen liittolaistensa quadien, vandaalien, sarmatialaisten, sveevien ja alueen muiden heimojen kanssa. Quadit ovat siis osallisena Hermunduren-liitossa, ja he näyttävät liikkuneen liiton ja etenkin suebi-yhteenliittymässä. Itse asiassa jos puhutaan Cernjachovin kulttuurista, niin ensimmäisenä eivät tule mieleen suinkaan gootit, vaan thuringialaisten (Doringe, Turingii/ Thuringii) liitto, joka muotoutuu ulos hermundurii-liitosta 300-luvun lopulla, ja koostuu pääosin eri heimoista kuin hermundurii-heimoliitto. Mutta näiden tekemiset eivät kuulu vuoden 400 ympärillä sattuneisiin tapahtumiin, jo siksikin, että näiden valtakunnat sijaitsevat kaukana frankkien 400- ja 500-luvun Gallian takana. Vandaalit ovat Przeworsk-kulttuurin ydinvoimaa, mutta he eivät tunkeudu Roomaan vielä 405 vuoden lopulla Tonavan mutkan kautta, vaan he hyökkäävät Galliaan seuraavan vuoden lopulla.150 Joka tapauksessa Radagaisuksen alaisina olevia itägootteja, heidän alistamiaan heimoja ja liittolaisiaan sekä värväämiään sotilaita (mahdollisesti maanmiehineen, -lapsineen, -vanhuksineen ja -naisinaan) on mukana Radagaisuksen johtaman kansainvaelluksen tunkeutuessa keskisellä Tonavalla pohjoiseen Pannoniaan. Aikaväli, joka kuluu tämän kansanjoukon pääryhmältä edetä Italiaan ja kohdata siellä lopulta Stilichon johtamat Rooman ja sen liittolaisten joukot, on yli yhdeksän kuukautta. Tämä on huomattavan pitkä aika, mikä vahvistaa käsitystä, että kysymyksessä on valtava, lähes puolimiljoonainen ihmismassa. Onko Tonava jäässä, niin kuin Rein seuraavan vuoden joulukuussa? Siitä ei ole tietoja, eikä siitäkään, miten tämä ihmismassa ylittää joen, vai tulevatko pääjoukot sittenkin Reinin ja Tonavan väliseltä jo rappeutuneesta limesistä läpi. Joka tapauksessa Orosius on ainoa, joka kertoo yksityiskohtia Radagaisuksesta ja tämän tarkoituksista. ”Radagaisus, verrattomasti meidän kaikista vihollisistamme, menneistä ja nykyisistä, raakalaisin, peittää Italian äkillisen invaasion tulvan alle, armeijan kanssa, jonka raportoitiin olevan määrältään enemmän kuin 200 000 goottia. Paitsi, että hän oli rohkeudesaan peloton ja hänellä oli suunnattoman suuren joukon tuki takanaan, hä oli pakana ja skyytti, joka, barbaaristen heimojen tapojen mukaisesti, oli juhlallisesti luvannut antaa koko roomalaisen rodun veren uhrina jumalilleen. Sen tähden, kun hän uhkasi Rooman puolustuksia, kaikki kaupungin pakanat kerääntyivät laumoina yhteen, sanoen, että vastustaja oli väkevä, ei pelkästään hänen voimiensa koon takia, vaan erityisesti hänen jumaliensa avun takia. He sanoivat myös, että kaupunki oli hylätty ja olisi pian tuhoutuva, koska se oli täydellisesti hylännyt jumalansa ja pyhät jumalanpalvelusmenonsa. Suuria valituksia syntyi kaikkialla. Samalla keskusteltiin uhrausten entiselleen palauttamisesta ja ylistämisestä. Jumalanpilkat olivat laajalle levinneitä kautta kaupungin, ja Kristuksen nimi oli sälytetty soimauksilla, aivan kuin se olisi aikojen kirous. 223 Koska ihmissekoituksessa hurskaat ihmiset ansaitsevat armon ja jumalattomat rangaistuksen, Jumalan tutkimattoman tuomion mukaan, katsottiin oikeutetuksi, että sellaiset viholliset kurittavat uppiniskaista ja niskoittelevaa Kaupunkia epätavallisen ankaruuden ruoskalla, mutta heidän ei sallittaisi tuhoavan kaikkea umpimähkään. Tähän aikaan Rooman provinssien läpi kuljeskeli hurjasti kaksi goottikansaa, joita johti kaksi mahtavaa kuningasta. Toinen näistä kuninkaista oli kristitty ja enemmän roomalaisten kaltainen (siis Alarik – T.T.), joka, Jumalan pelon kautta, niin kuin tapahtuma osoitti, oli taipuvainen säästämään ihmisten henkiä. Toinen oli pakana, barbaari, ja tosi skyytti (siis Ragadaisus – T.T.), joka kyltymättömässä julmuudessaan rakasti, ei niin paljon mainetta tai verilöylyn palkintoja vaan, teurastusta itsessään. Ja tämä mies oli jo saavuttanut Italian sydämen ja aiheutti lähellä olevan Rooman vapisemisen pelosta. Jos, siten, hänet olisi valittu koston välineeksi – roomalaiset pelkäsivät häntä erityisesti siksi, että hän tavoitteli jumalten suosiota uhrein – verilöyly olisi ollut hillittömämpi saamatta aikaan mitään parannusta. Siten viimeinen erhe olisi ollut pahempi kuin ensimmäinen, koska jos he olisivat joutuneet todellakin pakanan ja idolien palvojan käsiin, ei pelkästään jäljellä olevat pakanat olisi horjumattomasti saatu vakuuttuneiksi epäjumalankuvien palvonnan palauttamisesta ennalleen vaan, kristityt omaksi vaarakseen olisivat joutuneet sekaannukseen – jälkimmäisiä varoitus kauhistutti, ensin mainittuja tämä ennakkotapaus rohkaisi. Tästä syystä Jumala, ihmissuvun ylivalvoja, tahtoi, että pakanavihollinen (Radagaisus – T.T.) kuolisi ja salli kristillisen vihollisen (Alarik – T.T.) voittavan, jotta pakanat ja pilkkaavat roomalaiset saatettaisiin sekaannukseen toisen kuolemalla ja toisen rangaistukseksi tarkoitetulla invaasiolla. Erityisesti keisari Honoriuksen pyhä usko ja pidättyväisyys, jotka ovat huomattavia piirteitä hallitsijassa, eivät ansainneet mitään pientä jumalaisen armon ansiota.”151 Niin uskomatonta kuin se onkin, niin tässä esityksessä ylistetään roomalaisen rappion syvimpiä virheitä, ja selitetään niiden avulla, miten vastustaja on voitettavissa ja miksi vastustaja voitetaan. Tämä on rappioroomalaisuutta pahimmillaan. Se ei enää näe historiallisen reaaliajan tosiasioita, vaan taikauskoisen jumalallisen johdatuksen. Maahan hyökkäävä barbaari on nyt roomalaisten pakanoiden asialla, vaikka germaanisia kotijumaliaan palvova Radagaisus on yhtä kaukana suvaitsevaisesta, klassisesta traditionaalisia jumaluuksia ymmärtävästä roomalaisesta kuin mysteeriuskossaan sokaistunut ja turmeltunut kirkkoisä, ei aikakauden valo ja valistus vaan rappion ja turmelluksen perussymboli. Orosiuksen esityksessä vielä suurempi paha selittää pienempää pahaa hyvän aiheuttamaksi turmellukseksi. Tällä hän saa kenties propagandapisteet kotiin, mutta hän on jälleen yksi vihaisen ja hyökkäävän nuoren keskiajan rappioihmisistä, maineikkaan klassisen perinteen ylösalaisen kääntäneistä, kukoistuksesta pilalle menneistä jäänteistä. Orosiuksesta intoutuen Gibbon maalailee tuskan maisemaa: ”The senate and people trembled at their approach within an hundred and eighty miles of Rome, and anxiously compared the danger which they had escaped with the new perils to which they were exposed. Alaric was a Christian and a soldier, the leader of a disciplined army; who understood the laws of war, who respected the sanctity of treaties, and who had familiarly conversed with the subjects of the empire in the same camps and the same churches. The savage Radagaisus was a stranger to the manners, the religion, and even the language of the civilised nations of the South. The fierceness of his temper was exasperated by cruel superstition; and it was universally believed that he had bound himself by a solemn vow to reduce the city into a heap of stones and ashes, and to sacrifice the most illustrious of the Roman senators on the altars of those gods who were appeased by human blood. The public danger, which should have reconciled all domestic animosities, displayed the incurable madness of religious faction. The oppressed votaries of Jupiter and Mercury respected, in the implacable enemy of Rome, the character of a devout Pagan; loudly declared that they were more apprehensive of the sacrifices than of the arms of Radagaisus; and secretly rejoiced in the calamities of their country, which condemned the faith of their Christian adversaries.”152 224 Tämän kohdan perusteella voidaan jopa liitoitellen esittää seuraavaa (kyllä Gibbon tässäkin kohdin näkee kertojan korostavan Jumalan osuutta ja unohtavan ”miehisen urhoollisuuden”): Tätä samaista Gibonia pidetään yhtenä pakanuuden puolestapuhujista. Hän vääristelee Orosiuksen kieroutunutta esitystä entisestään, kehitellen hatusta vedettyjä yksityiskohtia, paljastuen, ei suinkaan roomalaisiin samaistujaksi vahingoksi objektiivisuuden asialle vaan pikemminkin, vielä rappeutuneita kristillisiä roomalaisia turmeltuneemmaksi, jos näin mustavalkoinen ilmaisu sallitaan. Joka tapauksessa on hämmästyttävää nähdä, että vaikka Stilicholla on kaksi hyökkäysarmeijaa Pannoniassa, niin häneltä menee yli kahdeksan kuukautta aikaa valmistautua taisteluun Radagaisuksen valtavia hordia vastaan. Nämä kiertävät hänen selustassaan kaikessa hävitysvimmassaan Alppien läpikulkusoliin, ylittävät Alpit, Po-joen ja Apenniinit. He jättävät Ravennan soille turvallisesti haudatun Honoriuksen luoksepääsemättömän palatsin ja Stilichon leirin, joka on pystyttänyt päämajansa Ticinumiin tai Paviaan, taakseen. Monia Italian kaupunkeja ryöstetään tai tuhotaan. Samaan aikaan Stilicho välttää ratkaisevaa tai yleensäkin taistelua, kunnes on koonnut kaukana toisistaan olevat voimansa yhteen.153 Stilicon mobilisoidessa valtavaa miespaljoutta vastaiskuunsa Radagaisuksen joukoilla ja suurella osalla koko keskisellä Tonavalla Rooman rajojen yli tulleista siviileistä on yli kuusi kuukautta aikaa mellastaa Pannoniassa ja Pohjois-Italiassa. Alarikin goottien hyökkäys v. 401-403 on keskittynyt Po-joen laaksoon, Pollentiaan asti. V. 405/406 Radagaisuksen hordat tunkeutuvat Firenzeen saakka. Hunnien aikaansaama impetus työntää kansat liikkeelle nimenomaan Sarmatian barbaricumista. 225 Tarkasteltaessa ylemmän kartan Radagaisuksen joukkojen hyökkäyssuuntaa maaston, tiestön, kaupunkien ja linnoitusten suhteen, niin Radagaisuksella näyttää olevan selvä suunta Noricumin Alppien suojaan. Alempi kartta, Tabula Peutingerianan Pannonian tieverkostoa ja limestä näyttävä, vahvistaa näkemystä, että rannikon tieverkoston kautta eteneminen olisi saanut hyökkääjät roomalaisten sivustahyökkäysten uhan alaisiksi. Yllä, Notitia Dignitatumissa, kuvatut Valerian kaupungit jäävät niin ikään Radagaisuksen nopeasti Alpeille pyrkiviltä hordilta rauhaan. Tonavan on täynyt olla jäässä Radagaisuksen ihmismassojen ylittäessä jokea, muuten roomalaisten hallussa ollut jokilaivasto olisi saattanut estää ylityksen. Jäätynyt Tonava olisi tuskin kestänyt kymmenenkään kilometrin levyistä ihmismassojen ylitysvyöhykettä. Tonava on ylitetty huomattavasti levemmältä alueelta. Ylittäjillä ei myökään ole vastassaan ruokavarastoja, niin kuin roomalaisten sallimien ylitysten yhteydessä oli asian laita. Talvi, nälkä, roomalaisten sivustauhka pakottavat vaeltavat massat liikkumaan rajan maaseutua ryöstäen kohti helppokulkuisimpia Italiaan johtavia solia. 226 Mitä alueita Radagaisuksen johtama ihmismassa ryöstää Pannoniassa, Adrianmeren rannalla ja matkallaan aina Firenzeen asti? Kaikki valtatiet ja niiden sivuverkostot ovat todennäköisesti barbaarilaumojen hyötykäytössä, ja maatilat, kylät ja pienet kaupungit ovat välittömästi hyökkäyksen kohteina. Kukaan ei kuitenkaan kerro mitään tämän barbaarimassan tuhotöistä, yhtä vähän kuin kertomuksia on säilynyt Alarikin hordien hävitysretkistä Italiaan vuosina 401−402. Päälähde Orosius kertoo jumalaisesta johdatuksesta, kostosta ja siinä sivussa pakanabarbaaripäällikön moraalisesta alemmuudesta. Käännetään katse aikakauden viimeiseen käytettävissä olevaan pakanalähteeseen, Olympiodorukseen, jota Zosimus mukailee lisäten omia näkemyksiään väliin. ”Samaan aikaan, kuitenkin, kun Alarik oli lähtövalmiina, odottaen Stilichon käskyjä (siis Balkanin hyökkäyksen kärkenä ilmeisesti Dalmatiassa – T.T.), Radagaisus keräsi 400 000 gallia ja germaania Tonavan ja Reinin alueilta ja alkoi hyökätä Italiaan. Näiden uutisten ensimmäinen tiedonanto saattoi jokaisen hämilleen. Kaupungit olivat epätoivoissaan ja jopa Rooma joutui kauhun valtaan tämän äärimmäisen vaaran edessä, mutta Stilicho, ottaen koko armeijan, joka oli sijoitettu Liqurian Ticinumiin ja joka nousi yhteensä 30 numeriin ja jossa oli yhtä niin paljon apujoukkoja kuin hän saattoi saada alaaneilta ja hunneilta, ylitti Tonavan koko armeijansa kanssa odottamatta vihollisen hyökkäystä ja käyden barbaarien kimppuun ilman varoitusta tuhosi vihollisen koko voiman. Luonnollisesti Stilicho oli ylpeä tästä voitosta ja palasi armeijansa kanssa yleisesti kunnioitettuna siitä, että hän oli vapauttanut Italian ihmeellisesti sellaisesta väistämättömästä vaarasta.”154 Tästä lähteestä ei ole paljon apua, muuten kuin Stilichon armeijan määrän suhteen, esitys jättää kertomatta taisteluiden yksityiskohdat. Itse asiassa esitys jättää kertomatta kaiken taisteluista, koska niitä ei käyty Tonavan pohjoispuolella ja Italian sydänmailla. Jälleen on turvauduttava päälähteeseen, uskonnollisen Orosiuksen ”jumalallisella kaitselmuksella” vahvistettuun esitykseen, joka näkee aikakauden suurimman pettäjän, keisari Honoriuksen, luotettavana, moraalisesti moitteettomana ja siten jumalaisen voiman tukemana hallitsijana: “Radagaisusta, kaikkein raakalaisinta vihollisinta, vastaan Jumala soi, että meidän vihollistemme mielet on taivutettava, jotta he auttavat meitä voimillaan. Uldin ja Sarus, hunnien ja goottien johtajat, tulivat roomalaisten avuksi. Mutta Jumala ei salli hänen valtansa tekojen näkyvän ihmisten urhoollisuutena, varsinkin kun he olivat meidän vihollisiamme. Hän (Stilicho – T.T.) kuritti Radagaisusta yliluonnollisella kauhulla, ajoi hänet Fiesolan vuoristoon, tukahdutti hänen 200 000 miestään – tämä määrä on alhaisen arvioitu maininta – ilman ruokaa tai voimavaroja rosoiselle ja kuivettuneelle vuorenharjanteelle. Painettuna alas pelolla, joukko, josta Italia oli vaikuttanut liian pieneltä, tungeksi yhdelle pienelle huipulle, jossa se toivoi voivansa olla kätkössä. Miksi pitäisi hidastella kertomuksen esittämisessä? Mitään armeijaa ei ollut laitettu taistelujärjestykseen; mikään raivo tai pelko ei pitkittänyt taistelun epävarmuustekijöitä, mitään surmatöitä ei tehty, mitään verta ei vuodatettu eikä lopulta ollut sitä, mikä tavallisesti käsitetään onnitteluiden syyksi, nimittäin, voiton hedelmillä hyvitettyä taistelun menetystä. Samaan aikaan, kun miehemme olivat syömässä, juomassa ja pitämässä hauskaa, vihollinen, niin lukumääräinen ja niin raakalaismainen, oli nälästä, janosta ja uupumuksesta lopen kulunut. Kaikki tämä olisi merkinnyt vähän, jos roomalaiset eivät olisi tienneet, että mies, jota he pelkäsivät, oli otettu vangiksi ja nujerrettu, ja jos he eivät olisi nähneet, että jumalkuvien palvoja, jonka suorittamia uhritoimituksia he uskottelivat pelkäävänsä enemmän kuin aseita, voitettiin ilman taistelua, lähetettiin ikeen alle ja altistettiin heidän ylenkatseelleen kahlevankina. He ottivat hänet vangiksi, pitävät vähän aikaa ja sitten tappoivat. Goottivankien sanottiin olleen niin lukuisia, että heitä myytiin laumoittain kaikkialle niin kuin halvinta karjaa aureuksen kappalehintaan. 227 Mutta Jumala ei sallinut mitään jäävän jäljelle tästä kansasta, koska välittömästi, kaikki, jotka oli tuotu, kuolivat, ja se, mitä työläissä kaupoissa oli häpeällisesti säästetty hinnassa, oli armeliaasti kulutettu heidän hautajaisissaan. Siten kiittämätön Rooma, josta nyt tunsi Jumalansa ja Tuomarinsa epäsuoran armon, ei anteeksisaamisen vaan Rooman röyhkeän epäjumalanpalveluksen ehkäisemisen takia, oli myös pian kärsivä Jumalan koston, vaikkakaan ei elävien ja kuolleiden pyhimysten muiston arvon täydessä mitassa. Jos Rooma jollakin onnenkaupalla katuisi hämmennyksessään ja oppisi uskoa kokemuksen kautta, Rooma olisi säästetty lyhyellä aikavälillä Alarikin, vihamielisen mutta kristillisen kuninkaan, invaasiolta.”155 Fiosalan, antiikin Faesulaen, kukkulan toskanalaista nykyisyyttä 228 Orosius kertoo tapahtumia mutta liittää ne, kuten tietokoneen virus ohjelmat, kaoottiseen epälogiikkaansa, mysteerisen taikauskon irrationaaliseen hölynpölyyn. Ajalle tyypillisesti, mitä korkeammissa sfääreissä leijutaan uskonnollisessa vuodatuksessa, sitä lähempänä ollaan oikeamielistä ja hurskasta keisari Honoriusta. Ja tämä, jos mikä, kertoo Honoriuksen suuresta merkityksettömyydestä. Jos Orosiuksen esittämiä käsityksiä tarkastellaan Stilichon sodanjohdon näkemältä kannalta, niin tilanne vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ensinnäkin Rooman läntinen osa on pidättäytynyt vuonna 404 tunnustamasta itäistä konsulia, Aristaenetusta. Samana vuonna siis Fravittan kukistuessa itä jää ilman koeteltua komentajaa. Tässä vaiheessa Stilicho on pyrkinyt uudistamaan diplomaattitietä vaateen itäisistä Illyricumin diokeesin osista. Silloin Honorius lähettää siis kirjeensä Arkadiukselle. Kun diplomatia epäonnistuu, Stilicho alkaa järjestellä joukkojaan hyökkäykseen itään. Hän tarvitsee Alarikin tukea, jonka hän saa viimeistään vuonna 405.CLXIV Tämän vuoden alussa diplomatia on edelleen käynnissä ja Stilichon joukot eivät ole hyökkäysvalmiita, joten Stilicho ojentaa rauhanseppelettään itään tarjoamalla myöhästyneen hyväksyntänsä Anthemiuksen kanssakonsuliuteen. Herkullisemmalta tämä hyväksyntä vaikuttaisi, jos se olisi annettu Radagaisuksen hyökkäyksen jälkeen, vuoden 405 lopulla. Toisaalta tämänkään sovinnon tulos ei tuota Stilicholle konkreettista apua, vaan Radagaisuksen ihmismassojen tungeuduttua Pohjois-Italiaan Rooman läntinen consistorium antaa kiireisen lain 17.4.406CLXV. Ediktissä on myös dediticii-muoto, joka on laillisesti rajoitettu otettaessaan huomioon kansalaisuus ja säädökselliset oikeudet, mutta tämä muoto vastaa tarkoitustaan hankittaessa kaikentyyppisiä yksiköitä armeijaan. Rooman armeijan miesvahvuus on niin riittämätön torjumaan Radagaisusta ja hänen ihmismassaansa, että Honoriuksen nimissä Stilicho julistaa lain, jossa vaaditaan kaikkia roomalaisia sotilaita, statuksesta riippumatta (säännölliset, apu- ja liittolaissotilaat ja dediticii-miehet), sallimaan orjiaan taistella heidän rinnallaan. Tässä vaiheessa Stilicholla ei ole mahdollisuutta valmistella hyökkäystä itään, joten kanssakonsolius Anthemiuksen kanssa on paikallaan. Mitään apujoukkoja idästä ei tule. Idän vakoilijat eivät voi olla täysin tietämättömiä Stilichon joukkojen keskityksistä Pannoniaan. Sitten kun Radagaisuksen suuri joukko hyökkää Rooman valtakunnan alueelle (joko Pannoniassa tai Noricumissa, tai kummassakin), jotkut näistä ihmisryhmistä ovat lähteneet Dniesterilta asti, ja, jos seuraava jatkopohdinta pitää paikkansa, heistä osa on todellakin Reiniltä ja kaukaa frankkien asuma-alueiden takaa, elbengermaanisilta alueilta. Mielestäni tähän viittaa Orosiuksen näkemys minimissään 200 000 tuhannen hyökkääjän voittamisesta. Mutta Olympiodorushan kirjoittaa yli 400 000 soturista, näiden lisäksi tulevat vielä naiset ja lapset. Jos tämä sama ihmisryhmä on jo kertaalleen aikasemmin hyökännyt Radagaisuksen johdolla, ja Stilicho on voittanut joukon Raetiassa ja Noricumissa sekä tehnyt osasta sen miehistöä armeijansa jäseniä, niin sen perusteella voidaan päätellä seuraavaa (eikä tyydytä vain väitteisiin Orosiuksen ja Olympiodoruksen liioitteluista): Stilicho on jo vuonna 401 tehnyt sopimuksen voitetun Radagaisuksen ja hänen päälliköidensä kanssa. Tämän sopimuksen perusteella hän saa runsaasti vahvistuksia vajaavahvuisiin joukkoihinsa. Nämä vahvistukset yhdessä Britanniasta ja Reiniltä saapuneiden vakinaisten joukkojen kanssa pystyvät sitten saartamaan Alarikin ja hänen joukkonsa. Edelleen sopimuksen mukaan CLXIV Stilicho hahmottelee vuodesta 402 Illyricumin comesina olleen Alarikin kanssa hyökkäyssuunnitelman itään. CLXV CTh 7.13.16 229 Stilicho antaa näille germaaneille, sarmaateilla ja alaaneille luvan asettua keskisen ja ylisen Tonavan barbaricumeihin. Näin ollen hänen menetelmänsä on sama kuin Reinin germaanien (pääasiassa frankkien) suhteen vähän aikaisemmin. Näistä Noricumiin ja Raetiaan hyökänneistä joukoista tulee nyt edellä mainittujen Tonavan alueiden linnoittajia (ainakin osalle niitä). Näin kun Radagaisus kerää valtavan joukkonsa kasaan, niin siinä ei ole pelkästään 400 000 soturia, vaan naiset, lapset ja vanhukset. Tämä tarkoittaa sitä, että itägoottien joukoissa on runsaasti mukana sveevejä, vandaaleja, alaaneja, burgundeja ja alamanneja. Tämä selittäisi länsigermaaniset kulttuurielementit maahan hyökkäävissä joukoissa. Alamannit ovat yksi sveebiliiton germaanisista heimoista, markomannien, hermundurien ja quadien lisäksi. Tämä germaaninen heimo tulee Elben kotimaastaan. Alamannit ovat aina olleet hyviä ratsastajia ja vallanneet jo 200-luvulla Rooman tyhjän limesin linnoitukset, saavuttaen Saarin ja Mosellen lännessä ja Constance-järven etelässä. He ovat asettuneet myös keskiselle Elbelle. He ovat ryöstäneet jo vuosina 242, 253, 254, 259 ja 260 Raetiaa, työntyen aina Mediolanumin (Milanon) alueille asti. Frankit ovat aina olleet alamannien ja muiden sveebiliiton heimojen vihollisia. Lopulta frankit voittavat nämä pahimmat vastustajansa, alamannit, vuosina 496 ja 497 alueella Tolbiacum/Zuelpich. Frankkien laajeneminen 500-luvulla pakottaa alamannit Alsacen ja Lechin väliselle alueelle, itä-länsi -suunnassa, etelässä he ylittävät Reinin ja Constance-järven, alpillisiin jokilaaksoihin. Schretzheimissä on valtava alamannihautuumaa. Burgundit kuuluvat puolestaan Lebus/ Lausitz-ryhmään (noin 100 jKr.). Przeworsk-kulttuurin ryhmä tulee esiin keskiseltä Oderilta, burgundien asutusalueilta kaakosta. Przeworskin alkuperän yhteydessä vandaaleista puhuminen ei riitä, on otettava huomioon semnonit, alamannit ja burgundit. Burgundithan ovat aikoinaan muuttaneet Vistulan juuriltaan länteen Reinin jokilaaksoihin. Heistä on ensimaininta vuodelta 278, kun he hyökkäävät vandaalien kanssa Raetiaan. Alamannit ovat siis heidän naapureitaan ja usein heidän liittolaisiaan vandaalien lisäksi. Sitä paitsi Honorius tunnustaa heidät jopa liittolaisten, foederati, asemaan vuonna 413, antaen heille maan ja sen pääkaupungiksi Wormsin. Myöhemminhän burgundien tuhosta kertoo, niin kuin kaikki tietävät, Niebelungen Lied, vaikka vasta 500-luvulla burgundit joutuvat merovingien alistamiksi.156 Nyt Radagaisuksen hyökkäyksen palaset alkavat olla kohdillaan. Hunnien ja frankkien välisellä alueella olevat kansat näyttävät suurelta osalta liittyneen Radagaisukseen ja hänen riippumattomiin gootteihinsa. Mitään yhteinäistä kertomusta ei ole ole Radagaisuksen taakse liittyneen ihmismassan keskisen Tonavan mutkan ylityksestä, miten he pääsevät joen yli ja/tai jälleen Noricumiin ja Raetiaan, ja mitä he siellä tekevät. Tietoja ei ole heidän tekemisistään Tonavan provinsseissa tai mitä tietä he saavuttavat Aquileian, roomalaisen alueen huoltoverkoston päätepisteen. Radagaisus ei näytä viipyneen piirittämässä ja ryöstämässä Pannonian ja Noricumin kaupunkeja. Codex Theodosianuksessa mainitaan, että niiden alueiden, joiden kautta hyökkääjät etenevät, asukkaat pakenevat hordien edellä hakien turvapaikkaa Italiasta.CLXVI Erittäin tärkeä on se tieto, että Radagaisuksen joukot jakautuvat kolmeen ryhmään. Tapahtuuko tämä ennen Tonavan ylitystä vai suoritetaanko rajan ylitys monessa eri paikassa, missä ei ole esimerkiksi jokea, ja siksi ryhmät ovat erillään vai suoritetaanko jako Rooman valtakunnan alueella ennen Alppeja vai sen takana? Mielestäni ylitys on voitu suorittaa monessa eri paikassa, jonka jälkeen päähorda, Radagaisuksen johdolla, hyökkää Alppien CLXVI Cp. CTh. x. 10.25 230 yli Italiaan ja etenee Pohjois-Italian provinssien maaseutua valvontaansa ottaen Firenzeen asti. Osa sotajoukoista jää pohjoisen Italian provinsseihin, mutta pääosa joukoista on Alppien toisella puolella, esimerkiksi itägootit Pannoniassa ja vandaalit, burgundit, sveevit, alamannit Noricumissa ja Raetiassa. Se, mitä jatkotapahtumien osalta kerrotaan, koskee Radagaisuksen johtamaa hyökkäyksen kärkeä, jossa ovat parhaat sotilaat ja sotapäälliköt. Stilichon joukot käyvät 200 000 miehen hordan ja siviilien kimppuun. 2/3 Radagaisuksen ihmismassasta ei kuitenkaan ole tässä joukossa. Gibbonin käsityksen mukaan Radagaisuksen tappion jälkeenkin 100 000 miestä on edelleen aseissa Apenniinien ja Alppien tai Alppien ja Tonavan välillä.157 Mistä tällainen luku on saatu? Mielestäni se on vain arvio, pääsotajoukon koon perusteella. Ja tässä puhutaan pääsotajoukosta ja sen itägooteista, mutta mielestäni täytyisi puhua hyökkäävän voiman kansainliitosta ja sotalaumojen perässä tulevista siviileistä. Tällöin esiin tulee seuraavanlainen näkymä: Aluksi ylitykseen lähtee Radagaisus sotureineen, sitten joukot jakautuvat kolmeen osaan, josta päävoima etenee nopeasti Alppien yli kohti tavoittelemaansa keskusta, ensiksi Firenzeen. Pääosa soturien perheistä ja osa liittolaisista ei välttämättä ole vielä edes aloittanut rajojen ylitystä, mutta ilmeisesti Noricumissa, Raetiassa ja Pannoniassa on jo härkävankkurikaravaaneja. Roomalaiset kertovat vain Radagaisuksen ja hänen pääsotajoukkonsa ja sitä seuranneiden ihmisten kohtalosta, mutta he eivät kerro siitä, mitä tapahtuu 2/3 ihmismassasta. Tämä ihmispaljous liitettynä vielä muilla mukaantulijoilla muuttaa myöhemmin Euroopan historian. Mutta tarkastellaan ensin roomalaisesta näkökulmasta Radagaisuksen pääjoukon ja sitä vastustaneiden roomalaisten historiaa. Bury mukaan Stilichon Ticinumiin kootut voimat ovat vähemmän kuin 20 000 comitatensesta (on 30 numeriita ja numerus saattaa vaihdella 300 ja 900 miehen välillä). Sen lisäksi tulevat vielä alaani- ja hunnivahvistukset. Tässä on Buryn mukaan koko voima, joka kohtaa Radagaisuksen pääjoukot.158 Burnsin käsityksen mukaan Stilichon joukot käsittävät jonkin verran vähemmän kuin 15 000 miestä. Hänen mukaansa 30 numeriissa on 7 500 miestä (30x250) ja sen lisäksi tulee muutama tuhat apujoukon miestä. Burnsista tämäkin on ylellinen laskelma numeruksen koosta, mutta 300-luvun lopulla tämä termi saattoi sisältää minkä tahansa tyyppisiä yksiköitä, pienestä varuskunnasta keisarin tärkeisiin yksiköihin. Notitiassa mainitaan yksiköitä, jotka käsittävät vähemmän kuin 500 miestä, ja myöhemmin määrä on huomattavasti pienempi. Joneskin saa tällä standardilla 15 000 miehen säännölliset joukot ja tuntemattoman määrän apujoukkoja. Burns epäilee Olympiodoruksen esitystä hunnien tulosta, ja esittää arvioita hunnien apujoukoista.159 Tällaisten pohdintojen perusteella on aivan kohtuullista arvioida Buryn tapaan, että maahanhyökkääjien määrä ei noussut yli 50 000 miehen.160 Mielestäni tällaiset pohdiskelut ovat vääriä. Zosimus ottaa lukunsa ilmeisesti Olympiodorukselta ja esittää Ticinumissa olleen koko Stilichon armeijan, siis 30 numeriita, ja sen lisäksi tulivat alaanien ja hunnien apujoukot. Burns saa roomalaisten joukkoihin liittolaisineen siis noin 9 500 miestä. Toiset esittävät roomalaisten vahvuudeksi maksimissaan vähemmän kuin 20 000 miestä, ja siihen määrään voidaan lisätä pari tuhatta hunnia ja alaania. Ensinnäkin Zosimus on tässä kohtaa täysin epäluotettava, koska hän väittää tämän roomalaisvoiman menneen Tonavan yli ja lyöneen sen jälkeen Radagaisuksen koko armeijan. Toiseksi miten Stilicholta saattaa mennä noin yhdeksän kuukautta tämän miesmäärän, noin 15 000 sotilaan vahvuisen, keräämiseen? Onko tässä miesmäärässä otettu huomioon 17.4. hätäediktin mukaiset vapaiden miesten orjatkin? Tästä ediktistä ehtii kulua yli neljä kuukautta, ennen kuin ratkaisu syntyy. Kolmanneksi Stilicho tyhjentää viimeiset saatavissa olevat 231 rajapuolustukset Britanniasta ja Reiniltä. Näiden joukkojen valmiusalueille marssiminen selittää sen pitkän ajan, jonka aikana Radagaisuksen ihmismassat saavat hävitää PohjoisItalian provinsseja. Neljänneksi vaikka Stilicho olisi jo vienyt suuren osan armeijaansa Pannoniaan hyökkäyksenlähtöasemiin, niin kyllä Stilicholla on täytynyt olla huomattava määrä rekrytoituja Alarikin vastaisten taisteluiden jäljiltä edelleen armeijassaan muuallakin. Näiden ja Pannonian joukkojen saapuminen Italiaan Stilichon avuksi ei kestä kauempaa kuin Reiniltä ja Britanniasta saapuvien kaukaisten joukkojen tulo. Viidenneksi kun Stilicho on piirittänyt Alarikin armeijan kahdesti Balkanilla, Stilicholla on ollut kummallakin kerralla enemmän miehiä operaatiota suorittamassa kuin puolustajilla asemissaan, yli 100 000 miestä. Miten nyt, kun vastassa on ennennäkemätön ihmismassa, hyökkäyksen ydinjoukko voidaan piirittää klassisen vahvennetun legioonan suuruisella miesmäärällä? Jo näiden kohtien perusteella nähdään, etteivät arviot maksimissaan vähän yli 20 000 roomalaisesta liittolaisineen ole lähelläkään todellisia Stilichon joukkojen lukuja. Kysymys kuuluu: kuinka paljon joukkoja Stilicho saa rajoilta ja muualta, esimerkiksi Britanniasta ja Reiniltä, sotilaiden orjista ja palvelijoista? Sitä ei kukaan kerro. Mutta montaa sataatuhatta Radagaisuksen miestä vastassa täytyy olla satojatuhansia miehiä. Stilichon aikaisemmat sotilaat eivät ole kadonneet mihinkään, mutta osoituksena vastustajan vaarallisuudesta ja määrästä, Alarikia vastaan otetut miehet eivät nyt riitä mihinkään. Toisaalta Radagaisuksen sodan jälkeiset seuraukset kertovat parhaiten siitä, että Britanniassa, Galliassa, Hispaniassa on roomalaisista sotilaista pulaa. Pax Romanan suojan synnyttäneiden sotilaiden poistuessa ei ole enää mitään rauhaa, on vain uskonsotien interregnum. Liikkuva keisarillinen armeija näytttää olevan Stilichon mukana, jonka lisäksi tulevat rajoilta otetut roomalaiset ja ennen kaikkea Radagaisuksen itägoottien luonnolliset viholliset: hunnit ja alaanit. Jos väitetään, että Stilicholla on armeijassaan muutama tuhat alaania ja hunnia, niin tämä väite on käsittämätön. Miten Stilicho tulisi nyt toimeen vähintään puolta suurempaa vihollismassaa vastaan tuhannella hunnilla ja samalla määrällä alaaneja, kun jo Pollentiassa Alarik on saanut kimppuunsa huomattavasti suuremman alaaniratsuväen rynnäkön? Vai hyökkäsikö Pollentiassa pari sataa alaania Stilichon joukkojen keskustassa kymmeniä tuhansia gootteja vastaan? Viimeinen kysymys on turha, joten on mahdotonta hyväksyä käsitystä siitä, että nyt pieni joukko sen ajan parhaita sotureita kävisi vähintään kymmenkertaisen, pikemminkin monikymmenkertaisen ylivoiman kimppuun. Tarkastellaan ensin kuitenkin Stilichon rekrytointisysteemiä. Radagaisuksen invaasio on saanut osan inspiraatiostaan Stilichon vaatiessa jokivarsia pitkin rekrytoitavia, muun muassa Rooman itäisen osan vastaiseen sotaansa. Tällöin Sauluksen tapaiset komentajat, barbaaripäälliköistä puhumattakaan, näkevät Rooman läntisen osan puolustuksessa heikon kohdan ja toisaalta käyttävät hyväkseen linnoituksiin ja barbaricumeihin asettuneita maanmiehiään näiden vastustaessa rekrytointia hetkellä, jolloin hunnivaara ja sen ajamat itägootti-, vandaali- ja sveevipakolaiset tunkeutuvat heidän alueilleen. Radagaisuksen hyökkäyksestä ”alkanut” Völkervanderung ei tosiasiassa lähtenytkään liikkeelle tästä invaasiosta, vaan roomalaisten vastaisesta kansannoususta hunniuhan kasvaessa. Radagaisus ja hänen sekalainen voimansa sopivat hyvin roomalaisten varuskuntien malliin keskisellä ja ylisellä Tonavalla, Theodosiuksen ajoista lähtien. Siten tulee entistä ymmärrettävämmäksi Zosimuksen esittämä käsitys Radagaisuksen mukana olleista ”kelteistä ja germaaneista”, jotka ovat rajaseudulta rekrytoituja, siis kaukaisen pohjoisen alamannitkin mukaan lukien. Nämä Radagaisuksen kutsuun vastanneet sotilaat ja soturit ovat sekä roomalaisten rajojen sisällä, barbaricumissa ja sen takana olleita barbaareja. 232 Koska Noricumissa olevat sotilaat (jotka Stilichon edellisen värväyksen perusteella ovat suurelta osalta germaaneja) ovat suureksi osaksi liittyneet Radagaisukseen (tämä on saattanut olla itsekin sotapäällikön asemassa siellä) vuonna 406, Alarik päättää seuraavana vuonna valita alueen voimiensa tukikohdaksi, koska Radagaisuksen seuraajat ovat hänen kilpailijoitaan varusteissa, tarvikkeissa ja majoituspaikoissa. Alarik väittää, että Noricumissa vallitsee nyt puolustajien huutava pula, ja alue maksaa vähän veroja keisarin rahastoon. Zosimuksen mukaan tässä on Alarikin viimeinen neuvottelupiste:161 Alarik palauttaisi ennalleen puolustuksen, sitä kautta elvyttäisi normaalit aktiviteetit ja provinsiaalisten verotusten virran. Vuorovaikutus puolustajien kutistuvien joukkojen ja vähenevien rahasto-osuuksien suhteen ei ole suoraan verrannollinen puoleen tai toiseen, vaan suoraan verranollinen on vähenevien rahaosto-osuuksien suhde ylisuuriksi paisuneisiin, kurittomiin ja hallitsemattomiin joukkoihin. Nämä joukot aiheuttavat katastrofaalisen talouskehityksen Balkanin provinssien lisäksi Pannoniassa, Noricumissa ja Raetiassa, Po-joen laaksoissa, Gallian rajaprovinsseissa. Varsinkin Pannonia, Noricum ja Raetia ovat ne alueet, jossa nämä vierasmaalaiset joukot alkavat yksinkertaisesti sodan roomalaisin asein roomalaisia vastaan ja ryhtyvät tuomaan maanmiehiään rajan yli. Dominoteorian mukaisesti tätä kehitystä seuraa pääkansainvaellus Galliaan. Joten tänä aikana ei pääongelma ole kutistuvien joukkojen ja vähenevien rahasto-osuuksien suhde, vaan ylisuuriksi paisuneet vierasmaalaiset joukot, jotka ovat otettuaan roomalaisten aseet vyörymässä kansojensa ja kansainliittojensa kärjessä roomalaisten alueille. Tästä seuraa roomalaisen yhteiskunnan antagonistinen räjähdys ja täydellinen muutos, jonka seurauksena roomalaisuudesta tulee saarekkeita barbaariseen kehitykseen, jota roomalainen keskushallinto ei enää hallitse kroonisessa kutistuvien joukkojen ja vähenevien rahasto-osuuksien suhteessaan. Tässä kehityksessä Zosimuksen mainitsema Alarikin ja Noricumin kohta on vain sivumerkintä. Vuonna 406 mitään päätöksiä ei vielä tehdä kutistuvien joukkojen ja vähenevien rahasto-osuuksien suhteen, koska tällöin yhteiskunnallinen räjähdys on vasta alkamassa. Uusia ratkaisuja tarvitaan tässä kansainvaellusten räjähdysvaiheessa, jossa diokeeseista ja provinsseista alkaa ympäri Rooman läntistä osaa tulla samanaikaisesti mahdottomia puolustaa ja sietämättömiä taloudellisia taakkoja keskushallinnolle. Tässä räjähdyksessä monet osat läntistä keisarikuntaa siirtyvät pois veronalaisista voimavaroista, erityisesti kaupunkeihin ja niiden urbaanialueille keskittyneet taloudelliset varat. Samalla tämä tietää kaikenasteisten kulttuurivarojen loppumista näillä alueilla. ”Alueiden räjähdysten jälkeen” niiden tilalle tulee maatalouden ja sosiaalisen organisaation hajanaisempia ja sekavampia muotoja, joita värittää kirkollinen taikausko. Näiden trendien jatkuessa molemminpuolisesti ja keskinäisesti ylläpidetyt ja elätetyt keskinäiset suhteet verotuksen, markkinoinnin ja sotilaspoliittisen tuen välillä tulevat kaivetuksi perustuksiaan myöten korkeakulttuurisen yhteiskunnan alta. Ottaessaan valtavia määriä barbaareja armeijaansa ja maillensa Theodosius joutuu kohtaamaan liian suuren kurittoman armeijan ongelman, ja hän kehittää omanlaisensa lähestymistien dilemmaan, tien, jota jo idässäkin tuhoutuva keisarikunta käyttää vielä Mauricuksen aikana vuonna 600: vähennetään tämän alueen sotilasmenoja turvautumalla entistä laajakantoisemmin sotapalveluksen ei-rahallisten palkintojen ja palkkojen käyttöön. Näin ollen roomalaisilla sotilasjohtajilla on kahdet voimavarat ja apukeinot käytössään: maa pitkin rajoja ja rintamamiesten, erityisesti veteraanien, aineellisten etujen ja hyötyjen laaja monimuotoisuus. Rajan roomalaispuolella oleva maa on paljon arvokkaampaa kuin barbaaripuolella, koska se on raivattu tuottamaan vehnää roomalaisille markkinoille ja polttoaineita takkavalkeisiin. Lisäksi Rooma saattaa tarjota sotajoukon koskemattoman 233 yllykkeen mahdollisille pestautujille, jotka ovat rajojen takaisten kansojen johtajuuden joukossa (johtajina tai seuraajina): arvoasteen ja samalla säädyn roomalaisessa armeijassa. Sotilaan viitan käyttämisen etuoikeus yhteisössä ja yhteiskunnassa viehättää lukemattomia tulevaisuuden toivonsa tai mahdollisuutensa menettäneitä nuoria miehiä. Nämä eivät ole merkityksettömiä houkuttimia rekryyteille, jotka ovat tottuneet uskomaan, että roomalaiset asiat ovat kaikkia muita arvoltaan korkeammalla. Ja, vaikka kirkkoisät kuinka saarnaavat roomalaisuuden ja armeijan turmeltuneisuudesta ja vaikka muun muassa Theodosius ja Stilicho nöyrtyvät ja alentuvat ottamaan barbaarit kestiystävikseen, mailleen ja päälliköiksi, korkea-arvoisimmiksi joukoiksi armeijoihin, liittolaisikseen, niin Rooman vetovoima ei ole vielä kärsinyt inflaatiota. Mutta Stilichon aikana raja tulee vastaan: armeija täyttyy kaikenlaatuisista joukoista, kaikentyyppisistä harjoittamattomista ja kouluttamattomista ihmisistä, orjat, palvelijat, entiset gladiaattorit ja maahanhyökänneet barbaarit mukaan lukien. Nämä ihmistyypit olisivat ennen mitä todennäköisimmin päätyneet amfiteattereihin ostamaan kaikkein suurimmalla mahdollisella riskillä oman arvonsa ja vapautuksensa, nyt he ovat strategisissa rajalinnoituksissa, keisarillisissa liikkuvissa joukoissa, henkivartiostoissa, ja heitä on paljon. Ottaessaan armeijaansa esimerkiksi voittamiaan barbaareja suuria laumoja Stilicho tekee näiden täyttämistä joukko-osastoista moraalisesti epäilyttäviä, henkisiltä voimiltaan heikkoja joukkoja. Roomalaiset eivät voi sopeutua arvostamaan näitä hampaisiin asti aseistettuja raakalaisia, jotka viihtyvät myös sotilaskarkureina ja maantierosvoina, vihollisten tiedustelijoina ja varuskuntien ympäristöjen ryöstäjinä. Rooman armeija alkaa kärsiä inflaatiota. Sen lisäksi armeijassa olevat barbaarit katsovat, etteivät nämä roomalaiset arvot heille enää riitä, vaan he haluavat olla aluksi sillä hinnalla, jonka he katsovat olevan oikea, ostettavia, sitten he haluavat johtaa omia armeijoitaan. Stilichon aikana hyppy Rooman alueelle hyökkäävästä raakalaisesta ja murhaajasta roomalaisten varustamaksi palkkasoturiksi on niin nopea ja helppo, että siinä ei värvätyn tarvitse enää ajatella hemmotellun lapsen tapaan muuta kuin itseään. Kun korvat ovat kuurot muille kuin omille tavoitteille ja eduille, ei synny turhia moraalisia kynnyksiä siirtymisestä jälleen murhamieheksi. Tässä raakalaisuus ja roomalainen asepalvelu saavuttavat yhtäläisyyden, jonka koskiessa suuria miesmääriä syntyy valtava paradoksin räjähdys, täydellinen yhteiskunnallisen muutoksen synnyttäjä. Niinpä Radagaisus kumppaneineen, jotka on rekrytoitu roomalaiseen armeijaan, eivät koskaan käy lapsuudessaan roomalaista koulua, vieraile eri puolilla korkeakulttuurin yhteishyvän eri verkostoja – Alarikin ja hänen maanmiestensä tapaan. Radagaisus miehineen ja liittolaisineen on nyt Rooman maaperällä oleva raakalainen, joka ei enää katso ihaillen koskemattoman roomalaisarmeijan asepalvelun houkutinta ja ylivertaista roomalaisuutta. Heille roomalaisuus ei ole ylivertaisuutta ja roomalaisarmeija koskematon, koska olemisellaan roomalaisessa armeijassa he ovat saavuttaneet tuon ennen niin voittamattoman sotajoukon ja katsovat halveksien roomalaisia, joita he päätään pitempinä ja paljon vahvempina ovat tunnon tuskitta valmiit tappamaan. Eräät parhaat tai tunnetuimmat huonossa huudossa olevat Rooman barbaarisotilaat, bucellarii, ovat pilkan kohteina, ja heille annettu lisänimi on peräisin heidän kovasta, kuivasta leivästään, buccellatum. Tämän nimityksen käyttö on yleistä, kun noin vuosina 425-450 Olympiodorus kirjoittaa sen ylös. Todellisuudessa liikkuvien joukkojen kestävä elintarvikeannos on tärkeä niin joukoille itselleen kuin Roomallekin. Tämä uudistus erottaa ne, jotka saavat sellaisia annoksia, tavallisista sotilaista, lisättynä ensin mainittujen arvovallalla pikemminkin kuin väheksymisellä. Sana, bucellarii, ei ole alkuperältään tai käytöltään barbaarinen, vaan se on hyvin tunnettu ylempien luokkien roomalaisille. 234 Esimerkiksi Nolan Paulinus käyttää sitä kuvatessaan, että roomalainen sotilas saattaisi ottaa Herran ehtoollisen.CLXVII Paulinuksen tapauksessa, niin kuin muidenkin kirkkoisien armeijanmyönteisissä esityksissä, kysymyksessä on ”langenneen sielun kalastamisesta”. Se, mikä valikoituu bucellarii-sotilaista, on se, että he kuivaavat ruokaa ja ovat ylpeitä tekemisensä käyttökelpoisuudesta taistelukentällä, joka sijaitsee kaukana pilkkana pitämisen tuolla puolen. Toteuttaessaan sotilaskustannusten päävähennyksiä valtio vähentää periaatteessa verotuksen lisäämisen tarvetta, sen vahingollisessa vaikutuksessa lojaalisuuteen ja keisarillisessa systeemissä mukanaoloon. Käytännössä, laatusotilaiden korvautumisella barbaareilla, tilanne on kuitenkin toinen, sekä armeijan aineksen että veronmaksajien osalta. Yhteiskunnallinen räjähdys tekee aluksi verotuksen lisäämisen tarpeesta kroonisen sekä lojaalisuudesta ja keisarillisessa systeemissä mukana olosta kasvavan taakan. Kroonisuus ja systeemissä pysymisen rasitus madaltavat kynnystä poistumisesta roomalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Yhteiskunnallisen räjähdyksen paras mittari on sitten se, että verotus loppuu sekä yhteiskunta lakkaa toimimasta ja siten olemasta. Lakikoodeksit kertovat veronmaksajien valituksista, ja koodeksit määrävät laiminlyönneistä-rikoksista aina laajenevia rangaistuksia, mistä muun muassa kirkkoisä Salvianuksen myrkyllinen kynä saa 400-luvulla otollisen maaperän defaitismilleen ja elämänilon häpäisyn paisuttelulleen. Koska rahanlyömisen eräs alkuperäinen tarkoitus on joukoille maksamisessa, voidaan odottaa päävähennyksen olevan lyötyjen rahojen määrässä. Näin todellakin tapahtuu. Samalla voidaan odottaa arvovaltaisen rahajärjestelmän rahan, hopeassa ja erityisesti kullassa, uloslaskemista, heti kun vain löytyy erityinen syy levittää rahaa, joka on paikallisten varastojen kapasiteetin saavuttamattomissa. Näin myös tapahtuu. Tällaiset esimerkit ovat kuitenkin erittäin harvinaisia, ja niihin kuuluu muun muassa vallananastaja ja laillisen mutta lyhytaikaisen Honoriuksen kanssakeisari Constantius III:n hopeisen ja kultaisen rahan annit. Madaltamalla kullalla maksettavien verojen vaatimuksia (johtuu ei-rahallisin perustoin rekrytoitujen sotilaiden rekrytoinnin menestyksestä) kansalaisten tarpeet ja mahdollisuudet mennä heidän paikalliseen numerariinsa vaihtamaan pronssiaan hopeaan tai kultaan vähenee ja rajaprovinsseissa katoaa, mikä kertoo katastrofin suuruudesta aivan tarpeeksi. Nyt ainoastaan viranomaisille maksetaan rahassa – hopeassa tai kullassa – samalla kuin alemmat säädyille maksetaan luonnossa, luontaiseduilla. Yleinen ja laaja vaihto tulee ilmaistuksi pronssirahojen käyttönä, ja byrokraattien läsnäolo on päätekijä ja kiihoke, determinantti, paikallisille urbaaneille markkinatalouksille, joissa ihmisiä edelleen verotetaan. Kolme tekijää – sotilasmaksu, veronalaiset voimavarat sekä varat ja yleinen talous – ovat syvällisesti kietoutuneet toisiinsa. Mikään niistä ei ole kahden muun perustekijä. Tässäkin tapauksessa, niin kuin koko triangelisessa roomalaisessa systeemissä, kun yksi puoli kytketään pois päältä, koko systeemi on vaarannettu. On kuitenkin kyseenalaista, että kukaan roomalainen, varsinkaan tänä uuden järjestelmän utopian rakentamisen aikakautena, ymmärtää syvällisesti verotuksen ja verotulojen uudelleenjakamisen virkistävää vaikutusta paikallisille ja alueellisille talouksille. Jos joku tämän tajuaisikin, hänen oivalluksensa ei enää näy totalitarismia palvovissa ja markkinoille vihamielisissä uskonnollisissa utopian rakentamisen lähteissä. Rooman menettelytapojen ja toimintaperiaatteiden tekijät katsovat vain kahta puolta triangelista: veroja ja puolustusmenoja. Esimerkiksi Alarik mainitsee vain nämä kaksi tekijää Noricumin provinssien haltuunoton vetoomuksessaan Stilicholle. Tästä triangeli-hallintoa rajoittavasta CLXVII Epis. 7.3. 235 perspektiivistä katsottuna ongelman ratkaisemisessa on kyse pelkästään näiden kahden tekijän tuomisesta tasapainoon. Madalletaan puolustuskustannuksia niin, että ne sopivat yhteen käsilläolevien aavistettavien tulojen kanssa, lopputuloksena on oleva uusi ja ylläpidettävä equilibrium. Tringelin kolmas puoli, paikalliset markkinat, heikkenevät tällöin välittömästi ja taloudellisen uudelleenjakautumisen prosessi maatalousmaaseuduksi vahvistuu. Liikkeen tulos, joka on kaukana urbaaneista voimavaroista ja arvoista (myös markkinahinnoista), heikentää veronalaisia voimavaroja entisestään. Jossain vaiheessa tätä (räjähdysomaisen nopeaa tai reunamailla hitaampaakin) lievästi sanottuna taantumaa keskushallitus ei pysty pitempään oikeuttamaan taloudellista ja sotilaallista väliintuloa ja puuttumista asioihin, ja triangelin komponentit vähenevät paikallisiin merkityksiin ja tukiverkostoihin. Kysymyksessä on valtava kutistumisoperaatio, jossa keskitetty suunnittelu, organisointi ja moraalin ylläpitäminen, eli kontrolli, katoaa. Tällöin sotavoimien olemassaolo lakkaa kokonaan maksettuna armeijana (nyt on jo merkityksetöntä se, tapahtuuko maksu rahoilla vai muilla eduilla), ja se mikä asevoimista jää jäljelle löytää tukensa paikallisella tasolla, mikä sopii hyvin Alarikin joukkojen tapaiseen hordamaisen seurueen miesryppääseen. Eräs merkki verotettavien voimavarojen sellaisesta hajoamisesta on se, että kuparirahan lyöminen lakkaa. Samanaikaisesti kaupunkien, joihin voimavarat on keskitetty, suhteellinen hyvinvointi ja vauraus menevät äkkijyrkästi rappiolle ja usein ne romahtavat. Haasteet, joita sellainen systeemi on asettanut ulkopuolella olevia kohtaan – on sitten kysymyksessä maaseudun tuottajat muonantuottamisineen ja tarjouspalveluineen kaupunkeihin tai barbaarit haluamisineen, mutta joihin heillä ei ole varaa – katoavat saman tien. Arkeologiset tutkimustulokset vahvistavat, että armeijan ja paikallisen talouden toisiinsa liittyvät suhteet ovat ilmeisiä kaikkialla, mutta eivät missään niin selvästi kuin rajaprovinsseissa. Maaseudun tuottajat eliminoivat nyt marginaalimaat ja työvoima-voimaperäiset laihot keskittymällä rikkaimpiin peltoihin ja luotettavimpiin, runsaimman sadon antaviin alueisiin ja eläimiin. Barbaareilla ei enää ole rajasysteemiä, jonka kimppuun hyökätä ryöstöaikaisessa tai johon olla yhteydessä kaupankäynnillä. Noricumin tapauksessa ratkaisussa, joka ei salli Alarikin tulla alueelle, on otettava huomioon alueen strateginen merkitys – se on linkki Italian, Balkanin, ylisellä Tonavalla ja Reinillä olevien pohjoisten provinssien välillä – sekä Noricumin mineraalirikkaus, etenkin raudan suhteen. Kun lopulta Noricumin yhdysside pohjoisen kanssa tulee itsessään merkityksettömäksi Italian perspektiivistä, Noricum Ripenseksen sallitaan ajautuvan ulos systeemistä, silloin kun Odovakar päättää vetää sotilaalliset sitoumuksensa pois alueelta (vuonna 480). Italiaan keskittyneessä roomalaisessa sotilaallisessa ja poliittisessa systeemissä Noricum Mediterranean ei koskaan lakkaa olemasta mukaan lukemisen hinnan arvoinen. Sitä vastoin esimerkiksi Britannia lakkaa hyvin pian yhteiskunnallisen räjähdyksen alkuhetkillä olemasta sitä. Theodosiuksen ja hänen dynastiansa laajentumispyrkimysten hinta on nähtävissä kautta läntisen keisarikunnan raja-alueiden, kun välineet, muut kuin rahat, joita on erittäin vaikea ajoittaa tarkasti rahojen tapaan, korvaavat rahat maksyvälineinä. Monet sellaiset materiaalit jatkavat myöhäisen Rooman ajan arkeologisen horisontin kerrostamista. Niiden läsnäolo on vahva todiste Rooman sotilaallisen miehityksen jatkuvuudesta, vaikkakin miminaalisella tasolla, ilman rahamaksua vuosikymmeniin Theodosiuksen kuoleman jälkeen. Nämä ovat yhteiskunnallisen räjähdyksen konkreettisia merkkejä. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan lasitettu keramiikka ja myöhempi terra sigillata -pöytäkalusto, alueen ulkopuolelta, on hyvin dokumentoitu myöhäisen 300-luvun ja aikaisen 400-luvun paikoissa. Tämäntapaiset tavarat on usein viety sotilasvarusteiden ja -tarvikkeiden mukana. Koska valtio on ottanut 236 itselleen sotilaallisten provisioiden kuljetuskulujen suorittamisen ja kaikkien tarvikkeiden, laittomienkin, viemisen niiden mukana, tuotteet, jotka on tuotettu pitkin etäisyyksien takana, ovat käytettävissä hyvin, tingittävin hinnoin sotilaspaikkojen ja virkaanasettujaisten ympärillä. Sotilaallisen huoltosysteemin asteittainen romahtaminen antaa kuolettavan iskun pitkien etäisyyksien kaupankäynnin monille puolille. Vähemmän kestävät erikoispuolet kuten elintarvikkeet sekä edut että hyödyt, joita on mahdotonta koskettaa (ja siten aineelliselta puoleltaan jäljittää), kuten yhteiskunnalliset asemat ja arvostukset, eivät saa koskaan, ainakaan nykymenetelmillä, tarkoitustaan vastaavaa dokumentointia. Pitkällä aikavälillä kulujen hillitsemispyrkimykset, olivat ne kuinka tarpeellisia tahansa (ja roomalaisten hallintomiehille se oli ehdottoman välttämätöntä ja pakollista), johtaa verotusperustan kutistumiseen, johtuen veronkierron vaikutuksesta julkiseen talouteen. Tämä johtaa puolestaan kustannusvähennysten uuteen kierteeseen. Loppujen lopuksi keisarillisessa politiikassa on katsottava Stilichon ja Alarikin taakse keisariin, tuohon aikaisemmin niin equilibriumia luoneeseen taloudelliseen ja kulttuuriseen valtioihmiseen. Siinä laajuudessa, kun Rooman yhteiskunnan johtajat ymmärtävät heidän maailmaansa ja sen keskinäisiä suhteita, he toimivat rationaalisesti niiden mukaisesti. Stilichon poliittisen elämän fundamentaalinen tosiasia on voimavarojen harvinaisuus ongelmien kasvavassa hallitsemattomuudessa. Alarikin Noricumin esimerkki vahvistaa Olympiodoruksen kaltaisten roomalaisten tajuavan valtiotriangelin kaksi puolta, jotka pakottavat Rooman rekrytoimaan enemmän ja enemmän barbaareja puolustukseensa. Vaikka keisarit olisivat paremmin ymmärtäneet taloudelliset voimat, joiden kanssa he joutuivat kamppailemaan, ei ole varmaa, että he olisivat tunnistaneet parempia menettelytapojen valinnanvaroja.162 Tässä on ongelman ydin: kansainvaellukset ovat alkaneet ennen kokemattomassa mittakaavassa Euroopan historiassa, ja mysteeriuskonnollisiin arvoihin linnoittautunut keisari Honorius ei ymmärrä todellisen elämän ensisijaisuudesta utopian rakentamisen rinnalla mitään. Suuressa mittakaavassa ei ole mahdollisuutta suureen joukkojen käyttöön, edes siinäkään tapauksessa, että Stilicho taistelisi pelkästään Rooman itäistä osaa vastaan. Tämä ei johdu puhtaasti kulujen leikkaamisesta, vaan kulujen leikkaaminen johtuu uudesta tavasta johtaa keisarikuntaa: rakentaa utopiaa ja käyttää sotavoimia siinä sivussa palkkasoturimaisesti tämän asian edistämiseksi. Tässähän roomalainen epäsuora strategia on muuttunut suuren mittakaavan suoraksi strategiaksi, eli utopian rakentamiseksi. Epäsuoran strategian perusta, voimien kerääminen reserviin vastustajan yllättämiseksi ja lyömiseksi, ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään. Kun epäsuora strategia, tässä tapauksessa utopian rakentaminen, reagoi yhä kasvavassa määrin yhä suurempien kansainvaellusten virtoihin, tapahtuu strategisten porttien avautuminen: kansainvaellusten virtojen lisääntyessä roomalaiset alkavat utopian rakentamisessaan ottaa yhä suurempia määriä barbaareja, siis entisiä, nykyisiä ja tulevia vihollisia, armeijaansa. Utopian rakentamisessa vihollisten ottaminen omaan armeijaan osoittaa sen, että epäsuora strategia ei ole muuttunut perustaltaan miksikään: voimia kerätään vastustajan voittamiseksi. Mutta nyt vastustajan suhteen on tapahtunut mielenkiintoinen ja samalla ratkaiseva muutos: nyt voimia kerätään jumalan valtion maanpäälle rakentamiseksi, ja Raamatussa ilmoitetun viimeisen maanpäällisen valtakunnan, pakanallisen Rooman, hävittämiseksi. Kuitenkin, tämä niin sanottu pakanallinen Rooma on kuitenkin se historiallinen keisarikunta, joka on todellisuudessa olemassa. Uusi utopia ei ole todellisuutta, se on vain harhakuva. Mutta tällä suurimman mahdollisen mittakaavan, valtioihmisen tukeman, harhakuvalla päästään ottamaan kansoja Rooman raja-alueille ja sisämaahan sekä käymään epäsuoran voimien keräämisen sijaan 237 suoraan ”maallisen vihollisen” kimppuun. Yksikään hullu keisari ei pysty siihen, mihin Theodosiuksen dynastia kykenee: käymään omien kansalaistensa kimppuun. Koska kysymyksessä on kuitenkin utopian rakentaminen eikä historiallisen realiteetin, itsensä kimppuun käymisestä tulee virusmaista. Rooman valtakunta alkaa värähdellä kuin kaoottinen myrskyn silmä ja hologrammikuva järjettömän tietokoneviruksen tuulissa. Siten voimme hämmästyksellä seurata Rooman johtavan sotapäällikön täyttävän rajansa perinteisillä Rooman vihollisilla ja antavan näille roomalaisen asepuvun ja aseet sekä sotilaalliset arvot. Samaan aikaan keisari ei niinkään pohdi valtakuntansa provinssien markkinatalouden kukistumista utopian rakentamisen takia vaan utopian rakentamista markkinatalouden kukistumisen vuoksi. Tässä tilanteessa on mielenkiintoista se, etteivät sotajoukot Rooman valtakunnan alueella vähene, vaan roomalaisten osuus näistä joukoista, rahoituksen puutteen takia. Roomalaisilla on ylittämättömiä vaikeuksia kustantaa maillaan olevia sotajoukkoja, mutta se, että roomalainen armeijan rahoitus loppuu, ei poista näitä ”palkkasoturijoukkoja”, vaan ne muuttavat identiteettiään ei-roomalaiseksi. Sama tapahtuu alun perin epäsuoran strategian ideologiselle toiminnalle, valtion rahoittaessa kirkkoa kasvavassa määrin: kun kirkkojen ja luostarien rakentamisen rahahanat pitkin valtakunnan eri strategisia kohtia ja teitä ehtyvät kirkot kutistuvat aluksi paikallisiksi ja saavat sitten uusien alueellaan olevien kansallisuuksien identiteetin. Tämäkin kehityskuva ei kuitenkaan ole lähelläkään Rooman yhteiskunnan räjähdyksen historiallista totuutta, ja sen katastrofaalisuudesta kertoo parhaiten se, että Rooman rappion syvin olemus, mysteeriuskonnollisuus, on räjähdyksen jälkeen kantavana voimana uusia yhteiskuntia rakennettaessa. Se ei kerro pelkästään häviävän antiikin assimiloitumisesta kirkkoon ja tämän imevästä vaikutuksesta, vaan se kertoo ennen kaikkea uusien raakalaisten muodostamien ”kulttuurien” rautakautisuuden esiasteisuudesta, joille korkeakulttuurin syvin rappiokin on valistunutta sivistystä. Roomalaisen yhteiskunnan sodallaan tuhonneet barbaarit löytävät apaattisia ja identiteettinsä menettäneitä, vuodessa nolla eläviä mysteeriuskonnollisesti käyttäytyviä väestöklustereita. Notitia Dignitatum on itäisen Rooman suhteen ajan tasalla vuoteen 400 asti (ensimmäinen versio on vuodelta 395) ja läntisen vastaavan osalta viimeiset korjaukset tehdään noin vuosina 425-430. Jäljellä olevat 1400- ja 1500-luvun kopiot (mukaan lukien vuoden 1542 väritetty käsikirjoitus) ovat peräisin suoraan tai epäsuoraan Codex Spirensiksesta, jonka tiedetään olleen vuonna 1542 Speyerin kathedraalin kirjastossa. Sen jälkeen tämä tärkeä codex kuitenkin katoaa ennen vuotta 1672 eikä sitä sen koomin ole pystytty paikantamaan. Codex Spirensis sisälsi dokumenttien kokoelman, joista Notitia oli viimeinen ja laajin dokumentti, käsittäen 164 sivua (se oli kooste useista aikaisemmista dokumenteista, joista yksi oli 800-luvulta). Tärkein Codexin kopio on Pietro Donaton käsialaa vuodelta 1436. Läntisen Rooman osalta Notitia käsittää dataa aikaisintana vuodelta 400. Notitia näyttää Britanniaan sijoitetut yksiköt, joiden täytyy ajoittua aikaisemmaksi kuin vuoteen 410, jolloin roomalaiset joukot evakuoidaa saarelta. Koska tietoja on parinkymmen vuoden osalta, sama yksikkö listataan usein eri komentajien alaisuuteen. Tämä olennainen kahdentuma lisää tulkinnallisia vaikeuksia: onko kysymyksessä sama yksikkö, joka on kahdessa eri paikassa samanaikaisesti, vai sama kokonainen yksikkö eri aikana. Jotkut yksiköt esiintyvät vain paperilla ja käsittävät ”luurankohenkilökuntaa”. Kun kappaleita puuttuu ja niiden välillä on aukkoja, väistämättä tulee mieleen, että kopiointivirheet on uskollisesti toistettu vuosisatojen kuluessa – ja varhaisin kopiohan on 1400-luvulta. Notitia ei sisällä myöskään mitään henkilöstönumeroita, joten joukkojen kokoa on vertailtu usein 100-luvun maksimiin (yli 400 000 mieheen) tai johonkin paljon pienempään määrään. Esimerkiksi Britanniaan saadaan 238 100-luvun tietoihin tukeutuen vuonna 400 55 000 miehen vahvuus, tai sitten voidaan väittää siellä olleen 18 000 sotilasta. Mutta kun tarkastellaan Otto Seeckin tarkkaa työtä (jo vuonna 1876) roomalaisista joukoista lännessä, niin mielestäni vertaukset 100-luvun joukkoihin ovat pikemminkin 400-luvun alun joukkojen lukumäärää vähätteleviä kuin liioittelevia. Stilicholla on jalkaväen komentajana Italian armeijassaan 44 jalkaväen yksikköä ja Galliassa ratsuväen komentajana peräti 58 yksikköä. Sen lisäksi tulevat Illyricumin kreivin 22 yksikköä, Afrikan vastaavan 31 yksikköä, Tingitanian vastaavan 5 yksikköä, Britannian vastaavan 5 yksikköä ja Hispanian vastaavan 16 yksikköä. Lisäksi Mauritanian ruhtinaan, dux et praeses, Tripolitanian ruhtinaan, Pannonian ruhtinaan, Valerian ruhtinaan, Pannoniae primaen ruhtinaan, Raetian ruhtinaan, Sequanicin ruhtinaan, Armoricanin ruhtinaan, Belgicae sedundaen ruhtinaan, (Germaniae primaen ruhtinaan tiedot puuttuvat), Britannian ruhtinaan, Mogontiacensiksen ruhtinaan ja Italiassa olevan magistri militum praesentalisten joukkojen ja esikuntien sijoituspaikat löytyvät niin riittävästi, että niiden perusteella voidaan tehdä johtopäätöksiä. 1) Näiden joukkojen runsauden perusteella on vailla perustaa väittää, että Stilicholla olisi tässä vaiheessa Theodosiuksen dynastian armeijan kulujen vähennysten takia vähemmän joukkoja käytettävissään. Hänellä on niitä huomattavasti enemmän kuin 100-luvulla. 2) Näyttää pikemminkin siltä, että barbaaripalkkasotureita ottamalla voidaan vähentää sotilaiden rahallisia palkkioita ja siirtyä maksamaan entistä suuremmassa määrin ja jopa enemmän sotilaille aineellisia hyödykkeitä ja etuja. Tämä on roomalaisesta rahataloudesta luontaistalouteen siirtymisen ensimmäinen vaihe. Siksi aineellisten hyödykkeiden tarpeiden lisääntyessä maaseudun tehtaat ja varikot, maatilat joutuvat kollektiivisemmin kuormittamaan tuotteitaan. Tästä lähtökohdasta ovat peräisin sotilaskollektiivit ja -tehdasyhteisöt, joissa vallitsee sotilashierarkia. 3) Tästä on seurauksena, että barbaarisotilaiden hyödykkeitä tuottamaan otetaan yhä lisää heidän omaisiaan, perheitä, heimoja, heimoliittoja ja muutamassa tapauksessa kansainliittojakin. Barbaareja sijoitetaan työskentelemään tehtaisiin ja maatiloille, ja heitä on Rooman läntisessä osassa miljoonia. 4) Barbaarialueilla aletaan kirkon johtama uskonnollinen kasvatus ja kirkollinen toiminta, kirkkojen ja luostarien rakentamisineen. Barbaareista muodostetaan keisarilliseen liikkuvaan armeijaan ja paikallisille tasolle strategisia joukkoja, jotka hoitavat uskonnollisen etnisen puhdistuksen toimia yhdessä keisarien, hänen virkamiestensä, johtavien kirkonmiesten ja paikallisten vastaavien kanssa. Siksi barbaarit ovat usein johtavilla strategisilla paikoilla väestön kontrollin ydinolemuksessa. 5) Tästä syystä barbaarien alueiden laajeneminen ja kirkollisen toimien vastaava eivät koskaan joudu ristiriitaan keskenään tärkeillä strategisilla suunnilla, kummankin elementin tukiessa toistaan, ja kansainvaellusten valtavirtojen alkaessa tulla Rooman alueelle kirkollinen ylärakenne tulee ”luonnolliseksi roomalaisen yhteiskunnan peruselementin” seuraajaksi. Tarkastellaan vielä lähemmin Notitiassa olevia ruhtinaiden alaisia joukkojen sijoituspaikkoja. Voidaan tietysti väittää, että tiedot ovat siksi niin fragmentoituneita, koska useat osat legioonasysteemistä eivät enää toimi. Itse asiassa tässä on asian ydin: ne eivät toimi, mutta eivät siksi, että roomalainen puolustusjärjestelmä on rappeutunut ja keisarillinen keskushallinto leikkaamalla leikkaa puolustuskuluja, vaan siksi, että se keskittää nyt talouttaan valtavasti kasvaneiden luontaistuotteiden tarpeiden tyydyttämiseen jättisuuriksi kasvaneille barbaarijoukko-osastoilleen. Klassinen legioonalaissysteemi ei todellakaan enää toimi kahdella alueella: 1) perinteinen legioonalaissysteemi on sekoittunut uudenmalliseen liikkuvaan ratsuväkitoimintaan, jota johtavat pääasiassa barbaaripäälliköt, jotka käyttävät barbaarijoukkoja. Nämä tuovat roomalaiseen armeijaan uudenlaisen shokkihyökkäyksen, 239 joka muuttaa ratsuväen ja jalkaväen suhteen ensin mainitulle edulliseksi. Nyt taisteluissa päävastuun kantavat ratsuväen nopeast osastot. Siten jalkaväkilegioonien systeemin tilalle on tullut liikkuvien ratsuväkiosastojen sijoituspaikkojen mukaiset strategiat ja taktiikat. Tässä mielessä tarkasteltaessa Notitian joukkojen sijoituspaikkoja nähdään uudenmallisen ratsuväen strategian painotteiset alueet, niiden rajat ja syvyydet aina taistelupintojen yksityiskohtiin asti. Tässä mielessä barbaariratsuväki on aivan konkreettisesti korvannut roomalaisen jalkaväen legioonan, mikä voidaan yksityiskohtaisesti eritellä ruhtinaiden alueilla sijaitsevista uudentyyppisistä joukkojen sijoituspaikoista käsin. 2) Nyt nähdään myös Alarikin tapaiset uudenmalliset ruhtinaatkin ja heidän joukkonsa. Heidän sijoituspaikkansa sijaitsessa heidän kansalaistensa barbaricumien ja roomalaisten alueiden sisällä ja vieressä he ovat juuri niin kauan uskollisia roomalaiselle järjestelmälle kuin taloudellinen aineellinen tuki on taattu heidän hallintopiirissään. Kun tämä tuki muuttuu tai roomalainen sotapäällikkö vaatii alueen joukkoja käytettäväkseen, barbaarisia palkkasotapäälliköitä ei pidä aloillaan muu kuin etupiirinsä varmistamisen hyöty, kannattajiensa tuen takaavat toimet sekä taustalla uhkaava liikkuva keisarillinen armeija. Tässäkin armeijassa ovat barbaariset ratsuväen päällikkönsä, joiden kannasta usein riippuu, mihin ratkaisuun rauhansopimuksen tai sodan suhteen päädytään. Perinteisten roomalaisten jalkaväen sotilaskeisarien ja sotapäälliköiden tilalle johtaviin asemiin ovat tulleet barbaarien ratsuväen ruhtinaat, joiden ”tuli ja liike, tulen vaikutusalueen laajuus ja liikkeen nopeus sekä reservien ja yllätyksen käyttö” ratkaisevat nyt sekä roomalaisten että barbaarien armeijoissa. Näin ollen on hyvin lähellä se tilanne, että roomalaisesta ”taistelukenttien kuningattaresta”, jalkaväestä, on kuoriutumassa esiin uusi ruhtinas, ratsuväki, kaikkine taloudellisine ja kulttuurellisine vaikutuksineen. Tässä suuri kansainvaellusten draama on nyt lähettämässä epäsuoralla strategiallaan, jännitetyllä jousellaan, utopian rakentamisella, liikkeelle todellisen chi´n, nuolien nuolen, jossa Kristuksen soturien kynä yhdistyy jakamattomasti barbaarisoturin miekkaan, taivaallisessa ja maallisessa ratsuväen hyökkäyksessään maallista kuningatarta, jalkaväkeä, tuota ”porttojen porttoa”, klassista Roomaa vastaan. Tässä ajatuksessa yhdistyy erottamattomalla tavalla hunnien sotataito kristilliseen etniseen puhdistukseen, jonka seurauksena on pimeälle ajalle niin tunnusomainen totalitarismi ja uskonsota. Katsoessamme alueita Raetian, Valerian ja Pannonian ruhtinaiden alueilla, katsomme samalla strategisen mittakaavan pintaa, jossa hyökkäyksen suunta on muuttumassa, aloitteen ja aktiivisuuden siirtyessä lopullisesti roomalaiselta keisarilta ja sotapäälliköltä barbaarisille ruhtinaille. Näiltä alueilta lähtee liikkeelle tuo nuolien nuoli, historiallinen yllätys, joka muuttaa historian suunnan, uudistaa sen muistin ja mittakaavat. Raetiassa, Valeriassa ja Pannonassa barbaariruhtinaiden ratsuväki kääntyy isäntiään vastaan, ja hyökkää Italian ydinalueille. Sen jälkeen mikään ei ole enää entisellään. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Alarikin kilpailija ruhtinas-kuningas Radagaisus kääntyy roomalaisia herrojaan vastaan, ja hyökkää rajoja suojaamaan määrättyine joukkoineen ja rajan takana barbaricumeissa sekä niidenkin takana olevina maanmiehineen ja liittolaisineen suorimpia strategisia teitä pitkin, viivyttelemättä piirityksillä, Rooman läntisen osan kulttuurelliselle, taloudelliselle ja strategiselle ydinalueelle, jossa kaikki valtakunnan, ideologiset ja strategiset rajat suunnitellaan. Ehkäpä tässä toistuu sama ilmiö kuin Theodosiuksen Eugeniuksen vastaisen sodassa: silloin liittolaiset, länsigootit, kärsivät suuria tappioita mutta eivät saa omasta mielestään vastinetta menetyksilleen. Nyt Stilichon Raetiassa ja Noricumissa värväämät maahantunkeutujat ovat voineet kokea samoin, varsinkin kun Stilicho vielä vaatii heitä mukaansa Rooman itäosan vastaiseen hyökkäykseen. Syntyy sotilaskapina, jonka seurauksena 240 Radagaisus lähtee liikkeelle ja Stilicho on Italiassa aluksi hyvin pienen voiman, 30 numeriin, kanssa. Häneltä menee kahdeksan kuukautta voimien saattamiseen tasapainoon vastustajan ratsuväen kanssa. Stilicho hakee sen aikaisen maailman parhaat ratsuväen sotilaat armeijansa ytimeksi, eli hunnit, kuninkaiden kuninkaineen, ja alaanit, jotka ovat riippumattomien goottien verivihollisia. Näin ollen Notitian ruhtinaiden joukkojen sijoituspaikkojen perusteella voidaan tarkastella kahta suurta, toisilleen vihamielisiä armeijanosien liikettä Tonavan molemmin puolin. Tabula Peutingeriana on ylimalkainen, jos tarkastellaan Noricumin ja Pannonian rajan yksityiskohtia, vaikka tiestö ja tietyt strategiset paikat onkin karttarullissa selkeästi esitetty. Resoluutiokarttojen perusteella nähdään 400-luvun alun tilanne esimerkiksi Pannoniasta. Notitiasta löytyy esimerkiksi Pannonian, Valerian ja Raetian kohdalta pitkät listat joukkoja ja niiden sijoituspaikkoja, joissa ratsuväellä ja ainakin nimen perusteella ulkomaisilla palkkasotureilla on huomattava osuus.163 Pannoniasta löytyy merkittäviä ratsuväen joukkojen keskittymiä esimerkiksi Teutiborgiosta, Burgenaasta, Cornacosta, Cuccisista, Asiminicista, sitten on joukkoja samanlaisia joukkoja Nova Albanossa, Bonariaesssa, Rictissä, Taurunossa ja ad Herculemissa. Auxilia-joukkoja on Herculiissa, Tauruno siue Marsoniassa, Herculiksen ja Onagrinon linnassa. Valeriasta löytyy myös runsaasti ratsuväkeä: esimerkiksi Odiabossa, Crumerossa, Soluassa, Ad Herculemissa, Cirpissä, Constantiaessa, Camponassa, Matricessa, Vetusalinaessa, Intercisassa, Adnamantiassa, Lussoniossa, Ripa Altassa, Ad Statuassa, Florentiaessa, Altionossa, Ad Militaressa. Apujoukkoja on Ad Herculemissa, Pone Navatassa, Cirpessä ja Cardabiacassa. Pannonia primassa on ratsuväkeä muun muassa Arrabonaessa, Quadriburgiossa, Ala Novassa, Aequinoctoiaessa, Ad Herculemissa, Gerolatessa, Flexossa, Quadratossa, Ad Mauroksessa, Lentiaessa, Lecufelicisissa, Arlapessa, Augustinianissa, Comagenissa. Raetiassa ratsuväkeä on Augustanissa, Ponte Aonissa, Submuntoriossa. Näiden lisäksi tulevat tietysti jalkaväen osastot ja eri esikunnat. Arkeologisesti tarkasteltavista rajalinnoituksista löytyy seuraavanlaisia miehityksiä 400-luvun alussa: Vindobonan leirissä on classis Histrica, Carnuntumissa linnaleirissä Legio XIII gemina, Carnuntumin linnassa ei ole enää mitään, Gerulatan linna on myös tyhjä, Ad Flexumin linnakkeessa saattoi olla vielä equites promoti -joukkoja ja muutamia apukohortteja. Quadratan linnakkeesta equites Mauri -osastot ovat todennäköisesti poistuneet. Arrabonan linnakkeessa on equites promoti -miehitystä, ad Statuaksessa on mahdollisesti vielä gens Marcomannorum -joukkoja, ad Muresissa on ehkä vielä legio I adiutrix, Brigetion linnaleirissä on mahdollisesti classis Histrican sotilaita, Brigetion väliaikaisissa leireissä on tuskin enää ainakaan brittiläisiä kohortteja, Azaumin linnakkeessa on equites Dalmatae -joukkoja, Crumerumin linnakkeessa equites promoti -joukkoja, Gardellaca-linnakkeessa on vartiostoja turvapaikanhakijoille, Solva-linnakkeessa on cuneus equitum scutariorum -joukkoja ja equites Mauri -yksikkö, tai sitten ne on jo siirretty sieltä pois, Esztergomin linnakkeen strategisesti tärkeällä paikalla on ollut vielä varusväkeä, ad Herculemin linnakkeessa on equites Dalmatae -joukkoja, Visegrádin linnakkeessa on todennäköisesti roomalaiskohortit korvattu barbaarisilla ratsujoukoilla, mutta niiden nimistä ei ole tietoa, Pone Navatan linnakkeessa on vielä auxilia Ursarensia -joukkoja tai ne on siirretty jo 300-luvun lopulla pois, Cirpi-linnakkeen miehityksessä saattaa olla vielä varusväkeä, Ulcisia Castrassa samoin, Aquincumin legioonalaisleirissä on vielä mahdollisesti osia Legio II adutrix -, Legio X gemina - ja Legio III Flavia -joukoista, Aquincumin linnakkeen varusväki on tuntematonta, Abertfalvan linnake on poissa käytöstä, Alberfalvan marssileirin linnakkeen varusväki on tuntematonta ja mahdollisesti linnake on poissa käytöstä, Camponan linnakkeessa on mahdollisesti vielä equites Dalmatae -yksikkö, Matrica-linnakkeessa on equites promoti -yksikkö, Vetus Salinassa on equites Dalmatae -yksikkö, Gorsiumin linnaketta ei ole enää olemassa, Intercisan linnakkeessa 241 on Cuneus equitum Dalmatarum -yksikkö ja yksikkö nimeltä Cuneus equitum Constantianorum sekä equites sagittarii -yksikkö, Annamatian linnakkeessa on mahdollisesti vielä equites Dalmatae -yksikkö, Lussoniumin linnoituksessa on mahdollisesti vielä Cunes equitum Constatianorum -yksikkö, Alta Ripan linnakkeessa on tässä vaiheessa vielä equites Dalmatae -joukkoja, Alisca-linnakkeessa on kohortti legio II adiutrix-joukosta, Szekszárdin alueella on ollut vielä toinenkin linnake, jossa on sijainnut varuskuntana chorors III Lusitanorum, Ad Statuas -linnakkeessa on kaksi yksikkö, equites Dalmatae ja auxilia Ursarensia, Lugion linnakkeessa on yksikkönä legio II adiutrix, Altinumin linnakkeessa on yksikköinä cuneus equitum Fortensium ja equites sagittarii, Ad Militaressa on legio VI Herculia ja equites Flavianenses, Ad Novasin linnakkeessa on yksikköinä equites Dalmatae Novas, equites Dalmatae Albano, cohors I Mantanorum, cohors III Alpinorum, cohors VII Breucorum ja legio VI Herculia, Aureus Monsissa on equites Dalmatae -yksikkö, Donatianaessa on tuntematon varuskunta, Mursellassa on yksikköinä legio XIII gemina, legio XXI rapax, legio VI Herculia, Ad Laboresissa mahdollisesti vielä jokin varuskunta, Teutoburgium -linnakkeessa on ala II Hispanorum Aravacorum, ala I cicium Romanorum, ala I praetoria civium Romanorum, equites Dalmatae, legio VI Herculia, cohors II Augusta Dacorum pia fidelis, Cornacumin linnakkeessa on yksikköinä cohors I Montanorum, cohors II Aurelia Dardanorum Antoniniana, equites Dalmatae, Cucciumin linnakkeessa on yksikköinä cuneus equitum Promotorum Cuccis ja equites sagittarii Cuccis, Bač-linnakkeessa on mahdollisesti jokin tuntematon varuskunta, Onagrinumissa on esikuntina ja yksikköinä praefectus legiones quintae Ioviae et sextae Herculeae, auxilia Herculensia, equites Dalmatae, Neštinissä on mahdollisesti varuskunta, Bononiassa on yksikköinä ala I Britannica milliaria civium Romanorum, ala Pannoniorum ja osia legio VI Ioviasta, Čerevićissä ei ole varuskuntia, Cusum-linnakkeessa on yksikköinä ala Pannoniorum ja equites Dalmatae, Krčedinissä on mahdollisesti pieni varuskunta, Ad Herculemissa on todennäköisesti jokin varuskunta, Acumincumin linnakkeessa on yksikköinä ainakin cuneus equitum Constantium ja equites sagitarii, Rittiumin linnakkeessa on yksikkönä equites Dalmatae, Burgenaessa on cuneus equitum Constantianorum, equites Dalmatae ja osia legio V Iociasta sekä Tarunumin linnakkeessa on yksikköinä equites promoti ja auxilia ascarii.164 Näin ollen näiden linnakkeiden tarkastelun perusteella mielenkiintoinen ryhmä linnoituksia sijoittuu Tonavan mutkan Valerian provinssin alueelle, Ad Herculemista Lyssoniumiin. Tällä alueella on huomattavasti barbaariratsuväestä koottuja yksikköjä ja muita apujoukkoja, varsinaiset roomalaiset jalkaväen yksiköt ovat harvinaisia. Tarkastellaan Ripa Pannonican kaupunkeja: Brigetio on canabae legionis, municipium, Aquincum on vicus/munidipium/colonia, Sopinae on kaupunki, Mursa on colonia ja sotilasleiri ja Cibalae on ilman joukkoja. Varsinkin Mursa on täynnä roomalaisia joukkoja: legio I adiutric, legio II adiutrix, legio IV ?, Legio V Herculia, legio V Macedonica, legio VII Claudia pia fidelis, legio X gemina, legio XIII gemina, legio XIV gemina, cohors II Alpinorum equitata, cohors II Asturum, ala II Hispanorum Aravacorum ja classis Histrica.165 Nämä kaupungit ovat vahvasti roomalaisten käsissä, päinvaston kuin monet Valerian linnoituksista, joten nämä kaupungit eivät ole tarjonneet Radagaisuksen joukoille majoitustai ryöstömahdollisuutta. Sisämaan linnoituksia on vähän tutkittu, mutta niissä, mentäessä Italian solia kohti, näyttää olleen heikko miehitys, mahdollisesti kohortti, mutta miehitykset ovat olleet useimmiten roomalaisten käsissä. Sitten tullaan mielenkiintoiseen asiaan: Valerian Tonavan mutkan alueella sijaitsee suuri barbaricum, joka on Sarmataen suurella alueella Aquincumin ja Viminaciumin välisen pitkän jokikaistaleen edessä. Esimerkiksi Ižassa on suuri roomalainen sotilaslinnake, Brigetion sillanpää, tai se oli siellä aina Hadrianopolin taisteluiden jälkeiseen aikaan asti. Silloin linnake tuhoutui suuressa invaasiossa. Linnakkeen perustoille asettuu quadien kanssa 242 gootteja ja alaaneja. Saman paikkakunnan väliaikainen roomalaisleiri on ilmeisesti joutunut myös quadien valtaan. Gödissa on puolivalmis roomalaisleiri, joka sekin näyttää joutuneen quadien haltuun. Notitia mainitsee Contra Aquincumin linnakkeen, mutta sen kaivaukset ovat vielä vuonna 2010 kesken, joten sen lopusta ei vielä tiedetä. Limes Sarmatiae, joka on rakennettu Sarmataen ympärille, sisältää valtavan alueen, josta johtaa strategisten teiden verkosto niin kelttiläis-germaanisille alueille kuin varsinaisille sarmatialaisille seuduille. Daakian menetyksen jälkeen edelleä mainittu Sarmatia ja Pannonia joutuvat välittömästi barbaariuhan alaisiksi, ja niiden rajan romahtaminenhan merkitsee Rooman hajoamista kahteen osaan. Siksi roomalaiset tekevät lukuisia sopimuksia sarmaattien kanssa ja avustavat heitä rakentamaan limesin maansa suojaksi. Tämän linnoitusketjun on tarkoitus suojella laajana puskurivyöhykkeenä Pannoniaa idästä tulevia barbaareja vastaan. Sarmatialaiset joukot roomalaisessakomennossasuojelevatmaavallia esimerkiksi Mezőszemeren Kismari-fenékissä. Viimeinen maavalli rakennetaan 300-luvun puolessa välillä. Nämä limes-linjat romahtavat idästä tulevien kansojen paineeseen 300-luvun loppuun mennessä. Ja näyttää nimenomaan siltä, että Alarikin ensimmäisen Italian invaasion aikana Stilicho tekee sopimuksia Noricumiin ja Raetiaan hyökänneiden quadien, sveevien, vandaalien ja itägoottien kanssa siitä, että he saavat asuttavakseen tämän alueen, jonka he ovat jo käytännössä ottaneet haltuunsa. Quadien ja sarmatialaisten liitto, joka on kestänyt jo 400 vuotta, on hyvä neuvottelupohja roomalaisille, jotka käyvätkin voimakaasti kauppaa näiden barbaarien kanssa. Esimerkiksi tie, joka kulkee Tonavan vasenta rantaa Aquincumista, yhtyy Ipoly-jokea pitkin menevään tiehen. Tätä tieverkostoa roomalaiset kauppiaat käyttävät jo ensimmäisten antoniinien ajoista lähtien. Ipolytölgyesistä löytyy niin pannonialaista keramiikkaa kuin roomalaisia fibuloita. Vandaalien jälkeen alueelle alkaa ilmestyä hunneja pakenevia alaaneja.166 Mielestäni yhdessä edellä mainittujen germaanikulttuurien katoamisen ja Valerian rajalinnoitusten roomalaisjoukkojen miehityksen loppumisen kanssa Sarmatian muuttuminen roomalaisesta barbaricumista sekalaisten, hunneja pakenevien, barbaarien täyttämäksi alueeksi kertoo suuresta kansainvaelluksesta, joka on jo alkanut barbaarien puolella ja työntyy nyt väistämättömällä impetuksellaan roomalaisten alueille. Germaanikulttuurit katoavat 400-luvun alussa ja Sarmatia tyhjenee vaeltavista kansoista samoihin aikoihin. Roomalaiset rajalinnoitukset ja tornit, maaseutu saavat kristillisen vaikutuksen lisäksi uuden barbaarisen kulttuurivaikutuksen, jossa sekoittuvat monet eri germaaniset piirteet, mikä kertoo sekoittuneista tai yhdessä asuvista eri kansoista ja heimoista. Tähän sekoittuu vielä roomalaisuus. 400-luvun alussa edellä mainitulla tavalla linnakkeista tulee viimeisiä lähiseutujen asukkaiden turva- ja asuinpaikkoja, sitten roomalainen kulttuurivaikutus pyyhkiytyy olennaisimmilta osiltaan pois. Viimeiset luettelot Valerian sotajoukoista voivat olla 420-luvun lopulta, mutta mielestäni nimenomaan vuoden 405 Radagaisuksen hyökkäyksen jälkeen rajalinnoitukset ovat hänen ja muiden ”roomalaisten liittolaisten ja vihollisten” hallussa. Myöhemmin, vuoden 407 jälkeen, tilanne saadaan vielä jotenkin paikattua, mutta vuonna 405 Sarmatiaan kerääntyneet ja sen kautta liikkeelle lähteneet kansat käyttävät selvästi hyväkseen Valerian provinssien rajalinnoitusten maanmiestensä oleskelupaikkoja, joten nämä rajalinnoitukset ja Sarmatian barbaricum ovat ne suodattimet, joiden kautta Rooman viholliset ja barbaarit muuttuvat aluksi liittolaisiksi ja sitten yhdistyneinä paikalle tulleisiin maanmiehiinsä jälleen vihollisiksi. Pukemalla päälleen liittolaisten kuoren he pääsevät roomalaisten luo turvaan hunneilta ja riisumalla tämän liittolaisuutensa he tulevat jälleen vapaiksi barbaareiksi, jotka etsivät mahdollisimman suurta elintilaa omalle esirautakautiselle kulttuurilleen. Radagaisuksen hyökkäyksen alun 243 aika, vuoden 405 loppu, viittaa siihen, että barbaarit tulevat, niin kuin seuraavanakin vuonna, rajajoen yli jäätä pitkin. Sitten he vaeltavat tuhoavana voimana eteenpäin, kiertäen kaikki mahdolliset roomalaisten suuret talvileirit. Osa Stilichon värväämistä barbaareista on todennäköisesti siirtynyt maanmiestensä puolelle, mutta hänellä on edelleen takanaan muun muassa roomalaiset pienennetyt legioonat ja kohortit. Koska nyt sodankäynnissä ratsuväki näyttelee pääosaa, häneltä puuttuu huomattavasti barbaarien ratsuväkeä. Alaanien päällikköhän on kaatunut Pollentiassa ja he ovat kärsineet suuria tappioita. Aloittaakseen ratkaisevan operaation, yllätyksineen ja reservien siirtoineen, Radagaisuksen hyökkäyksen kärjessä nopeasti liikkuvia ratsuväen hordian vastaan Stilicho tarvitsee nopealiikkeistä ja kestävää ratsuväkeä. Näitä joukkoja ei ole roomalaisten puolelta saatavissa, koska roomalaiset eivät ole barbaarien luokkaa ratsumiehinä. Siksi Stilicho kääntää katseensa jälleen kerran sen aikaisiin maailman parhaisiin ratsumiehiin. He ovat shokkihyökkäyksessään voittamattomia. Siksi Stilichon hyökkäyksen aloittaminen kestää niin kauan: hänen täytyy solmia sopimus hunnien kanssa ja saada näiden ratsumiesten parvet kaukaa aliselta Tonavalta Italiaan, samaan aikaan hänen joukkojaan, pääasiassa jalkaväen veteraaneja, virtaa Britanniasta ja Reiniltä Italiaan. Kuinka paljon näitä veteraaneja tulee, siitä ei kukaan kerro, mutta lukemalla Notitiaa ja tarkastelemalla Britannian ja Reinin rajoille sijoitettuja joukkoja, sieltä tulee niistä huomattavimpia jalkaväen osastoja. Tilalle jää sitten noita barbaarisia ratsu- ja jalkamiehiä, joita Valeriankin provinssin rajat ovat täynnä. Vielä viimeisen kerran läntinen sotapäällikkö saa kerättyä kasaan pelkästään hänen johdossaan olevan barbaaris-roomalaisen armeijan, jossa hyökkäyksen kärkenä ovat nopealiikkeiset barbaariratsumiehet ja selustan ”tulitukena” roomalaiset jalkamiehet. Siksi Stilicho ei kokoa jotain 12 000 miestä, vaan hänen armeijansa on ainakin kymmenen kertaa sen vahvuinen, eikä idästä tule vähän vaille tuhatta hunnia, vaan sieltä tulee hunnien kuningasten kuningas kymmenine tuhansine ratsumiehineen. Miksi on näin? Tarkastellaan lähemmin Stilichon saamia hunniliittolaisia. Gainashan kannattajineen on tunkeutunut vuonna 400 alisten Tonavan yli hunnien alueelle. Siellä hän kohtaa kuitenkin hunnikuningas Uldinin ja tämän joukot. Zosimuksen mukaan Uldin katsoo tuhoamalla Gainaksen tekevän palveluksen Rooman keisarikunnalle. Niinpä hunnit lyövät Gainaksen joukkoineen ja lähettävät itäroomalaisille tammikuussa 401 Gainaksen pään. Zosimuksen mukaan Uldin vaatii roomalaisilta lahjoja vastapainoksi suorittamalleen teolle, mutta Arkadius ei typeryyksissään solmi rauhansopimusta hunnien kanssa, mistä hän saa maksaa kalliisti myöhemmin. Chron. Min. paljastaa kuitenkin, että liitto tehdään itäroomalaisten ja Uldinin välille.CLXVIII Synesiuskin antaa ymmärtää De Regnossaan maksuja suoritetun hunneille.CLXIX Vaikuttaa todennäköiseltä, että jo ennen Synesiuksen esitystä vuosittaisia veroja annetaan tälle Uldininkin johtamalle hunniryhmälle. Siten Stilicho ei tee sopimusta kenen tahansa rajaseudun hunnipäällikön kanssa, vaan johtavan hunnikuninkaan, jolle Rooman itäinen osa maksaa jo veroa. 410-luvulla Olympiodorus vierailee valtion lähettiläänä hunnien luona ja häneen tekee syvän vaikutuksen hunnien kuninkaiden jousiammuntataito, τῶν ῥήγων αύτῶν, ja hän tapaa jopa ensimmäisen kuninkaista, ὁ τῶν ῥήγων πρῶτοϛ. Uldin on yksittäisten heimojen liiton johtaja. Hän on myös sotilasjohtaja, jonka asema vaatii ruuan ja ryöstösaalin hankkimista kansalle sekä elintilan ja hyvinvoinnin varmistamisen kansansa hevos-, karja- ja lammaslaumoille. (Zosimuksen mukaanhan Uldin ei lopulta pysty täyttämään näitä tehtäviä ja siksi hänet erotetaan.) Uldin ei vastaa samanlaisesta poliittisesta CLXVIII II, s. 66 CLXIX Migne, PG, lxvi, 1081 244 kokonaisuudesta kuin Attila. Mutta mielestäni hän on samanlainen heimojen kuningasten kuningas kuin myöhemmin Octar, Rua, Bleda – ja Attila. Se, että Uldin ei näytä olevan samalla tavalla yhtenäisen heimoliiton johtaja kuin myöhemmin Bleda ja Attila, ei kuitenkaan ole perusteltavissa sillä, että osa hunniheimoista on sortunut keskinäiseen kilpailuun ja oman edun tavoitteluun. Se johtuu ennen kaikkea siitä, että nyt Uldinin alueelle Donilta Karpaateille on tunkeutunut edellä mainitulla tavalla lisää hunniheimoja idästä. Nämä heimot tuovat epäjärjestystä aluksi hunnialueillekin, mutta se, että hunnit saavat jälleen ympärillään olevat muut barbaarikansat liikkeelle on osoitus siitä, että yhtenäinen hunnien sotilasjohto toimii jälleen. Uldin ei ole kaikkien Donin ja Karpaattien välillä olevien hunnien johtaja, siihen ja Germanian heimojan alistamiseen on pystyvä vain Attila, vaan hän johtaa alisella Tonavalla olevaa hunniryhmää muine barbaarialaisineen. Siellä näyttää olevan Balamberin vallanperillisten keskittymä. Nyt, kun hunnit alkavat siirtyä pääosiltaan Unkarin suurille tasangoille, eri hunnijohtajat kilpailevat kuningasten kuninkaan määräaikaisesta paikasta. Uldin on yksi näistä mahtavimmista johtajista ja hänellä on jo verotusoikeus Rooman itäiseen osaan. Siirtyminen Stilichon johtamien Rooman läntisen osan sotajoukkojen tueksi sopimuksella tekee Uldinista ehdottomasti tärkeimmän hunnipäällikön, ja hänen sotilaallinen asemansa on kiistaton, heti sen jälkeen, jos hän pystyy täyttämään Stilichon kanssa solmimansa siihen asti hunnien ja roomalaisten tärkeimmän ja laajimman sopimuksen vaateensa.167 Suidaksen ”kävellessään sipsuttavat hunnit”, ảκροσϕαλεῖϛ, ovat kuitenkin sen ajan Euroopan parhaita ratsastavia jousimiehiä, ἱπποτοξόται. He ovat voittamattomia sekä roomalaisten puolella että heitä vastaan käydyissä taisteluissa. Merobaudeksen mukaan Aetiuksen aikana roomalaisten palveluksessa oleva tai ollut hunnipäällikkö on jo kallisarvoisilla kivillä peitetyissä kullatuissa varustuksissa. Kulta kimmaltaa vöissä, nuoliviineissä, hevosten kuolaimissa, kypärissä ja haarniskoissa. Statiuksen lisäksi Claudius Claudianus kertoo In Rufinum -esityksessään tällaisten varusteiden olleen roomalaisen eliittiratsuväen loisteliaita varusteita. Jokaisella hunnien kultaisella tai kullatulla aseella on roomalaiset vastineensa. Vöiden suhteen jo Seneca esittää hunnimaisuuksia: gladium bonum dices non cui auratus est batteus, aurato religans ilia balto; nuoliviineistä Claudianus toteaa seuraavaa: aurata pharetra; haarniskoista Claudianus maalaillee: virides smaragdo loricas; kypäristä Nazarius kirjoittaa: fulget nobilis gatea et corusca luce gemmarum divinam verticem monstrat. Alarikin tapaan hunnisotapäälliköt ovat aivan hyvin saattaneet käyttää roomalaista ioricaa. Hunneillahan on paljon mahdollisuuksia aseistautua lyötyjen vastustajien, etenkin roomalaisilla, varusteilla. Jotkut hunnit käyttävät jopa kullattuja persialaisia haarniskoja. Taistelutilanteessa sen ajan parhaat ratsumiehet, hunnit, ovat kevyesti varustettuja. Kuusi autoria kertoo hunnien vartalohaarniskoista, mutta nämä hunnit ovat johtajia. Hunnien saadessa lisää ryöstösaalista ja veroja yhä useammat hunniaatelisista alkavat olla raskaasti haarniskoituja. Attilan aikana jopa Bledan maurilainen hovinarri seuraa herraansa täysissä varusteissa. Mutta taisteluista puhuttaessa hunnit ovat pääasiassa kevysti varustettuja, aina Attilan valtakunnan loppuun asti. Theodosiuksen armeijassa hunneilla on todennäköisesti ollut metallikypärät, heidän vartaloaan suojaavat rautahaarniskat, eivätkä he taistele paljain päin tai käytä pehmeitä turkis- tai nahkamyssyjä, ehkä. Merobaudeksen mukaan hunniaatelisten kypärät ovat kullattuja – 440-luvulla. Avitus esittää Panegyriassaan hunnipoikien päistä seuraavaa: ”Sieraimet, vaikkakin matalat, on tehty tylpemmiksi ympäröivillä nauhoilla, estämään kahta väylää (so. nenää) kasvamasta ulospäin poskiluiden välissä, niin että siten ne tekevät tilaa kypärille (ut galeis 245 cedant). Nämä lapset ovat syntyneet taisteluja varten, ja äidin rakkaus rumentaa heidät, koska nämä alueet poskista venyvät ja laajenevat, kun nenä ei sekaannu asiaan.” Nämä säkeet kertovat hunnien kypärien nenäsuojista. Hunnihaudoista ei kuitenkaan löydy kypäriä. Kypärät, niin kuin haarniskatkin, ovat niin kalliita, että ne annetaan eteenpäin sukupolvelta sukupolvelle. Sitä paitsi nämä varusteet eivät ole vain kalliita vaan ne ovat statussymboleja, vallan konkreettisia merkkejä, kun tartut isäsi jalokivin korosteltuun miekkaan, niin asemasi sotilaallisessa valtahierarkiassa on selvä; siellä, missä miekka on ollut edellisellä omistajalla hyökkäysryhmityksessä, siellä se näkyy jälleen seuraavalla haltijallakin. Tällaisesta magiikasta kasvaa keskiajalla niin tunnetut trubaduurien laulut legendaarisista miekoista ja niiden vaelluksesta vallanpitäjältä vallanpitäjälle. Gammertingen spangenhelm on yli sata vuotta vanha, kunnes se laitetaan lopulta haudanlepoon vainajan kanssa. Sitä paitsi barbaarikäsityksen mukaan kuolema on läpikäymätön kaikille hyökkäyksille. Hunnien käyttämässä spangen-kypärässä on kuparirunko, eikä kypärä ole samanlainen kuin rautarunkoinen, jossa nenäsuojukset esiintyvät surkastuneessa muodossa tai niitä ei ole ollenkaan. Thessalonican Galeriuksen kaaressa sarmatialaiskypärissä on nenäsuojukset, mutta kypärien muotoilun perusteella niitä ei voida välttämättä väittää spangen-kypäriksi. Kerchin hunnikatakombista löytyy kypärä nahkahihnoineen. Näitä katakombeja ei löydy enää hunnien vallan luhistuttua. Tobolskin ja Omskin väliltä Vangai-joelta löytyy vastaavia kypäriä. Ja niitä löytyy Kiinasta hunnien alueelta, niitä löytyy heimoilta aliselta Obilta. Hunnikilvissä on umbo, rautainen tai pronssinen ontto nuppi, peittäen roomalaisen tai germaanisen kilven reiän. Hunnien kilvet ovat siten yleensä skyyttialaisten, persialaisten ja joidenkin roomalaisten kilpien tapaan koripunontaisia, jotka on peitetty nahalla. 5 jalkaa ja 5-6 tuumaa pitkä hunni saattaa nojata, Tomiksen piispa Theotimuksen aikalaisen hunnin tapaan, kilpeen, joka on 2½-3 jalkaa korkea. Mutta Narseksen ratsuväessä hunni on aseistettu heittokeihäin, nuolin, pitkin peitsin ja pienillä kilvillä, hunneille niin tavanomaisella, peltai. Notitia Dignitatum listaa frankkilaisia, alamannisia, goottien, vandaalien, herulien, markomannien, quadien ja alaanien yksikköjä, alae, vexillationes, cohortes, cunci ja auxilia, mutta ei hunniyksikköjä. Roomalaisten armeijoihin listatut hunnit liitetään tiettyihin erityisyksikköihin, numeri barbari, ja ennen kaikkea keisarin nimeä kantaviin parhaimpiin yksiköihin, Theodosiani, Arcadiani, Honoriani equites, sagittarii ja armigeri. Tietyissä poikkeuksellisissa tapauksissa hunnit pidetään yhdessä. Sellaisia muodostelmia ovat Unnigardae-yksiköt. Suidaksen ja Zonaraksen Unnigardae, οὐννίγαρδαι, οἵνγάρδαι ˙ ὄνομα ἔθνους, on pieni hevosmiesjoukko, erinomainen kevyissä hyökkäyksissä ja rohkeissa yllätyksissä, ryöstöretkillä, ja nämä joukot ovat parhaimmillaan tiedustelijoina sekä kärki- että etujoukkoina. Ne tarvitsevat jälkijoukkoja ja taistelujärjestyksessä olevaa armeijaa takanaan, mutta ennen kaikkea voidaan sanoa juuri päinvastoin, jälkijoukot ja taistelujärjestyksessä oleva armeija tarvitsevat niitä. Synesius esittää kirjeessään ystävälleen Anysiukselle Konstantinopoliin, että Unnigardae muodostaa itsenäisen joukon, saaden keisarilta hevosensa, varusteensa ja suoran maksunsa. Heidän statuksensa, taktiikkansa ja julmuutensa ovat verrattavissa Belisariuksen 500-luvun Afrikan ja Italian eliittijoukkoihin, massagetae-yksiköihin. Unnigardae ja esimerkiksi Britanniaan Gratianuksen aikana tulleet hunnit palvelevat kaukana kotimaastaan. Sitten on vielä hunneja Rooman leirien varuskunnissa Pannoniassa Tonavaa pitkin ja Balkanin provinsseissa. Ovatko Carnuntumista löydettyjen yhdistelmäjousien luuliuskat hunnien vai alaanien, sitä ei voida varmuudella ratkaista. 246 Intercisan ja Sucidavan pronssisten isojen kattiloiden sirpaleet vahvistavat hunnien asuneen siellä. J. Wernerin mukaan rikkoutuneet kattilat ja paimentolaispeilit ovat hunnien ja muiden barbaarien jäljiltä, jotka ovat asettuneet hylättyihin roomalaisleireihin. Näistä leireistä hunnit löytävät myös metallia. Löytöhavainnot eivät kuitenkaan tue tällaista tulkintaa. Intercisan sirpaleet löytyvät palaneesta Rooman myöhäisajan rakennuksesta. Toisesta mustuneesta huoneesta löytyy 15-20 rautakypärän sirpaletta. Käsitteellisesti on epätodennäköistä, että hunnit, jotka eivät halunneet asua taloissa, olisivat asettuneet roomalaisen leirin raunioille. Vielä epätodennäköisempää on se, että hunnit, kroonisessa metallinpulassaan, eivät olisi välittäneet toisessa huoneessa olevista rautakypäristä. Sucidavassa neljä hunnikattiloiden osaa on löydetty tuhkaksi palaneesta, koko castellumin alueen peittävästä kerroksesta. Kaksi palasista löydettiin läheltä liesiä, ilmeisesti sulatettuina pronssiesineiden väärennyksinä. Miles riparenses on äärimmäisen köyhä. Kulta- tai hopearahoja ei löydy. Ei ihme, että pronssin jokainen pala käytetään. Se on varmaa, että kattiloita eivät omistaneet hunnit, jotka ovat asettuneet varhaisempaan leiriin. Siitä ei ole mitään jäljellä. Parakit on perusteellisesti poltettu. Amfora-astioista, joissa Tonavan laivasto tuo öljyä silloinkin, kun kummatkin rannat ovat barbaarien hallussa, vain sirpaleita on löydettävissä. Tuhkan seassa ei ole ihmisluita. Käytännöllisesti katsoen on varmaa, että leiri on evakuoitu kiireisesti (tuhkan seassa on kaksi laatikollista kuparirahoja, jotka on ajoitettavissa Constantinuksen ajoista Theodosiuksen II:n aikoihin). Varuskunta on itse sytyttänyt linnakkeen tuleen. Miten hunnikattilat ovat joutuneet sinne? Ne eivät ole voineet olla ryöstösaalista, kummassakaan hunnisodassa 440-luvulla roomalaiset eivät voita hunneja yhdessäkään kahakassa. Yhtä vaikeaa on uskoa, että Tonavan vuosittaisilla markkinoilla joku roomalainen on ostanut hunnikattilan tai pari. Hunniastioiden läsnäololle Sucidavassa on vain yksi selitys: ne ovat kuuluneet Rooman armeijassa palvelleille hunneille. Arkeologisia todisteita tukee muutama Priscukselta saatava rivi. Hän kirjoittaa Attilan toteavan neuvotteluissaan vuonna 449 itäroomalaisen lähetystön kanssa, että hän ”ei sallisi omien palvelijoidensa lähtevän sotaan itseään vastaan, vaikka he olisivat kykenemättömiä auttamaan niitä, jotka on käännytetty heidän puoleensa, heidän kotimaansa puolustamiseen. Vaikka näitä itseänsä vastaan sotijoita olisikin, Attila kysyy: ”Missä olisi hänen otettavaksi määräämänsä, näiden kykenemättömien pakolaisten avulla suojatun kaupungin tai linnakkeen turva”? Sucidava on yksi tällaisista linnakkeista, ja niitä on lisää Tonavan varrella. Unnigardaen tavoin esimerkiksi Aetiuksen hunniapujoukot ovat loistavia taistelijoita, mutta heidän kurin puutteensa tekee heistä usein vihollista enemmän niiden provinssien, joita heidän pitäisi puolustaa, terrorisoijia. Yhä uudelleen ja uudelleen he karkaavat, ja ”hyökkäyksellä ja tulella sekä miekalla ja raakuudella ja ryöstöllä tuhosivat lähiseudun kaikki oliot ja tavarat”. Sidoniuksen mukaan roomalaisten on pidettävä varuskuntia kaupungeissa suojellakseen näitä urbaanialueita omilta apujoukoiltaan. Pyhän Martinuksen biografiassa Périgueuxin Paulinus kirjoittaa, että ”äkillisen pelon valtaamina gallialaiset hyväksyvät hunneja apujoukoiksi. On vaikea sietää liittolaisina niitä, jotka käyttäytyvät raaemmin kuin viholliset, ja julmuudessaan heittävät pois foeduksen.”168 Pari vuotta Stilichon pyytämän hunniavun jälkeen, vuonna 409, hunneja saapuu roomalaisten avuksi 10 000 ja myöhemmin Aetiuksen aikana noin 60 000. Siten vaikuttaa epätodennäköiseltä, että itäroomalaisten liittolainen ja gootti-Gainaksen voittaja Uldin tulisi Stilichon avuksi alle tuhannen miehen kanssa, Stilichon joukkojen hyökkäyskärjeksi. Tuskin Uldinin oma seuruekaan on alle tuhannen miehen vahvuinen. Hän tulee Saruksen tapaan nimenomaan liittolaisena auttamaan roomalaisia. Mielestäni on mahdotonta, että satojen 247 tuhansien miestensä joukkojen hyökkäyskärkeen Stilicho asettaisi 5 000 hunnia ja sen lisäksi vielä muutaman tuhatta alaania. Näitä ratsujoukkoja on oltava ainakin puolta enemmän, jotta heidän shokkihyökkäyksellään olisi jotain merkitystä vähintään 100 000 vihollista vastaan. Notitian mukaan pelkästään Illyricumin uuden länsiroomalaisalueen varikot tarjoavat hunneille Sirmiumissa kilpiä, satulavarusteita ja aseita, Acincumissa kilpiä, Carnuntumissa kilpiä, Lauriacumissa kilpiä ja Salonassa aseita. Italian varikoilta saa vielä lisää aseita ja varusteita: Concordiasta nuolia, Veronasta kilpiä ja aseita, Mantuasta nahkaisia rintahaarniskoja, Cremonasta kilpiä, Ticinumista jousia ja Lucasta lyömämiekkoja.169 Tuskin Illyricumin ja Italian varastot tyhjennetään pelkästään hunnien ja alaanien vuoksi, mutta varmasti nämä liittolaiset saavat huomattavan asetäydennyksen ennen taisteluiden alkamista. Uldin, joka asettuu Stilichon puolelle, nousee nyt kerta heitolla muiden hunnijohtajien yläpuolelle arvossa ja ennen kaikkea aseiden ja varusteiden laadussa. Hänen joukkonsa näyttävät aivan toisilta kuin muut, jatkuvassa metallipulassa olevat, hunnnijoukot. Toisaalta vaikka Intercisan tapaiset linnakkeet ovatkin Valerian puolella, niin hunnien Tonavan ylitys on huomattavasti suoraviivaisempaa kuin Radagaisuksen joukkojen, vaikka nämä olisivat osaksi kapinoivia, Rooman maaperällä olevia palkasoturijoukkoja. Uldinilla ja Saruksella ei ole kansaansa mukanaan. Heillä on vain hampaisiin asti aseistetut eliittiratsujoukkonsa. Mitä solia pitkin Stilichon joukot Italiaan menevätkään, vai onko osalla laivakuljetus, niin se on varmaa, että heitä varustetaan ja huolletaan aivan eri tavalla kuin Radagaisuksen barbaariparvia. Stilicho liittää Britanniasta, Galliasta, Noricumista ja Pannoniasta tulevan jalka- ja ratsuväkensä yhteen sekä laittaa hyökkäyksen etujoukoiksi ja shokkihyökkääjiksi hunnija alaaniparvet. Nyt paettuaan barbaricuminsa limesin läpi murtautuneita Unkarin tasankojen hunneja itägootit ja heidän liittolaisensa kohtaavat vielä painajaismaisemman vastustajan: voittamattoman Uldin-kuninkaan joukot roomalaisissa varusteissa ja loistossa. Firenzeä piirittävistä Radagaisuksen miehistä ei ole vastusta näille hunneille ja alaaneille. Radagaisuksen barbaarihordat näyttävät pakenevan silmittömän kauhun vallassa alavilta mailta kohti kukkuloita. Fiesolan kukkuloilla Radagaisuksen pääryhmälle, maahanhyökkäyksen kärjelle, yli 100 000 ihmiselle, tapahtuu sitten samoin kuin Alarikille Balkanilla ja Kreikassa: roomalaiset piirittävät sen. Tämä antaa aiheen olettaa, että Stilichon shokkiratsuväen kärkenä ovat koko ajan olleet hunni- ja alaanijoukot (ja Polentiassahan oli kärjessä, kirjallisten esitysten mukaan, alaanijoukot). Tämä selittäisi myös sen, miten Stilichon joukot saavat niin nopeasti piiritettyä sodissa karaistuneet goottijoukot: niistä ei ole vastusta ylivoimaisesti nopeammille ratsastavilla jousimiehille. Nyt kun Radagaisuksen pääjoukko on paennut hunnien ratsuparvia kukkuloille, roomalaiset joukot tulevat paikalle ja aitaavat Radagaisuksen miehineen ja siviileineen roomalaisvarustusten sisään. Kauhistunut Radagaisus yrittää paeta paikalta, mutta hänet saadaan helposti kiinni ja teloitetaan. Sitten seuraa muun pääryhmän osien joukkoantautuminen. Tässä ”taisteluttomasta taistelussa” myös hunnijoukot saavat osansa. Hehän ovat estäneet vastustajiaan keräämästä muonavaroja ja hunniratsuväen nopealla saartoliikkeellä Stilicho piirittää Radagaisuksen joukot ja tuhoaa suuren osan itägooteista ja näiden liittolaisista ”äärimmäisen suurella verilöylyllä”, missä hunnijoukot näyttelevät merkittävää osaa.CLXX Sitten Uldinin miehet saattavat myydä vankinsa soliduksen päältä.170 Gibbonin mukaan tämän jälkeen Stilicho antaa ilmoituksen keisarille ja senaatille menestyksestään, ja ”ansaitsee” toiseen kertaan Italian Vapauttajan arvonimen. Tässä vaiheessa Claudianus Claudianuksen muusat ovat vaienneet, eikä kukaan CLXX Chron. Min. i, s. 652 ”exercitum - - hostium circumactis Chunorum auxiliaribus Stilicho usque ad internicionem delevit”. 248 kirjoita Honoriuksen 7. konsulikaudesta (vuosi 407) enää ylevää runoa. Ainakin ennen kuin havaitaan, ettei valtiota voida enää pelastaa, Stilicho olisi voitu nimetä arvokkaalla lisänimellä (Romuluksen, Camilluksen ja Mariuksen jälkiä seuraavalla): Rooman neljäs perustaja.171 Kuitenkin nyt koittavat Stilichon sotilaallisten toimien historialliset seuraukset, kun barbaarit, osittain pannonialaisina sotilaskarkureina, ovat tietoisia maasta ja sen teistä, ja toteuttavat Gallian invaasion, jota Alarik on suunnitellut, Radagaisuksen johtaman valtavan ihmismassan suurimmalla osalla ja vielä lisättynä rajajokien takaisilla uusilla heimoilla. Stilicho on mahdollisesti estänyt Apenniinien ja Alppien sekä Alppien ja Tonavan välillä olevien ryhmien tunkeutumisen eteenpäin ja helpottanut heidän perääntymisvalintaansa: keskittyessään Rooman ja Italian turvallisuuteen Stilicho jättää strategiassaan Gallian kaukaisten provinssien hyvinvoinnin ja rauhan huomioon ottamatta. Italian Vapauttaja kääntää katseensa jälleen Rooman itäiseen osaan suunnattuihin hyökkäysvalmisteluihin. Illyrian provinssien luovuttamisessa Stilicho näkee näiden suurien maa-alueiden kautta (Pannonia I, Savia, Valeria Ripensis, Pannonia II ja Dalmatia) ottavansa haltuunsa, alkuperäisten suunnitelmiensa mukaisesti myös loppuosan Illyricumista (Moesia I, Praevalitana, Dardania, Dacia Mediterranea, Dacia Ripensis, Epirus Nova, Macedonia, Epirus Vetus, Thessalia, Achaia). Toisaalta tähän hyökkäykseen liittyvät vielä sopimukset Alarikin sekä ilmeisesti Uldinin ja Saruksen kanssa. Alarikin valmistautuu hyökkäykseen Dalmatiassa ja Uldin palaa pian kotimaahansa, ja valmistelee alistamiensa kansojen hyökkäystä aliselta Tonavalta Rooman itäisen osan kimppuun. Samalla Stilicholta jää näkemättä viimeisen ”vapautuksensa” todellinen saavutus: Unkarin tasangoille tulee jatkuvasti lisää hunneja, joiden hyökkäykset ulottuvat jo Tonavan rannikolle. Pannoniasta ja Italiasta häädetyt Radagaisuksen kansainliiton jäsenet ja heidän maanmiehensä eivät voi palata keskisen Tonavan toiselle puolelle. Heidän ja heidän maanmiestensä liike suuntautuu nyt Pannonian, Noricumin ja Raetian kautta Galliaan, frankkiliiton ja hunniliiton välistä ainoaan vapaaseen väylään. Täällä tapahtuu suuri historiallinen ratkaisu, joka muuttaa antiikin keskiajaksi ja Rooman läntisen osan barbaarikansakuntien tilkkutäkiksi. Stilichon hallinnon ensimmäisenä toimenahan on ollut erityisen huomion kiinnittäminen liiton turvaamiseen sotaisten frankkien kanssa, ja rauhan ja tasavallan leppymättömien frankkivihollisten poistamiseen. Yksi frankkien kuningaista, Marcomir, tuomitaan julkisesti Rooman rauhantuomarin tuomioistuimen edessä sopimusten lupausten rikkomisesta. Hänet määrätään lievään mutta kaukaiseen karkoitukseen Toscanian provinssiin, ja tämä kuninkaallisen arvovallan alennus on niin kaukana rangaistun alaisten saattamisesta kaunaan, että he rankaisevat kuolemalla ”hurjaa” Sunnoa, joka yrittää kostaa veljensä, Marcomirin, puolesta roomalaisille. Frankit jatkavat velvollisuuksien täyttämän liittolaisuuden ylläpitämistä Stilichon valitsemien kuninkaiden avulla. Toursin Gregorius mainitsee frankkikuninkaat, Gesta Francorum mainitsee Sunnon ja Marcomirin, ja nimeää viimeksi mainitun Faramondin isäksi. Koko Reinin raja ei siis romahda Stilichon sotaväen ottojen seurauksena, vaan alamannit säilyttävät toimettoman neuraliteettitilansa ja frankit tekevät uutteruutensa ja rohkeutensa huomatuksi Rooman keisarikunnan puolustuksessa. Samalla heidän asemansa tietysti vahvistuu, heidän saadessaan roomalaisilta aseistusta, muita tarvikkeita sekä lyhyesti sanottuna valtaa liittolaisuutensa kautta. Niin he imevät itseensä goottien tapaan roomalaisten sotilaallista vahvuutta ja taloudellista hyvinvointia. Claudianus kuvailee yhdessä viimeisessä esityksessään Gallian rajojen rauhaa ja 249 hyvinvointia.CLXXI Frankkien kiinnityksen ja alamannien puolueettomuuden varmistaessa Germanian rauhan Rooman alamaiset, tietämättöminä heitä lähestyvistä suurista onnettomuuksista, nauttivat rauhan ja hyvinvoinnin loistosta, joka on harvoin siunannut Gallian rajoja. Heidän karja- ja muiden eläinlaumojensa sallitaan laiduntaa barbaarien laitumilla, heidän jahtirenkinsä tunkeutuvat, ilman pelkoa tai vaaraa, Hercynian metsän tietämättömimpiin sopukoihin. Reinin rantatörmät on kruunattu, Tiberin vastaavien tapaan, eleganteilla taloilla ja hyvin viljellyillä maatiloilla. Jos runoilija astuu alas jokea, hän saattaa pohdiskella sitä, kummalla puolella sijaitsee roomalaisten alue.172 Tämä klassinen idylli, jota muun muassa Ausoniuskin kuvailee niin loisteliaalla tavallaan Gallian sydänmailla, jatkuu 31.12.406 asti. Kun esitetään, että gallialaiset ovat tietämättöminä heitä lähestyvästä suuresta onnettomuudesta, tällä tarkoitetaan ensinnäkin jo tulleita ensimmäisiä vandaalien tuomia ”suuren kansainvaelluksen aaltoja”. Renatus Profuturus Frigeriduksen, nimen perusteella kristityn semibarbaarisen Rooman kansalaisen, mukaanCLXXII vandaalit ovat sekoitaneet asioita Raetian provinssissa jo talvella 401/402. Niin kuin edellä on todettu Stilicho ottaa osan hyökkääjistä armeijaansa. Kesällä tai syksyllä 406 (tai molempina vuodenaikoina) hasdingvandaalit ovat liikkuneet 250 kilometriä pohjoiseen (tämä on osa sitä kansojen liikettä, jonka osana itägoottikuningas Radagaisus vyöryy liittolaisineen Italiaan) ja kohtaavat nyt roomalaisten liittolaiset, frankit, Reinin pohjoispuolella. Syntyneestä taistelusta ei ole jäljellä yksityiskohtia, mutta sen on täytynyt olla valtava, koska pelkästään vandaalien puolelta kaatuu 20 000 soturia. Samalla vandaalit menettävät myös kuninkaansa, Godegisilin. Frigeriduksen mukaan kaikki vandaalit olisi hävitetty sukupuuttoon, ellei alamannien (tarkoitaa kuitenkin alaaneja) armeija olisi tullut vandaalien avuksi.173 Jos taistelussa kaatuu loogisesti arvioiden ainakin 40 000 vandaalia, alaania ja frankkia, niin tässä yhteenotossa on kysymys satojen tuhansien miesten kansojen taistelusta. Frigeridus ei ainakaan tässä kohdassa sano enempää, mutta Gibbon (joka väittää virheellisesti, ettei Gregorius mainitse Sunoa ja Marcomiria) esittää vielä lisäyksen: ”The whole people must have been extirpated if the squadrons of the Alani, advancing to their relief, had not trampled down the infantry of the Franks, who, after an honourable resistence, were compelled to relinquish the unequal contest.”174 Heatherin mukaan vandaalit liittolaisineen ovat yrittäneet aluksi etenemistä etelässä, sitten he ovat hyökänneet pohjoiseen ja kääntyneet alamannien pääalueilla takaisin, ja tulleet sitten frankkien kimppuun. Tämä väite tukee Gibbonin lisäystä frankkien tappiosta. Mutta Frigeridus ei esitä asiaa näin: hän korostaa vandaalien hädin tuskin selvinneen taistelusta. Sen lisäksi hänen mukaansa ”Goare on mennyt roomalaisten puolelle, Respendial, alamannien kuningas, kääntää kansansa armeijan Reiniltä, koska vandaalit ovat saamassa sodan pahimman kautta frankeilta”.175 Mielestäni hyökkääjät perääntyvät frankkien maahan hyökkäyksestään, ja alamannien kuningas joukkoineen on ollut valmiudessa hyökätä vandaalien kimppuun, koska jos kuningas olisi ollut valmistautumassa hyökkäämään vandaalien kanssa Rooman alueelle, niin se olisi tapahtunut vandaalien voittoisan taistelun jälkeen, ja alamannien alueelta, ei frankkien viereiseltä alueelta. Näin kun vandaalit kokevat frankkien kovan vastarinnan, niin hasting-vandaalien kärki odottaa avukseen tulleiden alaanien kanssa takaa tulevia silingvandaaleja, muita alaaneja ja sveevejä. Tosin Frigeridus toteaa ”suebien, se on alamannien,” CLXXI Cons. Stil. 1. i. 221 CLXXII Seuraavalla vuosisadalla elänyt Gregorius Toursilainen siteeraa tätä aikalaishistorioitsijaa monessa eri kohdassa, ja Gregoriukselta löytyy joitakin fragmentteja tämän ”periroomalaisen” historioitsijan 12-osaisesta työstä. 250 seuranneen Galliaan hyökännyttä vandaalikuningas Gundericia aina Hispaniaan.176 Tässä tulee toinenkin vaihtoehto esille: Goaren mentyä roomalaisten puolelle alamannien alueen vastainen roomalaisalue on puolustusvalmiudessa, jonka seurauksena Respendial, todettuaan frankkien kovan vastarinnan, vie joukkonsa pois tästä kohdasta Reiniä. Frigeridus toteaa suebien menevän Hispaniaan. Ja monet muutkin lähteet vahvistavat suebien, sveevien, olevan vandaalien ja alaanien matkassa. ”Suebi”-liittoon kuuluu markomannit, hermundurit, quadit ja alamannit. Mutta pääosa alamanneista ei suinkaan ole muutaman vuoden kuluttua Hispaniassa, vaan he pysyttelevät frankkien naapureina ja etenevät lopulta aina Alppien jokilaaksoihin asti. Sitä paitsi Theodosiushan on ottanut markomannit kuningattarineen Rooman puolelle jo paljon aikaisemmin. Vaikuttaa todennäköiseltä, että vandaalit ja alaanit vaeltavat suebi-liiton maiden läpi muodostettuaan liiton heidän kanssaan viimeistään Radagaisuksen itägoottien johtaman liiton romahdettua. Sveevit muodostavat tästä suebiliitosta enemmistön. Tässä uudessa kansainvaelluksessa ei ole mukana itägootteja (Stilicho on lyönyt siis goottien johtaman vaelluksen?). Sitä paitsi Stilicho on ottanut jo useaan kertaan joukkoihinsa alaaneja. Nämä alaanit ovat ilmeisesti hunnien alamaisia tai liitossa heidän kanssaan olevia. Vandaalien liitossa olevat alaanit ovat sitten hunneista riippumattomia kansansa osia. Seuraava tapahtumasarja vaikuttaa todennäköiseltä: neuraaleiksi itsensä jäävänneet alamannit, Respendialin johdolla, antavat vandaalit ja näiden kanssa liittoutuneiden alaanien ja suebien (markomannien, hermundurien, quadien, alamannien osien) mennä frankkien alueelle. Mutta täällä he käytyään melkein tappiollisen taistelun frankkiliiton kanssa ovat pakotettuja, talven jäädytettyä Reinin kantavaksi, menemään joen yli. He etenevät Galliaan Respendialin alamannien alueen kautta, eli roomalaisten kanssa liittoutumattomat alamannit päästävät toistamiseen vandaalit, alaanit ja suebit maidensa läpi, joen yli roomalaisten kanssa liittoutuneiden Goaren alamannien ja vähäisen roomalaisenpuolustuksen kimppuun. Frankit ovat saaneet vastaansa kansojen vyöryn, kysymyksessä on vandaalien, alaanien ja sveevien kansainliiton monta miljoona ihmistä. Valtavassa taistelussa frankit ovat pysäyttäneet tämän kansainliiton tunkeutumisen pohjoiseen ja saaneet käännytyksi sen virran omalta alueeltaan, harvaan asutusta Germaniasta, kohti roomalaista Galliaa. Vandaalit, alaanit ja sveevit tunkeutuvat Galliaan vuoden 406 viimeisestä päivästä alkaen. Se tapahtuu roomalaisten puolustuksen täydellisessä heikossa kohdassa, alamannien vastaisella rajalla, jossa roomalaiset odottavat liittolaistensa hoitavan puolustuksen, niin kuin he ovat tehneet siihenkin asti Stilichon ja alueen kuninkaiden solmiman ”pysyvän rauhan jälkeen”. Nyt yhtäkkiä pysyvästä rauhasta ei ole tietoakaan, vaan frankit ovat perääntyneet valtavan ihmismassan edestä pohjoisemmaksi ja tämä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä, huomattavasti Radagaisuksen liittoa suurempi ihmismassa (johon on liittynyt suebi-liiton, vandaalien ja alaanien lisäksi ilmeisesti rajaseudun muita ihmisiä ja Radagaisuksen armeijan 2/3-osaa, ei-itägoottiosa, on suurena tekijänä tässä vaelluksessa), vyöryy alamanniliittolaisten ja roomalaisten heikkojen joenrantapuolusvaruskuntien kimppuun lähellä Mainzia. Tässä vaiheessa Gibbonin klassiset sanat ovat paikallaan (vaikka hän mainitsee myös burgundit): ”The victorious confederates pursued their march, and on the last day of the year, in a season when the waters of the Rhine were most probably frozen, they entered without opposition the defenceless provinces of Gaul. This memorable passage of the Suevi, the Vandals, the Alani, and the Burgundians, who never afterwards retreated, may be considered as the fall of the Roman empire in the countries beyond the Alps; and the barriers, which had so long separated the savage and the civilised nations of the earth, were from that fatal moment levelled with the ground.”177 251 Stilichon luoma “Germanian rauha” on poistanut roomalaisen puolustuksen sen tärkeimmillä strategisilla suunnilla, entisen pahimman vastustajan, frankkiliiton, ja alamannien alueilla. ”Germanian rauhan” kulissien kaatuessa sen takaa vaeltaa esiin miljoonien ja taas miljoonien barbaarien vyöry, jolla ei ole mitään tekemistä roomalaisen rauhan ja hyvinvoinnin kanssa. Ennenkokematon yhteiskunnan räjäyttävä voima tunkeutuu Galliaan. Ylitettyään Reinin lähellä Mainzia hyökkäävät laumat ryöstävät kaupungin. Ne levittäytyvät länteen ja pohjoiseen Reinin rajan takamaiden laajoihin keskuksiin – Trieriin ja Rheimsiin – ennen kuin liikkuvat eteenpäin, sellaisiin kaupunkeihin kuin Tournai, Arras ja Amiens. Sitten vaeltavat kansat kääntyvät etelään ja itään, vaeltaen Pariisin, Orléansin ja Toursin ympäristöistä Bordeaux´n ja Narbonnaisen alueille. Ylemmässä kuvassa Galliaan hyökänneiden kansallisuuksien reitti näkyy yksinkertaistettuna. Alemmassa karttakuvassa on ympäröity se tärkeä alue, jonka tiedot puuttuvat Notitia Dignitatumista. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että invaasio saa alkunsa alamannirekryyttien miehittämien roomalaisten linnoitusten alueelta. Toinen alamannijohtaja on mennyt roomalaisten puolelle kannattajineen, joten ylitys tapahtunee toisen alamannijohtajan vaikutusalueen kautta, miehen, joka on sallinut alaanien, sveevien ja vandaalien vaeltaa alueidensa läpi frankkien kimppuun. 252 Vandaalien, alaanien ja sveevien vaellusreittejä Galliassa vuosina 406-408. Barbaarit näyttävät edenneet ensin jokivartta pitkin kohti Englannin kanaalia ja toisaalta itäänpäin alueille, joissa saattoi jo olla heidän maanmiehiään. Valitettavasti siis tiedot Germania I:stä puuttuvat. Vasta Constantinuksen noustua armeijoineen maihin Galliaan maaliskuussa 407 sveevit, alaanit ja vandaalit alkavat liikkensä Gallian läpi kohti Hispaniaa. 253 Barbaarien kainsainliikkeet kestävät noin kaksi vuotta. Niistä ei ole jäljellä yhtään klassisen historiallisen kynän kirjoittamaa luotettavaa yhteenvetoa. Historiallisia fragmentteja on löydettävissä sieltä täältä. Sitten on joitain gallialaisten kristillisten runoilijoiden aineistoja, joissa ajan mysteeriuskovaiset fanaatikot vetävät moraalisen opetuksen ja saarnan moninaisuuksia valtavasta tuhosta. Esityksiä löytyy muun muassa Prosperilta, Marcelliukselta, Cassiodorukselta, Olympiodorukselta, Gregorius Toursilaiselta, Jeremiaalta (Hieronymus), Orosiukselta, Isidorukselta ja Orientukselta. Aloitetaan mysteerimunkki Jeremiaan lohduttomuudella, hänen kirjeellään CXXIII Ageruchialle vuonna 409: ”Olen nyt sanova muutamia sanoja käsillä olevista onnettomuuksistamme. Harvat meistä ovat tähän asti säilyneet hengissä niistä, mutta tämä ei johdu mistään, mitä olemme itse tehneet, vaan Herran armosta. Raakalaisheimot, lukemattomin määrin, ovat tulvineet Gallian kaikkiin osiin. Quadit, vandaalit, sarmatialaiset, alaanit, gepidit, herulit, saksonit, burgundialaiset, alamannit ja – voi! yleistä ruoskanjälkeä – jopa pannonialaiset. Sillä ´Assur on myös liittynyt heihin´. Moguntiacumin kerran ylväs kaupunki on vallattu ja tuhottu. Sen kirkossa on teurastettu monta tuhatta ihmistä. Vangiumin kansa on pitkän piirityksen jälkeen perin juurin hävitetty. Rheimsin mahtava kaupunki, ambianit, altrebataet, belgialaiset maailman reunalla, Tournai, Spires ja Strasburg ovat kukistuneet Germanialle, samalla Aquitanian provinssit, Yhdeksän kansakunnan provinssit, Lyonsin ja Narbonnen ovat muutaman kaupungin poikkeuksella hävityksen yksi yleispätevä näyttämö. Ja ne, jotka miekka säästää ulkopuolelleen, nälänhätä tuhoaa sisäpuolellaan. En voi puhua Toulous´sta ilman kyyneleitä, kaupunki on tähän asti pysynyt kukistumatta kunnianarvoisan piispansa Exuperiuksen ansiosta. Jopa espanjalaiset ovat perikadon partaalla ja ovat päivittäin levottomia, kun he palauttavat mieliinsä Cymryn maahanhyökkäyksen, ja, kun toiset kärsivät onnettomuuksista kerran todellisuuden asiana, he kärsivät niitä jatkuvasti odotuksessaan.”178 Jeremias pääsee ilmestyskirjamaiseen saarnaansa ja huutaa antikristuksen olevan lähellä. Jeremiaan länsiroomalaiset tuttavat ovat informoineet häntä näistä hänen kirjeensä yksityiskohdista, ja entisenä länsiroomalaisena hän on myös kiinnostunut kotiseutunsa valtavasta tapahtumavyörystä. Mutta jatketaan. Orientus heittää kauhistuneen repliikin: ”Koko Gallia on täynnä yhden hautarovion savua.”179 Gregorius Toursilainen kertoo vandaalien murtautuneen Galliaan kuninkaansa, Gundericin, johdolla. Gregoriuksen mukaan vandaalit hävittävät Gallian perusteellisesti.180 Hasding-vandaalien kuninkaan kuoltua Gunderic valitaan ilmeisesti liittoutuneiden hasding- ja siling-vandaalien johtoon, ja vandaalit näyttävät hyökänneen kansojen liiton kärjessä Galliaan. Mielenkiintoiseksi vandaalien ja heidän liittolaistensa hyökkäyksen Galliaan tekee se, että mukana ovat alaanit ratsuparvikärkineen. Herää eräs mielenkiintoinen ajatus, entä jos nämä alaaniratsujoukot ovatkin samoja alaanijoukkoja, joita Stilicho on käyttänyt Radagaisusta ja tämän joukkoja vastaan. Silloin nousee vieläkin hurjempia näkymiä esiin: Stilicholla ei ole suinkaan tarkoitus tuhota loppuja Radagaisuksen joukoista ja kansainvaelluksista, vaan hän käyttää niitä hyväkseen, lähettämällä niiden kärkeen maanmiestensä, vandaalien, lisäksi aseveljialaanejaan, samalla kun hän valmistelee hyökkäystä Rooman itäisen osan kimppuun Alarikin ja myöhemmin Uldinin tuella, Pannoniasta ja Tonavan takaa. Näin Stilicho turvaa vandaalisukunsa säilymistä ja roomalaisten toimien puuttumisen Reinillä, muun muassa alamanniliittolaistensa alueella. Ja jos näin on, niin silloin hänellä todellakin on viimeiset tiedot vaeltavien kansojen liikkeistä. Tiedot ovat vain hänellä, ja hän käyttää niitä vain omaksi hyväkseen! Tämä ylimitoitetulta 254 salaliittoteorialta vaikuttava ajatus ei synny itsestään, vaan sen esittää Augustinuksen maailmanhistoriahanketta jatkava Orosius Universaalissa historiassaan kertoessaan Rooman armeijan kapinasta Stilichoa vastaan ja tämän surmaamisen syystä: ”Samaan aikaan (Radagaisuksen voiton jälkeen ja ennen Alarikin uutta maahanhyökkäystä Italiaan – T.T.) kreivi Stilicho, joka oli lähtöisin vandaaleista, tuosta pelkurimaisesta, ahneesta, petollisesta ja viekkaasta rodusta, ajatteli sen riittäväksi, että hänellä oli keisarillinen valta nimellisen keisarin alaisuudessa, ja yritti kaikin mahdollisin keinoin asettaa poikaansa Eucheriusta valtaistuimelle. Julkisen raportin mukaan jälkimmäinen oli suunnitellut kristittyjen vainoa pojasta lähtien ja yhä yksityisenä kansalaisena. Tästä syystä, kun Alarik ja koko goottikansa rukoili nöyrästi ja vilpittömästi rauhaa erittäin suosiollisin ehdoin ja myös jotain paikaa asettuakseen, Stilicho tuki heitä salaisella liitolla, mutta valtion nimissä kielsi heiltä mahdollisuuden sekä sodan että rauhan tekemiseen, varaten heidät vastarinnan murtamiseen ja pelotellakseen valtiota. Lisäksi, muut kansakunnat, vastustamattomia määrältään ja voimaltaan, jotka ovat nyt painamassa maahan Gallian ja Hispanian provinsseja (nimittäin alaanit, sveevit ja vandaalit, ja yhtä hyvin burgundit, joita ajoi eteenpäin sama liike), Stilicho taivutti ja sai tarttumaan aseisiin omasta aloitteestaan ja sitä kiihotettiin, kun heidän Rooman pelkonsa siirtyi syrjään. Stilichon suunnitelmana oli murtaa Reinin rintama ja lyödä kahta Galliaa vastaan. Tämä kurja mies toivoi, että tässä vaarallisessa tilanteessa hän voisi sen kautta vääntää keisarillisen arvoaseman vävynsä kädestä ja antaa sen pojalleen, ja että olisi yhtä helppoa kukistaa barbaarikansat kuin oli heidän ylös noustamisensakin.”181 Tämän esityksen avainkohta ei ole se, mitä Stilicho suunnitteli tai mitä hän suunnitteli ja miten hän siinä epäonnistui tai miten Orosius vääristelee Stilichon suunnitelmia ja mitä silloin Reinin läpimurto merkitsisi eikä sekään, miten Stilichon suunnitelmat paljastuivat ja johtivat hänen syrjäyttämiseensä, vaan ennen kaikkea se, mitä Stilicho tekee asemansa säilyttämiseksi ja vahvistamiseksi ja miten hänet syrjäytetään, sillä vain tältä kannalta Orosiuksen esitys paljastaa mielenkiintoisia asioita ja täsmää historian kanssa. Stilicho pyrkii pitämään itseään jatkuvasti korvaattomana keisarilleen, koska häntä vastaan on asettunut läntinen kristillinen strategia ja sen kirkonmiehet. Strategisen utopian rakentamisen rinnalle Stilichon on tuotava riittävän suuria uhkia, jotta hänet sotilasjohtajana voidaan nähdä sotilasoperaatioissaan merkittäväksi jopa uskonsodan strategiankin rinnalla. Tilanne on täysin järjesvastainen: Stilicho etsii reaalisen maailman uhista syitä asettaa sotilaalliset toimensa edes jollakin tavalla vertailukelpoisiksi uskonsodan strategisten toimenpiteiden kanssa. Silloin hänen sotilaallisten uhkiensa täytyy olla keisarillisen uskonstrategian suuruusluokan ongelmiakin, sellaisia, jotka ovat ennen kaikkea uhkia kristilliselle Jumalan kaupungin utopian rakentamiselle. Kristilliset kirjoittajat, esimerkiksi Orosius, näkevät muun muassa Radagaisuksen sellaisena uhkana, pakanana ja kristillisen maailman hävittäjänä. Alarik on sen sijaan kristitty barbaarihallitsija. Kansat, jotka hyökkäävät Galliaan, ovat jälleen utopian rakentamista tuhoavia raakalaisia. Eittämättä tulee mieleen, että vastustuksen Stilichoa vastaan on täytynyt huomattavasti lisääntyä, koska hän on pakotettu tuomaan yhä suurempia uhkakuvia uskonstrategistien visioiden tielle. Stilicho alkaa olla yhä ahtaammin puun ja kuoren välissä, toisella puolella on uskonsodan strategit ja toisella barbaarikuninkaat kansoineen. Itse asiassa Stilichon henkilökohtaisen aseman suojaavassa toiminnassa näkyy nyt ainoa jäljellä oleva rakentava antiikin realistinen voima, jolla ei ole kuitenkaan aloitetta ja aktiivisuutta, vaan se saa jatkuvasti signaaleja taikauskon utopianrakentamisesta ja toisaalta barbaarien valtavasta kansanvyörystä. Nämä painostavat ja tuhoavat voimat ovat koko ajan kasvamassa, keisarin uskonsotaisella suostumuksella, ja Stilicho pyrkii siinä välissä realisoimaan sotilasstrategisella reaalipolitiikalla ja -toiminnalla 255 omaa henkilökohtaista asemaansa, sen valtaa ja auktoriteettiä. Näin ollen sotilasstrategisten ratkaisujen ollessa yksilöityviä sotilasstrategian valtakuntaa kattavaan mittakaavaan tulee säröjä, koska Stilicho pyrkii vasta nostamaan asemansa valtioihmisen sotilasstrategiseen mittakaavaan. Ja, kun hän tekee näin, hän saa automaattisesti vastaansa uuden kristillisen uskonsodan strategian keisarin ja hänen ideologiset sotilaansa, sen teologisen linnoituksen, jonka suojaan Theodosius on itsensä asettunut dynastioineen. Mitä enemmän Stilicho yrittää sotilasstrategiallaan nostaa itseään kristillisen strategian toimenpiteistä välittämättä tai niiden vastaisesti kohti valtioihmistä, sitä enemmän ja suuremmassa mittakaavassa hänen täytyy suorittaa sotilaallisia toimenpiteitä barbaarien kanssa/heitä vastaan. Näin ollen barbaarit ovat tulleet hänelle korvaamattomiksi, mikä tarkoittaa loppujen lopuksi sitä, että näiden tuella, ei heitä kukistamalla, hänellä on mahdollisuus kurottaa kohti tuota sotilasstategialla saavutettavaa perinteistä valtioihmisyyttä. Kristillisen strategian valtaasema takaa sen, että hänen asemansa alkaa kietoutua yhä enemmän kohti abnormiteettia: toisaalta hänen toimintansa on petos kristillistä keisariutta kohtaan ja toisaalta se on, avatessaan portit barbaareille, petos perinteistä keisariuttakin kohtaan. Näin jälkikäteen on helppoa nähdä hänen tekemänsä yksinkertainen virhe: hän lähtee vuoropuheluun realistisella sotilasstrategiallaan kristillisen strategian kanssa, kun hänen olisi pitänyt muitta mutkitta syrjäyttää nuo kristilliset pikkukeisarit ja asettaa vahva sotilashallinto puhdistamaan strategiaa taikauskosta. Antautuessaan vuorovaikutukseen kristillisen keisariuden kanssa hän tuhoaa oman asemansa, kun hän menettää otteen joukoistaan. Hän menettää otteen joukoistaan, kun hän antaa niille ylivoimaisia tehtäviä, koska taikauskon vakuuttaminen reaalisilla teoilla on abnormiteetti, koska taikausko on järjetöntä ja toimii kuin hävittävä virus, vailla loogisia vuorovaikutusrakenteita. Ottaessaan Italiaan hyökänneet eri barbaarihordien soturit armeijaansa ja vahvistaessaan niitä vielä Rooman vaarallisimpien vastustajien, hunnien, joukoilla sekä valmistautuessaan hyökkäämään Rooman itäisen osan kimppuun ja antaessaan suurille barbaarikansoille mahdollisuuden tunkeutua Galliaan Stilicho on jo vuorovaikutuksessaan kristillisen strategian kanssa liian pitkällä. Hän on kaikkien roomalaisten, kristittyjen ja pakanoiden, silmissä petturi. Tämä on perin murheellista, koska hänen aikomustensa perusta, valtaan pyrkiminen sotilasstrategisin keinoin, on realistinen, mutta hänen pyrkimyksensä tähän realistiseen tavoitteeseen ei ole suoraviivainen, vaan, johtuen mysteeriuskonnollisesta vuorovaikutuskumppanistaan, se on kaoottinen. Uuteen kaoottiseen valtaan pyrkiessään hän on kaaoksen silmässä, mitä erinomaisimmin näkyvällä paikalla. Hänestä voidaan tehdä syntipukki, jonka syyllisyyteen kaikki uskovat. Stilicho, joka Italiassa on saanut nopealla toiminnallaan ihmiset ihastuksen valtaan, ei näytä reagoivan nopeasti Gallian katastrofista saapuviin hätäsanomiin, hän ei kokoa joukkoja, lähetä käskyjä ja hyökkää Galliaa hävittävien barbaarien kimppuun, hyökkäyksen kärjessä hänen isänsä maanmiehet, vandaalit, saavat vapaasti johtaa hävitysretkeään Galliaan ja edelleen Hispaniaan. Keisarillisen armeijan liikkuvat, Galliassa olevat joukot eivät käy hävittävien laumojen kimppuun samalla tavoin kuin vähän aikaisemmin Italiassa (siis niitä ei kerätä yhteen ja suunnata puolen vuoden strategialla maahanhyökkääjiä vastaan). Missä ovat nyt alaanien ratsuparvet? Ne ovat tukemassa vandaalien hyökkäyskärkiä Galliassa. Missä ovat hunnien ratsuparvet? Ne ovat siirtyneet hunnikuninkaansa kanssa Tonavan yli solmimaan sopimuksia muiden hunnien ja liittolaistensa kanssa hyökkäyksestä Tonavan yli Rooman itäosan alueelle. Mitä tekee Stilicho tässä tilanteessa? Hän antaa alaiselleen comes Alarikille käskyn edetä Rooman itäosan alueelle, aina Epirukseen asti. Alarikin gootit alkavat edetä vuoden 407 alussa 256 kohti Epirusta. Ja juuri kun Stilicho alkaa valmistella seuraavaa historian aallonharjalla ratsastajan siirtoaan, käskyjään barbaareille ja roomalaisille, hän ei olekaan enää Camilluksen ja Mariuksen tapainen Rooman uusi perustaja, vaan Rutilius Namatianuksen, myöhemmän Rooman prefektin, sanojen mukaisesti Rooman, ”maailman kuningattaren”, perikatoon saattaja. Voidaan tosin väittää, ettei Stilicho ajatellut näin suorasukaisesti strategisesta todellisuudesta vaan oli jo esikuntaupseerina kristillisen keisarin, ja siten hänen strategiansa, noudattaja ja toisaalta sen aikaisen historiallisen tilanteen henkilöiminen, Rufinuksen kaavan mukaan, on Stilichon merkityksen suurta liioittelua. Mielestäni, kun nämä väitteen yhdistetään Orosiuksen esitykseen, lopputuloksena on edelleen historiallista ajankuvaa. Sehän selittäisi Stilichon vuorovaikutuksen keisarillisen strategian eli mysteeritaikauskon kanssa ja toisaalta Stilichon merkityksen liioittelu osoittaa aikalaisten etääntymistä demokraattisemmista ajattelumalleista itsevaltiuden itseään loputtomasti toistavaan umpioon. Arles´n Hilariuksen Augustinukselle mainitsema tum moribus, tum eloquio et studio, Tiro Prosper Akvitanialainen, on nimensä mukaisesti alkuperäinen akvitanialainen. Tämä runoilija ja maallikko, joka monen aikalaisensa tapaan lankeaa pohtimaan kristillisiä doktrinäärisiä kysymyksiä ja puolustamaan Augustinuksen teologiaa, kirjoittaa vaimolleen apokalypsiksen valtaamana mietteitä siitä, että he ovat näkemässä ”hauraan maailman rakenteen romahtamisen”. Vaikka Prosper noudattaakin tätä ajatuksen kauttakulkua, niin hän seuraa ennen kaikkea genrensä normeja listaamalla toinen toisensa perään Rooman yhteiskunnan sovinnaiset kategoriat: ”Hän, joka kerran käänsi maata sadalla auralla, raataa nyt härkäparilla; se, joka ratsasti vaunuissaan usein suurenmoisten kaupunkien läpi, on nyt sairas ja kulkee hylättyä maaseutua uupuneena ja jalan. Kauppias, jonka oli tapana halkoa meriä kymmenellä korkealla laivalla, menee nyt pienen pieneen veneeseensä, ja on itse itsensä peränpitäjä. Ei maaseutu eikä kaupunki ole niin kuin ennen; kaikki virtaa päätä pahkaa loppuaan kohti.” Prosperia elähdyttää maailmanlopun suuri, hänen aikanaan toteutuva mysteeri: ”Miekalla, rutolla, nälällä, kahleilla, kylmällä ja kuumalla – tuhannella tavalla – yksi kuolema tempaa pois kelvottoman ihmiskunnan.”182 Samaan aikaan lukuisissa kirkkoisien kirjeissä kaikuvat runsaudenpulassaan sanat kärsimysnäytelmä, armo, pelastus, uhraus, kaste, syntiset sielut, maallinen hulluus, vaino, pakanallisten jumalien palvonta. Kun Symmachusta on syytetty siitä, että hän kirjeissään sanoo niin paljon sanomatta mitään, niin nyt löytyvät tällaisen sanomisen oikeat syylliset: koko tuo mysteeriuskonnollinen väki, joka huutaa hävityksen ja tuhon perään, mutta ei kauhukuvissaan sano todellisuuden suhteen yhtään mitään. Mutta historiallinen tosiasia on se, että nyt roomalainen mielten ilmapiiri on yht´äkkiä täyttynyt mitä hurjimmilla ilmestyskirjamaisilla kielikuvilla. Prosper Tiro ylistää Augustinusta, mutta sitten on Lerinsin Vincent, joka kirjoittaa noin vuonna 434 (vähän ennen kuolemaansa) Peregrinuksen pseudonyymina kuuluisan teoksensa Commonitorium. Hän on niin merkittävä mies, että Augustinuksen ystävä Prosper vastustaa häntä kirjoituksessaan Respinsiones ad capitula objectionum. Semipelagialaisen Vincentin maailma on toinen kuin mitä esitetään Augustinuksen doktriinissa, mutta se on myös toinen kuin historiallisessa todellisuudessa elävillä ihmisillä. Vincent on pyhittäytynyt luostarin yksinäisyyteen. Tämä eteläisen Gallian kirkollinen kirjoittaja kytkee aikansa maalliset kauhut apokalyptisiin puitteisiin, jotka ovat täynnään kerettiläisiä, Novatianuksen, Photinuksen, Apollinariksen, Priscillianuksen, Iovinianuksen, Pelagiuksen, Celestiuksen, Nestoriuksen kannattajia. Hänen esityksensä lähestyy Cassianusta ja Riezin Faustusta, josta tulee Lerinsin 257 apotti samanaikaisesti kun Vincent kirjoittaa Commonitoriuminsa. Vincentin tyyli on täynnään klassisia ilmaisuja, vaikkakin, ajalle tyypillisesti, rivien rakenne on tuttavallisen tavallinen ja helppo, moninkertaistaessaan digressiota, aiheesta poikkeamista, ja aina, ja yhä enemmän ja enemmän, puheliaisuutta, mikä on kaikkea muuta kuin klassista avoimmuutta. Tämän miehen apokalypsiksessa verhot poistuvat ilmestyksen tieltä tradtion pettämisen ja katolisen doktriinin kehityksen kautta. Ensimmäisessä, Lerinsin Vincentin kaanonissa, määritellän sitä, mikä ei ole katolisen doktriinin mukaista, pikemminkin kuin sitä, mikä on sen mukaista. Vincentin kaavan kirkkaudessa periaatteen selitys ja sen soveltaminen historiallisiin tosiasioihin ovat kaikkea muuta kuin helposti ymmärrettäviä. Vincent osoittaakin, että hänen periaatteensa on ymmärrettävä suhteellisessa ja katkonaisessa mielessä. Missään tapauksessa kolmea kriteeria, ubique, semper ja ominibus, ei saa yhdistää absoluuttisuudeksi. Antiikkia ei tule ymmärtää suhteellisessa, keskinäisessä mielessä, vaan antiikin suhteellisen consensuksen kautta. Kun hän puhuu yleisesti hyväksytyistä uskomuksista, on vaikea päättää, tarkoittaako hän selvästi ilmaistuja, täsmällisiä vai johonkin sisältyviä uskomuksia. Ainakin katolilaisuuden mysteerikäsityksen mukaan vain viimeksi mainitut ovat ”totta”. No, joka tapauksessa otetaan nyt esimerkki tämän munkin, jonka elämästä tiedetään vähemmän kuin hänen kirjoituksistaan, esityksestä areiolaisuuden doktriinin yhdistämisestä maansa tuhoon: ”Sillä eivät vain hengenheimolaisuudet, suhteet, ystävyydet, suvut, vaan lisäksi kaupungit, väet, provinssit, kansat, lopuksi koko Rooman keisarikunta horjuivat perustuksiaan myöten ja joutuivat perikatoon. (Sitten tulee suurenmoinen vuodatus – T.T.) Sillä, kun tämä sama epäpyhä areiolainen uutus, kuin Bellona tai Raivotar, oli ensiksi ottanut vangikseen keisarin, ja oli sitten tehnyt kaikki palatsin tärkeimmät henkilöt riippuvaiseksi uudesta laista, siitä ajasta lähtien se ei lakannut sekoittamasta kaikkea sekaannukseen, häiriten kaikkia asioita, julkisia ja yksityisiä, pyhiä ja maallisia, kiinnittämättä mitään huomiota siihen, mikä on hyvää ja totta, vaan, vaikka pitäen auktoriteetin asemaa, lyöden ja tuhoten ketä tahansa sitä mielyttikin. Sitten vaimoja loukattiin, leskiä raiskattiin, neitsyitä häväistiin, luostareita revittiin, alempaa papistoa ruoskittiin, pappeja ajaettiin maanpakoon, vankityrmät, vankilat, kaivokset olivat täynnä pyhimyksiä, joita, kiellettyinä astumasta kaupunkeihin, työnnettiin ulos kodeistaan vaeltamaan erämaihin ja luoliin, kallioiden ja villipetojen pesäpaikkojen joukkoon, jätettyinä alttiiksi alastomuudelle, nälälle, janolle, loppuun kuluneina ja käytettyinä. Kaiken sen, mikä oli siellä jostain muusta syystä kuin tästä, samalla inhimillinen taikausko tuodaan sisään korvaamaan taivaallinen doktriini, samalla hyvin vakiintunut antiikki on kumottu ilkikurisella, paheellisella uutuudella, samalla aikaisempien aikakausien instituutiot on asetettu raukeamaan, samalla meidän isiemme arvot on kumottu, samalla esi-isiemme päätökset on revitty palasiksi, häpäisevän ja oudon uteliaisuuden himo kieltäytyy rajoittamasta itseään pyhitetyn ja turmeltumattoman antiikin siveimpien rajojen sisään?”183 Kukapa voisi maansa tuhon syyn paremmin sanoa kuin nuoruudessaan antiikin hävityksen kokenut munkki? Hän kertoo kaiken tärkeimmän, tosin eri taikauskon nimellä ja tiedostamattomassa tuskassaan, mutta tuskahan on se väline, jolla tietämätön ja turmeltunut ihminen purkaa vääristyneitä ajatuksiaan luonnon pettämättömällä avoimmuudella paljastumaan. Keneltäkään muulta aikalaiselta ei löydy ”yhtä selkeää käsitystä” taikauskoisen barbarismin aiheuttamasta tuhosta antiikin turmeltumattomuudelle ja suvaitsevaisuuden kokonaistamiselle, eli pyhyydelle. Ja todellakin, Vincentin nämä ajatukset ovat katkonaisina ja suhteellina totta, niitä ei ole kukaan aivopessyssä mielessä kokonaisuudesta irrottanutkaan. Vuodesta toiseen aivopesty mies viruu luostarillisessa vankilassaan ja kaipaa pois ”saastuneeta maallisesta elämästään”. Samalla hänen vuotensa täyttyvät tyhjillä mysteeriuskonnollisilla 258 lauseilla. Hän elää antiikin hävityksen keskellä näkemättä muuta kuin taikauskonsa sanat. Hänestä on tullut yksi Gallian tuhotun antiikin raunioilla oleskeleva ´unissakävelijä´. Täällä luolissa ja petoeläinten mailla maijailevat antiikin viimeiset rippeet ja heidän vierellään, kuin keskitysleirin vartioina, samassa häpeässä ja oudossa uteliaisuudessa, heidän, ulkopuolisten, tarkkailijoinaan elelevät taikauskon soturit, silmät ja nuolet, aivopestyssä alennuksessaan. Kronologisesti Stilichon ja vandaalien johtaman Gallian kansainvaelluksen välille voidaan laittaa vielä yksi yhdysside. Stilicho valmistautuu hyökkäämään Rooman itäiseen osaan, ja samaan aikaan kun hän on saamassa valmistelujaan loppuun, tulee tieto kapinasta Britanniassa, jossa liikkeelle on lähtenyt uusi vallananastajakeisari armeijoineen kohti Galliaa. Stilicho tarvitsee nyt nopeasti jotain itsensä ja tämän vallantavoittelijan väliin voidakseen toteuttaa hyökkäyksensä itään. Stilicholla alkaa olla yhä barbaarisempi armeija: nyt tämän armeijan tehtäviä alkavat toteuttaa puhtaasti barbaariset hordat kuninkaineen ja kansoineen. Tärkein kysymys alkaa olla hyvin ajankohtainen, onko Stilicholla itse asiassa armeijaa ollenkaan? Jos vastaus tähän on myönteinen, niin se on yleensä siihen asti merkinnyt sotapäällikölle, joka on luovuttanut osittain armeijansa muualle, syrjäyttämistä ja kuolemaa. Tässä vaiheessa on kuitenkin vielä liian aikaista mennä tarkastelemaan esimerkiksi Isodorus Sevilialaisen historiaa goottien, vandaalien ja sveevien kuninkaista, Historia de regibus Gothorum, Vandalorum et Suevorum,CLXXIII koska tämä yleisesitys keskittyvät tietyn toisen entiteetin kuin Gallian ympärille., Tässä kohdassa, vuosien 406 ja 407 osalta, on yritettävä ensin tarkastella Rooman läntisten rajaseutujen kohtaloa ja sitten vasta, kronologisessa järjestyksessä, Rooman läntisten sisäosien tapahtumia. Jeremias ilmaisee siis quadien, vandaalien, sarmatialaisten, alaanien, gepidien, herulien, saksien, burgundialaisten, alamannien ja pannonialaisten Reinin ylimenon tapahtuneen Mainzin ja Wormsin alueilla, jolloin kumpikin kaupunki kukistuu. Sitten hänen mukaansa maahantunkeutujat jatkavat ottaakseen Rheimsin, Amiens´n ja Arras´n ja etenevät levittäytyäkseen Tournaihin, Nemetaehen ja Strasbourgiin. Tämä eteneminen ei tapahdu päivissä eikä viikoissa, vaan sen on kestettävä kuukausia. Toiseksi hyökkääjien suurten kaupunkien valtaaminen ja jatkuva paine yhä uusille alueille kertoo hyökkääjien valtavasta voimasta, ei esimerkiksi 20 000 ryöstöretkellä olevasta barbaarisoturista. Jeremiaan mukaan kokonaisia provinsseja tuhotaan, mukaan lukien niiden useimmat kaupungit. Niin häviää antiikin loisto ja kunnia Aquitaniassa (Aguitanicassa), Novem Populorumissa (Novem Populi), Lugdunensiksessa ja Narbonensiksessa. Toulouse´ssa Exsuperius, piispa, pitää vielä puoliaan. Hispania on juuri tuhon partaalla, Jeremiaan Bethlehemiin saapuneiden tietojen pohjalta, kun hän lopettaa epistolansa. Prosper Tiron Epitoma Chroniconissa on selvästi esitetty ylityksen päivämäärä, mutta muuten Prosperinkin kronologiaa on vaikea tarkistaa muiden läheiden pohjalta.CLXXIV CLXXIII Isidorus ylistää työnsä prologissa, ””Laus Spaniae”, Hispanian hyveitä. Hän kehittää fraasin mater Spania, äiti-Espanja. Loppuosa työstä puolustaa ja selittää tarkemmin yhdistyneen Espanjan gootti-identiteettiä. Varhaisemmassa historiassaan hän käyttää lähteenään Jeremiaan Eusebiuksen työn jatketta, joka käsittelee tapahtumia Eusebiuksen ylöskirjaamista tapahtumista vuoteen 378. Sen jälkeen Isidorus käyttää Orosiusta vuoteen 417, ja Espanjan osalta Hydatiusta vuoteen 469. Myöhemmässä historiassaan Isidorus luottaa Prosper Tiron Jeremian työn jatkeeseen (vuodet 405-453). Victorius Tununalainen on Isidoruksen Afrikan historian päälähde vuodesta 444 vuoteen 466. Omaa aikaansa edeltäneessä historiassa Isidorus käsittelee muun muassa Johannes Biclarialaisen Espanjan histroriasta (vuodet 565-590). Isidore käyttää myös osittain kadonnutta Maximus Zaragozalaisen kronikkaa. Ja tapahtumista vuodesta 590 vuoteen 624 Isidore onkin sitten nykytutkimuksen päälähde. CLXXIV Augustinuksen teosten De haerisibuksen ja De divitate Dein lisäksi Prosperin lähteistä vain Orosiuksen esitys on saatavilla. 259 Samaan aikaan kun Roomassa pystytetään riemukaarta Radagaisuksen hordista saadun voiton kunniaksi,CLXXV siis ennen kuin barbaarihordat ylittävät Reinin, syksyllä 406,CLXXVI Britanniassa alkaa kapina keisari Honoriusta vastaan. Britannian joukot asettavat Marcuksen valtaistuimelle, ja tottelevat häntä keisarina. Marcus ei näytä olevan vallassa kuin maksimissaan noin kolme kuukautta, koska hän ei suostu heidän vaatimuksiinsa. Tämä tarkoittaa ilmeisesti kapinan laajentamista Galliaan. Britannian joukot surmaavat hänet ja ottavat johtajakseen Gratianuksen, jolle he antavat purppuraviitan, kruunun ja henkivartioston, niin kuin keisarille (joulukuussa 406?). Armeija on pian tyytymätön tähänkin vallantavoittelijaan, ja neljän kuukauden kuluttua, mahdollisesti maaliskuussa 407, he syöksevät hänet valtaistuimelta ja tappavat hänet. Sitten he tekevät Constantinuksesta hänen seuraajansa.184 Orosiuksen mukaan Britanniassa asuvan Rooman kansalaisen jälkeen keisariksi nimitetty Constantinus on sotilaiden alhaisinta kastia, jonka suosituksena on vain hänen komealta kalskahtava nimensä. Constantinus lähettää hallintoviranomaisia Hispaniaan, missä provinssit ottavat heidät kuuliaisina vastaan. Sen jälkeen kaksi nuorta, aatelista ja varakasta veljestä, Didymus ja Verinianus, ottavat tehtäväkseen, ei pelkästään vallananastajan vallan takaisin ottamisen vaan, maansa laillisen keisarin, Honoriuksen, puolustamisen vallananastajaa ja barbaareja vastaan. Tapahtumien järjestys osoittaa tämän selvästi, koska jokainen vallananastaja kypsyttää nopeasti valtasuunnitelmiaan ennen kuin salaisesti sieppaa ja julkisesti laillistaa, vakiinnuttaa sen. Salaisuus vallan saannissa on siinä, että ensin vallan ottaja on nähtävä diadeemissa ja purppurassa, ennen kuin hänen muut toteutuksensa selviävät. Didymus ja Verinianus sen sijaan viettävät pitkiä aikoja pelkästään keräämässä orjiaan maatiloiltaan ja tukemassa heitä omilla varoillaan. Yrittämättäkään salata tarkoituksiaan, he etenevät Pyreneiden soliin saattamatta ketään levottomaksi. Myöhemmin näitä vastustaakseen Constantinus lähettää poikansa Constansin Hispaniaan. Ennen tätä toimea Constans on muuttunut munkista alakeisariksi, caesariksi. Poikansa mukana Constantinus lähettää tiettyjä barbaareja, jotka on aikaisemmin värvätty liittolaisina ja vedetty sotilaspalvelukseen. Heitä kutsutaan armeijassa nimellä Honoriaci. He ovat myös ensimmäisen Hispaniaan kohtaavan epäonnen syy. Tapettuaan Pyreneiden Alppeja puolustamista yksityisjoukoillaan yrittäneet veljekset barbaarit saavat luvan ryöstää Pallantian tasangot palkintona voitostaan. Myöhemmin näille barbaareille luovutetaan, heidän hävitettyään uskollisen ja tehokkaan talonpoikaisvartioston, edellä mainittujen vuorien ja niiden solien puolustus. Nämä Honoriaci-joukot, päästyään ryöstämisen makuun ja viehättyneinä sen tarjoamasta yltäkylläisyydestä, suunnittelevat varmistavansa vapautuksen rikostensa rankaisemisesta ja laajemman alan häijyydelleen. Siksi he pettävät Pyreneiden vartiovalvontansa ja jättävät solat auki, ja tekevät Hispanian provinssit avoimiksi kaikilla niille kansoille, jotka vaeltavat Gallian kautta. Honoriaci-sotilaat liittyvät myöhemmin näihin vaeltaviin kansakuntiin.185 Olympiodorusta siteeraava Zosimus korostaa Constantinuksen lähettäneen heti kapinajohtoon tultuaan Justinianuksen ja Nebiogasteksen magister militum -arvoisina Galliaan.186 Mutta miksi Britannian joukot julistamansa keisarin johdolla ovat niin huolissaan Britanniaa vastaan mahdollisesti kohdistuvasta invaasiosta? Mainzin ja Wormsin ryöstäneet Reinin ylittäneet barbaarilaumathan kääntyvät Wormsin ja Mainzin valloitettuaan Triersiin ja Rheimsiin, ja sitten edelleen Tournaihin, Arrasiinja Amiensiin. Näihin paikkoihin mennään Gundericin CLXXV Kaarta koristavat keisarien kuvapatsaat, tote orbe victoribus, ja voitonmerkit, ad perenne indicium triumphorum quod Getarum nationem in omne aevum docuere extingui. Toisessa kaiverruksessa Stilichon palvelukset valtiolle on merkitty muistiin, mutta hänen nimensä on raaputettu siitä pois hänen kukistumisensa jälkeen. CLXXVI Olympiodoruksen mukaan ennen Honoriuksen 7. konsulikautta 260 vandaalien johdolla ja alaaniratsuväen tuella. Barbaarilaumat alkavat olla jo helmi-maaliskuussa 407 lähellä Englannin kanaalin rantaa. Tämä käy hyvin yksiin kronologisesti sen kanssa, että ”taatessaan Gallian selustansa” Stilicho antaa Alarikille etenemiskäskyn Rooman itäisen osan alueelle. Tähän asti kaikki on mennyt Stilichon suunnitelmien mukaan: vandaalien johtamat barbaarihordat estävät Britannian kapinallisia etenemästä ja Illyricumin comes, josta ei tässä vaiheessa käytetä lähdeteoksissa nimityksiä kuningas tai ruhtinas, lähtee liikkeelle Dalmatiasta. Tässä vaiheessa Stilicholla on selustassaan, joko Italiassa, Noricumissa tai Pannoniassa tai osittain niissä kaikissa, Sarus ja Uldin ratsuparvineen (Sarus varmistaa länteen ja Uldin itään?).CLXXVII Käytännöllisesti katsoen Stilichon pääoperaatiovoimat, hyökkäyskärjet, reservin shokkiratsuväki, ovat kaikki barbaareja. Hän käy niillä nyt hyökkäykseen asemansa lopullisesti varmistaakseen. Tarkastellaan sen hetkistä strategisesta tilannetta vandaalihordien ja Alarikin joukkojen suunnalla. Miksi Britannian joukot ovat niin huolissaan? Vandaalit ja heidän liittolaistensa valtavat hordat lähestyvän Englannin kanaalin rantaa ja uhkaavat jo aika läheltä brittien saarta. Frankkilainen laeti, roomalaiset varuskunnat ja liittolaiset ovat epäonnistuneet omatoimisesti hyökkäävien kansojen pysäyttämisessä. Frankit ovat jääneet sivuun, varuskunnista on tullut saarekkeita tai ne on tuhottu, liittolaiset ovat paenneet, liittyneet hyökkääjiin tai ruvenneet neutraaleiksi. Tarkastellaan laillisen keisari Honoriuksen joukkoja. 22.3.407 Honorius allekirjoittaa Roomassa ediktin, jossa ollaan Stilichon linjoilla ja kiinnitetään huomiota Illyrian valmisteilla olevan kampanjan rekryytteihin. Codex Theodosianuksessa keisarit Arkadius, Honorius ja Theodosius (siis oikeammin Honorius) esittävät kreivi ja sotilaidenpäällikkö Stilicholle seuraavaa: ”Määräämme, että niitä henkilöitä, jotka ovat sotilaspalvelun etuoikeutena saavuttaneet tribuunin tai sotatuomarin viran, on pidettävä vapautettuina rekryyttien varustamisessa, niistä joista vaadittiin äskettäin rahassa arvohenkilöiltä toimien erityisissä kriiseissä tai niistä, joista on esitetty vaateita missä tahansa sellaisessa sotaväenotossa, jotka on saatettu tehdä minä tahansa aikana valtion perusteiden takia.”187 Samalla päivämäärällä samat keisarit (siis Honorius) esittävät Stilicholle myös seuraavaa: ”On sopivaa, että on olemassa ero niiden henkilöiden välillä, jotka saavuttavat tribuunin tai sotatuomarin arvon lahjovalla pyytelyllä ja suojeluksella, ja niiden, jotka ovat vastaanottaneet tämänlaisen korkean arvon aherruksella, vaarallisilla töillä ja heidän sotapalveluksensa säännöllisen päiväjärjestyksen loppuunsaattamisella. 1. Määräämme siten, että ne henkilöt, jotka ovat saavuttaneet tribuunin tai sotatuomarin arvon sotapalveluksen etuoikeudella, niin kuin on sopivaa, on käsitettävä vapautetuiksi julkisista velvollisuuksista. 2. Lisäksi sotilaiden kreivejä ja herttuoita (tai rajojen kreivit ja herttuat-ruhtinaat, limitum – T.T.) on varoitettava, niin että he oppisivat näiden edellä mainittujen henkilöiden olevan siten vapautettuja ja mitään ei pidä vaatia heiltä tässä merkityksessä. Olemme toimittaneet nämä asiat kirjoitettuina ohjeina kaikille sotatuomareille.”188 Stilicho näyttää lisäävän vielä maaliskuun 407 lopulla joukkoja Illyricumin hyökkäyslähtöasemissa olevaan armeijaansa, jopa sellaisin keinoin, että Honoriuksen täytyy häntä tästä huomattaa. Stilicho on tässä vaiheessa täysin tietoinen jo kolmannesta vallantavoittelijasta Britanniassa ja varmasti hän on selvillä vandaalijohtoisten barbaarihordien etenemisestä kohti Englannin kanaalia (vaikka kiistettäisiin täysin sekin, että hän olisi CLXXVII Uldin on saattanut olla jo Tonavan pohjoispuolella tai lähetetty sinne joukkoineen. 261 siitä ollut ennalta tietoinen ja suunnitellut sitä). Sitä paitsi, jos pidetään se näkökanta, että hän on mukana vandaalijohtoisten hordien liikkeellelähettämisessä, niin varmasti hän saa esimerkiksi alaaniratsastajiltaan tietoja vähintään viikottain tilanteen kehittymisestä. On naurettavaa väittää, ettei hän tiedä tilanteesta moneen kuukauteen mitään, ja sitten kun tietää, ei tee mitään. Sitä paitsi on otettava huomioon vielä yksi tärkeä näkökohta. Notitia Dignitatumin mukaan noihin aikoihin, vuonna 406, Gallian armeijassa on 58 yksikköä: 4 vexilatio palatinaa, 8 vexilatio comitatensesta, legio palatina, 15 auxilia palatinaa, 9 legio comitarensesta ja 21 pseudocomitatensesta. Tingitanian kreivillä on 5 yksikköä, Hispanian kreivillä 16 yksikköä, Italiassa on 44 yksikköä ja Afrikassa 31 yksikköä.189 Voidaan väittää, että nämä joukot on suureksi osaksi vedetty sijoituspaikoiltaan ja ne ovat joko Italiassa, Radagaisuksen hyökkäyksen pysäyttämisen jälkeen, tai jo hyökkäyksenlähtöasemissa tai marssimassa niihin Illyricumissa. Mielestäni se, että Britanniassa oleva armeija pystyy kapinoimaan ja vielä rantautumaan Galliaan, ei kerro sen puolesta, että esimerkiksi Hispania ja Gallia olisi tyhjennetty joukoista. Myöhemmät tapahtumat Galliassakin osoittavat, että siellä on edelleen huomattavia joukko-osastoja. Stilicho ei vain anna näille mitään tehtäviä satojen ja taas satojen tuhansien barbaarien ylitettyä Reinin ja tunkeuduttua Galliaan. Keisarillisessa liikkuvassa armeijassa on legioonia ja siellä on ratsujoukkoja, valtavasti. No, jos väitetään, että Stilicho on vetänyt ne jo ainakin Italiaan ja on viemässä niitä Illyricumiin, ja jos tarkastellaan Gallian voimia tietyissä paikoissakin, niin siitäkin huolimatta Gallia on kaikkea muuta kuin tyhjä joukoista. Armoricianassa on varuskuntia ainakin Blabiassa, Benetiksessä, Osismiksessa, Mannatiaksessa, Aletossa, Constantiassa, Rotomagossa, Abrincatiksessa, Grannonossa. Belgia secundaeta tarkasteltaessa löytyy equites Dalmatae -joukkoja ja sakseja. Esi- ja varuskunta on ainakin Portu Epatiacissa. Britannia on täynnään varuskuntakaupunkeja (niitä on reilusti yli 30). Italia on aivan tupaten täynnä joukkoja, jos tarkastellaan eri provinsseja. Tältä näkökannalta Alarik ja Radagaisus eivät ole hyökänneet puolustuskyvyttömään ja rappeutuvaan maanosaan, vaan hampaisiin asti varustautuneeseen niemimaahan, jossa 100 000 miehen eteneminen linnoitusten ja linnoitettujen kaupunkien saaristossa on vaikeaa. Notitian mukaan Galliakin on täynnä joukkoja. Tämä lista luettelee pelkästään Gallian ratsuväen päällikön alaisuuteen 12 vexillationes-joukkoa.190 Tällä komentajalla on käytettävissään myös 47 muuta yksikköä.191 Ensimmäiseksi tulee mieleen se, että miten Britanniasta tuleva kapinallisarmeija saattaa käynnistää offensiivinsa näitä joukkoja vastaan. Toisaalta ihmetystä herättää se, että miten esimerkiksi Britannian uusi vallankaappaaja saattaa lähettää Hispaniaan määräyksiään ja siinä sivussa barbaariyhtymän, joka kukistaa koko Pyreneiden pääpuolustuslinjan. Tähän on olemassa yksi selitys: Gallian ja Hispanian maakunnat ottavat mielellään vastaan uuden keisarin, joka tarjoaa heille puolustusmahdollisuuden barbaareja vastaan, eikä tee niin kuin Honorius Stilichon kautta, pidä varuskuntia talvi- ja muissa leireissään, varuskunnissaan ja varuskuntakaupungeissa, antamatta niille mitään tehtäviä. Siinä samassa kun uusi keisari astuu Gallian maaperälle armeijansa kärjessä, melkein koko Gallia luopuu Honoriuksesta, ja sen esimerkkiä seuraa osa Hispaniaakin. Tähän Stilicho antaa hyvän mahdollisuuden, koska Galliassa on huomattavia joukkoja, jotka hän on jättänyt sinne ”seisomaan”. Mikä on sen parempi sotilaiden kapinaan liittymisen alkuperusta kuin jättää heidät pitkiksi ajoiksi toimettomiksi, ja nimenomaan turhautuneiksi sellaisiksi? Stilicho ei maaliskuuhun 407 mennessä tee mitään Galliassa, vaikka sinne on tunkeutunut ainakin yhdeksän barbaarikansan osia. Mutta heti kun Galliaan tulee keisariksi julistautunut kapinoitsija Constantinus III armeijoineen, Stilicho toimii nopeammin kuin Alarikin ja Radagaisuksen Italian hyökkäyksen yhteydessä. Mutta palataan tähän myöhemmin. 262 Vandaaleja on rekrytoitunut Rooman armeijaan Theodosiuksen aikana jo sellaisia määriä, että heidät otetaan huomioon myös muistiinmerkinnöissä. Notitia listaa vuonna 392 Egyptissä palvelevan vandaaliryhmän, joka toimii ala-yksikkönä comes limitis Aegypti -komentajan alaisuudessa. Kahdeksan sellaista yksikköä perustetaan, ala octaua Uandilorum. Muita vandaaliyksikkö ei ole listattu Notitian idän tai lännen osaan. Mistä löytyvät sitä paitsi Pannoniassa olleet vandaalit? Ne Stilicho lähettää Alppien yli Galliaan – ja erotukseksi Godigiscluksen ja myöhemmin Gundericin ei-roomalaispalveluksessa olevista vandaaleista Jeremias kutsuu näitä Stilichon ratsuväen vandaaleja ”pannonialaisiksi”, jotka kulkevat vandaalien johtamien kansojen mukana. Toisin sanoen Stilichon lähettämät vandaaliratsuväen yksiköt ovat siinä kansojen hyökkäyksessä mukana, joka etenee kohti Englannin kanaalia. Joka tapauksessa Egyptissä ja Pannoniassa olevat vandaaliyksiköt katoavat Notitiasta vuonna 407, eikä niitä enää muistiinmerkitä myöhemmissä Notitian läntisen osan päivityksissä. Jeremias antaa kuitenkin tärkeän tiedon näistä hyökkääjien mukaan menneistä Rooman armeijan yksiköistä: ne eivät suinkaan taistele siellä sun täällä vandaalien ja muiden hyökkääjien joukoissa, vaan ne muodostavat oman hyökkäävän kokonaisuutensa, siis ”pannonialaiset”. Joka tapauksessa Galliaan ei mene joitain pieniä ryösteleviä osia esimerkiksi vandaaleista, vaan sinne menee pääosa kansasta. Tonavan toiselle puolelle jää niin pieniä osia, että esimerkiksi Belisariuksen lyötyä Afrikan vandaalit kotimaahan jääneet vandaalit ovat niin heikkoja, etteivät he pysty enää puolustautumaan edes niitä palaavia vandaaleja vastaan, joiden onni on kääntynyt Afrikassa. Toisaalta mitään receptiota ei ollut Reinin ylittäneitä barbaareja vastassa. Siten näillä kansoilla ei ollut vastassaan lumen täyttämillä teillä huoltatarvikkeiden keskittymiä. Roomalaiset varuskunnat pysyvät talvileireissään, eivätkä yritä millään tavoin estää hyökkääviä barbaareja.192 Jornandesin mukaan Constantinus I on aikoinaan suonut reception gooteille hävinneille vandaaleille, lähellä Marisia-jokea oleville, ja Stilicho määrää heidät lähtemään Pannoniasta Galliaan. Kun heillä ei ole siellä mitään paikkaa asettua, he alkavat ryöstää aluetta.193 Aiemmin roomalaiset ovat epäröineet samaa sukua olevien barbaariyksiköiden lähettämistä taistelemaan serkkujaan vastaan, nyt Stilicho näyttää ratkaisseen tämän ongelman omalla tavallaan. Kun pannonialaisetkin pysyvät yhtenä ryhmänä, niin Gundericin johtamissa kansojen joukoissa on myös ”roomalaisessa komennossa” olevia yksiköitä. Voidaan väittää, että vasta keväällä, vasta Honoriuksen hovin kuultua Reinin ylityksestä, roomalaisilla olisi ollut mahdollisuus asettaa roomalaisia yksiköitä ja erityisesti frankkiliittolaisia hyökkääjien kimppuun, ja Stilicho lähettää vandaaliratsuväkeä Gallian armeijan avuksi, mutta Gallian varuskunnat eivät avaa porttejaan kenellekään vandaalille. Tällaiset väitteet ovat roomalaisesta sotataidosta tietämättömiä. Missä ovat keisarin palveluksessa olevien lukuisten turvallisuusorgaanin vakoilijoiden ja armeijan vakoilijoiden ja kirkon vakoilijoiden tiedotukset, missä on tämä niin sanottu Gallian armeija, miten Gallian varuskunnat eivät muka avaa porttejaan Stilichon lähettämille korkeimmille eliittisotilaille (´Gallian varuskunnat´ on tietysti kovin laaja yleistys)? Kysymykselle on kuitenkin olemassa vastaus: ne eivät avaa porttejaan millekään vandaaliratsuväelle, koska ne eivät enää luota Stilichoon. Aivan liian monet porttinsa vandaaliratsuväelle tai muille, roomalaisten varustein ja symbolein varustetulle barbaariratsujoukoille avanneet kaupungit ovat tuhoutuneet. PohjoisGallian rajoilla olevissa leireisssä, kuten Rhenenissä, Haillot´ssa, Furfoozissa, Corratissa ja Vert-la-Gravellessa, on pieniä germaanista alkuperää olevia roomalaisia yksiköitä. Nämä ovat alueilla, jossa on erittäin harva asutus.194 Notitian tiedot puuttuvat Germania I:stä, mutta tarkasteltaessa magister militumeja, praesentalikseja, eri prefektuureja (militum) 263 sitä ympäröivillä alueilla on vain todettava roomalaisen sotilasverkon olevan laaja ja kattava. Jos Germania II:sta, Germania I:stä ja Maxima Sequanorumista on vedetty rajajoukot pois ja annettu liittolaisten frankkien, saksien, burgundien, alamannien haltuun, ja jos takanakin olevista ”hertturuhtinaskunnista” on siirretty huomattavia joukkoja Italiaan ja Pannoniaan, niin tästä kaikesta huolimatta alueella on edelleen toimiva sotilasinfrastruktuuri. Halutessaan Stilicho, lännen sotavoimien päällikkö, olisi saattanut antaa sotaväenottokäskyjä pitkin Galliaa, Britanniaa ja Hispaniaa. Honorius ja hänen hovinsa eivät ole tässä vaiheessa huolissaan, koska Stilichokaan ei ole. Mutta sitten, kun Constantinus III julistetaan keisariksi ja hän nousee maihin Galliaan, Honorius ja hänen hovinsa alkavat olla huolissaan, vaikka Stilicho ei olisikaan sitä. Tarkastellaan tilannetta Stilichon näkökannalta. Kun Britannian armeija ryhtyy kapinaan ja julistaa uuden keisarin, se merkitsee samalla viiden provinssin armeijanosien käskyvallan poistumista Stilicholta. Tältä alueelta hän ei voi enää ottaa rekryyttejä idän retkiinsä eikä vedättää kokeneita osastoja pois (ja vaikka sijoittaa heikkoja tilalle). Samalla hänen rekrytointimahdollisuutensa ja armeijan rahastotulot loppuvat näiltä alueilta. Samalla mitään uhkakuvaa ei ole hänen näköpiirissään muualla hänen valmistautuessaan Rooman itäisen osan hyökkäykseensä. Alue, jolle hän on siirrättänyt Pannoniasta vandaaleja, frankkien takana, on ainoa heikko kohta, johon Reinin takana olevat vandaalijohtoiset barbaarit voivat iskeä. Samoin kuin Valeriassa niin nyt Germania I:ssä barbaarit astuvat barbaarien asuttamalle alueelle, vandaalit vandaalien alueelle.CLXXVIII Näin vandaalien johtamat barbaarimassat ylittäisivät joen roomalaisten alamanniliittolaisten alueen vierestä, siis vandaalien miehittämällä vyöhykkeellä, joka automaattisesti avaisi roomalaisten vasemman sivustan ja tulisi välittömästi uhkaksi alamanniliittolaisille. Näin joen toisella puolella olevat alamannit ja liittolaisroomalaisten sivussa olevat vandaalit pääsisivät eroon, roomalaisten alamanniliittolaisten sivustan murtuessa, uusia alueitaan uhanneista ”barbaricumaisista alamanneista”. Vandaalien johtamat joukot tunkeutuvat Germania I:n kautta Belgia I:een ja sieltä Belgia II:een, siis Pohjois-Galliaan, ja siellähän on Englannin kanaali kapeimmillaan. Talvileiritys loppuu täälläkin maaliskuun lopulla, jolloin Stilicho rekrytoi vielä miehiä hyökkäykseen itään. Samalla hänen frankkilaiset liittolaisensa ovat edelleen asemissaan ja ”tukevat” Stilichoa, ja samoin hän lähettää vandaaliratsuväkeään auttamaan Gallian Honoriukselle uskollisia varuskuntia. Myöhemmin hän lähettää sinne vielä toisia luetettavia ratsumiehiään, alaaneja (kenties jo ennen vandaalejakin?). Sotaväenottoja ei suoriteta Reinin ylittäneitä barbaareja vastaan, armeijan keskityksiä ei tehdä Galliassa eikä Hispaniassa eikä Italiassa eikä Afrikassa. Sen sijaan Stilicho antaa comes Alarikille ja hänen miehilleen etenemiskäskyn idässä. Olympiodorusta siteeraava Sozomen(us) kirjoittaa: ”Hän (Stilicho – T.T.) lähetti edellä Joviuksen, josta oli tehty tuon alueen pretoriaanien prefekti, ja lupasi (tälle – T.T.), että hän liittyy pian tämän seuraan roomalaisten joukkojen kanssa, tuodakseen siellä olevan väestön Honoriuksen vallan alle. Alarik, keräten hänen komennossaan olevat (joukot - T.T.), jätti Dalmatian ja Pannonian barbaarien maat, missä hän oli asumassa, ja johdatti miehensä Epirukseen.”195 CLXXVIII Valeriastahan on saatavissa Notitian tiedot, jolloin voidaan paljastaa yksityiskohtaisesti barbaarien sijoittumispaikat, mutta Germania I:stä Notitian tietoja ei ole jäljellä, joten Euroopan historian kannalta tärkeimmällä läpimurtopaikalla on ratkaiseva aukko tiedoissa. Nyt emme tiedä, miten joukot ovat sijoittuneet. Emme voi avata kansainvaellusten ratkaisevan alun päätapahtumaa. 264 Olympiodorusta lainaava Zosimus esittää: ”Alarik - - pysähtyi Epirukseen (jota asuttivat molossiaanit, theaprotit ja kansa, joka asuu Epidamnuksessa ja Taulantiissa asti ) odottamaan Stilichon kanssa solmimansa sopimuksen täyttämistä, sopimuksen, joka oli seuraava: nähtyään, että Arcadiuksen ministeritCLXXIX olivat vieraantuneet hänestä, Stilicho aikoi Alarikin avulla liittää koko Illyricumin Honoriuksen keisarikuntaan, ja sopimuksensa seurauksena hän odotti pian laittavansa suunnitelman toimintaan.”196 Stilicho määrää siis Alarikin ottamaan Epiruksen ja pitämään sen siihen asti kun hän itse saapuu armeijoineen Italiasta, täydentää Pannonian joukkonsa ja selvittää rajat Rooman itäisen osan kanssa lopullisesti. Osana tätä uutta hyökkäystä Stilicho vahvistaa uusivansa Alarikin vanhan komentajuuden, so. tekee tästä jälleen magister militum per Illyricumin. Olympiodorusta siteeraavan Sozomenin (Sozomenus) mukaan Alarikista on tehty roomalaisten ja liittolaisjoukkojen komentaja. Suoraan Alarikin alaisuudessa olevia roomalaisia joukkoja on ollut vain vähän, koska operaation johtajalla on täytynyt olla pääjoukot käytössään. Jovius nimetään Illyricumin pretoriaanien prefektiksi vuodeksi 407. Tässä virassa olija hallinnoi traditionaalisesti Daakian ja Makedonian diokeeseja, samoin kuin uutta Ilyricumiakin. Magister militum vastaa sotilaallisesta vallanpidosta. Tässä on siis Stilichon Illyricumin prefektuurin uudelleenmuodostamisyritys. Jos hyökkäys olisi aloitettu suunnitelmien mukaan, ei olisi ollut epäilystäkään sen menestyksellisestä loppuunsaattamisesta. Vastassa ei ollut idän sotapäälliköitä, magister militum per Thracias ja magister militum per Illyricum, jotka olisivat tarjonneet organisoitua vastarintaa, ja jopa pienemmät komentajuudet ovat epäjärjestyksessä. Tähän aikaan Moesiassa on Fortunius-niminen herttua, dux. Gainaksen ja Fravittan kuoleman jälkeen yksikään magister ei operoi Traakiassa, ennen Constansin nimitystä vuonna 412. Illyricumilla ei ole ketään muuta magisteria Alarikin lisäksi, joka nimetään virkaan vuonna 407. Alarikin nimityksen vahvistusta ei voitaisi saada muuten kuin taistelun kautta. Vasta vuonna 449 nimetään virkaan Agintheus (Macedoniuksella ei ole magister-valtaa Illyricumissa eikä Traakiassa vuonna 423). Arsacius on magister militum praesentalis Konstantinopolissa vuonna 409, mutta hän ei etene kaupungin muurien länsipuolelle. Joka tapauksessa Alarik odottaa Stilichoa ja tämän armeijaa, ja samoin tekee Jovius. Alarik ja Jovius solmivat välilleen keskinäisen luottamuksen siteen, joka tekee lopulta Joviuksesta Honoriuksen hovin ja Alarikin keskinäisen välittäjä-sovittelijan. Epiruksessa Stilichon pääarmeijan odottaminen ei ole helppoa eikä halpaa. Provinssi on sentään idän valvonnassa. Konstantinopoli on nimittänyt Clearchuksen Illyricumin prefektiksi ja Epirus kuuluu hänen tuomiovaltaansa (hän on ollut virassa syyskuusta 401 lähtien, ja on siinä edelleen ainakin huhtikuussa 407). Joitain puolustukseen tarkoitettuja vallitettuja erillisalueita puretaan, niin kuin Codex Theodosianus todistaa vallikorjausten ja -rakentamisen yhteydessä 11.4.408.CLXXX Joviuksen tehtävänä on huoltaa Alarikia elintarvikkeilla ja huolehtia siitä, että kaikki on valmista Stilichon saapuessa. Alarik on marssittanut joukkonsa määräysten mukaan, ja vaikka Jovius hankkiikin Epirukseen etenevien ja edenneiden joukkojen tarvikkeet, Alarik on vastuussa joukkojensa syöttämisestä ja maksamisesta marssin aikana. Sozomen viittaa selkeästi siihen, että Stilicho, jolla on Honoriuksen kenraaleista suurin valta ja joka komentaa parhaita käytettävissä olevia sotilaita, roomalaisia ja barbaarisia, on CLXXIX Zosimus tarkoittaa ainakin tärkeää ministeri Anthemiusta, joka oli pref. praet. Orientis vuosina 404-414. CLXXX 11.17.4 265 nimittänyt Alarikin, goottien johtajan, roomalaisten sotilaiden komentajaksi ja määrännyt heidät Joviuksen mukana Epirukseen. Stilichon on puolestaan määrä liittyä Alarikiin ja selvittää asiat Arcadiuksen hovin kanssa. Sozomen kirjoittaa: ”Hän (Stilicho – T.T.) sai Honoriuksen nimittämään Alarikin, goottien johtajan, Rooman joukkojen kenraalin virkaan, ja lähetti tämän Illyriaan; vähäisempänä hän lähetti matkaan myös Joviuksen, pretoriaanien prefektin, ja lupasi liittyä heihin siellä roomalaisten sotilaiden kanssa lisätäkseen tämän provinssin Honoriuksen yliherruuteen. Alarik marssi joukkojensa kärjessä sivistymättömiltä alueilta, jotka rajoittuivat Dalmatiaan ja Pannoniaan, ja tuli Epirukseen; ja odotettuaan jonkin aikaa, hän palasi Italiaan. Stilichoa esti täyttämästä Alarikin kanssa yhteenliittymistä jotkut kirjeet, jotka Honorius oli lähettänyt hänelle.”197 Zosimuksen mukaan maaliskuussa 407 kaksi estettä kohtaa Stilichoa, kun hän valmistautuu hyökkäämään Illyrian kaupunkeihin, aikomuksenaan irrottaa ne Arkadiuksen määräysvallasta ja liittää ne Honoriuksen keisarikuntaan. Ensinnäkin sellainen huhu kiertää, että Alarik on kuollut. Tämä on todennäköisesti Stilichon itäisten ja läntisten vastustajien keino viivästyttää hänen hyökkäystään Illyricumiin. Tosin tämä huhu on epäilyttävä jo ennen kuin tietyt henkilöt saapuvat kertomaan totuuden siitä, että Alarik on elossa. Sen sijaan toinen impedimentum on raskauttavampi, koska se saavuttaa yleisen tunnustuksen. Keisari Honorius lähettää Roomasta kirjeitä, joissa todetaan Constantinuksen siepanneen ylimmän vallan ja saavuttuaan Britanniasta hän on päässyt Alppien takaisiin provinsseihin asti, joissa hän esiintyy keisarina.198 Maaliskuun rekrytointilait ovat tuskin syy Constantinuksen Englannin kanaalin ylitykseen, koska hän on todennäköisesti jo julistettu keisariksi ja valmistautumassa varmistamaan asemaansa laajentamalla mahdollisimman nopeasti valtaansa Galliaan, jossa lyömällä hyökkäävät barbaarit hänen suosionsa Honoriukseen ja tämän sotapäällikkö Stilichoon nähden, jotka eivät tee mitään barbaarihordien suhteen, olisi taattu. Britannialla ja Gallialla on barbaarihordien jättimäisen hyökkäyksen alla tuskin mitään haluja lähettää lukuisia uusia rekrytoitavia Stilichon armeijaan, joka valmistautuu hyökkäämään toisia roomalaisia vastaan. Stilicho joutuu pysähdyttämään hyökkäyksensä Illyricumissa ja menemään Roomaan. Siellä Stilicho on huolestunut ja neuvottelee keisarin kanssa siitä, mitä hänen pitäisi tehdä.199 Roomassa Honorius esittää sitten maaliskuun rekrytointilakeja (22.3.), joissa määrätään selviä rajoituksia rekrytoitavien suhteen. Näin ollen nämä lait eivät ole syy Constantinuksen tuloon Galliaan, vaan tämän syyn seuraus. Tässä vaiheessa Stilicho menettää aloiteensa ja aktiivisuutensa tapahtumien kulkuun. Toisaalta hänen täytyy pysäyttää hyökkäys idässä ja alkaa suunnitella vastatoimia lännessä keisarin ja oman asemansa turvatakseen. Stilichon valta on siis sillä hetkellä Pannoniassa ja osittain Epiruksessa, ja lännessä sitä suojaa vandaalikuninkaan hyökkäys kohti Englannin kanaalia. Mutta Gallian rannikolle on nyt noussut uusi keisarillisen vallan tavoittelija armeijoineen, jonka etenemisvauhti on aivan toinen kuin Stilichon armeijan vastaava, koska Constantinuksen joukot ovat jo rantautuneet, mutta Stilicho alkaa vasta keisarin käskystä irrottaa joukkojaan idästä ja valmistella mahdollisia vastasuunnitelmia Constantinusta vastaan. Se aika, joka Stilicholta kuluu uusien suunnitelmien hahmottamiseen ja niiden toteuttamiseen joukkojen siirtoina, on myös se aika, jonka Stilicho on jäljessä Constantinuksen toteutumaan alkaneita suunnitelmia. Stilicho on ja pysyy Illyricumin anastamisen pakkomielteensä vallassa. Kriisihän lännen ja idän välillä on ollut olemassa siitä lähtien, kun Honorius lähettää kirkonmiehiä nuhtelemaan Arkadiusta Chrysostomuksen kohtelusta: Arkadius heitättää miehet vankilaan. Theofilusta tukeva Oakin kirkolliskokoushan 266 on tuominnut Chrysostomuksen. Tämä vaatii yleistä kirkolliskokousta. Chrystostomuksen kirje Innocentiukselle saavuttaa tavoitteensa, ja Italiassa pidetään kirkolliskokous, jossa julistetaan Chrysostomuksen tuomitseminen laittomaksi ja vaaditaan yleistä kirkolliskokousta Thessalonikaan. Honorius on ennen Italian kirkolliskokousta kirjoittanut jo kaksi kirjettä veljelleen, jossa Honorius esittää voimakkaan vastalauseensa tapahtumien johdosta, ja lisää, niin kuin edellä on kerrottu, myös vaatimuksia Illyricumin suhteen. Italian synodin jälkeen hän kirjoittaa vielä kolmannen kirjeen, jossa hän tuo julki veljelleen, että hän lähetyttää piispojen ja pappien lähetystön itään informoimaan Arkadiusta Italian kirkon mielipiteestä. Sotilasvartiosto vie ”läntiset uskonsoturit” Ateenasta Konstantinopoliin, johon heidän ei kuitenkaan sallita etenevän, vaan koko lähetystö heitetään traakialaiseen linnoitukseen. Heidät pakotetaan luovuttamaan kirjeensä ja vain monien nöyryytysten jälkeen heidät päästetään vankilasta palaamaan Italiaan vuonna 406. Kun nämä miehet ovat Honoriuksen erityisesti suosittelemia, niin heidän kohtelunsa on ”hirvittävä loukkaus” lännen hoville. Itäinen keisari ei noteeraa ollenkaan lännen ehdostusta yleisestä kirkolliskokouksesta, ja sen jälkeen keisarilliset veljet eivät enää koskaan pidä minkäänlaista yhteyttä keskenään. Samalla siis Honorius ja Innocentius jättävät Chrysostomuksen oman onnensa varaan. Codex Theodosianuksessa näkyy epäsuorasti Stilichon ”uusi ja outo tapa, jolla hän on linnoittanut rannat ja satamat lukuisilla vartiostoilla, niin ettei kenelläkään henkilöllä olisi pääsyä tähän osaan (läntistä – T.T.) keisarikuntaa itäisestä keisarikunnasta”.200 Tämä käsky on merkinnyt Italian satamien sulkemista Arkadiuksen kansalaisilta ja kaiken kanssakäymisen katkaisemista näiden valtakunnan osien väliltä. Alarikin on ennakolta määrätty pitämään Epiruksen Honoriukselle, ja tätä määräystä hän noudattaa. Samalla Jovianus on nimetty, ennakolta, Illyricumin pretoriaanien prefektiksi. Stilicho on Ravennassa juuri valmiina menemään Adrianmeren yli sotajoukkojensa luo, kun väärä tieto Alarikin kuolemasta saavuttaa hänet, ja sitten tulevat Honoriuksen kirjeet, joiden perusteella Stilicho pysäyttää hyökkäysvalmistelut ja matkustaa Honoriuksen luo Roomaan. Barbaarien puolella (h)ashding-vandaalit ovat nähneet Theissin maat täysin riittämättömiksi ruokkimaan vandaalikansaa, ja niinpä he liittyvät yhteen Pannoniassa elävien alaanien ja quadi-sveevien kanssa. He lähtevät kohti Mainia. Siellä hyökkääjiin liittyvät, itään alamanneista ja burgundien vieressä, asuvat siling-vandaalit. Alaanit saavuttavat ensimmäiseksi Reinin, kuninkaidensa, Goarin ja Respendialin, johdolla. Goar pettää kansansa ja liittyy roomalaisiin. Kuningas Godegiselin johdossa olevat ashding-vandaalit ovat jonkin verran alaanien edellä, kun frankkihordat käyvät heidän kimppuunsa. Godegisel kuolee, ja vandaalit olisi lyöty, ellei Respendial olisi palannut vandaalien avuksi. Sitten voittoisat alaanit ja vandaalit, Gundericin ja Respendialin johdolla, hyökkäävät Reinin yli Mainziin. Germania primasta maahantunkeutujat vyöryvät Belgiaan, ja Trierin tietä seuraamalla he valloittavat, ryöstävät ja sytyttävät tuleen tämän keisarillisen kaupungin. Sitten he ylittävät Meusen ja Aisnen sekä tunkeutuvat Reimsiin. Sieltä he kääntyvät pohjoiseen. Amiens, Arras ja Tournai ovat heidän saaliitaan. He saavuttavat Térouannen (Morinin kaupungin), itään Boulognesta, ja he ovat lähellä merta. Tässä vaiheessa Constantinus III nousee maihin Galliassa. Hänellä on mukanaan perinteisiä roomalaisia joukkoja, joissa vallitsee perinteinen roomalainen henki, ja he ovat kateellisen katkeria germaanisen vaikutuksen kasvulle pääarmeijassa. Heitä ei ilahduta keskushallinnon Britannian provinssien puolustuksen laiminlyöntikään. Jo vuonna 401 saaren armeija on menettänyt perinteisen 2. legioonan (ainakin sen erillisosan) Italian puolustukseen. Tätä Italian puolustuksen vahvistusta ei ole palautettu. Joka tapauksessa saaren joukot eivät ole edes nimellisessä vahvuudessaan ja ne eivät ole riittäviä taistelemaan piktien ja irlantilaisten 267 suorittamia alinomaisia ryöstöretkiä ja saksien mantereelta tekemiä merirosvouksia vastaan. Näiden hyökkääjien kukistaminen on vaatinut aikanaan Theodosiukseltakin tämän kaikki voimavarat. Piktejä vastaan on tosin saavutettu voitto Honoriuksen hallintokauden alkuvuosina. Voitolla ei näytä olleen kuitenkaan suurta merkitystä (Claudianuskaan ei nosta sitä kovin korkealle). Kun Stilicho myöhemmin riisuu Reinin roomalaisista puolustajistaan, mitään huomiota ei Ravennassa ja Roomassa kiinnitetä kaukaisen Britannian turvallisuuteen. Irlantilaiset annaalit kertovatkin siitä suosiollisesti ajankohdasta, vuonna 405, jolloin Irlannin suurkuningas suorittaa ryöstöretkensä Britannian etelärannikoille. Tässä tilanteessa Britanniassa olevat joukot luonnollisesti kaipaavat vastuullista ylijohtoa alueelle. Galliaan rantautunut Constantinus tuo mukanaan Britannian kenttäarmeijan, mutta hän ei ole riisunut saarta kaikista varuskunnistaan. Hän jättää, rahalöytöjen perusteella, saarelle kollegan ennen purjehtimistaan mannermaalle koko kenttäarmeijansa kanssa.201 Constantinus III on siis paikalla oikeaan aikaan mutta Stilicho ei ole. Sotilaallisesti ajateltuna Stilicho on strategisesti vuosia jäljessä Constantinusta Gallian ja Britannian yksiköiden käsittelyn suhteen, operationaalisesti, keskitettyään joukkonsa Pannoniaan ja Italian suojaksi, ainakin vuoden ja taktisesti Stilichon liikkuvat keisarilliset yksiköt ovat jäljessä tapahtumien aloitetta ja aktiivisuutta useita kuukausia. Kun barbaarikansainvaellukset ovat lisäksi alkaneet Galliassa, niin Stilichon kello näyttää käyvän täysin eri suuntaan kuin Gallian, Hispanian ja Britannian joukkojen tavoitteiden ajoitukset. Olympiodorusta lähteenään käyttävän Zosimuksen mukaanCLXXXI Justinianuksen ja Nebiogasteksen magister militum -nimitysten jälkeenCLXXXII Constantinus III ylittää kanaalin ja saapuu Galliaan, mannermaalle. Constantinus saapuu (maaliskuussa) alisen Germanian Bononiaan,CLXXXIII ”ensimmäiseen kaupunkiin kanaalin ylittämisen jälkeen”. Constantinus on kaupungissa joitain päiviä, joiden aikana hän voittaa puolelleen kaikki roomalaiset armeijat Alppeille asti, joka erottaa Gallian Italiasta. Zosimus palaa hieman takaisin Arkadiuksen 6. konsulikaudelle (Probuksen ollessa tämän kollega, vuonna 406) ja toteaa vandaalien, sveevien ja alaanien ylittäneen nämä Alpit, ja ryöstäneen niiden takana olleita provinsseja (siis läntisiä). He ovat saaneet aikaan sellaista verilöylyä ja ovat tulleet niin pelottaviksi jopa Britannian armeijoille, että nämä hyökkääjät pakottavat britit, hyökkäyksen pelossa, valitsemaan vallananastajia, nimittäin Marcuksen, Gratianuksen ja Constantinuksen.CLXXXIV CLXXXI Zosimus ei seuraa Olympiodorusta (niin kuin ei Eunapiustakaan) orjallisesti ja monet hänen esityksensä piirteet ovat hänen omiaan. Zosimuksen pakanuus on hänen omaansa, ja vaikka Olympiodorus ei ollutkaan kristitty, tämän uskomukset eivät ole kohtuuttomasti vaikuttaneet Zosimuksen esitykseen (ja tätähän Photius ei mainitse), ja todellakin hänen omistuksensa Valentinianukselle olisi estänyt tämän. Toisaalta, kun Zosimus siirtyy Eunapiuksen käyttämisestä Olympiodoruksen vastaavaan, hänen esityksensä kristittyistä tulee pehmeämmäksi, mikä kertoo Olympiodoruksen ajatusten myötäilystä. Maantieteellisissä asioissa Zosimuksen virheet ovat hänen omiaan. Historialliset virheet johtuvat siitä, että Zosimus ymmärtää Olympiodoruksen lyhyet viittaukset väärin (esimerkiksi kahden eri Alarikin Epiruksessa käynnin yhdistäminen), varsinkin vuoden 407 edeltäneiden tapahtumien osalta. Zosimus myös tiivistää näitä tapahtumia liikaa. Photius näkee Zosimuksen käyttävän Eunapiusta, mutta jostain syystä Photius ei tunnista Olympiodoruksen työn jälkiä Zosimuksen tekstistä, kuitenkin Enapiuksen ”kirjalliset vuodatukset ja yksityiskohtien epämääräisyydet” muuttuvat Olympiodoruksen ”tarkkuudeksi ja tekniseksi täsmällisyydeksi”. CLXXXII Tässä Constantinus III imitoi Maximusta, tavallisesti alueella on vain magister equitum per Gallias. Tämä antaa mahdollisuuden olettaa, että Stilichon alueella pitämät barbaariratsujoukot eivät ole Constantinuksen mielestä luotettavia, mihin viittaa myös se, että niitä näyttää olevan sekä hyökkäävien hordien että puolustavien roomalaisten puolella. CLXXXIII Notitian mukaan ollaan siis Belgica secundassa. CLXXXIV Voidaan tietysti todeta, että Marcuksen aikana Reinin ylitys ei ole edes alkanut. Toisaalta 268 Viimeksi mainittu, ylitettyään kanaalin ja johdettuaan armeijansa Bononiasta eteenpäin, kohtaa ilmeisesti Gundericin johtamat vandaalit ja heidän liittolaisensa ”kirpeässä selkkauksessa”. Roomalaiset ovat voitokkaita ja surmaavat suurimman osan taistelussa olleista barbaareista. Mutta Constantinuksen joukot eivät lähde ajamaan takaa pakenijoita. Zosimuksen mukaan jos roomalaiset olisivat näin tehneet, he olisivat tuhonneet nämä. Allekirjoittanut ei ole aivan varma tästä mahdollisuudesta. Vähän aikaisemmin Italiassakin Stilicho on ”jo voittanut” Alarikin ja Radagaisuksen, mutta ei kuitenkaan tuhoa näiden pakenevia joukkoja. Mielestäni tässä on nyt Zosimukselta ja muilta roomalaisilta jäänyt huomaamatta yksi tärkeä tekijä: raskasaseiset roomalaiset legioonat ajavat takaa ratsastavia parvia, roomalaisten liittolaiset, esimerkiksi alaanit ja hunnit, eivät lähde pitkäjänteiseen takaa-ajoon, vaan aloittavat ryöstämisen välittömästi. Siten ei ole sotapäälliköiden syytä se, etteivät jalkamiehet saa kiinni ratsumiehiä. Sitä paitsi on otettava huomioon vielä sekin, että hyökkäjien takana ovat varsinaiset vaeltavien kansojen reservit, ja muu väestö. Nämä kaikki ihmismassat saattaisivat muodostaa lukuisia vaunulinnoja, koska Gallian maantiet ovat nyt täynnä barbaarien vaeltavia vankkurikaravaaneja, siellä on kymmeniä ja taas kymmeniä tuhansia vankkureita. Joka tapauksessa roomalaiset eivät seuraa pakenijoita, ja antavat näille mahdollisuuden toipua (ilmeisesti perässä tulevien valtavien ihmismassojen luona). Perääntyjät keräävät nopeasti ”barbaarien kansanjoukkojen paljouden” ja valmistautuvat uuteen taisteluun. Constantinus sijoittaa alueelle varuskuntia estämään näiden barbaarien vapaan kulun Galliaan. Hän tekee myös Reinistä, joka on laiminlyöty pakanakeisari Julianuksen ajoista lähtien, siis kristillisten keisarien kaudella, täydellisesti suojatun.202CLXXXV Ilmeisesti vandaalien johtamat barbaarihordat kärsivät lisää tappioita, koska osa barbaareista tekee sopimuksen Constantinuksen kanssa ja vetäytyy takaisin Reinin taakse, ja loput näistä, vandaali-, sveevi- ja alaanikansat, kääntävät kulkunsa kohti etelää. Ne alkavat vaelluksensa Gallian läpi kahdelta suunnalta: Reimsin kautta Meungs-Loiren ja Checyn kautta Angoulémeen ja siitä Bazaksen kautta Pyreneille tai edelleen Eauzen kautta Pyreneille tai vielä kaumpaa Toulousen kautta Pyreneille; samalla kun toinen vaellushaara tulee Reimsin tai Metzin tai Spire ohi Langresiin tai Besanconiin ja siitä edelleen Autunin ohi Uzesiin, Ariesiin ja Beziersin kautta Pyreneille. Ennen kun tarkastellaan sitä, miten tällainen valtava barbaarikansainvaellus on mahdollista Gallian halki Aquitaniaan ja Hispaniaan, todettakoon, että Constantinuksen saavuttamien voittojen suunnalla Constantinus tekee sopimuksia Reinin raja-alueen stabiilimpien germaanisten klienttien kanssa – alaanien, frankkien ja burgundien – varmistaakseen oman asemansa ja sen, etteivät uudet invaasiot enää uhkaisi Gallian rajaprovinsseja. Orosiuksen mukaan Constantinus ”tulee toistuvasti petollisten barbaariliittojen pettämäksi”.203 Ehkäpä nämä sopimukset ehkäisevät Constantinusta hyökkäämästä perääntyvien barbaarien kimppuun, joten osa pääsee pakenemaan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin Reinin rajan yli. Constantinuksen rauhoitettua Reinin rajavyöhykkeen pääsyy hänen epäonnistumiseensa eteläänpäin lähteneitä barbaareita vastaan johtuu yhdestä ainoasta syystä: nyt Stilichon parhaat roomalaisessa armeijassa olevat barbaarivoimat hyökkäävät Constantinuksen voidaan olettaa Reinillä olevien joukkojen registeröineen barbaarien valtavat valmistelut, ja Gratianus tulee mahdollisesti erotetuksi kyvyttömyydestään lähteä barbaareja vastaan, ja Constantinus on sitten se päällikkö, johon Galliankin armeijat luottavat ja liittyvät, ja tämä prosessinäkymä vahvistaisi entisestään sitä käsitystä, että Galliassa olevat armeijat ovat pöyristyksissään siitä, että Honorius kenraaleineen ei tee mitään, vaikka barbaarien Galliaan tulo on jo kauan etukäteen ennakoitavissa. CLXXXV Tosin onhan Valentinianus I linnoittanut Reiniä, ja Zosimus on ylistänyt Valentinianusta juuri tästä teosta. 269 joukkojen kimppuun. Tapahtuu mielenkiintonen ilmiö: roomalaiset näyttävät taistelemalla keskenään lakaisevan eteläänpäin valuville barbaarikansoille tien puhtaaksi vapaaseen etenemiseen ja ryöstämiseen. Tämä murheellinen näkymä toistaa itseään niin Galliassa kuin Hispaniassakin. Nämä tutut raamatulliset teemat sopivat ajan apokalyptiseen kuvaan: jumalallinen kosto korjaa satoaan maallisen Jerusalemin hävittäjien keskuudessa 270 Stilichon kuolema Eucherius, Serena ja Stilicho (Marian pää upotettuna mahdollisesti Eucheriuksen olkapään ja Serenan kyynerpään väliseen tilaan) diptyykissä (säilytetään Monzan katedraalin kokoelmissa), joka laskettiin levitykseen vuonna 396 Eucheriuksen tribuuniksi ja notaariksi ylenemisen muistoksi Constantinuksesta on kuitenkin hänen barbaarihordien vastaisten voittojensa ja Gallian roomalaisyksiköiden puolelleen saamisen jälkeen tulossa vakava uhka Honoriukselle, ja etenkin Stilicholle. Tähän asti vain Stilicho on tehnyt lännessä sopimuksia barbaarien kanssa ja nämä näyttävät asettuneen Stilichon laajaan operaatioiden suunnittelun verkostoon. Stilichosta itsestään on yhä enemmän tullut se, mihin hänet on alun perin koulutettukin: esikuntaupseeri. Hän valvoo kaukaa Ravennasta tapahtumia eri operaatiosuunnilla. Samalla hän pitää Honoriuksen sopivan lähellä itseään, niin ettei tällä ole mahdollisuutta itsenäiseen toimintaan Stilichon tietämättä. Kuitenkin Stilichon operaatioiden mittakaavojen suurentuessa myös hänen toiminta-aikansa pitenevät, ja hän juuttuu yhä tukevammin verkostonsa silmään, vailla suurtakaan taktista liikkumatilaa, operatiivisesta ja strategisesta puhumattakaan. Lisäksi hän on kasvattanut operointiskaalaansa lähinnä lisäämällä barbaarivoimia armeijaan ja antamalla liittolaisille yhä itsenäisempiä tehtäviä ”roomalaisella taistelupinnalla”. Roomalaisten kenraalien sijaan armeijan johtoon tulee eliittiratsuväen päälliköitä, suureksi osaksi barbaariruhtinaita. Häntä ympäröi hänen hurja hunnihenkivartiostonsa, sitten hänellä on strategisen kätensä alla operatiivisia joukkojen liikkeitä suorittamassa ratsuväen parhaimmistoa, alaaneja, hunneja ja gootteja. Rooman armeijasta löytyy hänen luottomiehensä gootti Sarus, ratsuväen spesialisti. Hänen tukenaan on hunnikuningas Uldin, operoimassa Italiassa. Gootikuningas Alarik operoi Dalmatiasta Makedoniaan. Hänellä on liittolaisensa vandaalit ja alaanit, frankit, burgundit ja alamannit 271 lännessä. Nämä kaikki barbaarivoimat alkavat operoida yhä suuremmilla alueilla, yhä vapaammin ja omia tavoitteitaankin ajaen: huippunaan Alarik, Uldin ja etenkin Gunderic ja Rispendial. Jos Stilichon mahtavaa armeijaa tarkastelisi klassinen roomalainen strategi, vaikkapa Julius Caesar, niin hän ei tunnistaisi kokonaisuutta roomalaiseksi: strategisia tehtäviä suorittaa barbaarivalioratsuväki, luotetuimpina miehinä armeijassa ovat hunni- ja goottikuningas, jotka operoivat täysin itsenäisesti, ja suurinta strategista liikettä suorittavat barbaarikansat roomalaista keisaria ja hänen legiooniaan vastaan roomalaisia kaupunkeja ja maaseutua tuhoten valtavalla alueella Galliassa ja Hispaniassa! Stilicho seisoo ”vangittuna” roomalaiseen esikuntaan suorittamassa barbaarijoukoillaan yhä laajempia operaatioita, joissa aika ja paikka, joukot, niiden tehtävät ja tavoitteet alkavat kadota näkyvistä. Nyt, juututtuaan yhä kiinteämmin Ravennan esikuntaansa, Stilicho on yhä enemmän esikuntaupseeri, jolla on vain karttansa ja suunnitelmansa, mutta hänen joukkonsa alkavat olla muualla kuin Ravennassa ja Italiassa. Luovuttaessaan joukkonsa ja niiden komennon muille, nämä muut syjäyttävät hänet. Se on sotilaallinen lainalaisuus. Epiruksessa joukkoineen oleva Alarik ei kiinnittä huomiota Stilichon, hyökkäyksensä maksajan, ongelmiin, vaan ole ärtynyt hyökkäyksen ”sietämättömästä viivytyksestä”. Stilicho lähettää tässä vaiheessa, ilmeisesti Constantinuksen menestyksekkäiden vuoden 407 kesäoperaatioiden jälkeen, Italiassa olevat pääreservinsä, Saruksen ja Uldinin, omille tahoilleen: Saruksen hyökkäämään armeijansa kanssa Galliaan Constantinuksen kimppuun ja Uldinin Pannonian kautta Tonavan pohjoispuolelle valmistelemaan hyökkäystään Rooman itäisestä osaa vastaan (näin Uldinin taakse tulee enemmän joukkoja kuin jos hän vain tukisi Stilichoa tämän hyökkäysjoukkojen mukana, mikä ei nyt ole mahdollista). Tässä vaiheessa Alarikin kannalta tapahtuu kaksi mielenkiintoista asiaa: Italiasta, Stilichon reservistä, poistuvat sen päävoimat, joita Alarik pelkää eniten. Toisaalta Sarus, gootti, Alarikin vihamies ja Fravittan tapaan roomalaispuolueen jäsen, joka on polttanut siltansa goottien kansallisessa luottamuksessa, vie parhaat joukkonsa länteen, toisaalta Uldin, aikakauden pelottavimman ja ylivoimaisimman ratsuväen kanssa, poistuu Tonavan taakse. Alarikia ei näytä niinkään kiinnostavan, mitä Uldin tekee kaukana Tonavan takana,CLXXXVI vaan Alarikin lähin kiinnostuksen kohde on Sarus, joka ei ole armeijoineen yhtään sen kauempana Italiasta kuin Alarik joukkoineen. Jos Sarus on voittoisa, Alarik tyytyy korkeintaan vetäytymään takaisin Rooman läntisen osan itäosaan. Jos taas Sarus ei ole voittoisa, Alarikin asema vahvistuu huomattavasti. Mitä sitten seuraa, sillä ei ole mitään tekemistä Stilichon kanssa. Tässä ollaan jo selvästi keskiaikaisessa sodankäynnissä, jossa ruhtinaat tekevät palkkasoturilaskelmiaan. Naiivisti sanottuna ”he ovat valmiit myymään sielunsa pirulle, jos hinta vain saadaan kyllin korkeaksi”. Alarikin kaltaisille raakalaisille elintilan laajentaminen on a ja o, ja vasta sitten taakaksi tullut veri pestään pois sopivalla uskonnollisella hapatuksella. Tällaisessa nyrkkivallassa armo voidaan ostaa ja luottamus saavutetaan kyllin vahvan käden murtumattomalla miekalla. Constantinus on siis viimeistään syksyyn 407 mennessä voittanut puolelleen kaikki roomalaiset joukko-osastot Alppien Gallian puoleisella alueella. Hän näyttää turvanneen keisarikunnan alusmaat. Mutta tämä on vain illuusio, koska Gallian sisämaassa on vähintään kolme kokonaista barbaarikansaa, sveevit, alaanit ja vandaalit, liikkeellä kohti Hispaniaa ja Stilicho on nyt päättänyt, Honoriuksen kanssa Roomassa käytyjen neuvottelujen jälkeen, murskata mahdollisiman nopeasti, ei Galliassa vyöryviä kolmea barbaarikansaa vaan, pohjoiset rajat jälleen turvanneen vallananastajan. CLXXXVI Onhan Alarik tosin monia kuukausia Epiruksessa ja on siellä mahdollisesti yhteydessä Stilichon lisäksi Uldiniin. 272 Jos katsotaan, että limitanei-legioonissa on 3 000 sotilasta ja 1 000 jokaisessa pienemmässä yksikössä sekä comitatenses-legioonissa 1 000 ja 500 jokaisessa toisessa kenttäarmeijan yksikössä, ja jos nämä arviot laitetaan Notitia dignitatumissa listattuihin yksiköihin, niin Britanniassa on vuoden 406 lopussa joukoissa 33 500 miestä. Stilichon luoman comes rei militaris Britanniarum -päällikkyyden alaiset sotavoimat ovat käsittäneet 5 500 miestä. Limitanei-joukkoja on 6 400, joista 1 200 ”Saksien rannan” linnakkeiden varuskuntina. Ilmeisesti laeti-joukkoja ja muita barbaareista värvättyjä yksiköitä on tullut Stilichon aikana huomattavasti lisää. Limitanei-joukoista, jotka on laitettu varuskunniksi muureja pitkin, tulee poliisivoimia noin vuonna 400, ja vielä 400-luvun alussa Notitiaan listatut joukot ovat edelleen olemassa Britanniassa.204 Nyt tullaan mielenkiintoisen tosiasian eteen: Kun tarkastellaan arkeologian antamaa kuvaa elämästä roomalaisten linnoitusten loppuvaiheista, niin viimeisten joukkojen määräksi varuskunnissa saadaan 12 000 sotilasta, ja näiden lisäksi tulevat vielä Stilichon uudenlaiset joukot, laetit ja muut barbaareista koostuvat yksiköt, joita ei ole dokumentoitu. Onko niitä ollut enemmän kuin roomalaisia? Ainakin kun tarkastellaan barbaarihyökkäysten murtautumisia linnoitusten läpi, tunkeutumista sisämaahan, niin sama näytelmä näyttää toistuvan täälläkin kuin Pyreneillä, Reinillä ja Tonavalla: barbaarirekryyttien miehittämistä varuskunnista ja niiden alueista maahantunkeutujat tulevat läpi. Constantinus todennäköisesti ottaa suurimman osan roomalaisista joukoista mukaansa Galliaan ja jättää maksimissaan ⅓-joukoista taakseen. Mielestäni tämä arvio on kuitenkin aivan liian suuri. Ehkä Constantinus on suorituttanut sotaväenoton ja sen jälkeen jättänyt jälkeensä heikennettyjä roomalaisia varuskuntia, joita on vahvistettu barbaarirekryyteillä. Tätä kuvaa arkeologiset lähteet vahvistavat. Pienemmät arviot jäljelle jääneistä miehistä perustuvat siihen käytäntöön, että myöhäisellä 300-luvulla limitanei-joukot miehittävät ”alppimajoja”, yhden perheen asuntoja, muurien sisällä. Tästä on seurauksena se, että linnake, joka sisälsi ennen useita satoja miehiä, palvelee nyt pienemmän varuskunnan käyttöä. Toisaalta, jos näissä alppimajoissa on nyt varuskuntina barbaarirekryyttejä, niin voidaan olettaa, että nekin ovat tupaten täynnä, eikä varuskuntien henkilömäärä ole itse asiassa tässä vaiheessa vielä laskenut vaan niiden ylläpidon kustannukset. Kun ajatellaan myöhempiä tapahtumia, jossa rekryytit valuvat roomalaisten päälliköidensä käsistä maahanhyökkäävien maanmiestensä puolelle, niin tilannehan muuttuu äkkinäisesti, ja alppimajat jäävät tyhjiksi. Täälläkin alppimajat näyttävät olleen maahanhyökkäyksen ´sianpäitä´. Comitatenses-yksiköt ovat voineet säilyttää vahvuutensa, eikä niillä ole välttämättä alaisinaan barbaariyksiköitä taakkanaan. Jos niiden alaiset yksiköt ovat edelleen Pohjois-Galliassa vuosikymmenen jälkeen, 5 000 comitatenseksen on hyvä syy palata, kun varhaiskeväällä 407 saapuu tieto Gallian kenttäarmeijan romahduksesta. Näillä takaisin tulleilla miehillä on edelleen aseveljiä Britanniassa. Limitanei-joukkojen lähteminen selittää Britannian roomalaisen sotilaallisen läsnäolon viimeiset jäljet. Tosin vain comitatensesyksiköt katsotaan sen arvoisiksi, että niitä valmistellaan kuljetuksiin. Constantinuksella on pakottava syy siirtää komentajuutensa Galliaan, koska, ottamalla sinne saapuneeseen roomalaiseen sotilassysteemiin gallialaisen roomalaisen armeijan jäännökset hän saattaa ne jälleen pakokauhuisista ja kaaottisista tiloistaan taistelujärjestyksen piiriin ja toisaalta brittiläisellä armeijallaan puitteet tälle armeijanmuodostuksen myönteiselle kehitykselle, hänestä tulee varteenotettava armeijaa johtava sotapäällikkö, ja laillisen keisarin haastaja. Tämä on mahdollista vain jos hänellä on käytettävissään armeijassaan terve comes rei militaris Britanniarum -komentajuuden suoma henkinen, fyysinen ja materiaalinen ydinmiesaines ja sen ympärillä verkostonsa puitteeseen gallialaisten armeijoiden taistelukelpoiset ainekset saattava 273 perinteinen vahva roomalainen sotajoukko- ja käskytysverkosto. Näin näyttää olleen, koska koko roomalaisten vallan alla oleva alue Alppien pohjoispuolella tottelee Constantinuksen armeijaa. Tämän uuden Gallian armeijan kokonaisuuden muodostaminen on mahdollista vain jos Constantinus on tuonut Galliaan mukanaan, ei vain Britannian armeijan perusrakenteen vaan, myös sen päävoiman. Vain tällä tavalla Constantinus voi saada aikaan taistelutahdon elpymisen, siis reservien avulla, ja reservien liikkeen kautta syntyy sitten yllätys, joka aikaansaa sodankäynnin ratkaisevan tekijän: aloitteen ja aktiivisuuden. Toisen aikaisemman vallantavoittelijan, Magnus MaximuksenCLXXXVII, tapaan Contantinus III ei ole suoraan vastuussa barbaarien lisäämisestä kaikissa arvoasteissa ja liittolaisjoukoissa, mutta kummatkin Britanniasta tulleet vallantavoittelijat edistävät koulutetun miesvoiman tarvetta ja käyttävät tätä hyväkseen. Galliassa suoritetut Constantinus III rahanlyönnit viittaavat siihen, että tämä vallantavoittelija on halukas julistamaan itsensä Theodosiuksen talon kollegaksi, sittenkin keisariksi. Hänen varhaisimmissa rahananneissaan, niissä jotka tehdään Lyonissa, hopeinen ja kultainen Constantinus jatkaa theodosiaanista käytännettä, jossa ilmaistaan kaikkien laillisten keisarien tunnistamista lisäämällä rahan kääntäpuolen AUG:hon tarkoituksenmukainen ”G”. Vuosina 407-408 liikkeelle lasketussa siliquaerahassa on kuvapuolella D N CONSTANTINUS P F AUG ja kääntöpuolella VICTORiAAAAUGGGG (näin myös solidissa). Arkadiuksen kuoltua vuonna 408 kääntöpuolilta putoaa yksi ”A” ja ”G”. Lohkaisemalla A:n Victoriasta joissakin anneissa rahapajamestari saa erityisen huolitellun symmetrian neljälle ”G”:lle, vangiten kanssakeisarien kahden parin nyanssin: lännessä Honorius ja Constantinus III, idässä Arcadius ja Theodosius II. Kuitenkin vasta Stilichon kuoleman jälkeen Constantinus hyväksytään lyhyen ajan keisarina, mutta häntä ei koskaan tunnusteta Honoriuksen rahanlyönneissä tai muissakaan virallisissa ilmoituksissa lailliseksi. Honoriuksen ensireaktio Constantinuksen itsensä korottamiseen, rahoissakin, on nopea ja vihamielinen. Constantinuksen malli noudattaa Magnus Maximuksen uraa, jonka Theodosius ensin torjuu, sitten käyttää tätä, sen jälkeen tunnustaa tämän aseman lyhyeksi ajaksi ja lopuksi hylkää miehen. Costantinusta edeltäneillä vallantavoittelijoilla, Marcuksella ja Gratianuksella, ei ole pääsyä rahapajoihin ja siten heillä ei ole rahanantia. Siinä on yksi pienempi syy sotilaille heidän kukistamisekseen. Mannermaalla sen sijaan Maximuksen lyhyehköstä hallintokaudesta Hispaniassa löytyy numismaattinen muistomerkintä. Constantinus III on hyvin edustettuna Britanniassa ja Galliassa, jossa hänen kaikki rahansa lyödään. Hänen vaateensa ovat selviä kaikille, jotka pitävät hänen lyöttämiään rahoja kädessään. Constantinuksen rahojen leviäminen Pohjois-Galliaan heijastaa hänen menestystään roomalaisten liittolaisten rekrytoinnissa ja ilmaisee hänen yleistä tietään Germania I:een. Tämä hyökkäys kulminoituu Trierin takaisinvaltaamiseen. Hän lyöttää ensimmäiset rahansa Trierissä ja Lyonissa vuonna 407. Constantinuksella on siis mielessään, että hänet saatetaan ottaa keisarillisessa hovissa keisarikollegaksi sotilaallisten taitojensa takia, kun hän pelastaa Galliassa olevan Rooman armeijan. Onhan Stilicho tunnettu juuri sen tyyppisistä uudelleenjärjestelyistä, joissa vallananastaja ja kapinallinen muuttuvat hetkessä liittolaiseksi ja kollegaksi. Ennen lähtöään Galliaan Constantinus omaksuu Flavius-tittelin, joka sopii keisarillisen aristokratian korkeimmille jäsenille, ja nimeää uudelleen poikansa Constansiksi ja Julianukseksi, käyttäen hyödykseen legendoja, jotka yhä liittyvät noihin aikaisempiin keisareihin Galliassa. Jos hän olisi rakentanut suoraan aikaisempien vallananastajien pohjalle Galliassa, hän olisi valinnut poikiensa nimiksi Magnuksen, Flavius Victoriuksen tai Eugeniuksen. Hän katsoo näiden nimien läpi, koska CLXXXVII v. 383-388 274 hän toivoo vallananastauksen luonteen muuttuvan menestykselliseksi ja siten lailliseksi. Hän on oleva suuren Constantinuksen seuraaja, joka on julistettu aikoinaan keisariksi Yorkissa. Uutiset Constantinus III:n kanaalin ylityksestä ja keisariksi julistautumisesta sekä Alarikin kuolemasta saavuttavat Honoriuksen Roomassa. Agents in rebus -miehet ovat raportoineet kaikesta tästä comes domesticorumia, keisarillisen comitatuksen jäsentä. Alarikia koskevat huhut ovat nopeasti tarkistettu, huhti- tai toukokuussa 407.205 Nyt tullaankin mielenkiintoisen kysymyksen eteen. Kun Honorius on pyytänyt Stilichon luokseen Roomaan, niin käskeekö Honorius heti pysäyttämään hyökkäysvalmistelut Pannoniassa ja valmistautumaan saman tien hyökkäykseen lännessä? Mielestäni näin ei tapahtu, vaan Stilicho saa Honoriuksen tämän käsityksen valtaan. Miksi on näin? Siksi, että lännessä Constantinus on romahduttanut Stilichon suunnitelmat, ottamalla vielä kaiken kukkuraksi hänen parhaan roomalaisen ratsuväkensä Galliassa komentoonsa ja tekemällä uudet sopimukset burgundien, alamannien ja frankkien kanssa sekä saattamalla Stilichon liittolaiset, vandaalit, sveevit ja alaanit, täysin odottamattomaan vaellussuuntaan, mikä ei sovi yhtään Stilichon suunnitelmiin mennä myöhemmin Galliaan suurena sankarina rauhoittamaan Reinin rajaseutua ja ottamaan sieltä jälleen uusia rekryyttejä mahdolliselle vallantavoittelun edelleenkehittämiselle idässä. Stilichon kannalta Constantinuksesta ei saa missään tapauksessa tulla Honoriuksen kanssakeisaria, lännen toista augustusta ja vielä kollegaa idän keisareille. Stilicho menettäisi saman tien auktoriteettinsä liittolaistensa frankkien, burgundien, alamannien, sveevien, alaanien ja vandaalien keskuudessa, ja siten roomalaisen armeijansa reservit. Mikä vielä pahempaa, hän menettäisi Gallian armeijan erittäin operaatiokelpoisine ratsuväkineen. Hänelle jäisi vain rahalla ostetut alaani-, hunnija goottiliittolaiset sekä Italian suojaksi tuodut ensiluokkaiset legioonat Britanniasta, Reiniltä, Pannoniasta. Stilicho tarjoutuu nyt toimimaan heti, päinvastoin kuin aikaisemmin keväällä, jolloin hän on voinut talveen vedoten viivyttää Reinin yli menneiden barbaarihordien kimppuun hyökkäämistä. Hän lähettää Uldinin hunneineen saman tien valmistautumaan suunnitelmien mukaan Rooman itäisen osan kimppuun hyökkäämistä, jota hän ei ilmeisesti paljasta Honoriukselle, ja samalla hän korostaa Honoriukselle tämän vallan kannalta olevan äärimmäisen tärkeää antaa Saruksen, hänen ratsuväen toisen johtavan päällikönsä, hyökätä Constantinusta vastaan. Nyt ei pidä enää aikailla. Stilicho korostaa, että kevätkin on jo tullut. Pitää hyökätä ennen kuin Constantinus tekee sen. Näin Constantinuksen ojentamaan käteen yhteishallinnoimisesta ja Gallian tilanteen vakiinnuttamisesta Stilicho ei voi vastaa muulla tavoin. Miksi on näin? Koska hänellä on jo pitkälle menevät suunnitelmat tehtynä Saruksen, Uldinin ja Alarikin kanssa. Heidän liittolaisuutensa perustuu pitkälti näihin suunnitelmiin. Jos hän purkaisi nyt näiden kanssa tekemänsä suunnitelmat, Constantinuksen hyväksymisen jälkeen, hän ei myöskään voisi maksaa näille johtaville liittolaissotapäälliköilleen ja heidän hordiensa miehille. Tästä olisi seurauksena, ei pelkästään se, että Stilicho jäisi yksin Britanniasta ja Reiniltä tuotujen legiooniensa ja varsinaisten roomalaisten yskiköidensä kanssa, jotka ovat Italiassa tai Pannoniassa valtavia barbaariliittolaisvoimia ja Constantinusta vastassa, vaan myös se, että hän olisi siellä ilman valtansa tärkeintä ydintä, barbaariratsuväkeä ja liittolaissopimuksia, eli hän olisi siellä kovin yksin, näkyvästi ja paljastuvasti. Stilicho juuttuu nyt yhä enemmän esikuntaupseerin rooliinsa. Hänen on pakko jäädä Ravennaan seuraamaan tilanteen kehittymistä idässä ja lännessä, ja käskyjensä toimeenpanoa. Viimeiset käskynsä hän antaa armeijansa ”timanteille”, keisarillisille shokkiratsuväelleen, Sarukselle ja Uldinille. Toinen näistä lähtee itään ja toinen länteen. Aikaisemmin Stilicho on aina lähtenyt armeijansa 275 kärjessä (Gildon tapausta lukuun ottamatta) vihollista vastaan. Nyt hänellä on kaksi armeijaa, joita johtavat itsenäiset barbaaripäälliköt, lännessä ja idässä. Hän jää niiden solmukohdaksi Rooman läntisen osan johtavaan esikuntaan Ravennaan, mikä osoittaa, ettei Stilicho ole tässä vaiheessa luopunut alkuperäisistä suunnitelmistaan: hän haluaa vallan huipulle, poikansa, idän ja lännen reservien kautta. Idän hyökkäyssuunnitelmia jatketaan Uldinin kautta ja pitämällä roomalaisia joukkoja Pannoniassa, vartioimalla Italian rannikkoja ja satamia itää vastaan, lännessä jatketaan antamalla Reinin ylittäneiden barbaarijoukkojen ja -massojen liikkua vapaasti, lähettämällä suuri osa Italian armeijasta välittömästi Saruksen johdolla Constantinuksen kimppuun. Stilicholla on tässä tilanteessa yhä lisääntyviä paineita: uskonstrategian toteuttajien asema vahvistuu, Alarikin asema samoin sekä perinteisten roomalaisten upseerien Stilichon heittäessä Saruksen ja Uldinin, voittojensa takuumiehet, hyökkäyskärjiksi. Jos hän ei heittäisi heitä hyökkäykseen, siitä seuraisi hänen valtionvastaisten toimiensa kokonaisuuden paljastuminen, koska hänen armeijansa liittolaiskokonaisuuden mureneminen eri suuntiin lähtisi liikkeelle. Muun muassa Saurus, Uldin ja Alarik näyttäisivät Stilichon ylimitoitetun strategian toteen. Silloin roomalaiset näkisivät syyn, mikä pitää Stilichon ja hänen barbaariliittolaisiaan yhdessä, ja tätä yhtä kaikkien aikojen suurinta barbaarista roomalaisarmeijaa kasassa Rooman valtakunnan ytimessä, Italiassa. Honoriuksen asiamiehet pakanevat Italiaan, kun Constantinus saapuu Rhonen laaksoon ja Gallian kaakoisille alueille, jotka ovat välttyneet Reinin ylittäneiden barbaarikansojen hävityksiltä. Constantinus valtaa alusmaikseen, mitä tulee roomalaisiin joukkoihin ja hallinnolliseen valtaan, kaiken Gallian Englannin kanaalista Alppeihin vuoden 407 loppuun mennessä. Käytännössä Constantinuksen valtapiiri käsittää pitkän ja kapean kaistaleen itäistä Galliaa, siis Kanaalista Välimerelle. Tämä alue ei poikkea kovin suuresti sanan Lotharingia monien käyttöjen varhaisimmasta ja laajimmasta tulkinnasta. Kenelläkään roomalaisella ruhtinaalla ei sen sijaan ole silloin juurikaan valtaa keskisessä tai läntisessä Galliassa, jossa vandaalit, sveevit ja alaanit ryöstävät ja tuhoavat halujensa mukaan. Siellä, jakautuneina useisiin valtaviin joukkoihin, barbaarit kyntävät hävityksen laajoja uria. Vuonna 407 näiden kansojen vaellusreiteillä Galliassa vallitsee tulen ja miekan terrori, joita hävitetyssä maassa seuraavat nälän ja tautien kauhut. Tuona vuonna läntisessä ja keskisessä Galliassa katoaa yksi suuri aikakausi, klassinen antiikki, monilta laajoilta alueilta villoineen, kylineen, hydrologistiikkoineen, infrastruktuureineen, urbaaneine kulttuureineen ja ihmisineen. Kahden vuoden ajan vandaalien johtamat barbaarikansat ja Constantinus liikkuvat omilla alueillaan, niin kuin näyttää, häiritemättä toinen toistaan. Sama toistuu sitten Hispaniassakin, esteittä. Tähän vaikuttaa suurelta osin se, että Honoriuksen armeijat ovat käyneet Constantinuksen kimppuun eikä tällä ole varaa jakaa joukkojaan kahta vihollista vastaan. Honoriuksen armeijat eivät käy, niin kauan kuin Stilicho on niiden johdossa, vandaalien johtamien barbaarien kimppuun. Consantinus pitää keisarillista kaupunkia Moselilla, Valentinianuksen ja ensimmäisen Constaninuksen asuinpaikoilla. Kun Constantinus ottaa valtaansa Arelaten (Arles´n), senaikaisen Gallian vauraimman kaupungin, Stilicho ja Honorius päättävät toimia,206 tai oikeammin Stilicho saa keisarillisen siunauksen Gallian hyökkäykselleen. Tämä taas ei ole voinut ilahduttaa esimerkiksi Ticinumiin sijoitettuja periroomalaisia joukkoja ja niiden päälliköitä, jotka osittain vedettyinä Gallian rajoilta ja sisämaasta saavat nyt seurata sivusta kuinka heidän puolibarbaaripäällikönsä lähettää luotetuimman alaisensa, barbaari Saruksen, barbaariarmeijan kärjessä hyökkäämään osan Galliaa pelastaneita roomalaisarmeijoita vastaan. 276 Zosimuksen mukaan Stilicho lähettää armeijan magister militum Saruksen johdolla loppusyksyllä 407 murskaamaan Constantinusta ja hänen roomalaista armeijaansa. Sarus kohtaa Constantinuksen sotapäällikkö Justinianuksen ja tämän joukot. Justinianus kärsii tappion, jonka yhteydessä Sarus tapattaa hänet ja suurimman osan hänen joukoistaan. Saruksen keisarillinen armeija saa suunnattoman määrän ryöstösaalista, mikä varmasti tyydyttää hänen ratsastavia eliittibarbaarejaan. Tällainen ryöstösaalis on omiaan hidastamaan Saruksen armeijan liikkeitä, mutta hänen joukkonsa näyttävät kuitenkin jatkavan etenemistään, eivätkä lähde ainakaan omille teilleen ryöstämään lisää. Saruksen armeija piirittää Valentian, koska Sarus tietää, että Constantinus, joka pitää paikkaa sopivan turvallisena armeijan päämajana, on siellä. Edellä mainitusta taistelusta hengissä säilynyt magister Nebiogastes tunnustelee rauhaa Saruksen kanssa. Sarus ottaa tämän ystävällisesti vastaan. Sitten, vaikka he ovat vaihtaneet valoja, Sarus tappaa saman tien Nebiogasteksen kunnioittamatta sitoumuksiaan kohtaan vähimmässäkään määrin. Tässä vaiheessa barbaarisodankäynnin tavat ovat levinneet jo Stilichon armeijoiden johtoon asti: neuvottelut loppuvat roomalaisen vastustajan kanssa juuri sillä hetkellä, kun tämä on mahdollista teurastaa. Nyt toistuu sama näytelmä kuin Theodosiuksen valtaan tullessa: roomalaiset eivät pyri enää tuhoamaan vastustajaa, vaan tarjovat tälle ”tulta ja vettä”, sotaa ja leipää, mikä on mahdoton yhdistelmä, ja tämän seurauksena ja tästä osoituksena vastustajat antavat parasta, mitä heillä on vastineeksi: suoraa väkivaltaa ilman turhia selittelyjä. Sitten, kun Constantinus nimittää magisteri -arvoihin frankki Edobinchuksen ja britti Gerontiuksen, Sarus, peloissaan näiden miesten sotilaallisesta kokemuksesta ja urhoollisuudesta, vetäytyy Valentian ympäriltä piiritettyään sitä vain seitsemän päivää. Edobinchus pakottaa, Gerontiuksen avustuksella, Saruksen luopumaan Valentian piirityksestä. Nämä Constantinuksen sotapäälliköt, magistri, suorittavat mitä voimakkaimpia hyökkäyksiä. Niiden seurauksena Sarus pääsee töin tuskin pakoon. Hän antaa ryöstösaaliinsa kapinoiville talonpojille, bacaudae, jotka kahakoivat hänen kanssaan, koska hän tarvitsee heidän lupansa päästäkseen ylittämään vuoristot Italiaan. Kun Sarus on päässyt turvallisesti Italiaan, Constantinus kokoaa armeijansa ja päättää asettaa sopivan vartioston Alpeille. Kolme lohkoa sulkee tien Galliasta Italiaan: Cottian, Boenian ja rannikko-Alpit. Constantinuksesta on välttämätöntä ottaa käyttöön alppivartiostojen varokeinot seuraavista syistä: Ensinnäkin Arkadiuksen 6. konsulikaudella (Probuksen ollessa hänen kanssakonsulinsa), siis vuonna 406, vandaalit, yhdistäneinä voimansa sveevien ja alaanien kanssa, ovat ylittäneet nämä Alpit ja ryöstäneet niiden takaisia provinsseja. Hyökkääjät saavat sellaista teurastusta aikaan, että britit peloissaan oman maansa puolesta päättävät asettaa vallananastajan, toisen ja sitten kolmannenkin. Toiseksi roomalaiset saavat kovassa taistelussa voiton näistä barbaareista, mutta eivät tuhoa pakenijoita, jotka saavat tukea perässä tulevilta barbaarimassoilta ja valmistautuvat taisteluun uudestaan. Kolmanneksi näistä syistä Constantinus perustaa varuskunnat estämään barbaarien vapaan kulun Galliaan. Samalla hän tekee Reinistä jälleen täysin suojatun.207 Stilicholta sulkeutuvat nyt ovet Rooman itäisen osan lisäksi Britanniaan ja Galliaankin. Pyrkiessään jatkamaan mahdollisiman nopeasti hyökkäysvalmisteluitaan Balkanille Stilicho lähettää, päinvastoin kuin Reinin ylittäneiden barbaarien suhteen, joita vastaan hän ei lähtetä ketään, normaalin puolen vuoden valmisteluaikataulunsa mukaisen armeijan. Mutta tämän armeijan toiminta päättyy katastrofiin. Samaan aikaan Constantinus alkaa vahvistaa otettaan myös Hispaniassa, joten Stilichon toimipiiri kutistuu entisestään. Alarik, joka on jäänyt odottamaan Saruksen armeijan toimien tuloksia Galliassa, kääntyy nyt, Saruksen paettua hädin tuskin takaisin Italiaan, saman tien paluumatkalle Epiruksesta. 277 Rooman armeijan palveluksessa oleva goottien roomalaispuolueen kannattaja ja Alarikin henkilökohtainen vastustaja, Sarus, on kärsinyt suuren taistelu- ja arvovaltatappion, mikä lisää Alarikin aseman merkitystä. Samalla Italiassa olevat roomalaisjoukot ovat entistä tyytymättömämpiä Stilichon sodanjohtoon. Alarik käyttää itselleen suotuisaa kehitystä heti hyväkseen. Tosin syksyllä 407 Honoriuksen vaimo Maria, Stilichon ja Serenan tytär, on kuollut. Nyt, kun syksy on muuttumassa talveksi ja Anicius Auchenius Bassus ja P. Flavius Philippus on julistettu konsuleiksi, Honorius esittää tahtonaan haluavansa mennä naimisiin kuolleen vaimonsa siskon, Aemilia Materna Thermantian, kanssa. Stilicho on epäröivällä kannalla, mutta hänen vaimonsa, Thedosiuksen ottotytär, Serena puoltaa voimakkaasti uutta avioliittoa. Serena haluaa miehensä ja oman valtansa takia saattaa avioliiton voimaan. ”Kun Honoriuksen ja Marian avioliitto on järjestetty, tytön äiti, Serena, nähdessään, ettei tyttö ole vielä tarpeeksi vanha mennäkseen naimisiin, on kaikesta huolimatta haluton lykkäämään avioliittoa, vaikka hän tajuaa, että antamalla tyttärensä aviolliseen sänkyyn, kun tämä on liian nuori, hän tekee rikoksen luontoa vastaan.” Niinpä Serena löytää naisen, joka järjestää tällaisia asioita, ja tämän naisen avulla Serena suoriutuu niin, että hänen tyttärensä voi mennä keisarin kanssa naimisiin ja jopa maata tämän kanssa, mutta samalla keisari ei ole oleva halukas eikä kykenevä täyttämään aviollista tehtäväänsä. Maria-tyttö kuolee neitsyenä, ja Serena, joka on erittäin halukas kuninkaallisiin lapsenlapsiin sen pelossa, että hänen suuri valtansa saattaisi vähentyä, etsii tien liittääkseen Honoriuksen yhteen toisen tyttärensä kanssa. Näin siis tapahtuu, ja toinenkin tytär kuolee vähän sen jälkeen saatuaan samat aviolliset kokemukset kuin siskonsakin.208 Honorius ja Maria, kamee 278 Joka tapauksessa aikana, jolloin Constantinus työntää joukkojaan Alppien teille ja pystyttää niihin varuskuntiaan ja Sarus armeijoineen työntyy vielä avoimien Alppien väylien kautta Galliaan Constantinuksen kimppuun, Stilichon asema näyttää huomattavasti vahvistuvan dynastisessa huoneessa, mikä tukee Stilichon pyrkimyksiä saattaa myös poikansa vallan huipulle. Kuitenkin tämän pyrkimyksen vastaisesti Sarus pakenee Alppien yli Italiaan turvaan. Sarus on nimitetty Gallian kampanjaansa varten magister militumiksi, mutta paettuaan Galliasta tappiollisen kampanjan jälkeen Sarus menettää komentajuutensa. Kenraali Chariobaudes ei ole täsmällisesti ottaen hänen seuraajansa, koska hän vastaanotttaa vakinaisen virkanimityksen, magister militum per Gallias. Tämä Gallian sotajoukkojen komentaja pakenee myös pian Constantinuksen sotajoukkoja Alppien yli ja saa turvapaikan hovista. Näin ollen Saruksen virka, Contantinuksen vastaisen kampanjan magisteriksi, on auki.209 Stilicho tarvitsee nyt välttämättä Constantinuksen valtapiirien alkaessa laajeta Hispaniaan uuden Gallian kampanja-magisterin. Tässä kohtaa Alarikin ja Stilichon tiet ja ajatukset kohtaavat jälleen toisensa. Kenraali, magister militum per Gallias, Chariobaudeksen perääntymisen jälkeen Raetiakin näyttää tulleen Constantinuksen vaikutuspiiriin. Honorius siirtyy taas rämeiden suojaan Ravennaan, jossa nopeat laivat saattavat kiidättää hänet Rooman itäiseen osaan turvaan. Stilicho pysyy Bononiassa. Mielestäni Stilicho kutsuu Alarikin takaisin Epiruksesta jo aikaisemmin. Stilicholle ilmoitetaan, että Alarik on lähtenyt Epiruksesta. Hän ylittää joukkoineen Savan Emonassa, ”kulkee Pannonian ja Venetian solien kautta, ja pystyttää leirin Emonaan”. Zosimuksen mukaan Alarik lähtee Epiruksesta Thermantian häiden jälkeen mutta ennen Arkadiuksen kuolemaa, maaliskuussa 408. Alarikin liikkeelle lähtö tapahtuu joka tapauksessa Stilichon Rooman matkan ja Ravennaan paluun jälkeen. Todennäköisesti Alarik lähtee Epiruksesta vuoden 407 lopulla ja saavuttaa Alpit vuoden 408 alussa. Emonasta lähdön jälkeen Alarik ylittää joukkoineen Aculis-joen,CLXXXVIII sitten AlpitCLXXXIX ja ”hyökkää Noricumiin”. Käyttäen päätiellä etenemisen mahdollisuutta Celeiasta Ad Lotodosiin Alarik jatkaa Virunumiin, asettaen joukot asemiin, en route. Alarikin marssi Noricumiin on looginen taktinen liike, ja erittäin roomalainen. Kaksi Noricumin provinssia on Illyricumin diokeesin sisällä ja siten comes rei militaris per Illyricumin, Alarikin, teknisessä tuomiovallassa. Vaikka Epiruksen operaation on tarkoitus olla Rooman itäisen osan Illyricumin diokeesin osien lännelle ottamista, niin tällä teollaan Alarik korostaa asemaansa. Toisaalta jos Alarik saapuu todellakin Stilichon paikalle kutsumana, niin silloin Alarikin saapumisessa ei ole mitään ihmeellistä. Hänen siirtymisensä Noricumiin on siten puolustuksellinen liike: hän ennaltaehkäisee Constantinusta, jos tämä yrittäisi liikkua Raetian kautta ja laskeutua Italiaan Noricumin solien kautta, tai ainakin Alarik estäisi provinsseja vaihtamasta puolta. Todennäköiseltä vaikuttaa, että Stilicho antaa Alarikille vetäytymiskäskyn ja Alarik valitsee sitten itselleen sopivan ajankohdan, Saruksen ja Chariobaudeksen tappion, noudattaakseen Stilichon käskyä, ja painostaakseen tätä antamaan itselleen, ruhtinaalle, kohonneelle arvovallalleen sopivat takuut. Sozomenuksen ja Zosimuksen Olympiodoruksen siteerauksista CLXXXVIII Saattaa olla Peisanderin (Mond) myyttinen nimi tai kysymyksessä on Drave (Schmidt) tai Ausa tai Alsa., lähellä Aquileiaa, tai Aquaen pieni kaupunki Poetovion ja Vindobonan (Demougeot) välillä. CLXXXIX Zosimus sekoittaa Apenniinit Alppeihin, todennäköisesti sen osaan Alpes Carnicae. Nämä ovat Pannonian ja Noricumin rajalla ja tarjoavat erittäin kapean kulkuväylän sille, joka tahtoo kulkea jommastakummasta niistä toiseen. Joten vain harvalukuinen vartiosto tarvitaan estämään suurenkin hyökkäysjoukon etenemistä. Tähän aikaan Brennerin solaa kutsutaan vielä nimellä Apenninus Mons. 279 huolimatta kysymyksessä ei ole Alarikin invaasio Italiaan. Tähän aikaan barbaareita täynnä olevat roomalaiset joukot /barbaarien johtamat roomalaiset ja barbaarijoukot ovat kaikkea muuta kuin perinteisiä roomalaisia joukkoja. Niiden kuri on täysin kyseenalainen ja ne vaihtavat helposti puolta, heti kun ne katsovat hinnan oikeaksi. Nämä joukot ovat jo keskiaikaisia, machiavellimaisia palkkasoturijoukkoja ja osittain barbaarihordia. Roomalaisessa yhteiskunnallisessa räjähdyksessä, niin kuin muissakin vastaavissa, suurin murros tapahtuu ensin armeijassa, ja käsiteltävä aikakausi on nimenomaan roomalaisen armeijan romahduksen kausi. Alarikin ´hyökkäys Noricumiin´ tarkoittaa yksiselitteisesti hänen laumojensa alueen rosvoamista, aivan samoin kuin hänen joukkonsa ovat tehneet Moesiassa, Traakiassa, Makedoniassa, Kreikassa, Pohjois-Italiassa ja Pannoniassa. Eikä tällä uudenlaisella ruhtinaalla, muiden barbaarikollegojensa tapaan, ole mitään sitä vastaan. Heille, ”sivistyneille barbaareille”, roomalaisen kulttuurin ja sen infrastruktuurien hävittäminen ei merkitse suuriakaan. Joka tapauksessa potentiaalinen hyökkääjä väijyy pohjoisessa, eikä hän ole Alarik vaan Constantinus. Sitä paitsi on Alarikin etujen mukaista estää Constantinuksen ja Stilichon joukkojen pääsy sopimukseen, joten Alarik on ehdottomasti Stilichon puolella Constantinusta vastaan, jonka mahdollisesta goottimyönteisyydestä ei ole kokemusperustaa. Mutta Norciumin tapahtumilla Alarik osoittaa, että hän hyökkää ”keskiaikaisen ruhtinaan” tavalla, heti kun siihen on mahdollisuus. Keskiaikana, jossa nyt ollaan, sota ja rauha ovat veteen piiretty viiva, koska käytössä ovat mysteeriuskonnolliset totaalisen sodankäynnin mittavälineet, joiden sijoittaminen historialliseen todellisuuteen on ”jokaisen henkilökohtainen asia”. Tällaisessa ajattelussa vahvin on aina oikeassa. Stilichon kannalta Noricumia ryöstämällä Alarik demonstroi, että hänellä on valitettavaa ylimmälle sodanjohdolle. Alarik lähettää kiireellisenä Stilicholle Ravennaan muodollisen pyynnön Epiruksen kustannustensa takaisinmaksamisesta. Zosimus kirjoittaa: ”Näiden ylikulkujen jälkeen Alarik lähetti lähetystön Noricumista Stilichon luo pyytäen rahaa oleskelustaan Epiruksessa, jonka hän väitti olleen Stilichon suostuttelun seurausta, ja hänen (Alarikin – T.T.) Italiaan ja Noricumiin hyökkäyksen. Stilicho vastaanotti lähetystön, mutta jätti lähettiläät Ravennaan ja meni Roomaan, toivoen konsultointia keisarin ja senaatin kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä. Kun senaatti kokoontui palatsissa ja keskusteli siitä, julistetaanko sota vai ei, enemmistö äänesti sotaa. Vain Stilicho ja muutama hänen tukijansa, jotka pelkäsivät olla eri mieltä hänen kanssaan, pitivät vastakkaisen mielipiteen ja äänestivät rauhan tekemisestä Alarikin kanssa. Sodan kannalla olijat kysyivät sitten Stilicholta, miksi hän piti parempana rauhaa ja oli valmis ostamaan sen häpeäksi roomalaisten maineelle. Hän vastasi, että Alarik oli viipynyt niin kauan Epiruksessa Honoriuksen kanssa tekemänsä sopimuksen pohjalta, sotiakseen Arkadiusta vastaan ja irrottaakseen Illyricumin idästä ja liittääkseen sen länteen. Tämä olisi jo tullut tehdyksi, jos Honoriuksen lähettämät kirjeet eivät olisi saapuneet estämään hänen (Stilichon – T.T.) marssiaan itään, jonka odotuksessa Alarik oli kuluttanut niin paljon aikaan siellä. Näin sanoen Stilicho näytti kirjeen ja väitti, että Serena oli kaiken syy, koska hän toivoi sopusoinnun ylläpitämistä keisarien välillä. Kaikki ajattelivat Stilichon puhuneen järkevästi, ja senaatti äänesti, että 4 000 kultanaulaa olisi maksettava Alarikille, vaikka enemmistö äänesti näin, ei mieltymyksestään vaan, Stilichon pelosta. Niin LampadiusCXC, jalosyntyinen ja maineeltaan kuulu, joka mutisi latinaksi ”non est ista pax sed pactio servitutis”CXCI - -, pakeni lähellä olevaan kristilliseen kirkkoon heti kun senaatti oli hajotettu, koska hän pelkäsi rangaistusta suoruudestaan. Sen jälkeen kun Stilicho oli tehnyt tällä tavalla rauhan Alarikin kanssa, Stilicho aloitti paluumatkallaan CXC Hän oli ollut praefectus urbi alkuvuodesta 398. Attalus nimittää hänet myöhemmin pretoriaanien prefektiksi, siitäkin huolimatta, että tämä on liian kristitty ja barbaarien vastainen Attalukselle. CXCI Tämä on orjuuttta pikemminkin kuin rauhaa 280 Ravennaan suunnitelmiensa toteutamisen. Keisari sanoi kuitenkin, että hän halusi mennä Stilichon kanssa tarkastamaan ja onnittelemaan armeijaa, erityisesti koska niin pelottava vihollinen (Alarik – T.T.) oli tullut Italiaan. Stilicho ei sanonut tätä omasta halustaan, vaan Serenan neuvon suostuttelemana. Hän halusi keisarin olevan turvallisemmassa kaupungissa, niin että, jos Alarik rikkoisi rauhan ja hyökkäisi Rooman kimppuun, keisaria ei saataisi vangiksi: Serena oli erittäin levoton keisarin turvallisuuden puolesta, koska hänen omansa riippui tämän suojelemisesta. Vaikka Stilicho, joka keksi monta estettä keisarin matkalle, ei halunnut keisarin matkustavan Ravennaan, keisari ei antanut periksi ja piti kiinni suunnitelmastaan. Niin ollen Sarus, komppanian barbaaripäällikkö Ravennassa, nostatti kapinan lähellä kaupunkia Stilichon yllytyksestä, tarkoituksenaan, ei hallituksen syrjäyttämnen vaan, pelottaa keisari luopumaan matkastaan Ravennaan. Ja kun keisari yhä pysyi järkähtämättömänä aikomuksessaan, Justinianus, johtava asianajaja, jonka Stilicho oli valinnut keisarin avustajaksi ja neuvonantajaksi, mitä terävimmin arvasi, mistä keisarillisessa matkassa oli kyse, ja myös sen, Ticinumin sotilaiden ollessa tyytymättömiä Stilichoon,CXCII että Stilicho olisi mitä suurimmassa vaarassa, jos keisari viipyisi siellä.CXCIII Siksi Justinianus kehotti jatkuvasti Stilichoa yrittämään saada keisari luopumaan matkastaan, mutta kun Justinianus tajusi, että Stilichon sanoilla ei ollut mitään vaikutusta, hän lähti pois peloissaan siitä, että hänen läheinen tuttavuutensa Stilichon kanssa kietoisi hänet mukaan Stilichon kohtaloon.”210 Roomalaisten sotilaiden vähentäessä luottamustaan Stilichoon tämä käyttää nyt vaimonsa kautta avautuvia väyliä vaikuttaakseen keisariin. On mahdollista, että Stilicho suostuu keisarin ja alaikäisen tyttärensä häihin vasta sen jälkeen, kun Alarikin lähetystö on saapunut vaatimaan suuria rahasummia ”Alarikin uskollisena pitämiseksi”. Stilicho viittaa Serenaan senaatille ja Serena näkee vaivaa keisarin turvallisuuden takia. Samalla Stilicho ilmeisesti käyttää viimeistä korttiaan senaatissa, perinteistä valta-aristokratiaa, jolle hän on suonut verohelpotuksia, miehistöottojen vähennyksiä ja uskonnollis-ideologisten perinteiden vaalimista. Alarikin 4 000 kultanaulan vaatimus on kuitenkin sellainen summa, että senaattorit eivät enää näe Stilichon heille suomia etuja, hänen monia palveluksiaan Italialle ja samalla sen aristokratialle. Ennen kaikkea heiltä on täysin salassa Stilichon todelliset, suuren mittakaavan suunnitelmat: toisaalta lännessä barbaarihordien liikkeet ja toisaalta idässä hunnien, goottien ja roomalaisten hyökkäysvalmistelut Rooman läntisen osan tekemiseksi itään nähden taloudellisesti ja sotilaallisesti suuremmaksi, Stilichon aseman vahvistaminen kyseenalaistamattomaksi poikansa ja tyttärensä avulla. Kun Stilichon suuret suunnitelmat, jotka itse asiassa ratkaisisivat onnistuessaan barbaariongelman kokonaisuudessaan, pysyvät CXCII Ilmeisesti suuri osa heistä oli vedetty pois rajoja suojelemasta ja jätetty toimettomuuteen, samalla kun barbaaripäälliköt ja -joukot olivat etulyöntiasemassa parempine palkkoineen ja sodanjohdon suosioineen. CXCIII Keisari kävisi siis matkallaan keisarilliseen pääkaupunkiin, Ravennaan, suorittamassa joukkojen katselmuksen Ticinumissa. Samalla hän olisi nähnyt konkreettisesti ja mahdollisesti saanut sen myös kuulla, että roomalaisista koostuvat joukot olivat kääntyneet Stilichoa vastaan. Tosin Stilicho ei välttämättä ollut lainkaan tietoinen näiden joukkojen kapinahankkeista, mutta Stilicho näytti pyrkivän estämään keisarin ja näiden joukkojen keskusteluyhteyden ilman Stilichon välittäjyyttä. Ja Claudianushan nimenomaan ylistää armeijaa siitä, että se palvoo ylipäällikköään! Stilicho ei todellisuudessa näytä täysin luottavan joukkoihin, ja jos asia sanotaan hienovaraisemmin: Stilicho ei luota armeijansa barbaariosien ja roomalaisosien kitkattomaan yhteistyöhön. Ja Stilicho ei näytä luottavan roomalaisjoukkoihin, joiden luo keisari on menossa vaatimaan niitä hyökkäämään Galliaan, ei barbaarien vaan roomalaisten kimppuun. Tuskin Stilicholla on suurta luottamusta Honoriukseenkaan, ja hänen kykyynsä saada joukot innostumaan, kahden epäonnistumisen jälkeen, jälleen Galliaan hyökkäämisestä, varsinkin kun keisari on epäonnistunut Roomassa kansan ja senaatin kanssa käymässään dialogissa. Stilichosta vain hän saa niin senaatin kuin armeijankin vakuuttuneeksi. 281 piilossa, kukaan Stilichon lähipiirin ulkopuolella ei enää näe tämän kokonaisstrategiaa, jossa pyritään barbaarien vastuun lisäämisellä roomalaisen vallan piirin valtavaan kasvuun niin Germaniassa kuin hunnien alueellakin, Pustalta Mustallemerelle asti. Tässä strategiassa on yksi suuri ongelma: se on pelkkää utopiaa, se ei reagoi historiallisen todellisuuden kanssa: Germanian, hunnivallan ja roomalaisuuden yhdistäminen on anomalia: Stilichon valtapiirissä on näiden valtavien vastavoimien alla vielä lukemattomasti muita pienempiä kaaoksen vireitä niin, että Stilicho omassa valtavaksi suunnittelemassaan valtapiirissään on lopulta yhteen sovittamattomien vastavoimiensa rikkirepimä, ristiriitaisuuksien mies, jolla ei voi olla tulevaisuutta. Jos roomalainen aristokratia olisi nähnyt tämän kokonaisuuden, johon Stilicho on pyrkinyt ja edelleen pyrkii, se olisi voinut vielä tehdä jotain tämän mahdottoman kokonaisuuden roomalaisten osien pelastamiseksi. Mutta näin ei valitettavasti tapahdu, vaan nyt Constantinuksen piilottaessa Stilichon suunnitelmat lännessä ja Alarikin idässä senaattorit enää Stilichon pelosta hyväksyvät tämän rahavaatimuksen. Näin he itse asiassa kääntyvät viimeistä kokonaisvaltaista suojelijaansa vastaan, keisarin muututtua alamaisiaan suojelevasta valtioihmisestä uskonsodan johtajaksi. Senaattorit kääntyvät miestä vastaan, joka sotilas-poliittisista johtajista viimeisenä turvaa aristokratian suurvallallisia traditioita. Ihmismieli on yksinkertainen: se näkee monien vaihtoehtojen joukosta toteutuneen todellisuuden ensisijaiseksi, koska mieli on osa sitä, kaiken muun vakuuttaminen johtaa sen esittäjän ajatuksen syrjäytymiseen rauhallisen todellisuuden olemuksesta, epätoivoiseen kamppailuun ihmiselon olemassaolon rajoille. Niin käy nytkin: ”rauha” Alarikin kanssa on Stilichonuran lopullinen käännekohta, ratkaiseva todiste hänen petoksestaan. Niin kuin Orosius ja Hieronymus esittävät Stilichoa tullaan syyttämään Rooman varallisuuden käyttämisestä barbaarien yllyttämiseksi Roomaa vastaan.CXCIV Roomalaiset näkevät myöhemmin tällaiset pienet historiallisen seikat, mutta heidän silmänsä ovat liian vastaanottamattomia kyetäkseen ymmärtämään Stilichon ohjaamia valtavia valtioihmisen strategisia suunnittelumalleja, joita hän viimeisenä länsiroomalaisena käyttää. Stilichon ”Juudaksen rahat” ovat pieni operatiivinen liike hänen strategisessa kokonaissommitelmassaan. Kuitenkin hänelle käy samoin kuin niin monelle suuria linjoja liikutelleille ihmisille ennen ja jälkeen häntä: pieni naurettava yksityiskohta, joka näkyy todentuvana mahdollisuuksien summana, kaataa hänen dominionsa. Moraalisesti ajateltuna syytös Stilichoa vastaan on oikea, koska ”Stilichon rahat” ovat osa siitä valtavasta rahamäärästä, jonka tämä on syytänyt barbaarien käsiin rekrytoinneissaan ja armeijan liikkeissään. Mutta roomalaiset ovat liiaksi pieneläjiä nähdäkseen tätä rahallista solmuviivaa kokonaisuudessaan. Viiva ulottuu Gratianuksen ja Theodosianuksen vallankaappaukseen ja petokseen asti, jossa he ovat väittäneet voittaneensa barbaarivihollisena, vaikka ovatkin vain tehneet sopimukset näiden kanssa vallan jakamiseksi. Samaan solmuviivaan liittyy uskonstrategian käyminen epäsuoran strategian puitteissa, sen laajeneminen suoraksi strategiaksi ja jopa ensisijaistuminen siinä. Tähän rahaputkeen on uponnut vielä suunnattomampia summia. Ne aikaansaavat koko roomalaiset rakenteen romahtamisen. Nämä rahaputket liittyvät toisiinsa roomalaisen vallan ja vallansiirtojen käyttäessä niitä. Niistä tulee päärahoitusputkia strategisessa toiminnassa, todellisia rahakuiluja. Niissä inflaatioiden jyrkät kierteet ovat pieniä kaoottisia vireitä. Ihmiset eivät näe uusia historiallisia taloudellisia, sotilaallisia ja kulttuurellisia putkia; ne ovat strategisia, suuren mittakaavan vapaaksi päässeitä kaoottisia järjestelmänjärkytyksiä, joissa on järjestys. Niin, Machiavelli näkee ne 1 000 vuoden kuluttua, uusina historiallisina voimina, ”400-luvun alussa”: kristinuskon ja barbaarit: kirkollisen systeemin, jota ei aseteta kyseenalaiseksi, CXCIV Oros. 7.38; Hieron. Ep. 123.16 282 ja maallisen systeemin, jonka kirkonmiehet ja palkkasoturit asettavat taukoamattomalla uskonsodallaan, siis koko ajan, kyseenalaiseksi. Voidaan sanoa suuressa mittakaavassa ajateltuna, että Stilichon ajautuessa elämästään kamppailevaksi ”marginaali-ihmiseksi” hän vie marginaalisiin väreisiin valtioihmisen historiallisen elämän ja todellisuuden. Honorius on historiallisesta valtioihmisyydestä jo irronnut ja vieraantunut. Kuollessaan viimeinen suurroomalainen esikuntapäällikkö jättää yli-ihmisen, tuon valtioihmisen, virumaan marginaaliin vuosituhannen traditioissaan sekä Germanian, hunnivallan ja kristillisen vallan raastamana. Siellä valtioihminen jatkaa elämäänsä kuin värähtelevä tietokonemuistihologrammikuva virusten kaoottisessa aallokossa. Syntyneet uudet historiallisen liikkeen putket, mysteeriuskonnolliset ja raakalaiskansalliset, takaavat valtioihmisen värähtelyn pysymisen aina Machiavellin aikoihin asti paljastumatta ja siten elinvoimaisena. Stilichon viimeisinä elinkuukausina roomalaiset ei enää tiedosta häntä roomalaisen suurstrategian noudattajana, ja tällä on merkitystä. He heittävät klassisen valtioihmisen strategioineen pois, tajuamatta mitä ovat tehneet. Siitä alkaa hallitsematon roomalaisen yhteiskunnan räjähdys ja kaaos. Joka tapauksessa Alarik saa maksunsa. Stilichon kannattajat epäilevät Honoriuksen aikovan siirtää heidän johtajansa pois tehtävistään. Todennäköisemmältä vaikuttaa, että Honorius ja hänen hovinsa haluavat olla suoraan yhteydessä Alarikin asiamiesten kanssa, jotka ovat edelleen Ravennassa. Tämä suora yhteys on Stilichon pelon aiheena, mikä saa hänet yrittämään estää Honoriuksen matkaa kaikin keinoin. Maaliskuun 1. päivänä Roomaan on jo tullut raportti, että keisari Arkadius on kuollut, ja tämä tieto vahvistuu Honoriuksen lähdettyä kohti Ravennaa. Zosimus kirjoittaa: ”Samalla, kun Stilicho oli Ravennassa ja keisaria Bononiassa,CXCV Stilicho lähetetään palauttamaan järkiinsä sotilaat, jotka ovat kiistelleet keskenään matkan aikana. Siten koottuaan kapinoitsijat Stilicho sanoi, että keisari on määrännyt ei pelkästään, että heitä kuritetaan, vaan lisäksi kaikkein syyllisimmistä teloitetaan joka kymmenes. Hän sai sellaisen pelon aikaan heissä, että he kaikki puhkesivat kyyneliin, että he voittivat magisterin säälin puolelleen ja lupauksen siitä, että keisari armahtaa heidät, minkä lupauksen keisari uskollisesti täytti.CXCVI Sitten Honorius ja Stilicho kiinnittivät huomionsa julkisiin asioihin, koska Stilicho halusi mennä itään ja järjestää asiat mitä tulee Arkadiuksen poikaan, Theodosiukseen, joka oli nuori ja tarvitsi holhoojan, ja keisari Honorius aikoi itse tehdä saman matkan suorittaakseen sen, mihin pystyi, turvatakseen nuoren miehen valtakunnan. Kiusaantuneena tästä Stilicho esti keisaria tästä yrityksestä osoittamalla tälle matkan kulunkitaakan. Toiseksi Stilicho sanoi, että Constantinuksen kapina esti keisaria jättämästä Italian ja Rooman itsensä huolenpitoa. Vallananastaja oli jo ”tulvinut koko Gallian yli” ja asui Arelatessa. Lisäyksenä näihin syihin, jotka olivat riittäviä itsessään vaatimaan keisarin läsnäoloa ja huomiota, oli myös Alarkin saapuminen CXCV Ongelmallisen Ravennan matkan jälkeen Stilicho on jo palannut Ravennaan (raportoimaan Alarikin lähettiläille), ja Honorius on johtavasta sotapäälliköstään vain 70 mailin päässä. CXCVI Zosimus vihjaisee siihen, että Stilicho yllytti kapinan Bononiassa peloitellakseen Honoriusta ja korostaakseen uudelleen asemaansa välittäjänä. Mielestäni näin myös oli. Sotilaiden puhuttelu ja heidän armonanomisensa ovat luonnollisesti vain Stilichon teatteria Honoriuksen vakuuttamiseksi. Stilichohan ei saanut Honoriusta lopettamaan matkaansa ja tällä juonittelullaan Stilicho haki uskottavuutta keisarin silmissä. Tämä olikin tarpeen kun samaan aikaan Ticinumin sotilaat ovat yleisesti yhä vihamielisempiä Stilichoa kohtaan, vaikka tämä ei ollutkaan tietoinen kapinan suunnittelusta. Sekin mahdollisuus on tosin olemassa, että kyseiset sotilaat olivat Ticinumista tulleita ja kuuluivat keisarin saattueeseen, ja Stilicho sitten piti näille puhuttelun. Kolmas vaihtoehto on se, että sotilaiden välisessä kiistelyssä oli sekä Stilichon kannattajia että vastustajia, Ravennasta ja Ticinumista. Ensimmäinen vaihtoehto on todennäköisin, vaikka muutkaan eivät ole poissuljettuja, koska sotilaiden myöhemmän kapinan vakavuus tuli loppujen lopuksi Stilicholle yllätyksenä ja koitui hänen kohtalokseen. 283 valtavan barbaariarmeijan kanssa: koska Alarik oli uskoton ja petollinen barbaari, hän hyökkäisi Italiaan, jonka hän havaitsisi riisutun varusteistaan. Paras suunnitelma, Stilicho totesi, ja edullisin valtiolle olisi lähettää Alarik anastajaa vastaan, ottamalla joitain Alarikin barbaareja yhdessä roomalaisten joukkojen ja heidän upseeriensa kanssa jakamaan sota Stilichon kanssa, samaan aikaan kun hän itse keisarin käskystä menisi itään ohjekirjeiden kanssa. Keisari päätti, että Stilicho oli oikeassa kaikessa mitä hän sanoi,CXCVII ja, annettuaan Stilicholle itäiselle keisarille ja Alarikille tarkoitetut kirjeet, Honorius lähti Bononiasta. Stilicho jäi sinne, mutta ei kuitenkaan lähtenyt itään eikä pannut muitakaan suunnitelmia täytäntöön eikä edes lähettänyt mitään joukkoja Ticinumista Ravennaan tai muuallekaan, etteivät ne tapaisi keisaria matkallaan ja nostattaisi tätä johonkin toimenpiteeseen Stilichoa vastaan.”211 Ticinumin joukot ovat menettämässä luottamustaan Stilichoon, jonka valta lepää armeijan tuen varassa. Mitä Stilicho tekee? Hän selittelee kokemattomalle keisarille tekemisiään ja hakee tämän tukea ja suosituskirjeitä suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Kenraalin perussääntö, hengissä säilyminen ja valta ovat suoraan verranollisia joukkojen tukeen, näyttää unohtuneen Stilicholta. Miten ihmeessä hän jättää jättiarmeijansa eri joukot hajasijoittuneiksi toimettomuuteen ja kalastelee itselleen diplomaattista statusta tilanteessa, jossa periroomalaiset joukot, silloin vielä koulutettuina armeijan ytimenä, ovat kääntymässä häntä vastaan? Semibarbaarina Stilicho näyttää kallistuvan roomalaisen vaimonsa, Serenan, kannalle, ja pyrkii suojelemaan keisaria ja antamaan itsestään positiivisen kuvan keisarille. Tämä osoittaa, että hän pyrkii silloisen valtadynastian sisällä saattamaan tytärtään, poikaansa, vaimoaan ja itseään lähemmäksi valtaa. Hän ei halua tehdä sitä kapinalla. Kun hän ei nyt kapinalla ota valtaa itselleen, niin kapina ottaa häneltä vallan itselleen: armeijan toimettomien joukkojen keskuudessa syttyy kapina häntä vastaan, mikä merkitsee hänen menettävän armeijansa, ja siten valtansa ja henkensä. Tämä on kovin mustavalkoisesti sanottu, mutta tapahtumien kulku ei ole peruslainalaisuudeltaan sen monimutkaisempi. Kaikenlaiset yhteenpunoutuvat ja katkeavat tapahtumien säikeet saavat sen näyttämään monimutkaisemmalta. Läpitunkemattomimmassakin kaaoksessa on sisällä yksinkertainen järjestys. Tässä vaiheessa Stilicholle on tärkeää kaksi tavoittelun kohdetta Honoriuksen suosion lisäksi: saada Alarik hyökkäämään Constantinusta vastaan ja päästä matkustamaan Konstantinopoliin ja saattamaan kerralla välit kuntoon idän kanssa. Tekemistä riittäisi: Britannia, Gallia, nyt jo osa Hispaniaa pitäisi saada takaisin laillisen keisarin, Honoriuksen, valtapiiriin; Illyricum täytyisi ottaa kokonaisuudessaan länsiroomalaiseen hallintaan; idän uusi keisari olisi saatettava Stilichon holhoojuuteen ja näiden toimien seurauksena Stilichon asema nostetuksi kiistattomaksi valtatekijäksi kummankin Rooman ja koko Rooman alueella sekä ulkopuolella olevien barbaarien keskuudessa; Stilichon asema olisi varmistettava dynastisesti taatuksi hänen tyttärensä ja poikansa kautta. Käytännön tehtävien järjestelyissä ensisijalla näyttää olevan Alarikin joukkojen hyökkäyksen järjestäminen ja, tätä moni ei näe, Uldinin hyökkäyksen valmistelu itää vastaan. Miten Uldinin hyökkäyksen valmistelu itää vastaan suhteutuu Stilichon uuteen tehtävään, jossa hän pyrkii uuden keisarin, Theodosius II:n, holhoojaksi? Tässä tilanteessa Uldinin hyökkäys Tonavan yli estäisi Stilichoa toteuttamasta matkaansa ja siten suunnitelmiaan idässä. Uldin olisi saatava siirtämään hyökkäysaikeitaan ja toisaalta Alarik olisi laitettava hyökkäämään mahdollisimman nopeasti. Toisaalta Ticinumissa olevat joukot, jotka olivat taistelleet voittokkaasti sekä Alarikia että Radagaisusta vastaan, eivät voineet hyväksyä Stilichon ja Alarikin välistä rauhaa ja sopimusta. Sen perusteella Alarik oli CXCVII Bononian konferenssi päättyi siis Stilichon toivomalla tavalla. 284 tulossa toisen barbaaripäällikön, Saruksen, seuraajaksi magister militumina. Pitäisikö heidän, roomalaisten sotilaiden, alistua nyt tämän Italiaan hyökänneen barbaaripäällikön alaisuuteen ja lähteä yhdessä tämän kanssa hyökkäämään Galliaan roomalaisia joukkoja vastaan? Samaan aikaan kun Ticinumissa olevat joukot vastustavat yhä katkeroituneempina Stilichon ja tämän alipäälliköiden ratkaisuja, Constantinuksen menestys laajenee Hispaniaan. Gallian toimenpiteidensä jälkeen Constantinus antaa alikeisarin, caesarin, viitan vanhimmalle pojalleen, Constansille, ja muuttaa tämän munkista hallitsijaksi, vuonna 408, ja lähettää hänet Hispaniaan. Constantinus on innokas saavuttamaan kontrollin kaikista siellä olevista provinsseista toisaalta laajentaakseen omaa auktoriteettiään ja toisaalta tuhotakseen Honoriuksen sukulaiset (Theodosiuksen sukuhan on peräisin Hispaniasta). Constantinus pelkää, että Theodosiuksen dynastian jäsenet saattaisivat koota Hispaniassa olevista sotilaista armeijan ja hyökätä hänen kimppuunsa Pyreneiden yli. Siten, jos Honorius lähettäisi Italiasta armeijan, Constantinus olisi täysin saarroksissa ja hänet voitaisiin kukistaa. Siksi Constans menee Pyreneiden yli Hispaniaan magister Gerontiuksen kanssa ja nimittää Constantinuksen gallialaisen tukijan, Apollinariksen, pretoriaanien prefektiksi, myöhemmän Aquilinuksen isoisän, Decimius Rusticuksen, magister officiorumiksi. Sen lisäksi Constans nimittää monenlaisia poliittisia virkamiehiä ja sotilasjohtajia. Heidän avullaan Constans provosoi keisari Theodosiuksen sukulaisia, jotka ”ovat saattaneet Hispaniaa levottomaksi”. Heidän alkuhyökkäyksessään lusitanialaisten joukkojen kanssa Constansia vastaan he tulevat voitetuiksi. Sen jälkeen he pestaavat joukkoihinsa lukuisia orjia ja maanviljelijöitä (niin kuin edellä on kerrottu) ja, vaikka he saattavat Constansin suureen vaaraan, heidän vastoinkäymistensä jälkeen Constans ottaa heidät ja heidän vaimonsa vangeiksi (Galliasta tulleiden barbaarieliittijoukkojen avulla). Kun näiden miesten, Didymuksen ja Verenianuksen, veljet, Theodosiolus ja Lagodius, kuulevat tästä, ensin mainittu pakenee Italiaan ja viimeksi mainittu itään. Näiden menestysten jälkeen Constans palaa Hispaniasta Galliaan isänsä luo, ja tuo mukanaan Verenianuksen ja Didymuksen. Constans jättää siis magister Gerontiuksen ja Britanniasta tuodut joukot (siis barbaareista koostuvat Honoriaci-osastot) vartioimaan Galliasta Hispaniaan johtavaa väylää, vaikka hispanialaiset joukot pyytävät, että heille pitää uskoa tämä tehtävä niin kuin on ollut tapana ja ettei heidän maansa turvallisuutta annettaisi muukalaisten ylläpidettäväksi. Kun barbaarijoukoille kuitenkin annetaan vartiointitehtävä, jonka he täyttävät hylkäämällä varuskuntansa ja lähtemällä ryöstämään Hispanian alamaita, niin ei ole kummallista, että tämän tehtävän luovuttamisesta brittijoukoille, tästä hispanialaiset kansallistunteen loukkauksesta, tulee lopulta pääsyy Constantinuksen kukistumiseen. Tämähän on ottanut käyttöönsä Britannian ja Gallian joukkojen pääosan ja turvannut Reinin rajan, mutta Hispanian suuret varuskunnat ovat edelleen käyttämättä. Tämä kaikki osoittaa, että Stilicholla olisi ollut suuret mahdollisuudet hyödyntää Gallian, Hispanian ja Britannian joukkojaan Reinin ylittäneitä barbaareja vastaan, mutta hän ei tee mitään. Siksi ei ole käsittämätöntä, että Britannian, Gallian ja nyt Hispanian varuskunnat sanoutuvat irti uskollisuudenvalastaan Honoriukselle ja että Italiaan näiltä alueilta siirretyt ja italialaisetkin joukot vastustavat Stilichon johtamistapoja. Joka tapauksessa Constantinuksen eteen tuodut Verenianus ja Didymus teloitetaan välittömästi. Constantinus määrää Constansin takaisin Hispaniaan. Hänen kanssaan sinne lähetetään magisteriksi nimitetty kenraali Justus. Tässä vaiheessa Hispaniaan jätetty aikaisempi magister Gerontius ei hyväksy Justuksen nimitystä, vaan ryhtyy kapinaan Honoriacibarbaarijoukkojensa kanssa ja kutsuu kapinaansa vahvistamaan Galliassa olevat kaikki barbaarit.212 Gerontius ja hänen Pyreneitten barbaarivaruskuntansa varmistavat, että 285 Galliassa olevat vandaalit, alaanit ja sveevit pääsevät Galliasta johtavan väylän kautta Hispaniaan. (Kuriositeettina sanottakoon, että Tomissa Theodosiuksen erikoisjoukkoja vastaan taistellut Gerontius avaa Alarikin hordille Thermopylain Tuliportin Kreikkaan, ja nyt samanniminen mies avaa jälleen barbaareille portit uuteen maanosaan, Hispaniaan.) Stilicho, joka pakotettuna pysymään aloillaan varmistaakseen Honoriuksen tuen, ei ole aiheetta joutunut käännyttämään keisarinsa mieltä. Honoriukselle on nyt lähimpänä miehenään Olympius, keisarillisen sihteeristön johtaja, joka on velkaa uranousunsa Stilicholle. Olympius, ennen vuotta 408 magsiter scriniinä ollut mies, on kuitenkin ennen kaikkea kristitty, joka on uskollinen ainoastaan totalitaariselle kirkolleen ja sen uskonsodalle. Hovin uskonsodan johdon on tähän asti täytynyt vaieten hyväksyä Stilichon johtoasema ja pysyvä keisarillinen suosio. Nyt Stilichon vaikutusvallan alkaessa rakoilla hänen ylisuuressa ja hajanaisessa armeijassaan, hovin kristillinen puolue ja ylimmän strategian johto käyttävät heti avautuvaa tilaisuutta Stilichon kimppuun käymiseksi. He solmivat yhteyksiä Ticinumin kapinan partaalla oleviin joukkoihin ja Stilichon syrjäyttämiin upseereihin. Keisarillisen sihteeristön johtaja on avainasemassa; hänellä on consistoriumin kirjallisten ediktien, lakien ja määräysten, keisarillisen kirjeenvaihdon tarkkailijana mahdollisuus seurata vallan suunnitelmia, organisaatiota ja moraalin käyttöä, lyhyesti sanottuna keisarillista kontrollia. Olympiuksen saama apu urallaan Stilicholta ei merkitse muuta kuin tämän Rooman läntisen osan johtavan upseerin luottamuksen saavuttamisen kautta avautuvaa mahdollisuutta tuhota tämä klassinen upseeri. Kristitty virkamies Olympius ei ymmärrä Stilichon asemaa ja tämän suurien mittakaavojen liikutteluja. Olympius, taivaallisen utopian rakentaja, näkee Stilichon vihollisena, joka on tuhottava utopian rakentamisen nimissä ja edelleenkehittämiseksi. Klassisen Rooman lopulliseen kaaokseen saattaminen saa arvoisensa portinavaajan. Fanaatiko Olympius pystyy muiden klassiseen virkamiehistöön soluttautuneiden kristittyjen tuella pistämään riittävästi kapuloita perinteisen roomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rattaisiin ja saavuttamaan mysteeripiirilleen ratkaisevan voiton. Tämä on eittämätön ilosanoma Sanan levittämisen luonnonlakeja uhmaavalla tiellä. Alarikin asiamiehet lähtevät Ravennasta samoihin aikoihin kun Stilicho siirtää päämajansa Bononiaan. Stilicho on jo kertonut lähettiläille suunnitelmistaan Alarikin suhteen ja asettanut kohtauspaikan Bononiaan. Stilicholla on edessään matka Konstantinopoliin. Hän tietää, että Constantinus on anastanut kruunun ja haluaa tulla legitimisoiduksi keisariksi. Stilicho ei tiedä Olympiuksen petoksesta. Tietämättömyys on Stilicholle äärimmäisen vaarallista silloin, kun Alarikia odotetaan Bononiaan. Siellä Alarikia odottaisi hänen hartaasti tavoittelemansa magister-nimityksensä – ja tästä Alarik saisi kiittää vain Stilichoa. Tilanne on Olympiukselle mitä otollisin. Hän on menossa Honoriuksen kanssa Ticinumiin. Siellä odottaa Stilichoon kielteisesti suhtautuva armeijanosa. Siellä on Stilichon suunnitelmista sivussa olevat kenraalit. Siellä on muun muassa Sarus, joka on juuri menettänyt magisteriutensa, ja vaikka Sarus on tehnyt Stilicholle juuri palveluksen ja kapinoinut Honoriusta vastaan tämän mielen muuttamiseksi, niin hän on saanut tästä avunannostaan vain kielteisen julkisuuden. Stilicho on julkisesti uhannut Sarusta ja muita ”kapinajohtajia” rankaisulla, ”joka kymmenes teloitetaan”. Vaikka tämä performaansi on vain julkinen ele, niin sitä ei ole se, että Saruksen tilalle hyökkäykseen Constantinusta vastaan on tulossa uusi johtava magister, Saruksen verivihollinen Alarik. Käytännössä Alarikin nimitys merkitsisi Sarukselle vain yhtä asiaa, hänen tulevaisuutensa Rooman armeijassa olisi ohi, eikä hänellä ole mahdollisuutta paluuseen kansansa pariin, koska hän on Alarikin puolueen sijaan valinnut roomalaisen vastaavan. Sarus olisi tuhon oma. Joten ajatus siitä, että Stilicho olisi uhraamassa Saruksen mittakaavojensa edelleen kehittämiseksi ei ole hihasta 286 vedetty. Olympius ei suunnittele coup ďétat´ta hetkessä. Hänen on täytynyt olla yhteydessä hovin uskonnollisiin johtajiin ja Ticinumin sotapäälliköihin jo huomattavasti aikaisemmin. Salaliittolaiset saavat häneltä yksityiskohtaista tietoa. Osan senaatista täytyy olla mukana tässä suunnitelmassa. Onko piispallisen maailmanvallan tavoittelija Innocentius pappeineen ja munkkeineen tietoinen Stilichon ansaan pudottamisesta? Innocentiushan on tukenut Stilichoa idän operaatioissa vahvistaakseen asemiaan Illyricumissa, Konstantinopolissa, yleensäkin idässä ja saadakseen alkuun luostarilaitoksen myös Länsi-Roomassa. Idän poliittisen tien jouduttua umpikujaan ja Honoriuksen, hänen ideologisen ja sotilaallisen johtonsa koettua poliittisen nöyryytyksen Innocentiuksen kannalta Stilichon sotilaallinen operaatio länteen ja sitten kenties itään eivät ole niin ajankohtaisia kuin Stilichon syrjäyttämisestä avautuvat paavilliset mahdollisuudet. Stilichon syrjäyttämisellä Innocentius pääsee lännessä välittömästi toteuttamaan sen, minkä hänen ystävänsä Chrysostomus on jo tehnyt idässä, tuhoamaan klassisen pakanuuden ja ”noiden pakanoiden” kanssa toimeentulevan sotapäällikön. Näin myös lännestä poistuisi katolisen kirkon vallan ja auktoriteetin tieltä sen pahin este, keisarin menetettyä klassisen valtiomiehisyytensä, ´filosofinen kenraali´, jolla on ympärillään vahva klassinen pax Romanan piiri. Kirkon vahvaa hierarkiaa ajatellen olisi mahdotonta ajatella keisarin hovin kristillisen puolueen toimineen ilman ”imettävää naarassuttaan”, paavin istuinta. Tietenkin Innocentius tukee Olympiuksen historiallisesti näkyvää katolista ryhmää, koska Innocentius pappeineen ja munkkeineen johtaa sitä! Honoriuksen ja Stilichon Bononian konferenssi on lähtölaukaus suunnitelmien nopealle loppuunsaattamiselle. Hyökkäys on tehtävä ennen kuin Stilichon uusi Bononian konferenssi Alarikin kanssa toteutuu ja Stilicho on jälleen vahva sotapäällikkö armeijoineen, kenties vahvempi ja riippumattomampi roomalaisista kollegoistaan kuin koskaan aikaisemmin. Tämä ”barbaarisuuden voitto” on estettävä, Alarikin ja Stilichon liitto on tuhottava. Sitä katoliset vehkeilijät eivät tiedä, että samalla ”pesuveden mukana menee” Uldinin hunnien ja roomalaisten liitto. Alarikin lähetystö on juuri saapunut herransa luo kertomaan Stilichon kanssa solmitun sopimuksen tärkeät uutiset, eikä Alarik ole ehtinyt tehdä vielä lähtövalmisteluja Bononiaan, kun Olympius käyttää hyväkseen tilaisuutta olla kahden kesken keisarin kanssa. Honoriuksen saattue on etenemässä hidasta vauhtia Po-jokea ylös kohti Ticinumia. Mustaltamereltä kotoisin oleva, keisarillisessa palveluksessa huomattavalla viralla palkittu Olympius, joka on peittänyt uskonsodallisen tehtävänsä kristillisen hyveen verhoukseen, on tottunut keskustelemaan keisarin kanssa. Kristitty keisari Honorius luottaa Olympiuksen arvostettuun hyveellisyyteen ja kuuntelee tätä mielellään. Nyt Olympius, kun Stilicholla ei ole pahoja ajatuksia keisarista tai sotilaista eikä hän ole tietoinen näiden viimeisimmistä käsityksistä, alkaa lausua ´monia tappavia´CXCVIII mielipiteitä Stilichoa vastaan. Olympiuksen mukaan Stilicho suunnittelee matkaa itään punoakseen salajuonta nuoren Theodosiuksen syrjäyttämiseksi ja siirtääkseen idän omalle pojalleen, Eucheriukselle. Tämä on syntynyt vuonna 389, ja on siis roomalaisen mittapuun mukaan tullut juuri täysi-ikäiseksi.213 Yleensä todetaan, että Stilicho ei nosta poikaansa korkeaan asemaan vaan pitää vaatimatonta linjaa jälkikasvunsa aseman suhteen. Kun nähdään se, että hänen kumpikin tyttärensä on vuorollaan keisarin vaimona, hänen vaimollaan on johtava asema hovin naisten keskuudessa, hän itse on Rooman läntisen osan molempien aselajien komentaja ja mies, jonka käsitykset senaatti ja keisari ottavat ensisijaisina huomioon ja jonka ”puolue” miehittää kaikkia valtion johtavia virkoja, hänen poikansa on nuoresta iästään huolimatta tribunus et notarius, josta Stilicho suunnittelee Honoriuksen kanssakeisaria ja seuraajaa/syrjäyttäjää, niin voidaan aiheellisesti CXCVIII Zosimus tuntee Homeroksensa ((Il. 6.169). 287 kysyä, mistä historiotsijoiden käsitys Stilichon vaatimattomuudesta oikein tulee? Lisäksi Stilicho on kiistatta puolibarbaari, jonka isä oli roomalaisten palvelukseen mennyt vandaalipäällikkö ja joka suosii armeijan johtotehtävissä ja operaatioissa barbaariratsuväkeä. Stilicho rekrytoi barbaareja, antaa heille lahjoja ja rahaa, hän tekee heidän kanssaan julkisia ja salaisia sopimuksia, hänen jakaa heidän kanssaan valtaa, päättää sodasta ja rauhasta. Tämä ensimmäisen polven aristokraatti on keisarillisen dynastian kantajäseniksi kaikin keinoin pureutumaan pyrkivä, arvostaan arka mies. Eikö tällaista miestä voisi kutsua nousukkaaksi? Kyllä, hänen nousukkuutensa on tuhoaa hänen kompetenssinsa ja saavuttamansa tulokset: hän on ensin nousukas, sitten vasta pätevä ja ansioitunut. No, joka tapauksessa hänen nousukkuutensa luo otosta ja aikaansaa epäilyksen. Suuri kysymys hänen valtakaudellaan on kuulunut, kuuluu ja on kuuluva, mitä Stilicho oikein aikoo seuraavaksi tehdä. Tämä ei kerro avoimesta tavasta toimia, vaan Stilichoa ympäröivä salaperäisyys liittyy nousukkaan sulkeutuneisuuteen ja alleviivaa kantajansa itsekkyyttä. Jos tämä mies on aina oikeassa, niin ketkä sitten ovat väärässä, ja mitä tämä merkitsee? Ei tällaisen miehen kanssa voida rentoutua ja demokraattisesti jakaa mielipiteitä. Sitä paitsi hän on päästänyt Alarik käsistään jo neljä kertaa, ja solminut tämän kanssa aina jäljestäpäin Alarikin asemaa vahvistavan sopimuksen. Mitä on sellainen voittaminen, jossa voitettu osapuoli saa voittajalta tukensa ja arvonnousunsa? Se on suhteiden solmimista tasolla, jossa kumpikin näistä miehistä näyttää viihtyvän: palkkasoturiruhtinaiden välistä peliä, jossa toista ei saa tuhota. Alarik on Stilichon läheisin yhteistyökumppani, jonka merkitys kasvaa koko ajan. Sen ovat huomanneet roomalainen armeija, senaatti, kansa ja virkamiehet. Siitä Olympius kertoo nyt Honoriukselle. Olympius jatkaa matkan aikana, aina kun hänelle siunautuu mahdollisuus keskustella keisarin kanssa, Stilichon Rooman itäisen osan vallankaappaussuunnitelmien vuodatustaan. Kun keisari saattueineen saapuu Ticinumiin, Olympiuksen vierailu sairaiden sotilaiden luona on hänen tekopyhän ja ulkokultaisen hyveensä kruunaava teko. Se saa samanalaista lumousta aikaan sotilaiden keskuudessa kuin hänen aikaisemmat hyveelliset esityksensä ovat aikaansaaneet Honoriuksessa. Olympiuksen näytökset lähestyvät loppuhuipennustaan. Hänellä on kiire. Hän ei saa joutua toissijaiseen asemaan poliittisen pelin aloitteessa ja aktiivisuudessa Stilichoon nähden. Tässä on nyt armeija Stilichon kukistamista varten, ja tästä matka Stilichon päämajaan Bononiaan on huomattavasti lyhempi kuin Bononiasta Alarikin Noricumin leiriin. Neljäntenä päivänä keisari Honoriuksen saapumisesta Ticinumiin sotilaat kokoontuvat palatsiin. Keisari saapuu heidän eteensä kehottaakseen heitä sotaan vallananastaja Constantinusta vastaan. Tässä on nyt Olympiuksen valmistelema tilaisuus. Sen etenemisestä hän on yksityiskohtaisesti sopinut salaliittoon liittyneiden sotilaiden kanssa jo aikaisemmin (siis jo ennen kuin Honorius on saapunut Ticinumiin). Honoriuksen saapuminen sotilaiden eteen on merkki Ticinumin kapinallisten Stilichon vastaisen peruuttomattoman hyökkäyksen aloittamiseksi. Kun Honorius astuu sotilaiden eteen ja kukaan ei tee mitään siirtoa Stilichon vastaisen kapinan aloittamisen suhteen, niin Olympiuksen on nyökättävä sotilaille muistuttaakseen heitä siitä, mistä hän on puhunut heille yksityisesti. Tämä nyökkäys on lähtölaukaus sotilaskapinalle. Sotilaat saadaan vihdoinkin vimmastumaan. Raivoavina he tappavat Limeniuksen, entisen comes sacrarum largitionumin (vuonna 401) ja nykyisen praef. praet. Galliarumin, siis Alppien takaisten provinssien pretoriaanien prefektin, ja Chariobaudeksen, Gallian magisterin, joka on juuri pelastunut Constantinuksen joukkojen käsistä ja tullut Ticinumiin keisarin luo. Heidän kanssaan lyödään kuoliaaksi Vicentius, magister equitum, ja Salvius, comes domesticorum, pitkäaikainen Stilichon tukija, joka on palvellut jo 288 Valentinianus I:stä 360-luvun alamannisodissa. Kapina leviää ja keisari vetäytyy palatsiinsa. Jotkut hallintoviranomaiset onnistuvat pakenemaan. Sotilaat hajaantuvat kuitenkin kaikkialle kaupunkiin. He tappavat löytämänsä viranomaiset. Näitä raahataan ulos taloista, joista he ovat hakeneet turvapaikkaa. Sotilaat ryöstävät kaupungin. Kun onnettomuus on kasvanut yli parannuskeinojensa, keisari sonnustautuu lyhyeen tunikaan, ollen viitatta ja diadeemitta, ja tulee esiin keskikaupungille. Hänen onnistuu hillitä sotilaiden villiä raivoa ja vimmaa, mikä tarkoittaa sitä, että hän, pienestä pitäen holhottu veltto ja ryhditön olento, asettuu kapinoitsijoiden puolelle. Pakonsa jälkeen loputkin kiinnisaadut hallintoviranomaiset teurastetaan. Näiden joukossa ovat Naimorius, magister officiorum, Patroinus, comes sacrarum largitionum (vuodesta 401), Ursicinus, comes rerum privatarum, sekä myös kvestori Salvius, siis keisarin päätösten julistaja ja julkistaja keisarillisesta neuvostosta. Viimeksi mainittua ei pelasta tarttuminen kiinni keisarin jaloista, vaan Salvius teurastetaan siihen paikkaan. Kapina jatkuu verisenä myöhäiseen iltapäivään. Keisari livahtaa kulisseihin, pelätessään että hänen jumalaista persoonaansa vastaan saatetaan kohdistaa väkivaltaa. Villiintyneitä sotilaita ei nyt kiinnosta tämä omaan napaansa tuijottava surkea pelkuri, vaan samaan aikaan kun keisari pujahtaa piiloonsa verentahraamat sotilaat löytävät jälleen yhden Stilichon ystävän, Longinianuksen, Italian pretoriaanien prefektin, ja pistävät hänet pois päiviltä. Verenjanoon päässeiden sotilaiden hetkellisen mielenvikaisuuden uhreja eivät ole pelkästään ylemmät ja alemmat virkamiehet, vaan sotilaiden kaupungin ryöstössä kuolee vaikeasti laskettavissa oleva tavallisten ihmisten suuri joukko.214 Näin kukistuu Stilichon valitsema consistorium ja hänen Honoriuksen hovin lähipiirinsä. Näin kukistuu viimeinen ammattitaitoinen, kokemukseltaan korvaamaton klassinen keisarillinen valtionjohto. Miksi on näin? Siksi, että tämän jälkeen johtoon ei valita puhtaasti klassisen koulutuksen saaneita miehiä, koska klassista koulutusta ei enää ole. Vaikka klassisen koulutuksen saaneita miehiä olisikin vielä elossa, he ovat persona non gratoja valtionjohtoon. Nyt vihdoin lännessäkin alkaa toimia ortodoksinen keisarillinen uskonsodan neuvosto. Stilichon valtakausi etenee kohti murheellista loppuhuipennustaan tai -alennustaan, miten vain halutaan. Honorius taipuu suosikkinsa, Olympiuksen, taivuttelujen edessä. Keisari tuomitsee kuoliaaksi lyötyjen muiston. Keisari hyväksyy juhlallisesti salamurhaajien syyttömyyden ja uskollisuuden.215 Tuona coup ďétat´n menestyksellisenä päivänä, 13.8.408, Stilichon melkein kaikki tärkeimmät tukijat kuolevat. Stilichon sisäpiiristä ovat elossa enää Stilicho itse ja tämän lanko, Bathanarius, arvoltaan comes Africae. Siviilihallinnon kaikkien tärkeimpien päiden lisäksi ovat pudonneet myös Stilichon Rooman läntisen osan kahden korkea-arvoisimman ja merkityksellisimman kenraalin päät: Gallian magisterin, Chariobaudeksen, joka on juuri palannut Gallian taisteluista, ja magister equitum Vincentiuksen, joka on arvoasteikossa heti seuraava Stilichon jälkeen, sen lisäksi Vicentius on myös magister praesentalis II, joka on vastuussa keisarin yhteydessä olevasta liikkuvasta armeijasta. Jäljellä on siis miekalla tavoittamattomissa oleva lanko, Stilichon perhe ja itse Stilicho, magister peditum ja magister praesentalis I. Mitään syytettä ei nosteta Stilicho vastaan hänen barbaarien rekrytoinneistaan tai ”pro-barbaarisesta politiikastaan”. 13. päivän tapahtumat muodostavat ”konservatiivisen vallankumouksen”: kyseessä on näennäinen toimeksianto valtion ja sen keisarin suojelemiseksi ”valtavaa salaliittoa vastaan, jonka tarkoituksena on muuttaa hallintojärjestystä”. 289 Kun uutiset Ticinumin tapahtumista saatetaan Aemilian kaupungissa Bononiassa Stilichon tietoon, hän hämmentyy. Stilicho on parhaillaan odottamassa Alarikin ja tämän joukkojen saapumista. Stilicho järjestää kokouksen mukanaan olevien barbaariliittolaistensa kanssa. Stilicho pitää neuvottelun näiden kanssa siitä, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Liittolaiset edustavat hänen armeijansa eliittiyksiköitä, ilmeisesti Stilichoa kuulemassa on valioratsuväen hunni-ja alaanipäälliköt, gootit, frankit, alamannit, burgundit, vandaalit, sveevit, soturiruhtinaat kaikista merkittävistä roomalaisten liittolaiskansakunnista. Paikalla ei ole Uldin eikä Alarik, mutta heidän edustajansa ovat, ja sitten on vielä Sarus. Tämän liittokunnan on ollut tarkoitus roomalaisten joukkojen kanssa iskeä valtavana ydin- ja kaksoisvoimana länteen ja itään. Uldin on joukkoineen jo valmiusasemissa ja odottelee vain Stilichon idän suunnitelmien (siis matkan) alkamista. Alarik on lähtövalmisteluissa Stilichon luo, jotta he saattaisivat yhdessä murskata Constantinus III ja sitten palauttaa Galliaan tunkeutuneet sveevit, alaanit ja vandaalit Stilichon niille suunnitelluille paikoille (hänhän on jo siirrättänyt Pannoniassa olleet vandaalit Galliaan). Bononiassa on neljä roomalaista legioonaa, jotka Stilicholle on annettu vartiostoksi suojelemaan Stilichoa hänen matkallaan Konstantinopoliin. Stilicholla on hänen henkilökohtainen henkivartiostonsa, eliittisoturit, bucellarii, jotka ovat koottu parhaista hunnisotureista. Stilicholla on liittolaisyksikköjä, jotka hän on osittain siirtämässä Alarikin käytettäväksi Galliaan. Sitten Stilicholla on vielä Saruksen alaisuudessa olevat barbaarit. Ongelmana on se, että loppuosat hänen armeijastaan ovat joko matkalla Ticinumiin, Ravennassa tai lastattu laivoihin Dalmatiaan siirrettäväksi tai on jo osittain Dalmatiassa. Kyseessä ei ole yhteenkerätty voittamaton nyrkki, joka on siihen asti voittanut kaikki vastustajansa. Kyseessä on koheesiossa oleva armeija, joka on etenemässä suunnitelluille paikoilleen länteen ja itään hyökkäystä varten. Yhtäkkiä näiden liikkeiden selustassa, lähellä Stilichon päämajaa, syttyy kapina, jonka voima on vain noin 70 mailin päässä Stilichosta ja jonka suhteen Stilichon Bononian voimat ovat alivoimaisia. Stilichon ongelman ytimenä on se, miten hyökkäyksenlähtöasemiin siirtyvät joukot käännettäisiin toteuttamaan vastavallankumous-suunnitelmaa. Stilichon ja barbaariliittolaisten kokouksessa pohditaan seuraavaa: Kokouksen osanottajat ovat samaa mieltä siitä, että jos keisari on surmattu, mikä oli yhä epävarmaa, kaikki barbaariliittolaiset kävisivät heti roomalaisten sotilaiden kimppuun ja antaisivat siten kaikille muille opetuksen. Jos keisari oli turvassa, vaikka hallintoviranomaiset olisivatkin surmattu, silloin vain kapinaankiihottajia olisi rankaistava. Tässä ovat Stilichon ja hänen barbaariensa päätökset. Mutta kun he havaitsevat, ettei mitään loukkausta oltu tehty keisaria kohtaan, Stilicho päättää olla etenemättä pitemmälle sotilaiden rankaisemisessa ja palata Ravennaan. Otettuaan huomioon, kuinka paljon roomalaisia sotilaita on ja ettei hänestä keisarin mielipiteeseen pitäisi luottaa, näistä asianhaaroista käsin Stilicho ajattelee, ettei ollut oikein eikä turvallista päästää barbaareja hyökkäämään Rooman armeijan kimppuun. Stilicho on nyt ymmällään, koska hänen barbaarinsa haluavat toimia heidän aikaisemman päätöksensä mukaisesti ja he kehottavat häntä luopumaan myöhemmästä mielipiteestään olla hyökkäämättä roomalaisten sotilaiden kimppuun. Kun he eivät kuitenkaan onnistu muuttamaan Stilichon mielipidettä, he päättävät odottaa siihen asti kunnes keisari olisi ilmaiseva selvemmin mielipiteensä Stilichosta.216 Miksi Stilicho on hämillään? Hänessä on kaksi puolta. Ne ovat hänessä yhdistävänä tekijänä. Nyt hänen on tehtävä valinta niiden väliltä. Hänen isänsä on vandaalipäällikkö, kenraali, ja hänen äitinsä roomatar. Onko se näin yksinkertaista? On. Yksinkertaisesta tekijästä asiat alkavat monimutkaistua, ja muodostavat kompleksisen olion – joka on sisimmiltään loppujen 290 lopuksi aina yksinkertainen. Pateettisesti voidaan maalailla, että Stilicho on Augustinusta enemmän antiikin ja keskiajan sillanrakentaja, koska ensin mainittu pyrkii saattamaan yhteen barbaarien terveellisen eteenpäinpyrkimisen ja roomalaisen kulttuurisen elämäntavan. Isänsä puolen perinnön takia hän ei ole hylännyt henkilökohtaisen yrittämisen jaloa kilpaa eikä toisaalta äitinsä puolelta saamansa perimän takia voi hylätä roomalaista kasvatusta ja käyttäytymistä. Hän haluaa nähdä barbaarit niin kuin itsensä roomalaista elämäntapaa suojelevina ja turvaavina sotilaina. Barbaarit eivät saa hävittää Rooman identiteettiä, koska se on hänen äitinsä, vaimonsa ja dynastian, jonka osaksi hän on tullut, kannalta ensiarvoista. Theodosiuksen ajatus konkretisoituu Stilichossa: ohjataan Germania ja barbaricum Rooman syliin, annetaan heille kulttuurin suola ja he tarjoavat kiitokseksi meille aseidensa suojan. Roomalainen kulttuuri voittaa vastustajansa, jotka kääntävät, tämän kulttuurin hedelmistä nautittuaan, aseensa tämän kulttuurin tietämättömiä vihollisia vastaan. Näin Stilicho avaa Germaanialle ja Sarmatialle Rooman ovet, ja on todellisuudessa se henkilö, joka madaltaa siihen astisen ylittämättömän kulttuurikynnyksen sekä antaa sukupolvensa ja lukuisien seuraavien sukupolven barbaareille mahdollisuuden nauttia Rooman kulttuurin perinnöstä. Eurooppa, niin kuin me tajuamme sen nykyisin, alkaa muodostua Stilichon rakentaman rauhallisen rinnakkaiselon ideaalin perustasta, ja kiitos Stilichon tämä uuden Euroopan muodostuminen ei ole sen rajumpi, ristiriitaisempi ja tuhoavampi. Hän on mies, joka on ottanut ensimmäisenä askelen kohti tätä korkeamman asteen Euroopan tiedostamisen kehystä. Hän on meidän romanioidemme ja gothioidemme yhdistämisen ja kulttuurisympioosin muistin esilletuoja, ei väkinäisine, pakotettuine ajastusrakennelmineen vaan verenperintönsä pohjalta. Valitettavasti vain tämä patetia ei ole totta. Kirkko on mahdollistanut Rooman ja barbarian välisen kynnyksen madaltumisen ja askeleen ottamisen barbarian puolelta Roomaan, yhä helpommin ja kevyemmin perustein. Kuitenkaan Rooman maaperälle saapuva barbaari ei nyt kohtaakaan suvaitsevaisuuden ja tietotaidon suurta punosta, joka ”poistaa barbaarien näädännahan ja lampaantaljan ja pukee heidät valtiomuodostamisen toogaan ja silkkiin”. He kohtaavat totalitaarisen järjestelmän, joka vähentää koulutustaan, markkinoitaan, julkisia palveluita ja hakee yhteiskunnallisiin epäkohtiin ratkaisuja mysteeriuskonnollisesta pelastuksesta. He kohtaavat kummallisen yhteiskunnan, joka vähentää yksityistä ja julkista hyvinvointia voidakseen rakentaa mysteeriuskonnollista utopiaa kirkkoineen, luostareineen, munkkeineen, nunnineen, pyhiinvaeltajineen, marttyyreineen, pyhimyksineen, näkyineen ja ihmeineen. Kirkollisessa muodossaan vapaaajan elämän gladiaattorinäytösten ja sirkushuvien siirtyminen arkielämään takaa näille rajan ylittäneille barbaareille uusia, suuremmoisempia, verisempiä ja kauhuntäyteisempiä barbaarielämyksiä kuin he ovat koskaan saattaneet kuvitella saavuttavansa perinteisillä barbaarivyöhykkeillään. Nyt käydään totaalisella sodalla kerettiläisten ja pakanoiden kimppuun. Rooman rajat ylittäessään barbaarit täyttyvät rappioroomalaisuuden suurimmasta saavutuksesta, mysteeriuskonnollisesta kärsimysnäytelmästä, jossa komedialliset ja traagiset ainekset ovat saavuttaneet eeppisen kaaoksen mittasuhteet. Rooman rajat ylitettyään he eivät olekaan Rooman valtakunnassa vaan utopian rakentamisen oudossa maisemassa, jossa kirkollisia valtiosuhteita ei saa loukata, mutta jotka eivät kuitenkaan ole maallisesti olemassa. Barbaaripäälliköt havaitsevat yhäkkiä olevansa utopian valtakunnan maallisen rakentamisen palkkasotureita, joilla on oikeus pystyttää omia maallisia valtakuntiaan, jos he vain myöntävät tämän utopian olemassaolon ja olemassaolonsa sen sisällä. Kun he rakentavat utopian palvomisen rituaalit ja seremoniat utopian rakentamisen jatkumo traditiossa on täytetty, ja he ovat osallisina utopian rakentamisessa. Tässä utopiassa Rooman valtakunta on ollut 291 viimeinen maallinen valtakunta ennen tämän utopian tuloa. Siis, jos Rooman valtakunnan rajoja ylittävät barbaarit eivät tätä myönnä vaan perustavat utopiasta riippumattomia valtakuntia, niin heidät tuhotaan. Taas, jos he myöntävät utopian olemassaolon, heistä tulee ruhtinaita, jotka saattavat johdattaa kansansa luvattuun maahan. Alarik ja hänen goottinsa ovat ensimmäisiä utopian myöntäviä barbaareja, jotka perivät viimeisen valtakunnan, ennen jumalan kaupunkia, maan. Alarik on aluksi diokeesinsa dux, jonka itsehallinnosta nousee esiin muista maallisista valloista riippumaton ruhtinas, ja duxista alkaa lainsäädännön uudistamisen myötä kuoriutua esiin rex. Nämä uudet barbaarikansat ottavat haltuunsa utopiassa viimeisen maallisen maailmanvallan, Rooman, kaupungit ja villat. Näistä uusista kristityistä ruhtinaista tulee noita keskijan draculoita, rappiokartanoissa ja -linnoissa eläviä tyranneja ja hirmuhallitsijoita, jotka oikeuttavat valtansa uskollaan ja tuomiensa kansalaistensa voimalla, keskiaikaisella vallan symboleilla, miekalla ja kynällä. Heidän hallitussuvuistaan ja -dynastioistaan syntyy annaaleja, kronikoita, sankaritaruja, satuja, kauhukertomuksia ja lopulta jokamiehen seikkailukertomuksia, joista vasta Cervantesin kaltaiset miehet tekevät lopun karikatyyreillään. Tässä moraalisessa suossa, antiikin moraliteetin jouduttua pois virkamiehiltä, sotilailta ja kansalta, suvaitsevaisine uskontoineen, vallitsee kaaos, jossa on mysteeriuskonnolinen järjestys. Siksi Stilicho ei ole mies, joka avaa barbaareille portit roomalaisen kulttuurin lähteille, vaan mies, joka avaa barbaareille portit roomalaisen rappiokulttuurin lähteille. Näillä lähteillä barbaarit ja rappiokulttuuri saavat voimansa ja synnyttävät synkän uuden järjestyksen. Vasta barbaarien tulon jälkeen suvaitsevainen roomalainen kulttuuri on voitettu ja roomalainen rappiokulttuuri saa identiteetin ja ensimmäiset rappiokulttuuriset asukkaansa. Se, että rappiokulttuuri kantaa utopista nimikettään, hämää monet, ja se, että tällä kulttuurilla on suuressa määrin toiset asukkaat uusine identiteetteineen, pettää vielä useammat. Kuitenkin tästä rappioroomalaisuudesta päästään vasta sitten eroon, kun nämä uudet/uudelleen koulutetut asukkaat hylkäävät utopiansa. Mielenkiintoista tässä uudessa järjestyksessä on se, että vaikka se on kaikkien ajatuksissa, sitä ei todellisuudessa ole missään luonnon laissa. Samaa voidaan sanoa sen impetuksenkin suhteen: Stilicho noudattaa uuden järjestyksen keisarin ajatuksia ja odottaa keisarin ajatuksia uudesta järjestyksestä. Stilicho ja hänen jälkeensä keskiajan parhaat ruhtinaat odottavat näitä uuden järjestyksen ajatuksia, mutta niitä ei löydy mistään. Sen sijaan nämä odottajat kokevat jotain aivan muuta. Heitä syytetään uuden järjestyksen epäilyksenalaiseksi pistämisestä ja pettämisestä, ja heidät tuomitaan, ja vain siksi, että he ovat erehtyneet vaatimaan ajatuksien esilletuomista siitä, mistä ei ole ollut, ei ole eikä ole oleva mitään ajatuksia. Maallisen todellisuuden väheksyminen utopian rinnalla on suurinta tuulen tupien rakentamista. Utopian arkkitehdit ja rakennusmestarit ovat historian suurimpia väkivallantekijöitä. He tekevät tupiaan keskelle ihmisten arkipäivää, josta he nauttivat, sitä sekoittamalla, henkisen ja maallisen ravintonsa. Stilicho on hämmästynyt, koska hän ei ymmärrä keisariaan, jota sekä hän että hänen vaimonsa ovat tukeneet. Hän on pyrkinyt kasvattamaan läntisen keisariuden roolia ja merkitystä, ja saamaan otetta keisarin henkilöön, vaimonsa, tyttärensä, itsensä ja epäsuorasti poikansakin kautta. Todellisuudessa mitään otetta ei ole saatavissa, koska perinteistä valtioihmistä ei enää ole. On vain kristitty keisari, joka on kylläkin edelleen vallan kahvassa, mutta hän ei ole siellä maallisen vallan ja mittakaavojen liikuttelijana, vaan perinteisen vallan ruostuttavana utopian rakentajana. Tältä pseudotieteelliseltä fanaatikolta, aikansa adiktiopotilaalta, viimeisellä klassisella sotapäälliköllä, joka järjestelee strategisia mittakaavoja ja joukkojen liikkeitä, ei ole mitään saatavaa. ”Pikkukeisarillisella tyypillä” on ympärillään kuitenkin valtavat klassiset kulissit ja traditionaaliset rakenteet, niin että Stilicho, nousukas, näistä 292 rakenteista ja kulisseista ihastuksissaan, putoaa ansaan. Hän uskoo näissä kulisseissa olevaan keskipisteeseen, keisariin. Mutta ´keisari-keisarius´ on unissakävelijä ja ihmisten elämän ulkopuolinen tarkastelija. Hänen kauttaan tulevat ja menevät hänen asiat tulevat ja menevät hänen ohitseen tai lävitseen sellaisinaan, vieden oman vaikutuksensa mukanaan. Näin, kun Stilicho odottaa keisarinsa näkemystä kapina-asiasta, hänen pitäisi odottaa kapinallisten näkemystä kapinasta. Stilicho odottaa Alarikin saapumista ja toisaalta hän odottaa keisarin esitystä, jotta hän tietäisi, pitäisikö hänen lopettaa joukkojen keskittäminen kohti hyökkäystä Constantinusta vastaan, ja aloittaa kenties jokin sivuoperaatio kapinallisia vastaan. Stilicholla on käytettävissään vielä periaatteessa valtava armeija. Sen roomalaiset osat käsittävät satoja tuhansia miehiä. Liittolaisten määrä ei kuitenkaan ole pienempi. Kun liittolaiset ehdottavat roomalaisten sotilaiden kimppuun käymistä, se merkitsisi käytännössä Stilichon vihollisten lisääntymistä. Silloin Stilicho ei sotisi pelkästään Constantinusta vastaan, vaan hän sotisi Italiassa olevia roomalaisia sotilaita vastaan, joiden johdossa pahimmassa tapauksessa olisi laillisen keisarin auktoriteetti. Stilichoa vastassa olisi, jos hän asettaisi vielä uuden keisarin, kahden vastakeisarin joukot, Galliassa olevat barbaarit sekä Rooman itäisen osan voimat. Tämä kaikki vain sillä edellytyksellä, että Uldin ja Alarik pysyisivät hänen puolellaan. Kuitenkin tämäkin vaihtoehto olisi parempi kuin olla tekemättä mitään, koska silloin pahimpien skenaarioiden lisäksi olisi odotettavissa omien liittolaisten joukkojen hajoaminen ja pahimmassa tapauksessa ryhtyminen vastustamaan Stilichoa. Hän toimii kuitenkin niin kuin tässä tilanteessa ei pitäisi toimia: hän pitää neuvottelun liittolaisten kanssa, jolloin se tulkitaan sodanvalmisteluksi roomalaisia vastaan; hän tuomitsee kapinoitsijat, mutta ei tee heille ja tilanteelle mitään, jolloin he voivat jatkaa Stilichon vastaista työtään; hän antaa liittolaistensa jäädä odottelemaan, jolloin vaara liittouman hajoamisesta kasvaa hetki hetkeltä; hän jättää esikuntansa, joukkonsa ja kiiruhtaa roomalaisia sotilaita täynnä olevaan Ravennaan, jolloin hän on ilman armeijaa ja altis kaikenlaisille attentaateille; hän ei pyri ottamaan yhteyttä johtaviin roomalaisiin viranomaisiin eikä keisariin, jolloin hänen toimensa vaikuttavat epäilyttäviltä tai jopa toivottomilta. Tässä Stilichon kannalta murheellisessa tilanteessa hänen toivonsa lepää Alarikin varassa. Ja tämä tekijä saa aikaan seuraavan kapinallisen siirron Stilichoa vastaan. Sarus, Alarikin vihamies, päättää toimia ennen kuin Alarikin apu saapuu, ja näin ollen ennen kuin hänen omasta asemastaan tulee mitä uhatuin. Sarusta pidetään liittolaisten joukossa lujuudeltaan ja maineeltaan kaikkein erinomaisimpana. Tosin tähän saattaa vaikuttaa se, että hän on Uldinin kanssa voittanut Radagaisuksen joukot, ja saanut ilmeisesti huomattavan osan 12 000 antautuneesta sotapäällikön joukosta, miehineen, alaisekseen. Sarusta rasittaa hänen kiistämätön tappionsa Constantinuksen kenraaleja vastaan, mutta hänellä on edellään käytössään huomattavia barbaarivoimia, vaikka hän on menettänyt päämagisterin asemansa. Kun Stilicho on valinnut Alarikin Constantinuksen vastaisen kampanjan päälliköksi, tämän nimenomaisen tehtävän magisteriksi, niin, jos tämä nimitys toteutuisi, Alarikilla olisi käytössään Rooman läntisen osan päävoimat. Tämä merkitsisi käytännössä Saruksen uran loppua, koska he ovat olleet jo niin kauan verivihollisia keskenään. Tässä tilanteessa, kun Stilicho on mennyt Ravennaan, Sarus nousee kapinaan. Hän käy miehineen Ravennaan matkalla olevan Stilichon henkivartioston kimppuun. Sarus miehineen tapaa Stilichon bucellariisoturit, eliittihunnit, joista osa on jo reilusti yli vuosikymmenen seurannut herraansa (tämä vartiosto on saanut täydennystä Uldinin hunneistakin). Sarus joukkoineen ei haasta näitä miehiä päivänvalossa, vaan käy heidän kimppuunsa yön pimeydessä, kun he nukkuvat. Sarus tapattaa vastarintaa tekemättömät nukkujat. Se, että hän saattaan näin tehdä, on osoitus siitä, 293 etteivät Stilichon eliittisoturit odota mitään tällaista pitkäaikaisten barbaariliittolaisten taholta. Sarus miehineen saa haltuunsa Stilichon kuormastosaattueen. Sitten Sarus vetäytyy telttaansa odottamaan tapahtumien kehitystä.217 Tämä ei ole niinkään osoitus goottien vihasta Stilichoa kohtaan kuin heidän elintilataistelustaan: heti kun he kokevat asemansa uhatuksi, he käyvät uhkaajansa heikon kohdan kimppuun, eikä jonkun kimppuun käymiseksi tarvita muuta syytä, kuin se, että he ovat löytäneet tämän heikon kohdan. Barbaariliittolaistensa keskellä empivä Stilicho alkaa olla yhä enemmän susilauman ympäröimänä. Joka hetki hänen toimettomuudestaan syö hänen uskottavuuttaan ja paljastaa liittolaisille lisää hänen heikkoja kohtiaan. Vastauksena Saruksen tekoon Stilicho pahentaa vielä asemaansa roomalaisten vastustajiensa silmissä kehottaessaan Italian kaupunkeja pitämään barbaariliittolaisten perheet panttivankeina. Stilichon asema paranee barbaariliittolaisiin nähden, sillä edellytyksellä, että heidät kaikki saatetaan asettaa saruksiksi. Muille barbaariliittolaisille, lojaaleille ja etenkin vähemmän lojaaleille, Stilichon päätös on yhteenkuuluvuutta hajotttava tekijä. Sitä paitsi, jos Stilicho luulee näin parantavansa asemiaan keisarin ja roomalaisten silmissä, niin hän on kyllä auttamattomasti jäljessä kapinallisia tilannetajussa. Juuri sen verran, kun Stilichoa tottelevat kaupungien sotilaat sulkevat portteja, Stilichon takana olevan liittoutuman roomalaisten ja barbaarien yhteistyö takeltelee. Stilicho julkaisee heti paikalla määräykset, että vaimojensa ja lastensa luokse palaamassa olevia barbaareja ei saa päästää kaupunkeihin, joissa heidän sukulaisensa ja heimolaisensa on majoitettu.218 Kun suuren barbaariliittolaiskokouksen jälkeen monet barbaarit ovat päättäneet palata odottamaan tilanteen kehittymistä perheidensä luo läheisiin kaupunkeihin, niin Stilichon määräyksellä on suuri hajottava voima. Stilichohan on suorituttanut vähän aikaisemmin järjestetyissä oikeudenkäyntijärjestyksissä ja -menettelytavoissa hyväksytyt majoituspaikkaesitykset. Vuonna 407 julkaistussa ediktissä on täytynyt olla proseduurin linjauksista perusyhteisymmärrys ja tarve selventää ja tarkentaa majoitusjärjestelyjä, silloin juuri sattuneiden tapahtumien johdosta, jotka todistavat markkinoiden lisäystä joukkojen liikkeissä juuri samalla hetkellä, kun talous on kääntymässä äreän hallitsemattomaksi. Codex Theodosianuksessa on säilynyt seuraava 6.2.398 Arkadiuksen ja Honoriuksen virastojen päällikkö Hostiukselle antama edikti: ”Kaikissa kaupungeissa, joissa Me olemme, tai joissa keisarillista palvelusta suorittavat henkilöt oleskelevat, Me poistamme kaikki vääryydet majoitettujen viranomaisten ja majoitettujen henkilöiden osalta. ⅓ talosta on osoitettava majoitetuille henkilölle, ja omistajalla on käytössään ⅔ talostaan omanaan täydellä luottamuksella ja varmuudella, sillä lisäyksellä, että, kun talo on näin jaettu kolmeen osaan, omistajalla on oltava ensimmäinen mahdollisuus valita oma osuutensa, ja majoitettu henkilö on saava käyttöönsä minkä tahansa osan hän haluaa, toisena, kun taas kolmas osa on annettava omistajalle. - - Verstaat, jotka on osoitettu kaupalle, ei ole liitettävä edellä mainittuun jakoon. - Mutta jos sotilashenkilöllä ei ole tallia kolmannessa osassa taloa, niin kuin joskus tapahtuu, niin tallitila on osoitettava työpajoista, ellei omistaja ole pystyvä varustamaan sitä jollain muulla keinoin - -. Määräämme, että illustrious-henkilöille ei osoiteta yhtä kolmasosaa vaan puolet talosta, pakollisen majoituksen oikeutuksella, - - toisella on oltava etuoikeus valintaan. Tämä määräys on oleva täysin pätevä ja sitova ikuisesti.” Keisarit määräävät lopuksi, että tätä määräystä rikkovan illustrious-henkilön on maksettava rangaistuksena 30 kultanaulaa keisarilliseen rahastoon ja muilta, siis alemmilta henkilöiltä, on riistettävä heidän asemansa keisarillisessa palveluksessa.219 W. Goffartin löytö (v. 1980) saman määräyksen vuoden 407 tulkinnasta on aiheuttanut mielipiteitä jakavan keskustelun, jossa muun muassa Burns esittää käsityksenään, ettei tämä tulkinta pysynyt muuttumattomana 294 seuraavina vuosisatoina.220 Mielestäni tällainen väite on mitä asiaa kiertävin. Miksi luoda katse, johonkin satojen vuosien päähän, ja yrittää jäljittää tässä esitettyä majoituskäytäntöä? Tarkinta on kääntyä arkeologisten todisteiden puoleen ja todeta tämän käytännön aikaansaama valtava tuho. Niin kuin tämän teossarjan neljännessä osassa todetaan, niin kristillisten muutosten lisäksi roomalaisessa rakennustaiteessa tapahtuu toinen ratkaiseva romahdus: barbaariasumukset tulevat jäädäkseen kaupunkeihin, talojen jakoineen, hökkelikylineen, kaatopaikkoineen, talleineen, takapihan hautuumaineen, savi- ja maapohjaisine taloineen, viemärien käytön lakkauttamisineen jne. Vuoden 407 markkinoiden lisäys joukkojen valtavan liikkeen johdosta Italiaan aikaansaa talouden romahtamisen perustan, koska nämä satojen ja taas satojen tuhansien joukkojen siirrot Italiaan eivät käsitä pelkästään näitä satoja tuhansia sotilaita vaan heidän maanmiehensä, joten kysymyksessä on ainakin samansuuruisesta väestöliikkeestä kuin Valensin aikana vuonna 376 Moesiaan. Stilichon barbaariliittolaisten majoittaminen Italiaan ei siis tarkoita pelkästään sotilaita vaan heidän perheitään, jopa sukulaisten sukulaisiaan. Näille annetaan tilat kaupunkien taloista, ja näitä kaupunkeja on ympäri Italiaa, etenkin Pohjois-Italiassa, rikkaimmalla vyöhykkeellä. Näiden barbaarien lisäksi tulevat vielä rajoilta kutsutut roomalaiset legioonat. Italia on nyt täynnä sotilaita. Näiden sotilaiden ja heidän perheidensä majoittamisella on katastrofaaliset seuraukset taloudelle. Kysyntä lisääntyy valtavasti, mutta maksajien määrä ei. Armeijan tarvikkeiden, tuotteiden ja elintarvikkeiden tarve nousee ennätyslukemiin, mutta tuottajat pysyvät samoina, mahdollisten barbaarien maanviljeliöiden lisäyksellä. Armeijan tuotannon kasvu sotaa varten ei sellaisenaan lisää markkinoiden arvoa ja tuottajien voittoja, myös armeijan täytyy saavuttaa voittoja. Tästä tilanteesta, jossa Italian armeija on valtavimmillaan ja sinne on lisäksi keskitetty liittolaisten joukot, historioitsijat mainitsemat Ticinumin roomalaiset joukot, noin 30 000 miestä, ja Stilichon Radagaisukselta rekrytoimat 12 000 päällikköä. Lisäksi historioitsijat korostavat Stilichon olevan koko ajan kroonisessa joukkojen puutteessa. Mielestäni nämä ovat käsittämättömiä väitteitä lähteiden, esimerkiksi Notitia Dignitatumin, ja arkeologisten todisteiden perusteella. Italia suorastaan pursuaa erilaisia joukkoja. Näitä on monia satojatuhansia miehiä, sekä sen lisäksi heidän perheenjäsenensä. Nyt Pohjois-Italian sydänmailla on tapahtumassa sama kehitys kuin on tapahtunut Balkanilla, esimerkiksi Moesiassa, Pannoniassa ja osittain Noricumissa: varuskunnat ja linnakkeet täyttyvät barbaarijoukoista, näiden lisäksi niihin ja niiden ympäristöön hakeutuu barbaariväestöä. Näitä majoitetaan myös muihin kaupunkeihin. Näistä ajoista lähtien Italiassa on Rooman läntisen osan loppuun sekä pitkälle goottisotiin ja langobardien maahanhyökkäykseen asti valtavia joukkokeskittymiä, jotka muuttuvat koko ajan yhä barbaarisemmiksi, ainekseltaan ja toimiltaan. Burns tähyää vuosisatojen yli eikä löydä jatkuvuutta vuoden 407 majoitusediktille. Tälle määräykselle, joka on jatkumo vuoden 398 vastaavalle, löytyy kuitenkin vahva jatkumo arkeologisten kaivausten perusteella. 300-luvun lopusta ja varsinkin 400-luvun ensimmäisen vuosikymmen lopusta lähtien roomalainen urbaani- ja maaseutumaisema alkavat muuttua kristillisen kontekstin lisäksi barbaarisemmiksi. Aluksi kehitys on samanlainen kuin Pannoniassa, Moesiassa ja Noricumissa, joissa varuskunnista ja niiden hautuumailta alkaa löytyä yhä enemmän eri barbaarikansallisuuksien esineistöä, sitten taloja kaupungeissa ja maaseudulla aletaan jakaa. Erityisen mielenkiintoisena piirteenä on se, että villat menettävät paitsi klassisen arkkitehtuuri-identiteettinsä (ne alkavat saada seuraajansa, feodaalitilan, luonnetta) niiden tiloja aletaan nyt jakaa. Uusista työkollektiiveista on selkeä näyttö aina Sisiliaa myöten. Samalla varikot ja työpajat elävät kultakauttaan, samoin kuin alttarikomeroiden, kirkkojen ja luostarien rakentaminen. Kaupungit 295 saavat uudet citadellinsa ja muurinsa. Samoin urbaanialueilla domuksien ja insuloiden tiloja aletaan jakaa, amfiteatterit ja teatterit saavat sisuksiinsa hökkelikyliä, samoin kuin forumit, jos ne eivät muutu varikoiksi ja sulatus- ja kuivatusuunien pesäpaikoiksi. Tälle aikakaudelle on tyypillistä muurien ulkopuolisten hautuumaiden, katakombien, käytön lakkauttaminen, samalla insuloiden käyttäminen näyttää romahdusmaisesti vähenevän. Stilichon päätöksillä roomalaiset ovat nyt ottaneet myös kulttuurinsa sydänmailla Italiassa barbaarit in- ja eksteriööreihinsä. Samalla he ovat tuoneet maaseudun uudelleen kaupunkeihinsa, mikä merkitsee maaseudun ja urbaaniasutuksen kynnyksen osittaista tai kokonaisvaltaista poistumista, mikä tarkoittaa urbaanisen elämäntyylin romahtamista kaikkine alemman tason markkinoineen, ajanviettoalueineen, huvilakulttuureineen, lähiöineen ja laitakaupunkeineen. Moesiassa roomalaisväestö alkaa paeta alueilta ja rahapajat lakkauttavat toimintansa, mutta barbaarien poistuttua alueelta sen roomalainen elämäntapa elpyy. Rooman läntisen ja itäisen osan raja-alueella, Pannoniassa, barbarisoitumiskehitys on sen sijaan lopullista. Sama muutosprosessi toistaa nyt itseään Italiassa. Tällä kehityksellä on aivan samanlaiset piirteet kuin Pannonian vastaavalla: eri kansallisuuksien käyttötavarat muuttuvat kansallisuuksien asuintavaroiksi ja asumistavoiksi, tieverkostojen varrella olevat villat, jotka ovat urbaanielämän muodostumisen olemuksellinen ydin, kadottavat identiteettinsä ja häviävät, ja samalla häviävät urbaaniset lähtökohdat, ja urbaanielämä harvenee ja suurista osista katoaa. Tämä merkitsee tie- ja villaverkostojen katoamista, markkinoiden häviötä, hydrologistiikan ja muiden korkeakulttuuristen infrastruktuurien poistumista. Kirkollinen strategisille paikoille tunkeva ”korkeakulttuuri” varmistaa sen, että nämä aikaisemmin paikalliset ja lyhytaikaiset katastrofit, jotka on pystytty korjaamaan, eivät ole parannettavissa, vaan niistä tulee kroonisia kulttuurimiljöön muuttuessa luonnonlakeja noudattavasta hyvinvointiyhteiskunnasta utopian rakentamiseksi maallisten palkkasoturiruhtinaiden ja heidän kansojensa vallanpidon mandaatilla. Tämä kaikki merkitsee sitä, että vuonna 407 Italian täyttyessä roomalaisten sotilaiden lisäksi barbaarivastaavista, ja näiden perheistä, juuri sillä hetkellä talous joutuu lopulliseen syöksykierteeseen. Kuluttajia on nyt valtavasti enemmän kuin aikaisemmin, mutta nämä sadattuhannet tulokkaat ovat vain kuluttajia, jotka eivät maksa kulutustaan vastaavaa hintaa. Italian roomalainen yhteiskunta ei kestä korkeakultturina heidän ylläpitämistään, vaan alkaa voimakkaasti taantua. Talous jatkaa kroonisessa syöksykierteessään eikä markkinoilla ilmene mitään uutta syklistä nousua. Tämä kehitys alkaa samalla hetkellä kun Italiaan majoitetaan nämä uudet valtavat barbaariliittolaisten joukot ja heidän sukulaisensa. Mikä ilmiselvempää, Italiaan sijoitetut barbaariliittolaisten sotilaat ja sukulaiset eivät olekaan enää halukkaita lähtemään sotimaan jonnekin muualle ja siten siirtymään elätettäväksi johonkin taloudellista köyhempään valtakunnan osaan (Ticinumin roomalaiset sotilaatkaan eivät lämpene Honoriuksen ehdotukselle hyökätä Galliaan, roomalaisia ja barbaareja vastaan). Italia saa Stilichon aikana pysyvät barbaarijoukot ja heidän perheensä, jotka varjelevat etuoikeuksiaan Italiassa, eivätkä missään muualla. Huippuesimerkkeinä näistä ovat sitten ensimmäiset barbaariset Italian kuninkaat, ruhtinaiden ruhtinaat, jotka lopullisesti varmistavat machiavellimaisen ruhtinuuden pysyvyyden ja aseman. Vuoden 407 majoituskäytännön tulkinta ei pysy muuttumattomana, vaan tämä tulkinta on vain lähtölaukaus sille käytännölle, joka tuhoaa kristinuskon tuella Italian klassisen kulttuurin perustuksiaan myöten. Stilicho on siis siirrättänyt päämajansa Ravennaan. Hän ei ole varma siitä, kuinka toimia Honoriuksen suhteen, joka on luultavasti vankina, kaikilla muulla tavoin mutta ei virallisella julistuksella. Stilicho on menettänyt tärkeimmän henkilökohtaisen suojansa, 296 henkivartiostonsa, ja käskyllään Sarusta vastaan, joka laajenee kuitenkin kaupunkeihin meneviä liittoisia vastaan, hän takaa sen, että hänen barbaariliittolaisensa eivät ole enää yhtenä miehenä hänen tukenaan. Nyt häneen vihamielisesti suhtautuva, hänen henkivartiostonsa tuhoaja, Sarus, odottaa ja niin odottavat muutkin barbaariliittolaiset keisarin vastausta. Tässä mielessähän Stilicho on ajanut itsensä umpikujaan, koska keisarin vastaus on oleva Stilichon piirin virkamiehet ja upseerit tuhonneiden kapinallisten sanelema. Jos Stilicho olettaa, että Ravennassa, jossa on näihin aikohin rahapaja ja siten vähintään varuskunta vartioimassa sitä, palatsivartioston ja muiden mahdollisten paikalla olevien joukkojen lisäksi, merisotilaat, poliisit, hallintovirastojen vartiostot sekä yksityisten johtavien virkamiesten vastaavat (onhan kysymyksessä Rooman läntisen osan keisarin pääkaupunki), hän voi saada varuskunnan lojaliteetin taakseen, niin siinä keisarilliseen kaupunkiin ilman armeijan saattueita saapuva sotavoimien päällikkö erehtyy. Tilanne on otollinen sotajoukkojen komentajan vallasta syöksemiselle klassiseen tapaan: hän on komentaja ilman joukkoja, joten häntä ylemmän henkilön määräyksellä hänen arvovaltansa voidaan poistaa ja hänestä tehdä asemastaan jonkin syyn takia pois siirretty epähenkilö, jonka muisto voidaan hävittää kristillisellä totalitarismilla. Honorius kirjoittaa Olympiuksen yllytyksestä Ravennan varuskunnan komentajalle määräyksen sotavoimien päällikön vangitsemisesta. Olympiuksen lähettämissä määräyksissä vaaditaan Ravennan sotilaita laittamaan Stilicho kotiarestiin. Kun viimeksi mainittu kuulee tästä, hän pakenee yön aikana, 22.8.408, lähistöllä olevaan kristilliseen kirkkoon, etsien asylumia. Tämän jälkeen hänen barbaarinsa, muut kumppaninsa ja palvelijansa aseistautuvat ja odottavat mitä tuleman pitää. Kreivi Heraclianus ilmestyy aamun koittaessa sotilaiden kanssa kirkon portille ja tulee kirkkoon sisään. Nämä tulijat vannovat valan piispan edessä, että heitä ei ole määrätty tappamaan vaan pidättämään Stilichoa. Kuitenkin kun he johtavat häntä ulos kirkosta sotilasvartiossa, viestinviejä, joka on tuonut aikaisemman keisarillisen viestin, tuo toisen viestin, jossa määrätään Stilicho tapettavaksi rikoksistaan valtiota vastaan.221 Olympiodorusta siteeraava Zosimus ei esitä varauksia Olympiuksen syytöksistä. Stilichon ´epitafissa´ Olympiodorus toteaa, että Stilicho ei koskaan suunnitellut pojalleen johtavaa asemaa. Olympiodorus ilmoittaa Stilichon kuolinpäivän aivan kuin ottaisi sen suoraan tämän hautakivestä. Muut latinalaiset ja kreikkalaiset lähteet ovat sitä mieltä, että Stilicholla on viimeisinä päivinään tarkoituksena sijoittaa poikansa Eucherius keisarilliselle valtaistuimelle. Sozomenus ja Zosimus toteavat Stilichon halunneen antaa pojalleen Theodosius II:n valtaistuimen. Paulus Orosius, Philostorgius ja Marcellinus Comes näkevät tavoitteena olleen Honoriuksen keisarillisen istuimen.222 Kerrotaanko Stilicholle paikan päällä, mistä rikoksista häntä syytetään, siitä ei ole tietoa. Stilichoa talutetaan teloitettavaksi. Kun hänen barbaarinsa, orjansa ja kumppaninsa, joita on paikalla suuri määrä, valmistautuvat pelastamaan hänet kohtalostaan, Stilicho lopettaa lyhyeen heidän pyrkimyksensä hirveillä uhkauksilla ja alistaa kaulansa miekan iskulle.223 Hänen päänsä putoaa. Jos Zosimuksen väite Stilichon nöyrtymisestä Kohtalon ja keisarillisen päätöksen edessä on totta, eikä vaikkapa kristillistä propagandaa paantuneimmankin mielen piilevästä hurskauden noudattamisesta ja viimeisen yön keskusteluista asylumissa laupeutta ja toivoa luvanneen papin kanssa, niin tästä sisällissotaa väistäneestä sotapäälliköstä tulee aikalaisille ja sadoilla jälkipolville varoittava esimerkki miehestä, joka luottamuksesta roomalaiseen lakiin ja järjestykseen uhraa henkensä - ja avaa monien muiden aatteensa puolesta henkensä uhranneiden tavoin salvat ja lukot Kaaoksen hallitsemattomalle vimmalle ja raivolle. 297 Kapinan alkaessa tilanne on seuraava: Uldin on hyökkäysvalmiudessa Tonavan yli Moesiaan, Alarik on käynyt Epiruksessa ja valmistautumassa etenemään Noricumista ja Raetiasta Alppien yli Galliaan. Stilichon Italiassa olevat joukot ovat hyökänneet kaksi kertaa Galliassa olevien roomalaisten kimppuun, tuloksetta, ja niillä on ollut käsky valmistautua kolmanteen yritykseen hetkellä, jolloin osa niistä ryhtyy avoimeen kapinaan. Kartassa keltaisella merkitty alue on Stilichon valtapiirissä, punaisella merkityt alueet ovat Stilichoon vihamielisesti suhtautuvilla roomalaisilla (ainakin pääosa Hispaniaa). Vaaleanvihreällä merkityllä alueella vallitsee barbaari-interregnum. Rajat Illyricumissa, Reinin provinsseissa ja Britanniassa ovat suurelta osalta liittolaisbarbaarien miehittämiä. Serena ja Stilicho, Museo civiltà Romana, Sarcofago di StiliconCXCIX CXCIX Tosin kyseessä saattaa myös olla Gratianuksen ja hänen vaimonsa sarkofagi. 298 Lähdetiedot Lähdeviitteet 1 2 Vexillationes comitatenses: 1 Legiones palatina: 6 Auxilia palatina: Equites sagittarii seniores Equites Germaniciani seniores Britones seniores Ascarii seniores Ascarii iuniores Petulantes iuniores Sagittarii lecti Invicti iuniores Atecotti 2 8 Legiones comitatenses: Matiarii constantes Martii Dianenses Germaniciani seniores Secundani Lanciarii Augustenses Minervii Lanciarii iuniores 9 pseudocomitatenses: Timacenses auxiliarii Felices Theodosiani iuniores Bugaracenses Scupenses Ulpianenses Merenses Secundi Theodosiani Balistarii Theodosiani iuniores Scampenses 3 Vexillationes palatinae: 4 Vexillationes comitatenses: 20 Legiones comitatenses: Comites Arcadiaci Comites Honoriaci Solenses seniores Menapii Prima Maximiana Thebaeorum Tertia Diocletiana Thebaeorum Tertiodecimani Quartodecimani Prima Flavia gemina Secunda Flavia gemina Constantini seniores Divitenses Gallicani Lanciarii Stobenses Constantini Dafnenses Balistarii Dafnenses Balistarii iuniores Pannoniciani iuniores Taanni Solenses Gallicani Iulia Alexandria Augustenses Valentinianenses Equites catafractarii Albigenses Equites sagittarii seniores Equites sagittarii iuniores Equites primi Theodosiani 299 3 10 Vexillationes comitatenses: 2 Auxilia palatina: 9 Legiones comitatenses: Comites catafractarii Bucellarii iuniores Equites armigeri seniores Orientales Equites tertio Dalmatae Equites primi scutarii Orientales Equites secundi stablesiani Equites tertii stablesiani Equites promoti clibanarii Equites quarti clibanarii Parthi Equites primi sagittarii Cuneus equitum secundorum clibanariorum Palmirenorum Felices Arcadiani seniores Felices Honoriani seniores Quinta Macedonica Martenses seniores Septima gemina Decima gemina Balistarii seniores Prima Flavia Constantia Secunda Flavia Constantia Thebaeorum Secunda Felix Valentis Thebaeorum Prima Flavia Theodosiana 4 11 pseudocomitatenses: Prima Armeniaca Secunda Armeniaca Equites tertio Dalmatae Fortenses auxiliarii Funditores Prima Italica Quarta Italica Sexta Parthica Prima Isaura sagittaria Balistarii Theodosiaci Transtigritani 5 Vexillationes palatinae: 7 Vexillationes comitatenses: 6 Legiones palatina: 18 Auxilia palatina: Equites promoti seniores Comites clibanarii Comites sagittarii iuniores Comites Taifali Equites Arcades Equites catafractarii Biturigenses Equites armigeri seniores Gallicani Equites quinto Dalmatae Equites nono Dalmatae Equites primi scutarii Equites promoti iuniores Equites primi clibanarii Parthi Lanciarii seniores Ioviani iuniores Herculiani iuniores Fortenses Nervii Matiarii iuniores Batavi seniores Brachiati iuniores Salii Constantiani Mattiaci seniores Sagittarii seniores Gallicani Sagittarii iuniores Gallicani Tertii sagittarii Valentis Defensores Raetobarii Anglevarii Hiberi Visi Felices Honoriani iuniores Victores Primi Theodosiani Tertii Theodosiani Felices Theodosiani Isauri 300 5 1 Pseudocomitatenses: 6 Vexillationes palatinae: 6 Vexillationes comitatenses: Auxiliarii sagittarii Comites seniores Equites brachiati iuniores Equites Batavi iuniores Comites sagittarii Armeni Equites Persae clibanarii Equites Theodosiaci seniores Equites catafractarii Equites catafractarii Ambianenses Equites sexto Dalmatae Equites secundi scutarii Equites scutarii Equites secundi clibanarii Parthi 6 Legiones palatina: 17 Auxilia palatina: Matiarii seniores Daci Scythae Primani Undecimani Lanciarii iuniores Regii Cornuti Tubantes Constantiniani Mattiaci iuniores Sagittarii seniores Orientales Sagittarii iuniores Orientales Sagittarii dominici Vindices Bucinobantes Falchovarii Thraces Tervingi Felices Theodosiani Felices Arcadiani iuniores Secundi Theodosiani Quarti Theodosiani 6 Cuneus equitum scutariorum Cuneus equitum Solensium Cuneus equitum stablesianorum (hajoitettuina kahteen eri sijaintipaikkaan) Cuneus equitum catafractariorum Cuneus equitum armigerorum Cuneus equitum Arcadum 7 Milites navclarii Milites superventores Milites Scythici (hajoitettuina kahteen eri sijaintipaikkaan) Milites secundi Constantini Milites primi Constantini Milites quinti Constantini Milites primi Gratianenses 301 8 Praefectus legionis secundae Herculiae (3 prefektiä kolmessa eri paikassa) Praefectus legionis primae Ioviae (4 prefektiä neljässä sijaintipaikassa) Praefectus secundae Herculiae musculorum Scythicorum et classis 9 Cuneus equitum scutariorum (3 eri sijaintia) Cuneus equitum Solensium Cuneus equitum armigerorum Cuneus equitum secundorum armigerorum Cuneus equitum stablesianorum 10 Milites praeventores Milites Constantini Milites Dacisci Milites tertii navclarii Milites Novenses Milites primi Moesiaci Milites Moesiaci Milites quarti Constantiani Milites Cimbriani Milites navclarii Altinenses 11 Praefectus legionis primae Italicae (3 prefektiä kolmessa eri sijaintipaikassa) Praefectus legionis undecimae Claudiae (3 prefektiä hajoitettuina kolmeen eri paikaan) Praefectus navium amnicarum et militum ibidem deputatorum 12 Cuneus equitum Constantacorum Cuneus equitum promotorum (2 erillistä sijaintia) Cuneus equitum sagittariorum (2 erillistä sijoituspaikkaa) Cuneus equitum Dalmatarum (3 erillistä sijoituspaikkaa) 13 Auxiliares reginenses Auxiliares Tricornienses Auxiliares Novenses Auxilium Margense Auxilium Cuppense Auxilium Gratianense Auxilium Taliatense Auxilium Aureomontanum 302 14 Praefectus legionis quartae Flaviae Praefectus legionis septimae Claudiae Praefectus militum (puuttuu) Praefectus militum exploratorum (vakoilijoita?; 3 prefektiä kolmessa eri sijoituspaikassa) Praefectus militum Vincentiensium Praefectus classis Histricae (laivastoyksikkö) Praefectus classis Stradensis et Germensis (laivastoyksikkö) 15 Cuneus equitum Dalmatarum Fortensium Cuneus equitum Dalmatarum Divitensium (2 erillistä sijaintia) Cuneus equitum scutariorum Cuneus equitum Dalmatarum (2 erillistä sijaintipaikkaa) Cuneus equitum stablesianorum Cuneus equitum scutariorum Cuneus equitum Constantinianorum 16 Auxilium Miliarensium Auxilium primorum Daciscorum Auxilium Crispitienses Auxilium Mariensium Auxilium Claustrinorum Auxilium secundorum Daciscorum 17 Praefectus legionis quintae Macedonicae (4 prefektiä neljässä eri sijaintipaikassa) Praefectus legionis tertiaedecimae geminae (5 prefektiä viidessä eri sijaintipaikassa) Tribunus cohortis secundorum reducum Tribunus cohortis novae Sosticae Praefectus classis Histricae (laivastoyksikkö) Praefectus classis Ratianensis (laivastoyksikkö) 18 Sagittarii Tungri (auxilia-palatiiniyksikkö) Iovii iuniores (auxilia-palatiiniyksikkö) Sequani (auxilia-palatiiniyksikkö) Raeti (auxilia-palatiiniyksikkö) Sagittarii venatores (auxilia-palatiiniyksikkö) Latini (auxilia-palatiiniyksikkö) Valentinianenses felices (se on Felices Valentinianenses, auxilia-palatiiniyksikkö) Honoriani victores (se on Honoriani victores iuniores, auxilia-palatiiniyksikkö) Seguntienses (auxilia-palatiiniyksikkö) Tungri (auxilia-palatiiniyksikkö) Mauri Honoriani seniores (se on Honoriani Mauri seniores, auxilia-palatiiniyksikkö) 303 Mattiarii Honoriani Gallicani (se on Honoriani Gallicani, auxilia-palatiiniyksikköan auxilia) Tertiani (se on Tertiani Italica, legioonalais-comitatenses -yksikkö) Tertia Herculea (legioonalais-comitatens -yksikkö) Pacatianenses (legioonalais-comitatenses -yksikkö) Mauri cetrati (legioonalais-comitatens -yksikkö) Propugnatores iuniores (legioonalais-comitatenses -yksikkö) Lanciarii Lauriacenses (pseudocomitatenses-yksikkö) Lanciarii Comaginenses (pseudocomitatenses-yksikkö) Secunda Iulia (se on Secunda Iulia Alpina, pseudocomitatenses-yksikkö) Valentinianenses Catarienses 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48 49 50 51 Zsolt Visy (toimittaja), 2003, s. 31-36. Zsolt Visy, mts. 41-52. Zsolt Visy, mts. 52. Visy, mts. 53-77, 80-168, 171-173, 177-189. Zsolt Visy (päätoimittaja), 2003, s. 283-285. Mócsy, 1974, s. 344-347. Lengyel-Radan, 1980, s. 155. Lengyel-Radan, mts. 156. mts. 156-157. mts. 172. mts. 173. mts. 192-204. mts. 250-254. mts. 254-276, 278-285, 288-289, 292-294, 296-316. mts. 316-320. Elton, 1996, s. 42-44. mts. 45-57. mts. 57. mts. 57-59. mts. 59. Machiavelli, mts. 20-24. mts. 47-51. mts. 52-55. mts. 55. mts. 92-93. mts. 98-101. mts. 67-68. mts. 68. mts. 69. mts. 44-46. Bury, mts. 166-167. Bury, mts. 160. Gibbon, III, s. 179. 304 52 Blockley, mts. 119, 121. 53 Zosimus, mts. 110. 54 Thompson, mts. 37, 284. 55 Jordanes, XLVIII, 250-251. 56 Bury, mts. 161. 57 Claudius Claudianus, De bello Pollentino sive Getico, p147-p161. 58 Jones, 1998, s. 25. 59 Jones, mts. 25. 60 Tiihonen, II, s. 41-79. 61 Duerinck, Germanic Tribes Portal, s. 1-9. 62 Bury, mts. 162. 63 Notitia Dignitatum, In partibus Occidentis V-VII. 64 Notitia Dignitatum, In partibus Orientis IX. 65 Notitia Dignitatum, In partibus Occidentis VII. 66 Procopius, History of Wars, III.ii.7-39. 67 Gibbon, III, s. 253. 68 Gibbon, mts. 178-179. 69 Burns, mts. 183-184. 70 Notitia Dignitatum, Occ. XXVIII, XXXII, XXXIII, XXXV, XLII, 71 Burns, mts. 184-185. 72 Burns. mts. 185-186. 73 Burns, mts. 186-187. 74 Burns, mts. 188. 75 Burns, mts. 188. 76 Gospel of Nicodemus, Part II, Greek Form, Chapter 1-11 (17-27). 77 Revelation of Paul. 78 Claudius Claudianus, The Gothic War, p. 161-p. 173. 79 Cameron, mts. 156-178. 80 Cameron, mts. 178-188. 81 Claudius Claudianus, Panegyric on the Sixht Consulship of the Emperor Honorius (A.D. 404) Panegyric (XXVIII). 82 Cameron, mts. 180, 185, 187-188. 83 Cameron, mts. 185. 84 Cameron, mts. 185-187. 85 Burns, mts. 162. 86 Honore, mts. 228. 87 Liber Pontificalis, s. 31-33; xxix. 88 Honore, mts. 92. 89 CTh 16.6.30. 90 CTh 14.17.14. 91 Burns, mts. 191-192; 353. 92 Burns, mts. 193-195, 354 93 Burns. mts. 195. 94 Gibbon, III s. 302-302. 95 Gibbons, mts. 303-304. 96 Church Fathers, Two Exhortations to Theodore After His Fall; Correspondence with 305 Pope Innocent I, From John to Innocentius. 97 Zosimus, mts. 111-112, 213-214. 98 Church Fathers, To Innocent, Bishop of Rome, greeting in the Lord. 99 Chruch Fathers, To the beloved brother Johr, Innocent. 100 Church Fatrher, Innocent, bishop, to presbyters and deacons, and to all the clergy and people of the Church of Constantinople, the brethren beloved who are subject to the bishop John, greeting. 101 Gibbon, mts. 305. 102 Blockley, Eunapius s. 112-113 103 Blockley, Eunapius s. 115. 104 Eunapius, mts. 119. 105 Eunapius, mts. 148-149. 106 Honore, mts. 92-93. 107 CTh 16.4.4. 108 CTh 16.8.15. 109 CTh 6.27.14. 110 CTh 10.22.5. 111 CTh 16.2.37. 112 CTh 16.4.5. 113 CTh 16.4.6. 114 Honore, mts. 94. 115 CTh 7.8.8. 116 CTh 7.10.1 117 CTh 7.13.21 118 CTh 7.18.11 119 CTh 7.18.12 120 CTh 7.18.13 121 CTh 7.18.14 122 CTh 7.5.2 123 CTh 16.8.16 124 CTh 2.8.24 125 CTh 16.2.35 126 CTh 16.6.3 127 CTh 16.5. 38 128 CTh 16.6.4; 16.6.5 129 CTh 16.11.2 130 CTh 16.5.39 131 Gibbon, mts. 189-191. 132 Bury, mts. 163. 133 Gibbon, mts. 188-189. 134 Bury, mts. 164. 135 Cameron, mts. 377-389. 136 Burns, mts. 290. 137 Gibbon, mts. 191-193. 138 Orosius, Against the Pagans, Book 7, 37. 139 Jeremias, Epis. 123.16.6-7; 123.16.24-27. 306 140 Burns, mts. 197, 355. 141 Heather, 2006 s. 192-202. 142 Heather, mts. 202-205. 143 Orosius, mts. 7.37; Burns, mts. 353. 144 Zosimus, mts. 113. 145 Heather, mts. 194. 146 Burns, 197, 356. 147 Orosius, 7.37. 148 Burns, mts. 356. 149 Burns, mts. 198, 356. 150 Germanic Tribes Portal, germanic tribes. 151 Orosius, 7.37. 152 Gibbon, mts. 195. 153 Gibbon, mts. 194-195. 154 Zosimus, mts. 113. 155 Orosius, 7.37. 156 Germanic Tribes Portal, germanic tribes. 157 Gibbon, mts. 198. 158 Bury, mts. 168. 159 Burns, mts. 198, 356. 160 Bury, mts. 167. 161 Zosimus, mts. 124-125. 162 Burns, mts. 201-202. 163 XXXII. Dux Pannoniae. {pics} Sub dispositione viri spectabilis ducis provinciae Pannoniae secundae ripariensis et Saviae: Cuneus equitum scutariorum, Cornacii. Cuneus equitum Dalmatarum, Teutiborgio. Cuneus equitum Constantianorum, Burgenas. Cuneus equitum promotorum, Cuccis. Cuneus equitum constantium, Aciminci. Cuneus equitum Italicianorum, Secundarum. Equites Dalmatae, Novas. Equites Dalmatae, Albano. Equites promoti, Teutibarcio. Equites Dalmatae, Cornaco. Equites sagittarii, Cuccis. Equites Dalmatae, Bonoriae. Equites Dalmatae, Cusi. Equites sagittarii, Acimirci. Equites Dalmatae, Ricti. Equites Dalmatae, Burgentas. Equites promoti, Tauruno. 307 Auxilia Herculensia, ad Herculem. Auxilia Novensia, Arsaciana siue Novas. Auxilia Augustensia, contra Bononiam in barbarico in castello Onagrino. Auxilia Praesidentia, in castris Herculis. Auxilia ascarii, Tauruno siue Marsonia. Praefectus legionis quintae Ioviae cohortis quintae partis superioris, Bononiae. Praefectus legionis sextae Herculeae cohortis quintae partis superioris Aureo monte. Praefectus legionis quintae Ioviae, Burgenas. Praefectus legionis sextae Herculeae, Teutiborgio. Praefectus legionis quintae Ioviae et sextae Herculeae, in castello Onagrino. Praefectus militum Calcariensium, Sirmi. Praefectus classis primae Flaviae Augustae, Sirmi. Praefectus classis secundae Flaviae, Graio. Praefectus classis Histricae, Mursae. Tribunus cohortis tertiae Alpinorum Dardanorum, ..... Ala Sirmensis, Sirmi. Praefectus classis primae Pannonicae, Seruitii. Praefectus classis Aegetensium siue secundae Pannonicae, ..... nunc Sisciae. Tribunus cohortis tertiae Alpinorum, Sisciae. Tribunus cohortis primae Ioviae, Leonatae. Tribunus cohortis primae Thracum civium Romanorum, Caput Basensis. Officium autem habet idem uir spectabilis dux hoc modo: Principem de eodem officio. Numerarium. Adiutorem. Commentariensem. Subadiuuam. Regrendarium. Exceptores. Singulares et reliquos officiales. XXXIII. Dux provinciae Valeriae. {pics} Sub dispositione viri spectabilis ducis provinciae Valeriae ripensis: Cuneus equitum scutatorum, Solue. Cuneus equitum Dalmatarum, Intercisa. Cuneus equitum Constantianorum, Lusionio, nune Intercisa. Cuneus equitum stablesianorum, Ripa Alta, nune Conradcuha. Cuneus equitum Fortensium, Altino. 308 Equites Dalmatae, Odiabo. Equites promoti, Crumero. Equites Mauri, Solua. Equites Dalmatae, Ad Herculem. Equites Dalmatae, Cirpi. Equites Dalmatae, Constantiae. Equites Dalmatae, Campona. Equites promoti, Matrice. Equites Dalmatae, Vetusalinae. Equites sagittarii, Intercisa. Equites Dalmatae, Adnamantia. Equites Dalmatae, Lussonio. Equites Dalmatae, Ripa Alta. Equites Dalmatae, Ad Statuas. Equites Dalmatae, Florentiae. Equites sagittarii, Altino, nune in burgo contra Florentiam. Equites Flavianenses, Ad Militare. Auxilia Herculensia, Ad Herculem. Auxilia Ursarensia, Pone Navata, nune Ad Statuas. Auxilia vigilum, contra Acinco in barbarico. Auxilia Fortensia, Cirpe. Auxilia insidiatorum, Cardabiaca. Praefectus legionis primae adiutricis cohortis quintae partis superioris, Bregtione. Praefectus legionis secundae adiutricis cohortis quintae partis superioris, Aliscae. Praefectus legionis secundae adiutricis partis inferioris, Florentiae. Praefectus legionis secundae adiutricis partis superioris, Acinco. Praefectus legionis secundae adiutricis, in castello contra Tautantum. Praefectus legionis secundae adiutricis, Cirpi. Praefectus legionis secundae adiutricis, Lussonio. Praefectus classis Histricae, Florentiae. Tribunus cohortis, Vincentiae. Tribunus cohortis, quadriborgio. Tribunus cohortis, Iovia. Tribunus cohortis, ad burgum Centenarium. Tribunus cohortis, Alesacae. Tribunus cohortis, Marinanae. Praefectus legionis, Transiacinco. Officium autem habet idem uir spectabilis dux hoc modo: Principem de eodem corpore. Numerarium. 309 Commentariensem. Adiutorem. Subadiuuam. Regrendarium. Exceptores. ingulares et reliquos officiales. XXXIV. Dux Pannoniae primae. {pics} Sub dispositione viri spectabilis ducis Pannoniae et Norici ripensis: Cuneus equitum Dalmatarum, Flexo. Cuneus equitum stablesianorum, Arrabonae. Equites promoti, Arrabonae. Equites sagittarii, Quadriburgio. Equites Dalmatae, Ala Nova. Equites Dalmatae, Aequinoctoiae. Equites Dalmatae, Ad Herculem. Equites sagittarii, Gerolate. Equites promoti, Flexo. Equites Mauri, Quadrato. Tribunus gentis Marcomannorum. Praefectus legionis decimae geminae, Vindomarae. Praefectus legionis quartaedecimaegeminae militum liburnariorum cohortis quintae partis superior, Carnunto. Praefectus legionis decimae et quartaedecimaegeminae geminarum militum liburnariorum, Arrabonae. Praefectus classis Histricae, Arrunto siue Vindomanae. Tribunus cohortis, Arrianis. Tribunus cohortis Caratensis. Equites promoti, Ad Mauros. Equites sagittarii, Lentiae. Equites sagittarii, Lacufelicis. Equites Dalmatae, Arlape. Equites Dalmatae, Augustianis. Equites promoti, Comagenis. Praefectus legionis secundae Italicae militum liburnariorum, Ioviaco. Praefectus legionis secundae Italicae partis inferioris, entiae. Praefectus legionis secundae Italicae , Lauriaco. Praefectus legionis primae Noricorum militum liburnariorum cohortis Quintae partis superioris, Adiuuense. Praefectus legionis liburnariorum primorum Noricorum, Fafianae. 310 Praefectus classis Arlapensis et Maginensis. Praefectus classis Lauriacensis. Tribunus cohortis, Boiodoro. Tribunus cohortis, Austuris. Tribunus cohortis, Cannabiaca. Officium autem habet idem uir spectabilis dux hoc modo: Principem de eodem corpore. Numerarium. Commentariensem. Adiutorem. Subadiuuam. Regrendarium. Exceptores. Singulares et reliquos officiales. XXXV. Dux Raetiae. {pics} Sub dispositione viri spectabilis ducis provinciae Raetiae primae et secundae: Equites stablesiani seniores, Augustanis. Equites stablesiani iuniores, Ponte Aoni, nunc Febians. Equites stablesiani iuniores, Submuntorio. Praefectus legionis tertiae Italicae partis superioris, Castra Regina, nunc Vallato. Praefectus legionis tertiae Italicae partis superioris deputatae ripae primae, Submuntorio. Praefectus legionis tertiae Italicae pro parte media praetendentis a Vimania Cassiliacum usque, Cambidano. Praefectus militum Ursariensium, Guntiae. Praefectus legionis tertiae Italicae transvectioni specierum deputatae, Foetibus. Praefectus legionis tertiae Italicae transvectioni specierum deputatae, Teriolis. Praefectus alae primae Flaviae Raetorum, Quintanis. Tribunus cohortis novae Batavorum, Batavis. Tribunus cohortis tertiae Brittorum, Abusina. Praefectus alae secundae Valeriae singularis, Vallatio. Tribunus cohortis sextae Valeriaae Raetorum, Venaxamodorum. Tribunus cohortis primae Herculeae Raetorum, Parroduno. Tribunus cohortis quintae Valeriae Frygum, Pinianis. Tribunus cohortis tertiae Herculeae Pannoniorum, Caelio. Tribunus gentis per Raetias deputatae, Teriolis. Praefectus numeri barbaricariorum, Confluentibus siue Brecantia. Praefectus alae secundae Valeriae Sequanorum, Vimania. Tribunus cohortis Herculeae Pannoniorum, Arbore. 311 Officium autem habet idem uir spectabilis dux hoc modo: Principem ex officiis magistrorum militum praesentalium alternis annis. Numerarios duos, ex utrisque officiis praesentalibus singulos. Commentariensem ex utrisque officiis alternis annis. Adiutorem. Subadiuuam. Regrendarium. Exceptores. Singulares et reliquos officiales. 164 Edellinen viite ja The Roman Army in Pannonia, s. 53-150. 165 The Roman Army in Pannonia, s. 151-163. 166 The Roman Army in Pannonia, s. 207, 216, 222-225. 167 Thompson, mts. 37, 64-67. 168 Maenchen-Helfen, mts. 250-258. 169 Notitia Dignitatum, 107 (Willian Fairley). 170 Thompson, mts. 37-38, 284. 171 Gibbon, mts. 197. 172 Gibbon, mts. 198-200. 173 Gregory of Tours, Book 2, 9. 174 Gibbon, mts. 199. 175 Gregory of Tours, mp. 176 Gregory of Tours, Book 2, 2. 177 Gibbon, mts. 199. 178 Jerome, 123, 16. 179 Orinetus, Commonitorium 2. 180 Gregory of Tours, mts. Book II, 2. 181 Orosius, Book 7, 38. 182 Tiro Prosper, Epigrammata 17-22; 25-26. 183 Vincent of Lerins, Commonitorium, Chapter 4.11. 184 Zosimus, mts. 127, 225. 185 Orosius, Book 7.40. 186 Zosimus, mts. 127. 187 CTh. 7.13.18. 188 CTh. 7.20.13. 189 ND. West Roman Empire, V., VI., VII., XXX., XXXI., XXXV., XXXVI., XXXVII., XXXVIII., XL., XLI., XLII., 190 Equites Batavi seniores Equites comuti seniores (näitä on myös Italiassa) Equites Batavi iuniores Equites brachiati iuniores Equites Honoriani seniores Equites Honoriani iuniores (sama kuin Equ. Hon. Taifali iun.) 312 Equites armigeri seniores (sama kuin Equites armigeri) Equites octavo Dalmatae Equites Dalmatae Passerentiaci Equites primi Gallicani Equites Mauri alites Equites Constantiani feroces (sama kuin Equ. Con. felices) 191 Mattiaci iuniores Leones seniores Brachiati iuniores Salii seniores (sama kuin Salii) Gratianenses (sama kuin Gratianenses seniores) Brochteri (sama kuin Bructeri) Ampsiuarii Valentinianenses (sama kuin Valentinianenses iuniores, niitä on myös Illyriassa) Batavi iuniores Britones (?) Atecotti Honoriani seniores (sama kuin Honoriani Atecotti sen.) Sagittarii Nervii Gallicani Iovii iuniores Gallicani Mattiaci iuniores Gallicani Atecotti iuniores Gallicani Ascarii Honoriani seniores (sama kuin Honoriani ascarii sen.) Armigeri defensores seniores Lanciarii Honoriani Gallicani (sama kuin Lanc. Gallisani Hon.) Lanciarii Sabarienses Menapii seniores Secundani Britones (sama kuin Secunda Britannica) Ursarienses Praesidienses (sama kuin Praescichantes) Geminiacenses Cortoriacenses Honoriani felices Gallicani Prima Flavia Gallicana (sama kuin Prima Fl. Gall. Constantia) Martenses Abrincateni Defensores seniores Mauri Osismiaci Prima Flavia (sama kuin Prima Flavia Metis.) Superventores iuniores Balistarii (?) Defensores Garronens (?) Anderetiani (?) Acincenses (?) 313 Cornacenses (sama kuin Corniacenses) Septimani iuniores (sama kuin Septimani tai Septimani iuniores, legioonalais-comitatenses -yksikkö, joka on löydettävissä myös Italiasta tai Tingitaniasta) Cursarienses iuniores (?) Musmagenses (?) Romanenses Insidatores (?) Truncensimani (?) Abulci (?) Exploratores (?) ND. West Roman Empire, VII. 192 Burns, mts. 205-206. 193 Jornandes, Getica, xxii, 115. 194 Burns, mts. 208, 358. 195 Blockley, mts. 155. 196 Zosimus, mts. 112-113. 197 Sozomen, Book VIII, 25. 198 Zosimus, mts. 113. 199 Zosimus, mp. 200 CTh 7.16.1. (Tämä ”valtionvihollinen” Stilichon määräyksen kumoavan edikti Honorius ja Theodosius antavat 10.12.408.) 201 Bury, mts. 169, 158, 186-189. 202 Zosimus, mts. 128, 226. 203 Orosius, Book VII, Chapter 40. 204 Burns, mts. 212-213, 360. 205 Burns, mts. 211-214. 206 Bury, mts. 189-190. 207 Zosimus, mts. 127-128, 226. 208 Zosimus, mts. 113. 209 Burns, mts. 216, 362. 210 Zosimus, mts. 114-115. 211 Zosimus, mts. 115-116, 217-218. 212 Zosimus, mts. 128, 227-228. 213 Zosimus, mts. 116, 218. 214 Zosimus, mts. 116. 215 Gibbon, mts. 209. 216 Zosimus, mts. 116-117. 217 Zosimus, mts. 117. 218 Burns, mts. 218; Zosimus, mts. 118. 219 CTh 7.8.5. 220 Burns, mts. 362-363. 221 Zosimus, mts. 117. 222 Burns. mts. 219. 223 Zosimus, mts. 117. 314 Lähteet Internet Textos clásicos, lécixos y diccionarios Ancient History Sourcebook Greece Poets Homer The Iliad trans. Samuel Butler Philosophers Plato The Republic Aristotle Nichomachean Ethics Politics Metaphysics Physics Poetics Science Galen On Hippocrates On the Nature of Man Claudius Ptolemy The Geography Rome Thinkers Marcus Aurelius Antonius Meditations Plotinus Six Enneads 315 Porphyry On Images Historians Josephus Complete works Poets Petronius Arbiter The Satyricon Juvenal Satires 1, 2, 3, 8, 9, trans. N. Rudd Other Pliny the Younger Selected Letters: General (110 letters), and Correspondence with the Emperor Trajan (122 letters) Roman Law Library Codex Justinianus Medieval Sourcebook Pagan Late Antiquity Late Antique Government and Culture Notitia Dignitatum (Register of Dignitaries), c. 388-328 The “Fall” of the Roman Empire Rutilius Namatianus On His Return, I xi 47, The Greatness of Rome in the Days of Ruin, 413 Medieval Thought Boethius Consolation of Philosophy 316 Govermental, administrative and legal documents The Visigothic Code (Forum iudicum) ed. and trans. by S.P. Scott Monasticism The Rule of St. Augustine Saints´ Lives III: Early Monks (Eastern) Athanasius of Alexandria Life of Anthony St. Jerome The Life of Malchus, the Captive Monk The Life of S. Hilarion The Life of Paulus the First Hermit IV: Patristic Era Saints Mark the Deacon Life of Porphyry of Gaza, 5th Centrury V: Byzantine Saints Anonymus The Life of Daniel the Stylite Historiography Jordanes History of the Goths Procopius of Caesarea Secret History (6th century) Gregory of Tours History of the Franks (6th century) Nennius Historia Brittonum (8th century) German The Niebelungenlied (c. 1200) 317 Corpus Scriptorum Latinorum Caius Apulius (3rd/4th cent.) De Re Coquinaria Sextus Aurelius Victor (4th cent.) Epitome de Caesaribus trans. T.M. Banchich De origine gentis Romanae De viris illustribus urbis Romae trans. (french) M-P. Arnaud-Lindet Claudius Claudianus (d.c.404) De bello Gildonico trans. M. Platnauer De bello Pollentino sive Getico trans. Platnauer De consulatu Stilichonis trans. Platnaeur Ephitalamium de nuptiis Honorii Augusti trans. Platnaeur Fescennina de nuptiis Honorii Augusti trans. Platnaeur In Eutropium trans. Platnauer In Rufinum trans. Platnauer Panegyricus de tertio consulatu Honorii Augusti trans. Platnauer Panegyricus de quarto consulatu Honorii Augusti trans. Platnauer Panegyricus de sexto consulatu Honorii Augusti trans. Platnauer Panegyricus dictus Manlio Theodoro consuli trans. Platnauer Panegyricus dictus Probino et Olybrio consulibus trans. Platnauer Eutropius (4th cent.) Breviarium ab urbe condita trans. J.S. Watson Fabius Claudius Gordianus Planciades Fulgentius (5th-6th cent.) Expositio sermonum antiquorum Expositio Vergilianae continentiae secundum philosophos moralis Gregorius Turonensis (538/9-17 November 593/4) Historia Francorum Jordanes (Jornandes) (6th cent.) Getica sive De origine actibusque Getarum trans. C.C. Mierow Lucius Cae(ci)lius Firmianus Lactantius (ca.250 – ca. 325) Divinae institutiones Epitome divinarum institutionum ad Pentadium fratrem Ambrosius Theodosius Macrobius (fl. 430) Saturnalia Marcus Valerius Martialis (ca.40-102) Liber de spectaculis 318 Incerti auctoris Origo gentis Langobardorum ed. G. Waitz Merobius Pontius Ancius Paulinus Nolanus (ca. 353-431) Carmina Gaius Plinius Caecilius Secundus (62-c.114) Epistulae Prosper Tiro Aquitanus (ca.390-ca.463) Epistula ex corpore Augustiniano Epigrammata Aurelius Prudentius Clemens (348-ca.410) Psychomachia Gaius Sollius Modestus Apollinaris Sidonius (ca.430-ca.490) Carmina, 1-8, 10-13, 17-21 Epistulae, transl. O.M. Dalton Flavius Vegetius Renatus (fl. ca.390) Epitoma rei militaris, transl. J. Clarke Marcus Vitruvius Pollio (ca.80 – ca.20 BCE) De arhitectura, transl. J. Gwilt (1826) and M.H. Morgan (1914) List of Ancient Romans Tekstissä mainitut roomalaiset ovat pääosin tarkistettu tästä luettelosta. Libanius (ca.314-ca.394) Summary of Libanius, Hypotheses to the Orations of Demosthenes The Fathers of the Church.htm Ambrose (340-397) On the Christian Faith (De Fide) - Books I, II, III, IV, and V On the Mysteries On the Duties of the Clergy - Books I, II, and III Memoria of Symmachus Letters - - 17, 18, 20, 21, 22, 40, 41, 51, 57, 61, 62, and 63 319 Athanasius Against the Heathen Desposition of Arius Council of Nicaea/Letter of Eusebius Augustine of Hippo Confessions Letters City of God Christian Doctrine On the Holy Trinity The Enchiridion On the Catechising of the Uninstructed On Faith and the Creed Concerning Faith of Things Not Seen On the Profit of Believing On the Creed: A Sermon to Catechumens On Continence On the Good of Marriage On Lying To Consentius: Against Lying On the Work of Monks On Patience On Care to be Had For the Dead On the Morals of the Catholic Church On the Morals of the Manichaeans On Two Souls, Against the Manicheans Acts or Disputation Against Fortunatus the Manichaean Against the Epistle of the Manichaeus Called Fundamental Reply to Faustus the Manichaen Concerning the Nature of Good, Against the Manichaeans On Baptism, Against the Donatists Answer to Letters of Petilian, Bishop of Cirta The Correction of the Donatists Merits and Remission of Sin, and Infant Baptism On the Spirit and the Letter On Nature and Grace On Man´s Perfection in Richteousness On the Proceedings of Pelagius On the Grace of Christ, and on Original Sin On Marriage and Concupiscence On the Soul and its Origin 320 Against Two Letters of the Pelagians On Grace and Free Will The Harmony of the Gospels Sermons on Selected Lessons of the New Testament Eusebius of Caesarea (c. 265-c. 340) Church History - - Books I, II, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, and X Life of Constantine - - Books I, II, III, and IV Gregory the Great, Pope (c. 540-604) Pastoral Rule - - Parts I, II, III, and IV Gregory Nazianzen Orations Letters Gregory of Nyssa Letters Jerome Letters To Pammachus Against John of Jerusalem The Dialoque Against the Luciferians The Life of S. Hilarion The Life of Paulus the First Hermit Against Jovinianus Against Vigilantius Against Pelagians Preface to the Chronicle of Eusebius De Viris Illustribus (Illustrious Men) Apology for himself against the Books of Rufinus John Cassian (c.360-c.435) Institutes - - Books I, II, III, IV, V, VII, VIII, IX, X, XI, and XII Conferences - - 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11, 13, 14, 15, 16, 17, 18, 19, 20, 21, 23, and 24 On the Incarnation of the Lord (Against Nestorius) - - Books I, II, III, IV, V, VI, and VII John Chrysostom Homilies on Romans Homilies on the Statues Two Letters to Theodore After His Fall Homily Concerning “Lowliness of Mind” Three Homilies on the Power of Satan 321 First Homily on Eutropius Second Homily on Eutropius Four Letters to Olympias Letter to Some Priests of Antioch Correspondence with Pope Innocent I On the Priesthood Socrates Scholasticus (c.379-c.450) Ecclesiastical History - - Books I, II, III, IV, V, VI, and VII Sozomen (c.375-c.447) Ecclesiastical History - - Prologue; Books I, II, III, IV, V, VI, VII, VIII, and IX Sulpitius Severus (c.363-c.420) On the Life of St. Martin Letters - - Genuine and Dubious Tertullian On Idolatry De Spectaculis (The Shows) De Corona (The Chaplet) An Answer to the Jews The Prescription Against Heretics Against the Valentinians On the Flesh of Christ On the Resurrection of the Flesh Appendix (Against All Heresies) Theodoret Counter-Statements to Cyril´s 12 Anathemas against Nestorius Ecclesiastical History Proofs that the Union was Without Confusion Proof that the Divinity of the Saviour is Impassible Letters Victorianus Commentary on the Apocalypse of the Blessed John Vincent of Lérins (d.c.450) Commonitory for the Antiquity and Universality of the Catholic Faith Councils Carthage under Cyprian (257, local) Ancyra (314, local) Neocaesarea (315, local) Nicaea I (325, ecumenical) 322 Antioch in Encaeniis (341, local) Gangra (343, local) Sardica (344, local) Constantinople I (381, ecumenical) Constantinople (382, local) Laodicea (390. local) Constantinople under Nectarius (394, local) Carthage (419, local) Ephesus (431, ecumenical) Chalcedon (451, ecumenical) Constantinople II (553, ecumenical) Constantinople III (680, ecumenical) Apocrypha Apocalypse of Peter (c. 130) Gospel of Peter (c. 190) Apocalypse of Paul (c. 380) - - Greek and Latin forms Gospel of Nicodemus, Part I (“Acta Pilati”) (c. 150-400) - - Latin versions Assumption of Mary (c. 400) History of Joseph the Carpenter (c. 400) Gospel of Pseudo-Matthew (c. 400) Apocalypse of John (unknown date; late) Apocalypse of Moses (unknown date) Apocalypse of Esdras (unknown date) Narrative of Zosimus (unknown date) Letters of Pontius Pilate (unknown date; late) Apocalypse of Virgin (unknown date; very late) Apocalylse of Sedrach (unknown date; very late) Miscellaneous Apostolic Constitutions (c. 400) - Books 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, and 8 Apostolic Canons (c. 400) - - See Apostolic Constitutions, Book VIII, Chapter 47 Theodosiani Libri XVI sive Codex Theodosianus based in part upon the Oxford Text Archive´s electoronic text of the Codex Theodosianus compiled by Nicholas Palmer in 1984 and revised by Tony Honoré. which was itself transcribed from: Theodosiani libri XVI cum Constittionibus Sirmondianis et Leges novellae ad Theodosianum pertinentes. Consilio et autoritate Academiae litterarum regiae Borussicae ediderunt Th. Mommsen et Paulus M. Meyer. 323 Bibliotheca Augustana Bibliotheca latina Apicii de re coquinaria (ca.390/450) Augustinus (354-430) De civitate Dei (413-426) Avianus (ca. 370) Epistola ad Ambrosium Macrobium Theodosium Benedictus Nursianus (ca. 480-ca.547) Monasterium in Monte Cassino Sophronius Eusebius Hieronymus (ca. 345-ca.420) Translatio veteris et novi testamenti (vulgata) Justinianus (482-565) Corpus iuris civilis (529-565) Rutilius Namatianus (fl.ca.415) De reditu suo sive Iter Gallicum Notitia Dignitatum (ca. 388-428) Tabula Peutingeriana (ca. 250 p.Chr.n.) Caelius Apicius De Re Conquinaria; The Roman Orgy Page: Recipes (Talia) Marcellinus Comes Marcellini Comitis V.C. Chronicon Paulus Orosius Pauli Orosii Historiae Adversum Paganos (perustuu C. Zangemeisterin toimittamaan esitykseen vuodelta 1889) Synesius of Cyrene (c. 370˗413) On Imperia Rule Egyptian Tale Symmachus, Relation 3 Ambrose, Ep. 17&18 324 Sun Tzu, The Art of War Sun Tzu on the Art of War Translated from Chinese with Introduction and Critical Notes by Lionel Giles. (First Published in 1910.) Vitruvius Vitruvii de achitectura (the Latin library, The Classics Homepage) 325 Painetut lähteet Augustinus, - Augustinuksen Tunnustukset. Helsinki 1947. - Jumalan valtio. Juva 2003 Book of popes (Liber Pontificalis), translated by Louise Ropes Loomis. New York 1965. Petronius Arbiter, Trimalkion pidot. Keuruu 1968. R.C. Blockley, Eunapius, Olympiodorus, Priscus and Malchus. Liverpool 1981. E. Bnhrens, In Panegyrici Latini. London 1874. Gaius Julius Caesar, Gallian sota. Porvoo 1961. Dante, - Jumalainen näytelmä, I, Helvetti. Keuruu 1966. - Jumalainen näytelmä, II, Kiirastuli. Keuruu 1966. - Jumalainen näytelmä, III, Paratiisi. Keuruu 1966. Eddan jumalrunot. Porvoo 1982. Eddan sankarirunot. Porvoo 1980. Herodotos, Historiateos, jälkimmäinen nidos: kirjat V-IX. Porvoo 1964. Hesiodus, Jumalten synty. Helsinki 2002. H. Isbell, The Last Poets of Imperial Rome. Middlesex 1971. Titus Livius, - Rooman synty. Juva 1999. - Storia di Roma dalla sua fondazione, volume nono (libri XXXIV-XXXV). Milano 2000. Ammianus Marcellinus, The Later Roman Empire (A.D. 354-378). New York 1986. Machiavelli, The Prince. Kent 1997. Martianus (Minneus Felix – T.T.) Capella and the seven liberal arts, Osa 2: The marriage of Philology and Mercury, transl. W.H. Stahl – R. Johnson – E.L. Burge. New York 1977. R.J. Penella, The Private Orations of Themistius. California 1999. Philostratus and Eunapius, The Lives of the Sophists. London 1952. C. Pharr (päätoimittaja), The Theodosian Code and Novels and the Sirmondian Constitutions. Princeton 1952. Plinius nuorempi, Kirjeitä keisariajan Roomasta, Valikoima Plinius nuoremman kirjetuotannosta. Helsinki 1974. Plutarch, Fall of the Roman Republic. Middlesex 1972. Pyhä raamattu. Pieksämäki 1965. Sallustius, Catilinan salaliitto, Jugurthan sota. Porvoo 1963. Suetonius, Rooman keisarien elämäkertoja. Porvoo 1960. Sun Tzu, Sodankäynnin taito. Juva 1992. Tacitus, - Keisarillisen Rooman historia, annaalit. Porvoo 1969. - Germania. Helsinki 1976. Thomas Malory, - Le Morte D´Arthur, Volume I. Middlesex 1986. - Le Morte D´Arthur, Volume II. Middlesex. 1969. Thukydides, Peloponnesolaissota, II, kirjat V-VIII. Porvoo 1964. Tuomas Akvinolainen, Summa Theologiae. Helsinki 2002. Zosimus Constantinopolitanus, Historia Nova. Canberra 1990. 326 Kirjallisuus J. Boardman – J. Griffin – O. Murray (toimittaneet), The Oxford History of The Roman World. Oxford 1991. Istvan Bona, Das Hunnenreich. Budapest 1991. P. Brown, Religion and Society in the Age of Saint Augustine. London 1972. A.R. Burn, Storia dell´antica Grecia. Milano 1991. T.S. Burns, - Within the Gates of Rome: A Study of Roman Military Policy and the Barbarians, ca. 375-425. Bloomington 1994. - Rome and the Barbarians 100 B.C. – 400 A.D. Baltimore 2003. J.B. Bury, - The Invasion of Europe by the Barbarians. New York 2000. - History of the Later Roman Empire from the death of Theodosius I to the death of Justinian. Volume I. New York 2000. Alan Cameron, - Poetry and Propaganda at the Court of Honorius. Oxford 1970. Alan Cameron and Jacqueline Long, - Barbarians and Politics at the Court of Arcadius. Oxford 1993. Averil Cameron, -The Later Roman Empire AD 284-430. London 1993. C. Caprino, Hadrian´s Villa and Tivoli, Past and present, and Villa D´este. Firenze 1972. C. v. Clausewitx, Sodankäynnistä. Smedjebacken 1998. J.R. Curran, Pagan City and Christian Capital, Rome in the Fourth Century. Oxford 2000. J.W. Drijvers – D. Hunt (toimittaneet), The Late Roman World and its Historian. London 1999. H. Elton, Warfare in Roman Europe, AD 350-425. Oxford 1996. A. Ferrill, The Fall of The Roman Empire, The military Explanation. London 1986 M. Gaddis, There is No Crime for Those Who Have Christ: Religious Violence in the Christian Roman Empire. California 2005. E. Gibbon, - Decline and Fall ot the Roman Empire. Volume I. New York 1974. - Decline and Fall of the Roman Empire. Volume II. New York 1966. - Decline and Fall of the Roman Empire. Volume III. New York 1966. - Decline and Fall of the Roman Empire. Volume IV. New York 1969. - Decline and Fall of the Roman Empire. Volume V. New York 1969. - Decline and Fall of the Roman Empire. Volume VI. New York 1969. J. Glucker, Antiochus and the Late Academy. Göttingen 1978. M. Grant, - The Climax of Rome. London 1968. - The Fall of the Roman Empire. London 1990. B. Hack – F. Hausmann, I Mosaici della Patricale Basilica di Santa Maria Maggiore in Roma. Offenburg 1967. P.J. Heather, Goths and Romans 332-489. Oxford 1991. G. Hellwig – G. Linne, Daten der Weltgeschichte, Von der Altsteinzeit bis heute. München 1989. A. Henrikson, Antiikin tarinoita 1-2. Juva 2001. 327 K.G. Holum, Theodosian Empress, Women and Imperia Dominion in Late Antiquity. London 1982. T. Honore, Law in the Crisis of Empire 379-455 AD, The Theodosian Dynasty and its Quaestors. Oxford 1998. T. Hägg – P. Rousseau, Greek Biography and Panegyric in Late Antiquity. California 2000. Fitz Jenö, Gorsium-Herculia. Székesfehérvár 2003. M.E. Jones, The End of Roman Britain. London 1998. T. Kovács (päätoimittaja), Guide to the Archaeological Exhibition of the Hungarian National Museum. Budapest 2005. A. Lengyel – G.T.B. Radan, The argaeology of Roman Pannonia. Kentucky 1980. N. Lenski, Failure of Empire Valens and the Roman State in the Fourth Century A.D. California 2003. Lexicon topographicum urbis Romae, 1. Roma 1999. Lexicon topographicum urbis Romae, 2. Roma 1999. Lexicon topographicum urbis Romae, 3. Roma 2000. Lexicon topographicum urbis Romae, 4. Roma 1995. Lexicon topographicum urbis Romae, 5. Roma 1996. Lexicon topographicum urbis Romae, 6. Roma 1993. Lexicon topographicum urbis Romae, 7. Roma 2004. Lexicon topographicum urbis Romae, 8. Roma 2001. M. Kafatos – R. Nadeau, The Conscious Universe. New York 1990. H. ja R. Leacroft, Edifici e Monumenti Dell´Antica Roma. Roma 1972. A.M. Liberati – F. Bourbon, Rome, Splendours of an Ancient Civilization. M. Maas, John Lydus and the Roman past: antiquarianism and politics in the age of Justinian. New York 1992. P. MacGeorge, Late Roman warlords. Oxford 2002. R. MacMullen, - Corruption and the Decline of Rome. New York 1988. - Enemies of the Roman Order. London 1975. Maenchen-Helfen, World of the Huns. Oakland 1973. C. Mango, - History of World Architecture. New York 1976. - Oxford history of Byzantium. Oxford 2002. J. Matthews, - Western Aristocracies and Imperial Court A.D. 364-425. Oxford 1975. - Political Life and Culture in Late Roman Society. London 1985. R.W. Mathisen, Roman Aristocrats in Barbarian Gaul. Austin 1993. P. Mayerson, Monks, Martyrs, Soldiers and Saracens. Papers on the Near East in Late Antiquity (1962-1993). Jerusalem 1994. M. McCormick, Eternal victory, Triumphal ruleship in late antiquity, Byzantium, and the early medieval West. New York 1986. R. Miles (toimittanut), Constructing Identities in Late Antiquity. New York 1999. A. Mócsy, Pannonia and Upper Moesia, A History of the Middle Danube, Provinces of the Roman Empire. Suffolk 1974. A. Momigliano (toimittanut), The Conflict between Paganism and Christianity in the Fourth Century. Oxford 1963. Museum Aqvincense, Medical Practice in Aquincum. Budapest 2004. M. Németh, Az Aquincumi Hercules Villa. Budapest 2006. 328 D. Nicolle, Attila and the nomand hordes. London 1990. C.E.V. Nixon – B. Saylor Rodgers, In Praise of Later Roman Emperors, The Panegyric Latini. California 1995. P. Norton, Episcopal Elections 250-600. Oxford 2007. A. Piganiol, Le conquiste dei romani. Milano 2002. M-L. Polkunen, Rooma. Keuruu 2001. C. Rapp, Holy Bishops in Late Antiquity: The Nature of Christian Leadership in an Age of Transition. California 2005. S. Raven, Rome in Africa. London 1969. V.A. Ruiz – P.E. Arias – J. Carcopino – L. de Regibus – G. Gianelli – P. Grimal – G. Lugli – A.N. Modona – G.P. Garratelli – P. Romanelli – C. Vasoli – F.W. Walbank, Rooma ja sen suuruuden aika. Porvoo 1967. E. Segala – I. Sciortino, Domus Aurea. Roma 1999. A. Septulin, Dialektiikan kategoriat ja lait. Moskova 1977. W. Shakespeare, The Great Comedies and Tragedies. London 2005. D. Smurthwaite, Battlefields of Britain. Aylesbury 1984. R.A. Staccioli, Ancient Rome. Roma 2001. W.H. Stahl – R. Johnson – E.L. Burge, Martianus Capella and the seven liberal arts, Osa 1: The Quadrivium of Martianus Capella: Latin traditions in the mathematical sciences, 50.B.C. – A.D. 1250. New York 1971. H. Stierlin, The Roman Empire, From the Etruscans to the Decline of the Roman Empire. Singapore 2002. R. Thapar, A History of India 1. Middlesex 1974. E.A. Thompson, - The Huns. Oxford 2000. - Romans and Barbarians, The Decline of the Western Empire. Wisconsin 1982. D.E. Trout, Paulinus of Nola: Life, Letters, and Poems. California 1999. P. Zsidi (toimittaja), Frühcristiliche Denkmäler in Aquincum. Budapest 2000. P. Zsidi, György Németh (toimittajat), Ancient Medicine and Pannonia. Budapest 2006. P. Zsidi, L. Borthy (toimittajat), Die norisch-pannonischen Städte und das römische Heeri im Lichte der neuesten archäologischen Forschungen. Budapest 2005. P. Zsidi, P. Vámos (toimittajat), Aquincum. Budapest 2007. Aquincum. Budapest 2008. Zsolt Visy, Hungarian Archaelogy at the Turn of the Millenium. Budapest 2003. Zsolt Visy, The Roman Army in Pannonia. Budapest 2003. 329 Germaaneista ja hunneista, internet Duerinck´s Germanic Tribes Portal (www.duerinc.com/tribes1.html) Hun & Huns - - Political, Social, Cultural, Historical Analysis of China Origins of the Huns Linquistic Explorations The Huns vs Eastern Hu Nomads Modu´s Hun Empire and Early Han Dynasty Huns & the Latter Han Dynasty Huns during Wei-Jinn Time Periods Hunnic Han & Zhao Dynasty (AD 304-329) Five Nomad Groups Ravaging China Tobai dynasty Toba´s Wei Dynasty, Ruruans, & Hunnic Decline Huns Attila the Hun Roman Legions Under Huns & Living in China Distinction From “White Huns (hepthalites)” Yüeh-chih, Scythians, & Ye-tai (White Huns) A. Les Huns avant Attila Keskustelut Adam Sztabon kanssa käydyt keskustelut ja saadut tutkimustiedot Budapestissa 2008 330 Kuvat Fitz Jenö, Gorsium-Herculia, Németh Margit, Az Aquincumi Hercules Villa, Zsolt Visy, The Roman Army in Pannonia, Zsolt Visy (päätoimittaja), Hungarian Arheology at the Turn of the Millenium, Heather, The Fall of the Roman Empire Omat tiedostot Omat kuvatiedostot The Fall of Rome, pictures: neftriplecrunch..., peb.pl, karipearls.com, welcometohosanna.com, bbc.co.uk, ancienthistory.about.com, picasaweb.google.com, search.com, spazioinwind.libero.it, heritage-history.com, dromo.info, thecimmerian. com, badassoftheweek.com, viminacium.org.rs, Bibliotheca Augustana, Tabula Peutingeriana, Pars III, IV, Late Roman Shield Patterns taken from the Notitia Dignitatum, Dux Valeriae Ripensis, Rmn-mil-cmd-strct-4.png, Late roman army.svg, Late West Roman army.svg Kiitokset Taiteen keskustoimikunnalle apurahasta

Log In

Rooman kaaos ja tuho, osa VI

Rooman kaaos ja tuho, osa VI

Rooman kaaos ja tuho, osa VI

Rooman kaaos ja tuho, osa VI

Rooman kaaos ja tuho, osa VI

RELATED TOPICS